Part 17

Tohtori ei edes hymyillytkään. Hän oli Elisan äskeisestä leppymättömyydestä vieläkin hyvin harmissaan ja arveli, että jonkunlainen sovinto heidän välillään nyt olisi paremmin tarpeen kuin turha pakina materian sielusta.

"Sellaista en todellakaan ole koskaan tullut ajatelleeksi", vastasi hän välinpitämättömästi.

"En minäkään ennenkuin vasta tänä iltana", sanoi Elisa ja puhisti pois karren kynttilästä, jolloin liekki pääsi valaisemaan hänen kasvojaan. "Sen huomasin äskeisessä mieliruoassani, jonka olit antanut minulle valmistaa."

"Panit siis arvoa siihen?" kysyi tohtori Elisan tunnustuksesta leppyneenä.

"Käsitätkö, että se opetti minut häpeämään?"

Hänen äänensä sointui niin hellästi, ja yhä vielä näytti hän kynttilän kanssa puuhaavan.

"Häpeemäänkö! Ja mitä?"

"Äskeistä pahastumistani."

Hän katsahti mieheensä. Taas oli hänen katseensa selvä ja kirkas, kuten ennenkin. Tohtori mietti, mikä ihme siinä mahtoi olla, että Elisa nöyrtyessään ja taipuessaan aina ikäänkuin korkeammaksi kasvoi. Sellainen oli hänelle mieleen.

"Syystähän suutuit", vastasi hän nöyrästi.

"Älä sano niin", vastasi Elisa, "suuttumista ei voi millään puolustaa".

"Nyt olet liian jyrkkä", sanoi tohtori hymyillen. "Yleensä ovat periaatteesi ja idealisi niin ihanteellista laatua, että niitä tässä räikeässä tosielämässä on varsin vaikea seurata. Tehdessäsi laskujasi elämän kanssa, unhotat niin monta tekijää."

"Mutta tärkeimpiä en unhota."

Tohtori pudisti päätään, ja jatkoi:

"Panet liian paljon painoa vähäpätöisyyksiin. Minusta on sinun pikku suuttumuksesi tällä kertaa täysin puolustettavissa."

"Sano edes selitettävissä, niin yhdyn sinuun", vastasi Elisa, "mutta teko, joka on selitettävissä, saattaa siltikin olla väärä."

"No, olkoon niin; oli kovin väärin tehty että suutuit, mutta minä olen sen antanut anteeksi. Oletko tyytyväinen nyt?"

"Olen -- puoleksi."

"Mitä sitte vielä puuttuu?"

"Minulla olisi paljon enemmän sinulle sanottavaa, mutta en oikein tiedä, rohkenenko."

"Joutavia! Miks'et minulle rohkenisi puhua. Tule tänne ja ilmaise minulle kaiken sanottavasi. En ole, näet, niinkään musertava vihassani kuin eräs toinen." Hän asettui sohvalle ja istutti Elisan rinnalleen.

Elisa oli kahdenvaiheilla. Ryhtyäkö vakaviin asioihin nyt, toisen ollessa näin leikillisellä mielellä?

"Sinä rakastat minua liiaksi paljon ja sittekin liiaksi vähän", alkoi hän.

"Soo, siinäpä oli kaksi vallan vastakkaista väitettä, mutta ehkä on niillä syvemmältä katsoen jonkunlainen yhteys."

"Rakastat minua liiaksi, silloin kun minun tähteni laiminlyöt ihmisrakkauden ja armeliaisuuden vaatimat velvollisuudet."

"Kuten tänäkin iltana, tarkoitat", sanoi tohtori. "Olinko mielestäsi noille ihmisille niin armoton siinä, että heille toimitin avuksi toisen sinun asemestasi? En käsittänyt, että sinä olit heille niin tuiki korvaamaton. Sinäkö määräät elämästä ja kuolemasta?"

Elisan posket karahtivat kuumiksi. Sanat olivat häneen kovasti koskeneet, vaikkakin tohtori oli koettanut niitä lempeydellään lievennellä.

"Olit julma, kun herätit Signe-paran."

"Kun et lähtenyt sieltä vähemmällä. Sitäpaitsi hän kyllä kohta uudelleen nukahti."

"Sitä en usko. Ei hän luota Riittaan niinkuin minuun."

"No, siitä syyttäköön itseänsä! Riitta on hyvä kyllä, jos kohta hiukan jäykkä käytökseltään."

"Marilla on hellä sydän, hän säälii sairaita. Hän olisi ollut siellä paremmin paikallaan, mutta hänenhän piti jäämän kotiin minulle mieliruokaa valmistamaan", sanoi Elisa hiljaa tietäen sanojensa sattuvan kipeään kohtaan.

"Ja siitäkö minua soimaat!"

"Samalla kun sinua siitä kiitän", vastasi Elisa ja hänen katseensa ikäänkuin anoi ymmärrystä äskeisille sanoilleen.

"Olet täynnä ristiriitaisuuksia tänään", sanoi tohtori.

"Sydämeni heltyi rakkauden osoituksistasi, mutta mieluummin olisin kuitenkin suonut, että potilaasi parasta olisit ajatellut. Se olisi ollut ensimmäinen velvollisuutesi, mutta sinä ajattelit vaan minua. Olin esteenä sinulle. Sinä rakastat minua liiaksi toisinaan."

"Entä milloin rakastan sinua liiaksi vähän?"

"Kun en saa milloinkaan olla sinulle muuta kuin vaimo. Ihmisestä minussa et mitään välitä."

"Mitä sitten ihmiselläsi tarkoitat?" kysyi tohtori, muistellen mitä hän muutamia vuosia sitte oli anatomiasalissa nähnyt, ja mitä silloin miettinyt. "Sitä, joka ei kuolemassa kuole. Tarkoitan Hengen elämää."

Tohtori vaikeni, mutta ei Elisan sanojen vaikutuksesta, hänen mieleensä vaan muistui se aika, jolloin hänkin oli pyrkinyt tuohon Hengen elämään, josta Elisa nyt puhui. Miksi hän ei enää kaivannutkaan sitä senjälkeen kun oli Elisan omakseen saanut. Ehkä oli hän sitä vaan etsinytkin Elisalle kelvatakseen. Outo kaiho täytti hänen mielensä, etsimisen kaiho.

Elisa ei voinut aavistaakaan, mitä Alfred tällä hetkellä mietti, huomasi vaan, että hän oli käynyt hyvin alakuloiseksi. Elisa kysyi, oliko hän liian suoraan puhunut.

"Sinun rakkaudessasi on liiaksi paljo omaatuntoa, Elisa. Sydän yksin ei määrää sinun suhdettasi minuun, niinkuin se määrää minun suhteeni sinuun. Siks'et minua oikein saata ymmärtääkään."

"Omatunto on rakkauden suola", vastasi Elisa.

"Älä vaan pane liiaksi suolaa", pyysi tohtori.

Elisa vaipui ajatuksiinsa. Ehkä olikin Alfred oikeassa. Ehkä asettui hän liiaksi tuomitsevalle kannalle inhimillisiin nähden, peläten, ettei jumalallinen muuten pääsisi oikeuksiinsa. Jos on velttoudella vaaransa, niin on liiallisella ankaruudellakin vastakkaiset vaaransa. Kultainen keskitie on hiuksenhienoinen. Elisa tunsi, ettei hän itse omin voimin voinut sitä löytää. Hän muisti, mitä äsken oli Signelle sanonut: Lähemmäksi Jumalaa! Niin, siinäpä se oli. Kaikki vastoinkäymiset tarkoittavat meidän johtamistamme. Häntä lähemmäksi. Anna Hänen tehdä, mitä Hän tahtoo. Jotenkin näin oli hän Signelle sanonut ja nyt kohdisti hän nämä sanat omaan itseensä. Tämä vaikea asema, mihin hän oli joutunut, pitäisi siis olla omiansa häntä Jumalaan lähentelemään, eikä suinkaan Hänestä vieroittamaan ja erottamaan. Eikä toivonut hän tätä ainoastaan itsensä tähden, vaan myös miehensä tähden, sillä ainoastaan mikäli hän Jumalan läheisyydessä vaelsi, sikäli voi hän puhtaalla vaelluksellaan muitakin Jumalalle voittaa.

"Mitä ajattelet", kysyi Alfred.

"Ajattelen, miten tärkeätä on tulla Jumalaa lähemmäksi", vastasi Elisa alakuloisesti, sillä hän tiesi, ettei hän näillä sanoillaan toisessa minkäänlaista vastakaikua herättänyt. Mutta kenties oli Elisa itse tähän syypää, ehkä hän juuri katseessaan ilmenevällä heikkouskoisuudella ja äänensä toivottomuuteen vivahtavalla sävyllä vastakaiun ehkäsi.

Seuraavana päivänä Elisa taas lähti Hanninkylän metsämökille. Hieman häntä hävetti sinne mennä nyt, senjälkeen kun sieltä eilen oli niin nolosti poistunut, mutta tuollaistahan tunnetta ei saanut valloille päästää.

Nuori mökinvaimo oli siksi hienotunteinen, ett'ei sanallakaan kosketellut eilisiin, kiitti vaan Riitan avusta ja sanoi ensi yönä jo tulevansa yksin toimeen; hänen miehensä oli parempi tänään. Elisa viipyi hetkisen siellä. Lähtiessään oli hänen mielensä vielä entistäänkin alakuloisempi. Hän ei ollut käyntiinsä ensinkään tyytyväinen; ei ollut hän mielestään sillä mitään toimittanut.

"Jumala häntä siunatkoon", sanoi sairas mies hänen lähdettyään. "On kuin kaikki paha hänen tieltään pakenisi."

Kolmaskymmeneskahdeksas Luku.

Äidillisyys oli aina ollut Elisan luonteen huomattavimpia puolia. Muitten hoitaminen ja muista huolehtiminen oli aina ollut hänen ihanimpana ilonaan. Vaikkakin hänellä jo aikaisimmasta nuoruudestaan asti oli ollut tilaisuutta näitä avuja harjoittaa ja kehittää, katsoi hän kuitenkin vasta silloin päässeensä täysin toiveittensa perille, kun hän omaa pientä lastaan käsivarrellaan keinutteli.

Pienet haparoivat kädet, silmät, jotka eivät vielä olleet oppineet katsettaan kiinnittämään, koko tuo pieni avuton olento, joka ei tiennyt omista tarpeistaankaan vielä, osasi vain tuntea ne ja huutaen jättää ne toisten arvattavaksi ja tyydytettäväksi, mitä saattoi Elisa parempata pyytääkään. Äidillisyys oli hänen sydämessään muita avuja voimakkaampi, hän antausi kokonaan sen johdettaviin ajattelemattakaan, että siinäkin joskus saattaisi mennä yksipuoliseen liiallisuuteen.

Mutta tohtori Hessel ei kilpailijaansa juuri suopein silmin katsellut, niin oma poika kun tuo olikin. Mielessään syytti hän Elisaa, joka täten oli hänet laiminlyönyt ja syrjään sysännyt, mutta tyytymättömyyttään hän ei milloinkaan ilmoille lausunut, hankki vaan itselleen muilta tahoilta vahingonkorvausta.

Kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, läksi hän Bergsjön patruunan kotiin, missä aina olikin turvapaikka hänelle varattuna. Ajanviettona siellä oli kortinlyönti ja totin juonti. Patruuna itse ymmärsi kyllä pysyä kohtuudessa, ellei nimittäin kohtuutta käsitetä aivan ahtaimmassa merkityksessä, mutta seurueessa oli muutamia tehtaanherroja, jotka juomisessa jo olivat menneet arveluttavan pitkälle. Perustettiin peliseuruekin, ja niin pian kun tohtori Hessel saapui Bergsjöhön, kokoonnuttiin kortteineen sivuhuoneeseen. Toisinaan kesti yhdessäolo myöhäiseen yöhön. Silloin maljojakin ahkerasti maisteltiin ja sattuipa toisinaan että tohtori Hessel yöpyikin Bergsjöhön. Tämä vihdoinkin havahdutti Elisan. Hänen silmänsä aukenivat näkemään, miten hänen miehensä vähitellen alkoi luisua hänestä erilleen; tämä ei saisi jatkua, ei millään ehdolla.

Hän seurasi miestään Bergsjöhön, mutta sai siellä pian jäädä rouva Hanssonin kanssa kahdenkesken salonkiin. Tapansa mukaan vetäytyivät herrat sivuhuoneeseen.

"Lähtekäämme mekin sinne", ehdotti Elisa hetken kuluttua.

"Sitä he eivät mielellään suvaitse", vastasi rouva Hansson.

"Miks'eivät suvaitsisi?"

"Ymmärräthän, että he tahtovat olla rauhassa. Sitäpaitsi he eivät meitä kerkeä paljon huomaamaankaan. Kun heillä on korttinsa, niin eivät mistään muusta välitä."

"Koettakaamme sentään mennä", kehoitti Elisa.

Ja rouvat menivät. Huone oli sinisenään tupakansavua. Kortit olivat ketterässä käynnissä, ja totikojeista sekä herrojen kasvoista saattoi päättää, että vuorovaikutus heidän välillään oli ollut varsin vilkas. Naisten astuessa huoneeseen herrat sekä hämmästyivät että nolostuivat. Patruuna Hansson se ensin hämmennyksestään tointui, hän kiitteli heitä heidän ystävällisyydestään, tarjoi heille mukavia nojatuolia istuimiksi, tarjoipa sigarettejakin. Hänessä oli yhä vieläkin jälellä hiukkanen entistä ihailuaan Elisaa kohtaan.

Elisalla oli vieläkin suuri vaikutusvalta miehiin, jos hän vaan tahtoi sitä käyttää. Ja tänä iltana päätti hän käyttää kaiken mahtinsa totia ja kortteja vastaan ja onnistuikin siinä. Hän otti patruunan tarjoman sigaretin ja vetäsi siitä muutamia siemauksia, ei mielihalusta, sillä ei hän tupakanpolttoa suosinut, vaan poistaakseen jäykkyyden seurustelusta. Se onnistuikin hänelle ja ennen pitkää olivat herrat jo varsin tyytyväisiä keskeytykseen. Elisa pani kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, hän saattoi olla vallan vastustamaton, kun niin tahtoi.

"Mikähän sinun päähäsi pisti tänä iltana?" kysyi Alfred kotimatkalla.

"Tahdoin kerran minäkin päästä hengittämään sitä ilmaa, missä sinä tätä nykyä näyt niin erinomaisesti viihtyvän", vastasi Elisa. "Mutta sehän oli kerrassaan tukehduttavaa. Kuinka saatat sellaisessa tulla toimeen?"

"On se sittekin parempaa kuin lastenkammarin ilma."

"Onko mielestäsi?"

Elisan äänessä kuvastuva huolekas sävy ilmaisi äänetöntä nuhdetta.

"Et saa vaatia, että minä olisin sinun kaltaisesi enempää kuin minäkään vaadin sinua olemaan minun kaltaiseni", vastasi hän hieman tylysti. "Ei minulle ole mieluista nähdä sikaria sinun suussasi, eikä sinun paikkasi ole siellä, missä lasit kilahtavat ja korttia lyödään. Minun ruhtinattareni ei vähääkään sopinut tuohon seurueeseen. Eikä moinen kiemailu tehtaan konttooriherrojen edessä ensinkään sovellu sinun arvollesi."

"Heitä en edes ajatellutkaan."

"Ketä sitte? Minuako?"

"Niin, sinua yksin?"

Tohtori nauroi epäillen.

"No, tuohan kuuluu varsin kauniilta", sanoi hän, "mutta parempi olisi sentään, että välittäisit minusta hiukan enemmän täällä kotona, kuin että kylässä näyttelet ystävällisyyttäsi minua kohtaan".

Elisa ei vastannut mitään, mutta tästä hetkestä lähtien muuttui hänen käytöksensä. Hän pani parhaansa vetääkseen puolisoansa taas itseään lähemmäksi, hän tutki häntä, teki huomioita ja asetti aina menettelynsä näitten huomioittensa mukaan. Mutta kuitenkin hänen aikeensa ainoastaan osiksi onnistuivat. Ehkä huomasi Alfred, että nämä hellyydenosoitukset yhtä paljon johtuivat velvollisuuden tunnosta kuin rakkaudesta, ja se häntä pahoitti. Toinen syy oli siinä, että Alfredin vanhat halut entisiltä seikkailuajoilta olivat uudelleen eloon heränneet ja pyrkivät nyt taistelemaan Elisan kanssa, uhaten riistää häneltä hänen puolisonsa.

Taistelu tuli kova, mutta Elisa ei peräytynyt.

Omasta puolestaan ei hänellä kuitenkaan ollut valittamisen syytä, sillä Alfred kohteli häntä varsin hienotunteisesti. Milloin vieraita oli kutsuttu heidän kotiinsa, oli Elisa aina johtavana henkenä, eikä tohtori koskaan häneltä mitään omantunnonvastaista vaatinut. Eikä Elisan koskaan tarvinnut nähdä miestään, jos hän sattui ostamaan lasin liikaa. Sellaisissa tilaisuuksissa pysyi hän aina loitolla, mutta Elisa ymmärsi hyvin kyllä syyn, miksi hän toisinaan Bergsjöhön yöpyi. Hirvenhovin vanhan herkästi taipuvan majurin seurassa ei tohtori milloinkaan juonut eikä rahasta pelannut ja siitä oli Elisa hänelle erittäin kiitollinen. Virkansa tehtävät hän suoritti tarkasti ja tunnollisesti, kohdellen alhaisia samalla lailla kuin ylhäisiäkin. Elisa huomasi hänessä monta rakastettavaa ja kunnioitettavaa puolta, ja Alfredkin sydämen lämmöllä Elisaa rakasti, vaikk'ei Elisalla enää ollutkaan entistä valtaansa hänen ylitseen. Mutta siitä, mikä oli Elisan sydäntä lähinnä ja koko hänen elämänsä keskipisteenä, ei voinut hän miehelleen sanaakaan puhua. Luontainen hienotunteisuus taas esti häntä uskoutumasta muille kuin Alfredille. Jumalalle ainoastaan avasi hän siis sydämensä. Näin hän tottumistaan tottui asettamaan sisimmät tunteensa, pyhimmät aatoksensa ja hartaimmat toiveensa yksin Jumalan eteen. Ja tämä ei suinkaan hänelle tappioksi ollut, vaan päinvastoin suureksi voitoksi: hän yhä kasvoi hengen voimassa ja syvyydessä, sulkeusi enemmän itseensä tulematta silti umpimieliseksi.

Kolmaskymmenesyhdeksäs Luku.

Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat elämään, vanhuksetkin siihen yhä enemmän kiintyvät ja vaikka he tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.

Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänellä itsellään varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat kukin tahoiltaan saapuneet vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin uskoa, että ukko todellakin jo niin iäkäs oli, sillä vuosikseen oli hän vieläkin varsin suoraryhtinen ja kookas.

Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään. Ja kylläpä hän heistä ylpeilikin.

"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, mutta oli jo ensi tuokiossa taas valmis leikkiä laskemaan entiseen suopeaan, iloiseen tapaansa.

Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai.

Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä. Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen liioin rakkautta kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli hän rakastanut n.s. toimettomalla rakkaudella, vaimoonsa oli hän ensi aikoina ollut korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vaan häntä tottelemaan tyytyen siihen, mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen hän eli. Tietoisuus siitä, että kerran saisi Hirvenhovin omaksi hallittavakseen ei milloinkaan ollut häntä tosityöhön kannustanut, vasta nyt, kun hän sen hengessä näki vanhimman pikku poikansa perintötilana, pääsi koko hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. Ja työn siunaus huomattiin kaikkialla. Se osoittaikse ulkonaisissa olosuhteissa, mutta sitä enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. Paljon hän oli edukseen muuttunut.

Kustaa Aadolfin elintoiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta onnea tai, paremmin sanoen, suurta siunausta. Kaikki menestyi, mitä hän teki. Hänen maineensa, jonka monet kateudesta olivat ennustaneet pian laskeuvaksi, oli nyt jos mahdollista vielä entistäänkin ylemmällä. Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä vieläkin joka sunnuntai tungokseensa asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko, jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana Jumalalta, eikä sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi kiitellyt. Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta sekä hänen vaimonsa että pikku tyttärensä olivat molemmat hyvin kivulloiset. Perherakkaus oli Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiansa lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi, koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat saattaneet häntä seurata.

Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut oikein kelpo jokapäiväinen perheenemäntä. Samalla harrastuksella, millä hän ennen kiintyi lähetysaatteeseen, puhuu hän nyt pikku Kristerin ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä, jolloin pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka pienelle porolle kolmas hammas puhkesi. Ihmiskunnan elinkysymykset häntä eivät paljoakaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä, ettei hänellä olisi harrastusta niihin, sillä sitä hänellä kyllä oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista mielipidettä, vaan esiintyi aina miehensä ajatussuunnan jäljittelijänä. Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin valtuutti itsensä ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana lapsena niiden ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia tahi kaulustinta Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä hän tarkalleen valvoi ettei Helmer hajamielisyydessään saanut servettirengastaan pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä lusikallaan tahi lautastaan kierrellä. Ja ihmeen kärsivällisesti piti Helmer hyvänään kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän niitä tarvitsikin; ehkä tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen samallaista huojennusta kuin Irenelle vapautus suurten asiain ajattelemisesta. Monessa suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka hänen mielipiteensä vielä olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen uskollaan ollut pysyväistä pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien ihmisystävällisessä tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien toimintaan ja harrasti lämpimästi kaikkia, mikä tarkoitti ihmiskunnan edistystä ja valistusta. Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja piti sen ohella sivistyttäviä esitelmiä eri aineitten aloilta; hänen luennoillaan kävi paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo kirjailijanakin saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin laaja lukijakunta.

Helmerillä ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan Hirvenhoviin lähteäksensä, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi kuin täytyikin Helmerin tulla mukaan.

Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald, joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli käymältä kotiin saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden minuutin kuluttua olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet lempisedäkseen ja mielienokseen.

Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, ja kuka puhui suorasanaisesti, kuka runoiksi rupesi. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon tuostakin kihosi silmään ilon kyynel.

Paljon sai hän tänään rakkauden osoituksia sekä odotettuja että ennen arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman. Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.

Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen. Se oli suurilla pyöreillä kirjaimilla kirjoitettu:

"Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen asti, kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, kannan ja pelastan." Es. 46: 4.

Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!

toivoo pikku Sven.

Enempää siinä ei ollut, mutta sittekin täytyi majurin vielä kerran pyyhkäistä silmälasejaan ennenkuin sen loppuun luetuksi sai. Hän luki sen moneen kertaan, sittekään kyllikseen saamatta, ja luettuaan kätki hän kirjeen pieluksen alle, kuten koulupoikakin sinne panee kirjansa, jotta luettu paremmin päähän pystyisi. Majuri tiesi tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina päivinä ollut antanut Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että viattoman lapsen siunaus sekä Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat olla hyvänä pieluksena, johon turvallisesti voisi päänsä laskea.

Neljäskymmenes Luku.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.

Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä, sillä moni halusi häntä puhutella ja hänen kättään puristaa. Siksi olikin hän kehoittanut omaisiaan ajelemaan kotia, häntä ei tarvitsisi odottaa, hän mieluummin tulisi kävellen.

Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa "ihan kuin tykistä lau'aistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä sanoa.

Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen kotimatkalle.

Kahdenkesken olo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa Aadolf kävi vaan silloin tällöin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina niin monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella.

"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.

"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi", vastasi Kustaa Aadolf.

Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan erottaneet.

Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi. Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa, sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa sisällisen tilansa.