Part 20

Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen käänteen isän mielentilassa. Jo nähdessään heidät suli routa hänen sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki kamarista ulos.

Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta ylen paljon nurkunut eikä valittanut. Olipa kuin olisi hän katsonut kaiken tämän aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima oli tapauksen kulkua johtanut ja tässä tahtonsa täyttänyt. Siihen päätökseen oli hän tullut tuolla kamarissa Elisan luona.

Mutta miksi oli hän näin äkisti temmattu pois? Ja miksikä ei ollut tohtorille suotu tilaisuutta lausua vaimolleen ne ystävälliset sanat, joita hän nähtävästi oli ikävöinyt.

Ja miksi hän, Alfred, ei jäänyt kotiin, vaikka Elisa sitä oli niin hartaasti halunnut? Mikä mahti oli häntä matkalle kuljettanut? Samako, joka Elisan oli kutsunut pois? Niin, sen voiman hän kyllä tiesi, joka Elisan oli pois kutsunut, mutta ei oikein tietänyt, minkä voimien johdettaviin hän itse oli antaunut. Sen verran oli hänelle selvennyt, ettei hän ainakaan itse ollut kohtalonsa luoja.

Ulkomuodoltaan pysyi tohtori tyynenä ja jäykkänä, yksin silmän palosta saattoi aavistaa, että hänen sisimmässään kaikki oli kuohuksissa. Milloin hän hurjana uhmailleen kavahti pystyyn, milloin taas murtuneena lyyhistyi istumaan. Oi kuin olisivat julmat voimat ilkkuillen häntä leikkiaseenaan heitelleet, mutta temmellysten keskeltäkin oli hän kuulevinaan armaan äänen kuiskaavan, että kaikki tapahtui rakkaudesta.

Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö vaan iloinnut päästäksensä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys, vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa tukehtumaisillaan.

Hän sulkeusi huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja siellä yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.

Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän horjua, kova isku oli kallion särkenyt.

Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.

"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."

Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.

Jumala! Ihmeellistä, ett'ei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta, joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä, joita jälkeensä jätti.

"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!"

Milt'ei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään. Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.

Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä häiritsemään? Ken uskalsi?

Se oli pikku Sven. Koko eilisenä päivänä oli häntä estetty isän huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan ja kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hiukan hän hämmästyi nähdessään isän jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä ilahutti, sillä nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin hän oli saanut isälle asiansa puhua. "Mitä sinä tahdot?"

Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.

"Äiti, -- -- --, äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun: Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.

Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä pitänyt itkevistä pojista.

"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?" Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli kummalliseksi muuttunut! Sven katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti kyyneleensä.

Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.

"Näin se äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki anteeksi, niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän kerran kuolee."

Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana oli säntilleen osattava.

"Milloin äiti niin sanoi?"

"Silloin, kun hän Jesuksen luo lähti, -- ei, hiukan ennen se oli."

"Sinulleko?"

"Niin."

"Kuuliko sitä kukaan muu?"

"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona, ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta näin se äiti varmasti sanoi; jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen, enkä ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.

"Sanoiko äiti mitään muuta?"

Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa.

"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää minun puolestani."

Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi... Ja Sven syleili isää.

Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan hänellekin osoittanut.

Neljäskymmenesviides Luku.

Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät ihmiset juhlapukeissaan kirkkoon, joka vähitellen ääriään myöten täyttyi. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni sitävastoin hiljalleen itki.

Jo alkoivat torninkellot kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan surusaaton lähetessä pääalttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf odottamassa sisartaan. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina kyynelissä, ja sydämessä vallitsi murhe, murhe sellainen, joka mielen ylentää ja puhdistaa. Ja sydämen ylevä rauha heijastui hänen puheestaankin, siinä säteili pelkkää taivasta, maailmalle siinä ei ollut paljonkaan sijaa. Kiinnitä katseesi aina päämäärään, kevyeltä sinusta silloin tuntuu maallisen vaelluksen vaiva. Ihmishenki se niin mielellään katseleisi tulevaisuuden verhon taakse, mutta kumminkin tahtovat useimmat kääntää katseensa pois siitä ainoasta, mikä tulevaisuudessa varmaa on: kuolemasta. Elä autuaan kuoleman saavuttamiseksi! Elä Jesukselle Kristukselle.

Kustaa Aadolfin puhe ei ollut mitään kukkaskieltä, se ei Elisan elämäntyötä ylistellyt, mutta sitävastoin se usein viittasi elämänkruunuun, joka nyt varmaan Elisan päätä koristi. Kaikkia kutsui se iankaikkisen elämän osallisuuteen, kaikkia kehoitti se kääntymään Kristuksen luo, joka ei ketään hylkää. Ja kun hän lopulta käänsi puheensa Elisan persoonaan, tapahtui se vaan muutamin, mutta kaikissa yksinkertaisuudessaan ylevin sanoin. "Tiedän", sanoi hän, "että hänen ainoana kerskauksenaan oli Jesuksen Kristuksen risti ja että hän ainoan toivonsa perusti Jesuksen Kristuksen vereen. Ja nyt, tällä hetkellä Jumalan edessä seisoessaan Jesuksessa täydelliseksi tehtynä, huutaa hän meille kaikille: tulkaa Jesuksen luo!"

Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.

Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi Hirvijärven rannalle, jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"

Muutamia miehiä sattui kulkemaan ohitse. He pysähtyivät siihen ilmaisemaan hänelle suruaan ja kaipaustaan.

"Kummallista oli, että hän näin ennen aikojaan temmattiin pois", sanoi toinen heistä.

"Älä sano niin, Matti!" huomautti Kustaa Aadolf. "Herran omat eivät milloinkaan kuole liian varhain, eivätkä liian myöhään; he kuolevat Herran määräämänä otollisena hetkenä."

Nämä sanat tulivat sellaisella vakaumuksen voimalla, ett'ei Matti enää mielinyt niitä epäillä. Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla lähempänä surun murtamaa perheenisäntää. Ei hän koettanut minkäänlaisia lohdutuksia ladella, vaan suri surevaisten kanssa. Sen taidon oli hän erinomaisesti oppinut. Hän kärsi omalla tavallaan, mutta hänen kärsimyksessään piili toivo parempaan, joka ylensi mieltä ja tuotti siunausta.

Tämä ei voinut olla vaikuttamatta tohtori Hesseliinkin. Aurinko lämmittää silloinkin, kun me tuskin huomaamme sen olemassaoloa.

Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi hetkisen viivähtää siinä huoneessa missä hänen rakkaansa viimeiset aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut. Oi, miks'ei ollut hän Elisan luokse jäänyt? Tuskaa lievitti kuitenkin jonkun verran tuo hellyyttä ja anteeksiantoa uhkuva tervehdys, jonka hän äsken oli vainajalta saanut. Oikeastaan hän itsensä tähden etupäässä olisikin halunnut olla Elisan luona, eihän Elisa häntä tarvinnut. Ilman häntäkin sai Elisa lohtua, sen tiesi tohtori varmasti, vaikk'ei hän voinutkaan itselleen oikein selvittää mistä se vakuutus oli häneen tullut.

Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää, esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittekin luottaa Elisan uskon voimaan. Tosin oli silläkin Hengen elämällä ollut puutteensa ja vajanaisuutensa, mutta todellista se joka tapauksessa oli ollut. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut puutteet ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan sen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän oikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?

Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti sen käteensä hellävaraa kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa hänelle oli kirjoittanut samana päivänä, jolloin he olivat eronneet -- jonkun päivän ajaksi, kuten itse luulivat, -- mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.

Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut _kaikki_, vaatinut sen Herransa nimessä.

Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, kuten se ennen olisi tehnyt; hän tunsi vaan itsensä auttamattomasti Elisasta jälkeen jääneeksi. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se juuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät iankaikkisuudessakin erottaa?

"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."

"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."

Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo, joista ei päässyt yli eikä ympäri.

Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä, pimeätä oli kaikkialla, päivän sädettä ei mistään näkynyt. Entiset puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet pimeyttä hänen ympäriltään hajoittaa. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: Miksi minut loit? Miksi minulle vapaan tahdon annoit, kun kumminkin näit, että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit, kuin minkä maksaa voin?

Ratasten jyrinä pihalla, sekä lasten heleät äänet herättivät viimein epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun, oli unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.

"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua kotimatkalle ilman sinua".

"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.

Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut toinen enää sydämensä tuskia salata, ja toinen taas oli heti valmis lohduttamaan.

"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin!"

Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen. Sen luettuaan Kustaa Aadolf kasvoiltaan kirkastui, mutta tohtori painui vieläkin synkemmäksi.

"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.

"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja kutsuu sinua sisään tulemaan."

Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut.

"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jesuksen Kristuksen kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä teiltäsi ja usko Poikaan!"

"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi.

"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätunteisesti, "mutta myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauvan tahdot viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: 'Minä tahdon, mutta te ette tahtoneet'."

Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta, niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pieninkin lapsi saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä pelastuksen tietä kulkemaan. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille tielle saattaisi kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, perinpohjainen mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan myöten uudeksi ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen mullistuksen alaiseksi? Oliko tahtoa?

Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten heiteltävänä?

Neljäskymmeneskuudes Luku.

Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa. Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi sanomattomasti; koko olennollaan hän Elisaa ikävöi.

Lohdutuksena hänelle oli puhella lasten kanssa heidän äidistään. Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään ymmärtänyt. Hän oli ajatteleva lapsi, tuo Sven. Taivaallisissa oli hän kuin kotonaan; nyt hän entistäänkin mieluummin taivasta ajatteli, kun tiesi oman äitinsä sinne äsken lähteneen.

Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa turvausivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien edesvastauksensa varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut. Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä äiti oli opettanut.

Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren syvyyteen kuin epäilyksen kipinääkään heissä herättänyt. Ja senvuoksi olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lapsen uskon kanssa.

Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Ne olivat ennen olleet kuolleita luita, sellaisia, joita profeetta näyssä näki. Mutta seurustellessaan lasten, noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka välittömässä uskossaan lepäävät lähinnä Jesuksen sydäntä, tuli hän itsekin lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. Kuolleet luut, nuo tiedon hajanaiset osat, alkoivat yhdistyä toisiinsa, muodostivat kokonaisuuden, saivat elämän. Suuri totuus alkoi hänelle selvetä: Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. Murtuneena ja maahan masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin lapsi.

Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että hänestä lopulla tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut hänestä tulevankin ja jemmoista Elisa rakasti.

Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan, että isä joskus olisi ollut toisellainen ihminen.

Aika kului. Sanotaan, että se kaikki haavat parantaa, mutta tohtori Hessel ei mielellään sitä myönnä. Jos hänen täytyisi antaa surustaan lääketieteellinen kuvaus, vertaisi hän sitä syvältä johtuvaan fistelitiehyeesen. Se ei milloinkaan tahdo mennä umpeen ja saakin mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän tahdo luopua, sillä hän tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut, ettei kaipaus Herrassa eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu painostavalta, vaan se päinvastoin auttaa meitä kohottamaan sekä sydämemme että silmämme ylös suureen valoisaan päämaalin puoleen.