Part 15

Elisa nojausi puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta joutilaana helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne valaisivat hänen peittämätöntä päätään, ja lankesivat varjostavien silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia väikkynyt jokaisessa sen kaarelmassa. Hienon kaareva nenä myös osaltaan kaunisti näitä kasvoja, joissa samalla niin paljon jaloutta ja mielen lujuutta ilmeni.

Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäilyn Elisaan, joka yhä vielä siinä ajatuksiinsa vaipuneena istui, itsestään ja ympäristöstään irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan ääreen tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.

"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän.

Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin.

"Niin minäkin sinusta", vastasi hän.

Sellaista vastausta ei ollut Irene odottanut.

Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen nöyryyteen, hänen itsensä kun usein oli vaikea olla luulematta jotain olevansa.

Kolmaskymmenesneljäs Luku.

Oli tuiman kylmä päivä adventinaikaan. Aurinko välkkyi hehkuvana kiekkona aamuisen autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli Hirvenhovin härmäisten metsien ja lumenpeittämien maitten.

Metsän rinnassa oli pieni tupanen, jonka ikkunat punasinervänä kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemata odotellen. Tohtori Hessel, joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui sairaan vuoteen yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt ensimmäisellä virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt siinä voivan mitään tehdä. "Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti viimeisen kerran sormensa ristiin.

Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä ei merkkiä ymmärtänyt.

Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas tavannut jotakin, mikä sai hänet heltymään ja hänen mielensä jalommaksi kohotti. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan uskoa ollut, niin oli siinä ainakin tunnetta. Kukapa hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä minkä tietää olevan armaansa mielen mukaista.

Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan. Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin rukoilija itse. Ääneti he puristelivat toistensa käsiä ja kääntyivät sitte sairaan puoleen.

Hän oli kuollut.

Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringon valossa esiintyi kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla kuvastuva rauhallinen sävy kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.

"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden".

Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan. Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.

Elisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa.

"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut", jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin."

"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanoi tohtori Hessel katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä täällä ei enää tarvittu.

"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla, jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen enemmän, ja siitä jakoi minullekin."

Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta. Hellävaraa hyväili hän sen uurteista otsaa. Mielellään olisi hän tahtonut pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehk'ei ollut se myöhäistä vieläkään.

Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel seurasi häntä.

Vierekkäin kulkivat he kuin valoisata unta nähden. Äskeinen kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se oli vaan kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät lähemmäksi toisiansa.

Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten. Ilma oli tyyni ja puhtaan raitis. Adventtijuhlaa näytti luontokin viettävän. Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli hänen sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko hän tulla hänen omakseen. Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.

Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain aikomuksin. Mitään ei hän aikonut Elisalta salata; hän oli valmis vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi häneltä kysyä.

Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vast'ikään kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt kehittyneen siihen mielen tilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.

"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori.

"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme."

Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja oliko väärin näin käyttää hänen luottavaisuuttaan hyväkseen.

Mutta jos nyt ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei Elisa suoran luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.

Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä aatostensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt, ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää rakkaammaksi.

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti. "Pese _meidät_!"

Kolmaskymmenesviides Luku.

Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään. Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen. Kuulijakunta ne jo osasi täysin yhtä hyvästi ulkoa, kuin majuri itsekin, mutta yks'kaikki! Elisa osasi ne milt'ei sanasta sanaan, samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä huolimatta istuivat he ääneti kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä heitti yksinpuhelunsa kesken ja kysyi kelloa.

"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel.

"Miks'ei ole kukaan minua huomauttanut?" sanoi majuri kärsimättömästi. "Jo neljännestuntia sitte olisi minun pitänyt mennä levolle. Sepä nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen päästyä unohtaa kokonaan ajan kulun."

Ja kiireisesti katosi majuri huoneeseensa voittaaksensa takaisin edes jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen ollut tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori Hesselin neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa edelle päivällistä, määräten siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta hän kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja palasi vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-unen tarpeettomaksi, selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan nukkunut, korkeintaan vaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka majurin huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua majurin uinailu oli.

Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahden kesken huoneeseen. Elisa pani työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.

"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen. "Sinä olet löytänyt perustuksen elämällesi, Alfred. Olenko liian tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen löysit?"

Alfred asettui istumaan morsiamensa jalkain juureen, jott'ei Elisa voinut hänen kasvojaan nähdä, muuten kuin silloin kun hän ne erityisesti häntä kohden käänsi.

"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi matalan tuntehikkaalla äänellä:

"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen tuikkailemaan nousi! Kysy hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa pitää, eikä uudelleen aallokon ajeltavaksi heittäy?"

"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti hänen puheensa oman sydämensä mukaan.

Ei osannut Elisa aavistaa, että Alfredin tähti ei ollutkaan taivaan tähtiä, ja ett'ei se perustus, josta Alfred puhui, Jumalaa tarkoittanutkaan.

"Tarvitsiko sinun kauvan etsiä ennenkuin löysit?"

"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkia löytänyt."

Hän puhui totta, mutta ei hän sittekään Elisalle tositilaansa paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko hän sille mitään, että Elisa hänen puheensa maallisesta rakkaudesta selitti taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä peittää. Elisa itse pettyä tahtoi, ja koska hän tässä pettymystilassaan oli onnellinen, niin miksikä sitte riistää häntä siitä? Ja tosi onnea tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen arvoista.

"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päämäärään ikuiseen päässeet"! vastasi Elisa lempeästi.

Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta Elisa, vaikk'ei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, mitä ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ett'ei Alfred halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä tunteita, ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista poikkeava kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen päätti Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred itse vapaaehtoisesti puhuisi.

Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi käsivartensa morsiolleen.

Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin rinnalla tuntui niin turvalliselta tulevaisuutta kohden vaeltaa, niin lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.

Ennenkuin he ennättivät ruokasalin ovelle, pysähtyi tohtori. Elisa katsahti kysyvästi häneen.

"Elisa", sanoi hän äkkiä, "onko rakkautesi sammuva, jos minussa mustia vikoja huomaat?"

Elisa hymyili.

"En pelkää mitään mustia huomioita. Tunnenhan sinut."

"Olet niin varma sielutieteellisestä syvänäköisyydestäsi", sanoi tohtori hieman säälivästi; "parasta olisi että et siihen niin sokeasti luottaisi".

"Luotan sinuun", vastasi Elisa vilpittömästi.

Säälin ilme tohtorin kasvoilta katosi ja vaihtui vakavuuteen. Omatunto otti kovalle.

"Sinä teet minusta ihanteen", alkoi hän, mutta keskeytti lauseensa, kun sattui katsahtamaan Elisan kasvoihin.

Milloinkaan ennen ei ollut hän Elisaa noin kauniina nähnyt. Hymy välähti hänen kasvoillaan, leikkivä, veitikkamainen, mutta hento ja tuntehikas.

"Teenpä kyllä ihanteen", sanoi hän, "milloinka rakkaus sitä ei tekisi?"

Tämmöinen viehättävä iloisuus oli jotain niin uutta ja outoa Elisassa, että se ihan hurmasi tohtorin ja oli hänet suunniltaan saattaa. Lujasti painoi hän Elisan käsivartta rintaansa vasten ja päätti olla mitään enempää puhumatta, mitään alttiiksi panematta. Elisa saattaisi hänet hylätä. Pelkkä ajatus tämmöisestä mahdollisuudesta oli hänelle sietämätön. Hänen omakseen piti Elisan tulla, tapahtukoon se sitten vaikka totuuden kustannuksella. Avomielinen tunnustus, joka jo oli hänen huulilleen pyrkinyt, jäi sittenkin lausumatta. Vakavampia puheluita kokonaan välttääkseen, ei tohtori kihlausaikana usein Elisan kanssa kahdenkeskisille pakinoille pyrkinytkään; päinvastoin hän tällaisia tilaisuuksia kartteli. Tämä näyttikin aivan luonnolliselta, sillä tohtorilla oli paljon työtä, eikä hänellä juuri ollut aikaa Hirvenhovissa viipyä muuta kuin jonkun lyhyen hetken. Ei Elisakaan puolestaan näyttänyt haluavan mitään häiritsemättömiä puhelun hetkiä sulhonsa kanssa. Elisa tahtoi nyt omistaa enimmän aikansa isälleen ja vasta senjälkeen tuli Alfredin vuoro. Hän luki Alfredille hienotunteisuudeksi sen, ettei tämä Hirvenhovissa käydessään tahtonut pitää häntä yksinomaan itseänsä varten.

Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin, leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, jotta seurustelu jo alkoi ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä tuntunut majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että aivan oli unhottaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan hänen olevissa oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin täydellisesti kuin Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi muuttamaan, sijaitsi ainoastaan puolen peninkulman päässä Hirvenhovista korkealla kukkulalla Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein saisi siis majuri tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat vakuuttaneet häntä niin hellästi vaalivansa, ettei hänen liiaksi paljon tarvitsisi Elisan huolenpitoa kaivata.

Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin aikaa ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten kokoilemisen tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi silmiin enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeusi. Kaikki nukkuivat. Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni ansarille, taittoi sieltä kauniimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän kautta kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle hän kukkalahjansa laski. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen kohdistuivat, sillä jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt hänen omanansa. Rakkaus Sven Riiseen ei ollut Elisassa kuollut; mutta ei ollut se hänen toisen rakkautensa tielläkään, siihen oli se liiaksi maantomun sukuista. Niin, ehk'ei olisi tuo ensimmäinen rakkaus koskaan tullutkaan semmoiseksi kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä jo alussa olisi puhtaalla iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi se asiainhaarain toisin ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän maallista tälle maailmalle. Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen, mutta ei hän siihen mitään vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan. Yksi asia oli hänelle varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään ja tulisi siellä aina edelleenkin jalostavana voimana elämään.

Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille: Sven Riise, ja sitten sitä mukaan kun aurinko kohosi ja sen säteet ulottuivat alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta loistelivat kullassa kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka minuun uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."

Elisa sai sen rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen maantomuun kytketty henkensä pääsi taas irtautumaan ja aatosten levoton kuohunta asettui. Hiljaa hän itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli hänen puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen omaksi ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka mielellään hän olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli ilmaissut halunsa Svenille, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalle vielä olisi paljon tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä kohdistui tämä elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hän tänään vihittiin. Aatoksiinsa vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki metsän kautta kotiinsa.

Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle tuskin koko päivänä sellaista suotukaan. Toimi seurasi toista, ja kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen piti oleman mukana.

Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti sen, ja hän oli ensi alussa niin liikutetulla mielellä, että ääni värähteli. Mutta pian sai hän itsensä hillityksi ja ääni helähteli taas puhdassointuisena, miehekkäänä. Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä oli: "minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa".

Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin puhe lämmitti hänen sydäntänsä. Jonkun kerran koetti hän tapailla miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.

Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille ja mieliala kävi hilpeäksi. Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan seurustelua jatkettiin iltamyöhään.

Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel, kun hän vaan tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei tyytynyt sulhon tavalliseen noloon tehtävään, kulkea ylinmäärin rakastuneen näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa heitä huvitellen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.

Käsi laskeusi hänen olalleen.

"Yksi sana, Hessel!"

Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavata. Hän malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi muista.

"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Kuinka niin?"

"Näytti siltä."

"Mistä sen olit näkevinäsi?"

"Kasvojesi ilmeestä."

"Erehdyit."

"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?"

"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä."

Kustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin?

"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi."

"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?"

"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan, ja kuinkas muuten olisit Elisan kaltaista vaimoksesi valinnut?"

"En ole vaimokseni valinnut _Elisan kaltaista_, vaan _itse Elisan_."

"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti; että te jo ainoan tarpeellisen suhteen olitte yksimieliset ja että sinäkin jo olit löytänyt perustuksen? Miten onnistuikaan sinulle niin täydellisesti viedä hänet harhaan?"

"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt antautua alttiiksi siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten tähden olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu ikäänkuin olisi hän itse tahtonut tulla hiukan petetyksi."

"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti, mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa. "Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi hän. "Suoruus ja vilpittömyys, sekä Jumalan että ihmisten edessä, on tärkeimpiä elinehtojamme."

"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel.

"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa-parka!"

"Lupaan, ett'ei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel. "Mutta sinä et ensinkään minua ajattele, vaan yksin häntä. Onko se kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä, ilman häntä, olisin joutunut!"

"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa."

"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi sisartasi millään vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi paremmin sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä päivästä lähtien."

Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin, odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.

Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu oli hänen mielensä kiihdyttänyt. Olihan luonnollista, että hän etupäässä huolehti armaimman sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred Hessel hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että hän näin ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia luonnollisten siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei se enää voinut avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka itseensä käsittää kaikki? Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisiään, kuten Elisakin, ja eikö ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen opetuslapsena, huolehtia yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen onnesta kuin oman sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta olivatko tässä ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa enemmän? Kumpiko yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan, Elisako vai Alfred? Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?

Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka tällä tavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa kynnykselle. Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen ympärillään ja myrttikruunun varjosta silmät tähtinä säteilivät; kevätillan vaalea hohde sekä mielen liikutus tekivät hänet kuultavan kalpeaksi.

"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän.

Hellävaraa sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varosi rypistämästä harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa oli sittekin hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen voimallisen suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi Elisa aina luottaa.

"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."

"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen tiedät", vastasi Elisa luottavaisesti.

Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf äsken huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, vaan Hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.

Kolmaskymmeneskuudes Luku.

Oli kevät. Taivas kuvastihe vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien lomitse, ja lehdet olivat juuri kerinneet siihen tenhoisaan, mutta pian ohimenevään, kehityskauteen, jolloin kevät neitseellisessä vihannuudessaan on viehkeimmillään. Havumetsäkin Hirvijärven ylävillä rannoilla oli vaaleanvehreään verhoutunut. Kaikkialla oli raitista ja puhdasta. Rattoisasti pauhasi vaahtoharjainen putous, josta Hirvenhovin joki heittäytyi kaivatun järvensä tyveneen helmaan. Metsä helähteli ääniä täynnänsä; siivekkäät parvet olivat palanneet etelästä, ja riemuitsevassa kuorossa ne laulelivat ihastuksensa ilmi.