Part 19

Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys ja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa ja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta näin hänen vapauttaan sitoa.

"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.

Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi malttamattomaksi.

"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitäs pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Ja vaikkapa nyt hiukan siellä hurjisteleisimmekin, no, entäs sitte? Lupaan kotiinpalatessani olla aivan selvänä. Kuule, Elisa, mitä sinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan läksi hän matkalleen valmistaumaan.

Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa, kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa sovintoa anovan. Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien sairaitten luona, sitte ajan oitis asemalle", virkkoi hän kiireisesti. "Ylihuomenna olen jo kotona."

Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla katsellen hänen jälkeensä.

Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin. Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten peitti hänet metsä.

"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani niitä sitä enemmän tuhlailla."

"Äiti itkee!"

Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.

Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.

"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy oli niin suruista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.

"Miksi olet niin murheellinen, äiti?"

Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.

"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa.

"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika.

"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.

Äidin piti välttämättömästi nähdä, kuinka hänen ja Rigmorin kaarnaveneet teloiltaan lähtevät. Äiti istuutui läheiselle kivelle.

Lapsenhoitaja käveli hiekkakäytävällä pikkuruinen sylissään. Aslög astua tyllerteli hänen sivullaan, mutta äidin nähtyään hän alkoi naureskellen juosta sinne. Elisa otti lapsen syliinsä ja painoi poskensa sen kiharaiseen päähän.

Aslög veti hiljaa päänsä pois, kääntyi äitiin päin ja katseli häntä kirkkailla sinisillä silmillään. Sitte hän taputteli äitiä poskelle. Aslög oli aivan Sven'in kaltainen. Hänkin heti huomasi, milloin joku oli murheellinen, eikä rauhoittunut, ennenkuin oli murheellisen jälleen iloiseksi saanut. Elisa suuteli pehmoisia rusoposkia ja hymyili hellästi. "Äiti", sanoi Rigmor, "emmekö nyt saakkaan lähteä ajelemaan, kun isä on poissa?"

"Ehkäpä huomenna. Tänään on hevonen ollut niin paljon liikkeessä."

"Ai, ai, kuinka hauskaa! Mutta äiti, älä sano _ehkä_! Lupaa oikein varmasti!"

"Noh, jos ilma on kaunis, niin ajellaanpa aamupäivällä Hirvenhoviin."

Lapset riemuitsivat. Elisakin nautti heidän riemustaan, mutta siitä huolimatta olivat hänen aatoksensa heistä kaukana.

Tänäpäivänä hän ei saanut ajatuksiaan mihinkään pystymään, ryhtyipä hän mihin toimeen tahansa. Ne vaan itsepintaisesti kiertelivät hänen miehensä viimeisissä sanoissa: "Vaatimalla liikaa et voita mitään!"

Illalla, lasten maatapantua, istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä. Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti ulos. Vedestä nousi kevyt usva. Se leijaili Hirvijärven pinnalla, kattoi niityt ja kääri harsoonsa puitten alavimmat oksatkin. Mutta latvat olivat vapaina, ne kurottautuivat taivasta kohden, jossa tähdet jo täydessä loisteessaan tuikkailivat.

Niin pian kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista, suurta valoisaa avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan. Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se mikä hänelle itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän asettui kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen, se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti, ja ajattelemattakaan että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin joutuisivat.

"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita. Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa, kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla oleva usko saattaa suvaitsevainen olla, mutta kun usko riippuu kiinni Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, _ei kenkään_ tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä voi tehdä.

"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jesuksen Kristuksen käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!

"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.'

"Ja tämä sana se pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas ja maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita _nyt_, niin kauvan kun armoa vielä on sinullekin tarjona!

"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin -- -- -- ja ette tahtoneet'!"

Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita sinne ylös katsahtamaan?

Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkonsa aikaa ymmärrä.

Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää. Mutta maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti sitovat hätäkellon lerkun pumpuleilla, ett'ei se liian kovasti kumahtaisi ja ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.

"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä, vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pueta heidät väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"

Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä. Milloinkaan ennen ei ollut hän tuntenut tällaista suurta, sydäntä laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta, johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.

Neljäskymmeneskolmas Luku.

Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin oli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä niin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.

He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä vielä päivällisillekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakkaan.

"Mieluimmiten pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti vanha majuri.

Päivällisen syötyä kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Sven'in kirjettä ja selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.

"Luuletko, että Jesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.

Luuliko Elisa sitä? Mistään ei hän varmempi ollut.

Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella, mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin nyt sieltä palatessa.

Vähän aikaa viivähdettiin Signen mökin luona, sitte ajettiin eteenpäin oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli kotiin; levottoman kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli, mikä ihme Polleen oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas oli käynyt punasen keltaiseksi ja näytti rajuilmaa ennustavan. Ilmakin tuntui raskaan painostavalta.

Mitähän tämä saattoi merkitä?

Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään mökkiäkään ei lähitteillä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin, niin pian kuin suinkin pääsi.

Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä. Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.

Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat, ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla vauhdilla puun runkoa vastaan ja jäi liikkumatonna makaamaan; lapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta paljaalla säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.

"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivossaan, mutta pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa rajuilmaa vastaan.

Sven tunsi edesvastauksensa suureksi. Hän huomasi, että äidin oli käynyt vallan huonosti, mutta mitäpä hän nyt voisi tehdä? Jättäisikö tänne äidin ja pikku siskot ihan oman onnensa varaan ja lähtisi kylästä apua hakemaan. Ei, se ei käynyt laatuun. Mutta eihän tännekkään saattanut jäädä!

"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti hän Rigmorin rukouksiin yhtyen. Hellävaraa hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.

Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui kylään, laahaten perässään kaatuneet rattaat, sai väki siellä jalat allensa ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä kohtasi, oli kerrassaan liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.

Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.

Hirvenhoviin lähetettiin sana. Telefoonia ei voitu käyttää, sen oli myrsky tuhonnut.

Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.

Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät kuitenkin onnistuvan.

Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihen peitossa, ei hän kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat hiljaiseen valitukseen.

"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.

Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui lapsen päällä levätessään vähitellen eloisammaksi.

Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti lientyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.

"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä rukoillen että lohdutellen.

Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta ei hän uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn tuskien alla irvistykseksi vääntyvän. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.

Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus tunkeutua hänen mieleensä.

"Paljonko kello on?" kysyi hän.

"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen tehtäväkseen.

"Aamuko on?"

"Ei, vaan ilta."

Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen tavoin kuulla ajan ohi vierivän, vai pelkäsikö hän elämänsä liian pian sammuvan.

Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen. Mutta Elisa ei nukkunut. Hänen tajuntansa ei ollut sumussa. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään?

Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli hänestä eronnut vihaisella mielellä. Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu?

"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta joutuu."

"Kohta puoli yksitoista."

Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit olleet tunnin pituisia.

Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuoloa oli Elisa aina suloiseksi kotiin noutajaksi kuvaellut; sellaisena oli se Sven Riisen viimeisenä hetkenä esiintynyt, mutta nyt, kun se häntä itseään läheni, ei ollutkaan hän vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut vielä päivänsä työtä päättänyt.

Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes sovituksen sana!

Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli ympärilleen.

Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti juuri puoleksi väkisin, puoleksi houkuttelemalla saada häntä pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä.

"Sven!"

Äiti kutsui! Mari laski pojan irroilleen ja kääntyi ikkunan puoleen kyyneleitään salatakseen. Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmä äitiä, hän ymmärsi, että äiti varmaan mieli hänelle sanoa jotakin. Kuolevan ääni oli niin heikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnistaikse sitä kuulemaan. Niin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja että äidin sanat olivat tarkalleen muistiinpainettavat.

Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnon viesti oli saapuva Alfredille sittekin, vaikk'ei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan.

Voimat vähenemistään vähenivät, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi. Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.

Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin että tulevaisiin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jesuksen uskollinen rakkaus; se se nytkin kaikkein selvemmin loisti hänen sielunsa silmään. Jesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jesus Kristus se eilen ja tänäpänä ja myös iankaikkisesti." Elisa katsoi tulevaisia kohti. Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli moninverroin parempaa: hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä ketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen syvimpään sydämeensä kätkettynä. Varsinkin säteili yksi niistä muita kirkkaampana hänelle hänen kuolon alhoon astuessa. Se kuului: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa."

"Äiti!"

Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti jotakin enempääkin puhuisi. Mutta äkkiä oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeuvan äidin kasvoille, ja senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä äiti siinä maatessaan jo näytti.

Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään ihan kalpeina levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta säteileviin kasvoihin huomasivat he myöhästyneensä.

Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä kummastuksissaan. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan kuin äsken.

Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin käynyt häntä niin sääli?

Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnistihe vastaan.

"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa", virkkoi hän.

Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä epäröidä että kummastella.

"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkytellen.

Sven katsoi häneen suurin kyselevin silmin. Hän näytti jo hiukan aavistavan.

"Äitisi on mennyt Jumalan luo." Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa Svenille määritellä.

Nyt Sven ymmärsi. Vastaanpanematta antoi hän viedä itsensä vuoteeseen. Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauvan makasi hän vielä valveilla kertoillen monesti itsekseen, mitä äiti oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unhottavansa, hän oli ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi arvata ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi.

Neljäskymmenesneljäs Luku.

Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut tavoitella lankoansa, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut. Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei tohtorille saapunut.

Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän pahoitteli mielessään ja katui, että oli Elisasta epäystävällisesti eronnut. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin varemmin kuin Elisa odottaakaan saattoi.

Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä, jotta hän junan asemalle saavuttua tuntui täysin levähtäneeltä ja pirteältä.

Mutta miksi asemapäällikkö häntä noin kummasti katsellen tervehti? Ja mikäpä miehen oli noin alakuloiseksi pannut? Varmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla ei ollut aikaa kyselyihin, eikä halunnut hän päästä mahdolliselle sairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois jättäen asemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa askareissa.

Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta. Mikäpä eriskummainen kiire häntä nyt kotiin jouduttikaan! Naurettavan kummaa!

Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unhottivat tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän pistosanan. Sattumoilta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan. Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.

"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli harmistuneena eteenpäin.

Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut. Etäältä näki hän talonsa vuokraajan vastaan tulevan. Mutta mies, huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?

Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuuden tunnelma. Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden kellervästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän matkalle läksi.

Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella, kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.

"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?" puhutteli häntä isä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"

"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.

"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista", sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.

Ne olivat selki seljällään.

"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan tykö."

Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan. Ja outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen mitä tohtori jo oli aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.

"Mitä nyt?" kysähti hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.

Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.

"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit.

"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut."

"Oi, etkö?"

Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli.

"Missä Elisa on?"

Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti tohtori hillitä itsensä.

"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni."

Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli milt'ei jäykistynyt.

"Koeta urhoollisesti kestää -- -- --", änkytti Eedit. "Elisa -- on kipeä."

Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.

"Miks'et samassa sano kaikkia? Sano vaan, että hän on kuollut!"

Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vaan saadakseen kuulla toisen vastalausetta.

Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli oikein arvannut.

Kotvan ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitte, missä Elisa oli. Sen saatuaan tietää läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei huoneessa ollut kuin vainaja.

Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei huoneesta palannut. Levottomina tästä, raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka sydänten salaisimmat tutkii.

"Eedit, mikähän meille nyt neuvoksi tulee. Oi, kumpa edes olisi Kustaa Aadolf täällä", virkkoi Kristian.

Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia, sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa. Sähkösanoma oli hänelle lähetetty, mutta sittekään ei ennättäisi hän tänään paikalle saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.

Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen.

"Laskekaamme lapset isänsä luokse!" virkkoi hän.

"Hyvä, hyvä, sinä se aina keinoja keksit", sanoi Kristian, jonka mieli nähtävästi huojentui.

Sven'iä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja äidin luokse.