Part 18

He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä salatusta elämästä Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä. Molemmilla oli ollut jotenkin samallaisia kokemuksia, molemmat olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys oli heidät yhä lähemmin Kristukseen yhdistänyt ja saattanut heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia tuo kielinkertomaton onni näytti kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.

"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin, ja kaikesta heikkoudestamme huolimatta, saamme olla varmat siitä, että Jumalan omat olemme", puhui hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele, että minun tapaiseni syntinenkin saa huoleti Jumalalle asiansa uskoa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä kiinni, siinä on minulla turva vahva."

Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä soinnahti surulliselta.

Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo vastaiselta rannalta näkyi. Sieltä vilahti rakennus esille puitten välitse, joiden kellervät syyslehdet auringon valossa loistivat. Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.

"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen nähneensä Elisaa alakuloisena.

"Omallatunnollani lepää synti, mitä raskain laatuaan."

Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötärilleen siten rohkaisten häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle, ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua, pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa sisimmästä syvyydestä.

"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä tuomitaan ankarimmin siihen katsoen, miten olemme elämäntehtävämme täällä suorittaneet?"

"Ankarimmin --", toisti Kustaa Aadolf viivytellen. "Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulisi tietysti uskollisuutemme ilmetä, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja vertauksessaan puhuu."

Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.

"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut, päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."

Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi, mitä hän ajatteli. Hän painoi häntä itseään lähemmä.

"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa", kysyi hän.

Elisa katsoi kotiansa kohden.

"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä...", kuiskasi hän.

"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään kulunut elämä tahansa. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa Jumala sinulle anteeksi."

"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jesuksen Kristuksen ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"

"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole sinun vallassasi."

"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalan puolelle? Niin olen minä sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä pyrintönä jo kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."

"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."

"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia lohdutuksen suloisuudesta.

"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.

"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla sanalla temmasta hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen vastustamishalunsa."

"Mutta miks'ei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"

"Hän näkee, ett'ei aika vielä ole tullut, ehk'ei Hän vielä ole Alfredissa päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut, miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman, että se sinuun olisi syvemmältä vaikuttanut, äkkiä eloon leimahtaa ja uudistavalla voimallaan olentoosi tunkeutuu?"

"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän pyhät muistot, joita veli täten oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.

"Ja mikä oli syynä siihen, että sana näin äkkiä elon sai? Syynä oli se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa tavoitteli."

"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa, ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus Alfrediin palasi. "Hän on itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan sana voisi antaa."

"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."

"Millä tavoin? Minusta tuntuu se vallan mahdottomalta."

"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!"

"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua, senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitte matalalla äänellä: "Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen hän ei ennen avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan, vaan on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni jollakin tavoin siihen vaikuttanut?" Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti. "Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi, mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet hänen omansa; eikö niin?"

"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista, jota Pietari tunsi, kun hän Jesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan".

"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa syytä on, vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä elävät todellisen Jumalan lapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat hänen vaikutuksiaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän lohduttaen, "voihan Jumala kallioitakin musertaa".

"Oi, mutta kovasti täytyy Hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi Elisa ja vilunväristys puistatti häntä. Kustaa Aadolf, joka luuli, ettei hän tarjennut paikallaan seistä, lähti kulkemaan edelleen, yhä pitäen hänen kättään kainalossaan.

Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille ja pappilanväelle.

Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven ollutkaan äitiä koko aamupuoleen nähnyt; hänellä oli äidille niin paljon kerrottavaa.

Neljäskymmenesensimmäinen Luku.

Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat iltapuolis-sikariaan ulkona pengerryksellä istuen.

Uusi kirkkoherra, joka hiljaittain oli astunut virkaan rovastivanhuksen jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla, jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppisuutta ja katsoi järkeä huonoksi ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan salaisuuksissa. Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän välillään innokkaita väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena, että väittelijät kiistan lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin ystävät kuin sen alkaessa. Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman ajan raamatun kritikaan. Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin oli siinä löytänyt yhtä ja toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf tuomitsi sitä vääräksi. Tohtori Hessel seurasi katseillaan hienoa sinervää savukiemuraa, joka hänen sikaristaan nousi kohti suoraan ylös tyveneesen syysilmaan. Hän seurasi keskustelua ylenkatseellisen välinpitämättömästi ja alentui vaan silloin tällöin tekemään jonkun huomautuksen.

"Mutta rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun sentään tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on ainakin ihmisten välityksellä syntynyt."

"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta."

"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri arvostelun tehtävä."

"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan. Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen mukana nisujakin."

"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer Broo.

"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf. "Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei minusta suinkaan kumoo raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon raamatusta mitä ikänänsä sanottaneen, mitään muuta keinoa meillä ei ole, jonka avulla löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet tuntemaan. Raamattu on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen pitäisi meidän sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on ainoa oikea raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."

"Siis ei ole järjellä mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi tohtori Hessel.

"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa Aadolf painolla.

Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni.

"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii valtansa alle saada muita kuin haaveilijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer Broo.

"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.

"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma uskonto. Peskööt sitte syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.

"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He voivat kääntyä ja tulla kuin lapset."

"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös sen tarvetta täyttää", sanoi Helmer Broo.

"Meidän tulee, olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset", virkkoi kirkkoherra.

"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen nimensä alkukirjaimilla.

"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta samoinkuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon ja rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "Sinun pitää rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta _ymmärryksestäsi_ [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta voimastasi. Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää _rakastaman_; ei sanota: sinun pitää _arvosteleman_."

Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei enää niin helposti tuleksi tukahtanut kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan hänen kiihkeän mielensä lauhduttanut, luultavampaa on sentään, että monivuotinen läheinen seurustelu Hänen kanssaan, joka sydämestään oli nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten ennen, mieliharmin tuli.

"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän näköisenä.

"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen kysymykseen, jonka Jesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen teki ihmisille."

Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo evankeelismielinen, joka alituiseen saarnasi, ett'ei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin syntiä, hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää Jumalan lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä räikeätä epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.

"Mikä kysymys se oli? En muista sitä.", sanoi hän.

"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?"

"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?"

"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle. Ja kun Hän sitte minut synnin tuomiosta ja vallasta vapahti ja korotti minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että vastaukseni oli ollut oikea."

"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi, kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä enemmän ihmetellen.

Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi sanomasta joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.

"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän, "on lajiaan täydellinen, sillä sen on Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään hallitse koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi rakastaa Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jesuksen Kristuksen rakkaus täyttää vajavuudet minun rakkaudessani. Jesus on minun edusmieheni. Mitä Hän minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle ansioksi, kunnes Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."

"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel.

"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.

Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai kirkkoherra ensin sananvuoron.

"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän. "Kuulkaapas seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita Jesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus siirsi rikoksensa heidän harteilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala sekä hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on aivan sama silloin kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin elää. Ja Jesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi! Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin olisi hän elänyt Jesuksen elämän ja kuollut Jesuksen kuoleman."

"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa Aadolf ihastuneena.

"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut muitten hyvällä herrastella. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni, filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle alistettava."

"Niinpä niin!"

"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät läpitsensä, on vihdoin palannut lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa uskomaan."

"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf. "Mutta jos ihminen vaan oikeen tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."

"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään valoon."

"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf. "Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."

"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori Hessel hymyillen.

"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että minun laiselleni onnettomalle kurjalle vielä armo tarjona olisi. Jos vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en olisi koskaan Jumalan luokse tullut."

"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin siihen auttaa."

"Siis on hyvä syntiä tehdä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen imukkeen puhtaaksi viskattuaan siitä sikaripätkän pois.

"Ei suinkaan, vaan _tuntea_ syntisiä", vastasi kirkkoherra.

"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se meissä ole", sanoi tohtori.

"Mutta se voi _olla_ meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.

"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi Juudakselle", sanoi kirkkoherra.

"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf.

"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra mielenkiinnolla.

"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hänen kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäysin uskossa Jumalan helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona. Jumalan uskollisuus on minua varjellut."

"Mikä oli ystäväsi nimeltään?"

"Sven Riise."

Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli unhottamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin ääni hänet taas todellisuuteen palautti.

"Minusta te vanhoilliset teoloogit vallan suotta mutkittelette siinä pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden käsitteitä. Kohta ei kelpo synti vanhuksestakaan enää siedetä mitään kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat vaan sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa. Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."

Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää oliko tämä moitetta tahi kiitosta.

"Onneksi ei enää monta olekkaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen uskovat", virkkoi Helmer Broo.

"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan laita. Vastustajansa esimerkkiä noudatettaen pitäisi Jumalan asettua uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."

"Älä tuollatavoin puhu Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi kuljeskella edestakaisin penkereellä.

Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas oli saanut hänet tasapainostaan syöstyksi.

"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä niin paljon synnistä puhuta, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän voittoon vielä voimassaan."

"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauvan kestää. Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös Jumalan Pojan ovat he tavalliseksi ihmiseksi muuttaneet. Toistaiseksi vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä kaikkivaltias ihmiskunta säätää."

Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa, millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"

Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja meni Elisalle vastaan.

"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän.

"Tahdotko tuokion aikaa kanssani kävellä, jotta taas lämpeäisin?" kysyi hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.

Neljäskymmenestoinen Luku.

Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan lapsikamarissa pienintä lastaan vaalimassa, kuin tohtori Hessel astui sisään ja kertoi aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen satamakaupunkiin. Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä maankiertäjä-ajoilta, oli nimittäin äsken puhunut telefoonitse hänelle. Kapteeni, jonka piti satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumoilta saanut kuulla entisen kumppaninsa asuvan lähitteillä ja toivoi nyt saavansa tavata häntä.

"Kohta puolipäiväjunassa matkustan", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin päivään älä minua takaisin odota!"

"Miks'et häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa. "Sepä ei juolahtanut mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos hän, näet, on se, mikä ennen oli."

Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.

"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa.

"Miks'en lähtisi?"

"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka sinuun vaikuttavat huonosti."

"Puhut kuin kokemattomalle pojalle. Ja mistä niin varmaan päätät, että tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"

"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua."

"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko sillä sanottu, että hän on heittiö?"

"Millä te siellä aiotte itseänne huvitella?" kysyi Elisa hiukan kylmästi.

"Vanhoja muistoja elähytämme", vastasi tohtori lyhyeen.

"Maljojen ääressä?"

"Tietystikin."

Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan. Hän koetti vielä kerran saada Alfredia taipumaan.

"Alfred, älä lähde, -- älä, minun tähteni!"

Miksi pelotti ja tuskautti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko sielunsa voimalla rukoili hän häntä kotiin jäämään. Eikö hän siis enää millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?