Part 16
Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle asti. Hän oli istunut sisällä työnsä ääressä ja kummia ajatuksia oli siellä hänelle sydämeen noussut. Ne painoivat hänen mielensä alakuloiseksi, hän tahtoi niistä päästä ja pakeni sen vuoksi luonnon helmaan.
Rannalla oli laituri, johon oli venonen kiinnitetty. Elisa irroitti sen ja souteli ulapalle. Ensin hän sousi rivakasti, mutta antoi sitte airojen hetkiseksi levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään voimatta kuitenkaan sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi tahtonut.
Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla aironvetämällä souteli hän sinne takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi veneeseen. Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.
"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäisyydessäsi. Nythän oli sinulla hyvä onni, kun minut tapasit."
Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymyssään kuvastui alakuloinen sävy.
"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Miks'et ole oikein iloinen tänään?" kysyi hän.
"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen.
"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!" Elisa epäröi.
"Taitaa olla vaan typeryyttä minun puoleltani", alkoi hän ikäänkuin itseään puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla samallaisia."
Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut, jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti. Kuinka olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän avioliittonsa oikein vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut! Hän oli kuvaillut sisällistä tutunomaista luottamusta ihan luonnolliseksi seuraukseksi ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän tärkeimmässä kysymyksessä, miksi siis ei voitu siihen milloinkaan vapaasti kosketella? Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli ollut ihan luonnollista Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä johtuneet ilonsa ja huolensa. Mutta silloin oli Alfred joko vallan vaiennut tai vastannut kauniin ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. Ja alussa oli Elisa siihen tyytynytkin, mutta lopulta hän jo alkoi kaivata jotakin enempää.
"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein kysytyksi.
He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.
Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katseli häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi hän Alfredin katseessa jotakin säälin tapaista. Alfred katseli häntä kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyisi tuskia tuottaa. Nähtävästi ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse. Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?
"Tunnetko sen sinäkin?" kysyi Elisa.
"En, vaan minä sen tiedän, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten huomaan."
Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:
"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen huomaat sinäkin, kun vaan sen olemassaoloon totut."
Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko operatiooni suoritettu, eikä se läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.
"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys hivuttaa enemmän kuin mikään varmuus."
"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksimista ilmaisevalla äänellä.
"Niin, sinä epäilet, ett'en olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa Aadolf, tai toisin sanoen, ett'en ole lammas oikeasta lammashuoneesta."
"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa. "En epäile. Soisin vaan, että joskus sydämesi minulle avaisit. Tiedän kyllä, että luonteet ovat moninaiset; älä luule, että sinua siitä soimaan, ett'et ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."
Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo horjuvan, vaikk'ei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa. Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria jo kovasti painostanut se seikka, että Elisa edelleenkin sai säilyä väärässä luulossaan.
"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, -- -- -- ett'en ole sinun uskoasi, ett'en sinun laillasi elä Hengen elämää."
Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittekään saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.
Alfred ei sallinut hänelle enää sananvuoroa, ja kerrassaan säälimätöntä olisi ollutkin häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten tämä oli toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota Elisa oli toivonut siellä piilevän. Lopetettuaan selvityksensä sousi hän rantaan.
Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä ei paikaltaan liikahtanut. "Elisa, etkö tule jo?"
Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut häijystä unestani!"
Miksikä tuo asia noin hänen sydämelleen kävi? Oliko se nyt niin mahdottoman tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista käsittämättömistä asioista olemaan? ajatteli tohtori itsekseen.
Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen häntä laiturille nousemaan. Sitte läksivät he edelleen kulkemaan auringon kultaamain koivujen kevätvehreyden varjossa.
"Enkö ole sanan arvoinen, kosk'et mitään minulle puhu?" pysähtyi tohtori viimein kysymään.
Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.
"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus minut siihen saattoi. Eikös sekään asiata lievennä?" kysyi hän.
"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit."
"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Toru, herjaa, syytä minua ulkokullatuksi, katalaksi tai miks'ikänänsä tahdot; mikä tahansa on paremmin kuin että näin uhrikaritsana kuljet ja marttyrina kärsit."
Elisan teki mieli vastata, ett'ei hän ensinkään itsensä tähden kärsinyt, mutta tohtori jatkoi, hänelle sananvuoroa suomatta:
"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, niin teet sen paraiten rakkaudella. Anteeksiantokaan ei siihen yksin riitä, ainoastaan rakkaus."
Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille ja koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta se ei onnistunut. Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Tohtori sen ensiksi lopetti. Elisaa lohduttaakseen alkoi hän viitata Raamattuun, puhuen, miten vaimon puhdas ja laittamaton vaellus voi miehenkin voittaa hyvän puoleen.
"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen niin likeltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti ajatellen vaikeata ja edesvastuullista elämäntehtäväänsä.
Vapaaehtoisesti ei olisi hän milloinkaan uskaltanut semmoiseen elämäntehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, itsekö oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin johdattanut? Tämä kysymys oli tuiki tärkeä hänelle, sillä ainoastaan viimeksimainitussa tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta. Kaiketi ei Jumala omavaltaisille teoille siunaustaan suo.
"Minun mielestäni olet jo ihmeitä saanut toimeen, Elisa", jatkoi tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut takaisin entiseen seikkailija-elämääni, ollen pohjaa ja perustusta vailla. Olethan siis jotakin voittanut."
Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.
"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit paremmin pelastuksen tarpeellisuuden tuntoon tullut kuin nyt, jolloin luulet ainakin jotakin olevasi", sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen sanojaan käsittäisi.
Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummainen, ett'ei se vastausta ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti huomionsa.
"Miksi itket? Sentähdenkö että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla, enkä ihan suinpäin sinne suistu, kuten asiain toisin ollessa olisin tehnyt."
"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa.
Tohtori hymyili koettaen hellyydellä häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei elämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden mieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi.
"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"
"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa", vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.
"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin kauvan kun sinut omistan."
Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat, paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän epäjumalan kukistamiseksi?
Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa. Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä jälleen tasapainoon tointuakseen.
Kolmaskymmenesseitsemäs Luku.
Inka-mummon töllissä asusteli tätä nykyä nuorta väkeä. Signe, tuo entinen pikku tyttö, jonka Elisa kerran suutelolla oli elinaikaiseksi ystäväkseen voittanut, ja joka sitten oli Inka-mummoa hoitanut hänen viimeisen sairautensa aikana, oli nyt naimisissa ja asui miehensä ja kolmen lapsensa kanssa tässä mökissä, jossa hän ensi kerran elämässään oli nähnyt jonkun kuolevan. Taaskin oli kuolo heittänyt varjonsa matalaan majaan; Signen mies makasi heikkona sairaana.
Oli ihana ilta keskellä kesäsydäntä. Kaksi vanhinta lasta leikki pihalla, he tiesivät, että nyt piti olla hyvin kilttinä, isä kun oli niin sairas, eikä äidillä ollut aikaa heistä huolia. Pienin makasi kätkyessä kuistilla. Aurinko, joka aikansa oli lämmöllään ja valollaan lasta hellinyt, oli painunut mailleen. Kolakka iltatuuli sen herätti ja se alkoi kovasti itkeä. Vanhin sisar, viisivuotias Anni tuli kehtoa soutamaan ja veikkoa viihdyttämään. Kun ei sekään auttanut, käänsi hän lapsen toiselle kupeelle. Varsin tottuneesti ja taitavasti hän siinä menetteli nuoresta iästään huolimatta. Köyhässä mökissä ei ollut varoja hankkia lapsille nukkia. Pikku tytöllä ei ollut aikaa kehittää äidillisiä taipumuksiaan leikissä, tosielämä ne jo heti vaati palvelukseensa; niin pieni kuin Anni olikin sai hän jo autella äitiä nuorempien siskojen vaalimisessa. Mutta tällä kertaa ei näyttänyt Annin apu riittävän. Hän alkoi juuri juosta äitiä hakemaan, mutta pysähtyi samassa avosuin ja silmät suurina. Kaunis rouva, jonka Anni hyvin tunsi, astuskeli tietä pitkin ja kääntyi sisään veräjästä.
"Miten nyt on pikku veikon laita?" kysyi äskentullut kumartuen kehdon ylitse.
Pienoinen huusi vallan armottomasti. Elisa, sillä hän se oli, nosti lapsen kätkyestä ja alkoi sille puhella. Lapsi vaikeni ja rupesi käsillään haparoimaan hänen kultavitjojaan. Samassa ovi aukeni ja Signe tuli ulos.
"Kas, Elisa-neitiä!" virkkoi hän iloisesti. Vanhan tavan mukaan kutsuttiin tohtorinna Hesseliä usein vielä Elisa-neidiksi. Kansa oli oppinut häntä sen nimisenä rakastamaan, vaikea oli vaihtaa sitä uuteen.
"Puolipäivän aikaan kuulin mieheltäni, että täällä ovat asiat huonosti, ja sentähden tulin tänne teitä tervehtimään", sanoi Elisa osaa ottaen.
"Niin, Karlsson on kovin kipeä", sanoi Signe niin tyynesti, että outo sen helposti olisi voinut otaksua välinpitämättömyydeksi, mutta Elisa huomasi heti, että hän pohjalta oli tuskallisen levoton.
"Saanko mennä häntä katsomaan?"
"Tietysti saatte", vastasi nuori vaimo kiitollisesti.
Elisa aikoi panna lapsen kätkyeeseen takaisin, mutta Signe otti sen häneltä ja asetti sen Annin syliin. Elisa ihmetteli, mutta Signestä oli se aivan luonnollista.
"Mutta ei suinkaan Anni jaksa lasta pitää!"
"Jaksaa kyllä. Hänen täytyy siihen tottua."
Elisa taputteli tyttösen pehmeäsuortuvaista pellavapäätä ja heltyi nähdessään lapsen silmissä niin älykkään ilmeen.
Signe oli avannut oven ja seisoi häntä odottamassa. Elisa meni tupaan. Hän tapasi sairaan hyvin arveluttavassa tilassa, ja kovan kuumeen vallassa. Lääkärin määräykset kysyivät vaalijalta paljon voimaa.
"Kuinka sinä tässä enää jaksatkaan, Signe?" kysyi Elisa katsellen hänen kalpeita poskipäitään ja yövalvonnasta vertyneitä silmiään.
"Jaksan niin kauvan kun jaksan", vastasi Signe kansan naiselle ominaisella sitkeällä väsymättömyydellä.
"Eikö ole ketään, joka sinua auttaisi?"
"Kyllä Pekka Eerikäisen Hanna ja Haanpään torpan Emma täällä joskus ovat minua auttaneet, kun heillä vaan on aikaa ollut. Mutta nyt on sairas niin huono -- -- --"
-- "ett'et tahdo uskoa häntä muiden hoitoon, kyllä ymmärrän", sanoi Elisa myötätuntoisesti. "Mutta sinä et jaksa, ell'et saa nukkua, ja tämä potilaan tila voi kestää vielä kauvankin."
Signe ei siihen mitään vastannut ja Elisa vaipui mietteihinsä.
"Tohtisitko nukkua, jos minä ensi yönä valvoisin sairaan luona?" kysyi hän.
"Tottahan silloin, -- -- -- mutta se ei saa tulla kysymykseenkään."
"Miks'ei saa? Kun vaan saisin sanan lähetetyksi miehelleni, niin jäisin heti tänne."
Siihen Signe kyllä neuvon tiesi. Suutari Pitkäsen Antti tulisi kohta maitoa tuomaan, hän asui tohtorissa päin ja veisi nopeasti sanan perille. Mutta mitähän tohtori sanoisi? Niin, sitä ei tosin Elisa itsekään voinut arvata, mutta hän ajatteli, että tohtori, joka itse paraiten tiesi potilaansa tilan, kyllä myöntyisi. Hän kirjoitti Antin mukaan muutaman rivisen kotiinsa. Huomatessaan, minkä huojennuksen hänen tarjomuksensa Signelle tuotti, oli hän oikein iloinen päätöksestään.
Signe riisui lapset makuulle; mutta ennenkuin hän itse meni levolle, seisoi hän vielä hetken aikaa tajuttoman miehensä vuoteen ääressä.
Elisa osasi eläytyä muitten tunteisiin. Syvä sääli valtasi hänen sydämensä. Hän koetti Signeä lohduttaa:
"Jumala on elämän ja kuoleman Herra, ja hän rakastaa meitä enemmän kuin äiti lapsiaan", kuiskasi hän.
Nuori vaimo vaikeni. Kasvot sävähtivät, mutta hän sai mielensä liikutuksen hillityksi.
"Jumala tahtoo tämän kautta jotakin aikaansaada, Signe. Anna Hänen tehdä, mitä Hän tahtoo!"
"Mitä tahtoo Hän sitten?"
"Hän tahtoo vetää sinua itseään lähemmäksi. Omituista on, että useinkin paremmin löydämme Hänet hädän hetkellä kuin silloin kun kaikki on hyvin ja elämämme näyttää valoisalta. Sen Jumala kyllä tietää. Ei Hän ole tyly meille koettelemuksia lähettäessään, vaan sulasta armosta ja rakkaudesta Hän niin tekee."
Vaikk'ei Elisa sanoihinsa mitään vastausta saanutkaan, tunsi hän, että ne olivat langenneet hyvään maahan.
"Mene nyt makuulle ja ole ihan huoleti, minä valvon", sanoi hän senjälkeen.
"En koskaan voi teitä kylliksi kiittää, tohtorinna", sanoi Signe ja laskeusi täysissä vaatteissaan väliaikaisesti kokoon kootulle vuoteelle makaamaan.
Elisa oikein nautti nähdessään hänen nukkuvan ja hääräili hiljaa kuulumattomin askelin sairaan ympärillä.
Samassa kuului tieltä rattaitten jyrinää. Hevosen pysähtyessä veräjän eteen, läksi Elisa ulos, sillä hän pelkäsi Signen unen nyt häiriytyvän, josta hän juuri äsken oli niin iloinnut. Oikein hän säikähti kun näki miehensä tulevan palvelustytön seuraamana, sillä hän ymmärsi hyvin, mitä tämä merkitsi, ja valmistausi vastaan panemaan. Hän läksi kuistin portaille, pani oven verkkaan kiinni ja asetti sormet huulille merkiksi, että oli hiljaa puhuttava ja liikuttava.
"Riitta jää tänne yöksi, jotta sinä pääset kotiin", sanoi tohtori.
Elisa käski Riitan mennä sisään katsomaan, tarvitsiko sairas mitään. Riitta meni.
"Sinä palajat nyt kanssani kotiin", sanoi tohtori. "Kuinka saatat ajatellakaan, että minä antaisin sinun täällä valvoella!"
Elisa koetti vakuutella hänelle, miten välttämättömän tarpeellista oli, että vaimoparka saisi hiukan nukkua ja ett'ei hän suinkaan uskonut sairasta miestään kenen hoitoon tahansa.
"Hän on nyt nukahtanut siinä toivossa, että minä täällä valvon", sanoi hän. "Ymmärräthän, ett'en näin muitta mutkitta voi lupaustani rikkoa ja lähteä pois."
"Herätä hänet ja sano hänelle, että lähdet minun kanssani. Riitta tekee kyllä sen, mitä tarvitaan."
"Mutta Riitta näytti niin tyytymättömältä. Ota hänet mukaasi ja salli minun jäädä."
"En millään ehdolla."
"Mutta en minä ole ensinkään väsynyt."
Elisa puhui oikein rukoilemalla. Jo ennestään tiesi hän, ett'ei Alfredia uhalla voitu mihinkään taivuttaa, silmän rukoilevaa katsetta oli hänellä sitävastoin useinkin vaikea vastustaa. Mutta tänä iltana näytti tohtori Hessel karaisseen itsensä sitäkin kestämään.
"Hyvä, siis ennätin vielä oikeissa ajoin", vastasi hän vaan. "Pistäyn ensin hiukan sairasta katsomassa ja sitte ajamme yhdessä kotiin."
Elisa asettui hänen tielleen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Alfred, ainoastaan tämä kerta anna minun tehdä oman tahtoni mukaan", pyysi hän. "Itsehän paraiten tiedät, kuinka paljon hoitamisesta riippuu, eikä Riitta voi häntä hoitaa niinkuin minä. Emme saa olla itsekkäitä."
Tohtori työnsi hänet hiljaa syrjään ja meni mitään vastaamatta tupaan.
Elisa jäi paikalleen seisomaan. Mieliharmi sai hänen verensä kuohuksiin, sillä ei hänkään ollut vapaa siitä luonteen kiivaudesta, joka oli Spitzenholdt'eille suvunomaista. Pohjaltaan hän myös oli ylpeä ja omavaltainen, tottunut hallitsemaan enemmän kuin tottelemaan. Omantunnon vaatimuksiin voi hän taipua, niinpä ihmistenkin, jos ne olivat järjellisiä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen mielestään Alfredin pitänyt mukautua. Häntä kiusasi Alfredin taipumattomuus sekä se itsepintaisuus, millä hän näinkin päteviä syitä vastusteli. Oikein hävettikin näin tulla lapsen lailla kotiin kuljetetuksi. Signen pettymys häntä kuitenkin enin huolestutti. Eikä rohjennut Elisa enää toivoakaan, että Alfred mitään peruuttaisi. Hänestä tuntuisi tietysti liian nololta palata Riitan kanssa kotiin saamatta mitään toimeen. Ja niin tosinaisellinen oli Elisa, että tuskin olisi sitä enää suonutkaan nyt, kun asia jo näin pitkälle oli joutunut. Mutta miksi ei voinut Alfred häntä rauhaan jättää? Hetken perästä tuli tohtori ulos. "Kaikki on kunnossa nyt", sanoi hän. "Riitta on tehtävistään selvillä ja tulee kyllä hyvin toimeen. Tule nyt vaan!"
"Entä Signe?" kysyi Elisa. "Nukkuu hyvästi."
"Niin, hän on nukahtanut rauhaan luottaen minun lupaukseeni valvoa hänen miehensä vuoteen vieressä. Minä en voi täältä tieheni hiipiä, en edes sinun tähtesi."
Hänen äänessään ilmeni mieliharmia, ja tietämättään ojensihe hän suoraksi. Tahtoiko Elisa todellakin uhmailla? Tohtori päätti kerrassaan näyttää hänelle, ettei sellaisista mitään apua lähtenyt. Hän meni uudelleen tupaan.
Elisa riensi levottomana hänen jälkeensä, mutta ei ennättänyt estää häntä Signeä herättämästä. Unen höpperyksissä kavahti vaimoparka istuvilleen ja kuunteli puoleksi unissaan tohtorin selityksiä, että Riitta tulisi rouvan asemesta valvomaan, mutta Signen ei tarvitsisi mistään huolehtia, saisi vaan rauhassa nukkua.
"Tohtorinna ei ole itse lupaustaan rikkonut, minä sen rikoin", lopetti hän.
Niine jäähyväisineen lähti hän tuvasta. Elisa oli jo ennättänyt ulos ennen häntä. Elisa oli voitettu.
Tohtori tarjosi hänelle käsivartensa. Elisa tarttui siihen vähän vastenmielisesti, mielellään olisi hän jättänyt sen tekemättä, mutta häpesi osoittaa mielipahaansa näin pikkumaisella tavalla. Vaieten he saapuivat rattaille.
Hevonen oli sidottu veräjän pylvääseen ja järsi huvikseen sitä hampaillaan, kun ei ylettynyt puitten lehviin kurkottautua.
Elisa hypähti rattaille ilman apua. Alfred irroitti hevosen, nousi sitte hänen viereensä istumaan ja niin ajettiin kotia kohden.
Kesäinen yö oli viileä ja kuultavan selvä. Metsä tuoksui. Silloin tällöin joku väsähtänyt lintu vielä viserryksillään hiljaisuuden katkasi, ja vieno öinen tuulahdus ikäänkuin leposijaa haeskellen kierteli kuusien latvoissa. Kosken kumea yksitoikkoinen kohina kuului kaukaisuudesta. Luonnon hiljainen rauhallisuus se jonkun verran lauhdutti molempain kiihtyneet mielet.
"Pitäisi sinun toki ymmärtämän, että sinun parastasi katsoen näin menettelin", virkkoi vihdoin tohtori.
Elisa ei vastannut mitään. Hän oli hyvin pahoillaan. Elisa vihastui harvoin eikä silloinkaan koskaan raivoon kuohahtanut, hänen paha mielensä ilmeni vaitiolossa, joka merkitsi paljoa enemmän kuin monet sanat.
Tohtori katsoi häneen, mutta Elisa käänsi pois kasvonsa. Tohtori kummasteli. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Elisaa suuttuneena.
"Asiain toisin ollen ehkä en olisi sinua estellytkään", jatkoi tohtori. "Tiedäthän, että sinun nyt tulee olla erityisen varovainen. Olen niin arka sinun puolestasi."
Nämä sanat vähän hellyttivät Elisan mielen, ja ellei hänellä olisi ollut muuta anteeksi annettavaa kuin oma nöyryytys, niin olisi ehkä kaikki ollut hyvin taas, mutta vaikeinta oli unhottaa, miten säälimättömästi Alfred äsken oli Signe-paran herättänyt.
Tohtoria suututti tuommoinen itsepintainen paheksiva vaikeneminen, joka hänestä oli vastenmielisempi kuin vihaisimmatkin nuhteet. Hän päätti pitää puolensa ja vaikeni myös. Mutta johonkin pitää toki mieliharminsa purkaa, ja hän purki sen viattomaan hevosparkaan, sivaltaen sitä ruoskallaan selkään, vaikka se juuri niin siivona mitään aavistamatta juosta hölkötteli eteenpäin. Hevonen käänsi päätään taaksepäin ja katsoi kuin nuhdellen ajajaansa.
Elisan henkinen voima johtui suureksi osaksi siitä, ettei hän milloinkaan luikerrellut omaatuntoa pakoon, kun se häntä alkoi syytellä. Vaikka hän vääntelihe sen kurituksen alla, niin ei hän paennut. Tavallisesti havahtuikin hänen omatuntonsa pian ja voimakkaana kuului silloin sen nuhteleva ääni.
Mutta luonnostaan oli Elisa pitkävihainen, ja suutuksissaan ollessaan ei voinut hän katsoa muita silmiin eikä suuremmitta vaikeuksitta puhutella sitä, jolle hän nurjaa mieltä kantoi. Koko kotimatkan kestäessä kävi hänessä nyt ankara taistelu, mielen suuttumus koetti voittaa omantunnon ääntä ja pitkitetty vaitiolo oli siitä seurauksena.
"Mene nyt suoraan saliin, olen käskenyt panna illallista sinulle", sanoi Alfred autettuaan hänet rattailta.
Vieläkään ei voinut Elisa mitään vastata. Hän meni ääneti sisään.
Vaivoin oli hän saanut nielastuksi kupin teetä ja syöneeksi voileivän, kun keittäjätär tuli tuoden lämpimän ruokalajin lisää.
"Oi, älähän toki, Mari-kulta, en minä enempää jaksa."
"Mutta tämähän on tohtorinnan mieliruokaa", sanoi Mari rukoilevasti.
Mari oli lihava, ystävällinen keittäjätär, joka hänkin puolestansa vaikutti perheen hauskuuteen ja kodikkuuteen enemmän kuin aavistaakaan saattoi.
Elisa pudisti päätään.
"En voi, Mari", sanoi hän ystävällisesti.
"Koettakaa sentään, hyvä tohtorinna", rohkasi Mari. "Muuten saattaisi tohtori pahastua. Hän oikein erityisesti pyysi minua tätä ruokalajia valmistamaan, sillä rouva pitää siitä niin paljon, sanoi hän. Ja ruoanvalmistuksen tähden en päässyt sairaan luokse valvomaankaan. Mielelläni olisin tahtonut tulla, näettehän, tohtorinna, mutta eihän Riitta osaa ruokaa valmistaa, ja varsinkaan tähän ruokalajiin hän ei ensinkään pysty, ja tohtori tahtoi välttämättömästi, että rouvan piti illalliseksi saaman jotakin oikein hyvää; rouva söi niin vähän päivällistä, sanoi hän."
Elisa oli taas voitettu. Hän asettui uudelleen pöytään. Tällainen rakastava huolenpito hellytti hänen mieltänsä ja tuli avuksi omantunnon taisteluun. Suuttumus oli jo haihtunut.
Syötyään jonkun verran nousi hän pöydästä ja meni miehensä huoneeseen, vaikka Mari olisi mielellään suonut tohtorinnan enemmänkin käyttäneen hyväkseen hänen herkkujaan. "Et tullut saliin", sanoi Elisa.
"En tullut; minä söin jo ennen lähtöäni."
"Olisitko koskaan saattanut uskoa, että ruoassa on sielua?" kysyi Elisa.