Part 8

Irenen kirjeissä kotiin esiintyi usein muudan nimi, joka vähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko pääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin sorean veljen nimi. Elisa huomasi sen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän rauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän ei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan sitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan huolta pitämässä.

Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeän sanottavan ilme kasvoillaan.

"Sain vast'ikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua ilahuttamaan", sanoi hän.

"Mitä hän kirjoittaa?"

"Saat kuulla, jahka luen."

"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata, että asia oli erityisempää laatua.

"Irene on kihloissa."

"Mitä, kihloissa? Sekö tytön typykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne, jotta itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsio!"

Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä katkasten lukunsa omilla mietteillään. -- -- -- "Helmer Broo. Hän on jaloin, ylevin, kauniin ja paras mies maan päällä" -- -- -- ("Häpeä toki, tytön tynkä. Entäs isäsi sitten?")

-- -- -- "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia sitte se.")

Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi vaimo-vainajataan muistellessaan.

-- -- -- "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. -- -- -- "Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa ehkä se joskus sinuakin kukaties, mutta Helmerin laista sulhoa et ilmoisna ikänä saa, sillä toista sentapaista miestä maailmassa ei ole." -- -- -- ("Hoh, hoh, Elisa, kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin suojeluksensa alle. Mitä siitä arvelet?") -- -- --

-- -- -- "Me haluamme molemmat julkasta mahdollisimman pian. Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme sitte julkasta; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua valmistuksissa auttamaan." -- -- --

"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet? Sukeusipa tuo pienosemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä Helmerille, vai kuinka?"

"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulho että Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.

"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta eräs seikka selitä minulle armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönhuitukka hiukan kysyisi isänsäkin mieltä ja suostumusta?"

Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muisteta. Elisa ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.

"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:

-- -- -- "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." -- -- --

Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin hellyyden ilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös luonnossaan tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei siitä sen parempia tuloksia saattanut odottaakaan.

"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."

Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti perinpohjin pahastui.

"Ajatteles toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, ett'en voi pitää kihlaustani vielä vallan varmana ennenkuin isä siihen on suostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja vartoisi! Kylläpä huomaa, ett'ei Elisa milloinkaan ole rakastanut."

Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin ei Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta arveli hän, että Elisa ehkä sittekin oli oikeassa.

"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.

"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä naimisiin ilman isäsi suostumusta."

Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti värähdellä.

"Mutta, minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.

"Ett'eikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.

"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii minua".

Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.

"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ett'ei isä muka suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään Elisa-sisareesi."

Näistä sanoista Irene rauhoittui.

"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienoaistinen sitäpaitsi. Väliin vaan liiaksi vakava ja ankara."

"Enkä voi uskoa ett'ei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."

"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli. Mutta Riise oli niin sairas, ett'eivät he naimisiin menoa voineet ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."

"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.

Yhdeksästoista Luku.

Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.

Juhannusaattona julkastiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein runonomainen ilmiö. Ajatelkaapa vaan, valkeaan pukuun puettua nuorta seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä kultasormus kimmelteli!

Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa kylän nuoriso kukkas-salvon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan kauvan houkutella.

Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen ja laulaen pyörielivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt ajattelevankaan; ehkä se aprikoi pysyäksensä paikallaan yön umpeen.

"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuen", huusi Irene.

Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin hilpeyttä ja iloa uhkui, ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen, että se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto, ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin Elisa-neitiä.

Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen, että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta.

Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät mielenkiinnolla leikkiä katselemaan.

"Kuka tuo tyttö on?" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta.

"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen, "arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata täällä erityisesti kysellä".

"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies."

"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla", vastasi toinen nauraen.

"Ja tytär on naimatonna. Miten se on mahdollista?"

"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut ihastuneena häneen, mutta turhaan."

"Sinäkin?"

"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa, kunnes vihdoin pikku Tereeseni minun armahti ja sydänhaavani paransi. Lähdetään tuonne pokkuroimaan mekin. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä aivan temputtomasti."

"Tohditko Tereeseltä?"

"Miks'en tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?"

"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti olkapäitään.

He sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät alas niitylle.

Majuri tervehti heitä tunnetulla sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän tunsi ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.

Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut vierailemaan hänen luokseen Bergsjön ruukille.

Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumieliä, ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas, että luuli herrojen ihan ihmettelyyn joutuvan, ja ruukinpatruuna, perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa hänen, toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön tavallisella välinpitämättömyydellä.

Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.

Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin tietysti joukon viimeisinä. He, saapuivat terassille toisten luokse silloin kuin ilmoitettiin illallisen olevan valmiin.

"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen syötyä ulos ruokasalista.

"En toki", vastasi Broo, "mutta edesvastaus minua painostaa".

"Edesvastaus."

"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin. Miten voin minä häntä oikein ohjata?"

"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.

Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa hänen luotaan.

Miksi Irene juuri tänään oli erityisemmän iloinen? Olivathan he jo kauvan sitte toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin suuren arvon siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti muittenkin nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikk'ei hän siitä itsekään ollut oikein selvillä.

Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulho oli tehnyt häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene siitä olivat hyvillään.

Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti häneltä odottavan.

"Ei maar, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa; aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen halu peijata meitä".

Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan oikotietä Hanninkylän metsän kautta.

Ihana oli metsä, kuin tarun taikahohteessa ikään. Loitolla laulurastas liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä varsin unhottaneet uinahtaakseen painaa päänsä siiven suojaan. Tiheiköissä vallitsi hämärä ja esineitten luomat varjonmuodostukset näyttivät eriskummaisen oudoilta ja salaperäisiltä. Mutta aukeilla aloilla oli niin valoisa, että olisi nähnyt vaikka lukeakin. Itse ilmakehä näytti hohtavan, sillä valo ei luonut varjoja minnekään.

Tohtori Hessel pidätti hevosensa.

"Kuunnellaan hiukan", sanoi hän.

Patruunakin pysähtyi, mutta hän kun ei oikein kyennyt luonnonkauneutta tajuamaan, vilkasi sensijaan salaa ystäväänsä.

"Luulenpa, että sittekin menetit jotakin siellä Hirvenhovissa äsken", sanoi hän.

"Minulla ei sinne lähtiessä ollut mitään menetettävää, mutta tuntuu tosiaankin kuin olisin siellä jotakin sentapaista saanut", vastasi tohtori hoputtaen hevostaan käymään.

"Hessel", sanoi patruuna vähäisen vaitiolon jälkeen, "jää sinä pitemmäksi aikaa meille. Se on meidän kumpaisenkin toivo, sekä vaimoni että minun. Sinun kanssasi viihtyy hyvin näin arkioloissakin."

"Kiitos! Hyvin viihdyn luonanne, mutta kuinka kauvan, siinä toinen asia! Olen levoton sielu."

"Sitä suuremmalla syyllä tarvitset sekä pohjalastia että ankkurin."

"Huh, varjelkoon siitä!"

Patruuna nauroi:

"No, mitäs pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkös olleet ystävällistä väkeä?"

"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?"

"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan."

"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?" -- -- --

"Häntä tarkoitan."

"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi."

"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa", sanoi patruuna.

"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti. Olisipa se harvinainen löytö!"

"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta, joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata kuin velikin."

"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden. "Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua."

"Varo vaan, ett'et noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa."

"Mieleni rauha jos menikin, niin ei ollut sitä viljalta alkuaankaan", vastasi tohtori lyhyesti nauraen, mutta jatkoi pian taas samalla vakavalla äänellä kuin äsken: "Jos hän on se, miltä näyttää, niin eipä ole se vahingoksi, jos hänelle jotakin menettäisikin."

"Puhu selvemmin, jos mielit saada minut itseäsi ymmärtämään; minä, näetkös olen niin jokapäiväinen", sanoi patruuna.

"Ymmärrät tahi et, yks' kaikki", vastasi tohtori Hessel ja katseli hiilakkaa taivasta vihellellen vihloavaa säveltä, joka oli kokonaan ristiriidassa luonnon ihanuuden herättämän tunnelman kanssa ja vieläkin huonommin soveltui siihen mielentilaan, joka äsken hänen sisimpänsä valtasi.

Tällaiset riitasoinnut koskivat häneen pahasti, mutta siitä huolimatta hän ikäänkuin uhitellen uusia viritti ja näytti siitä nauttivan. Vihdoin havahtui hän aatoksistaan ja helähti nauruun.

"Mitä nyt?" kysyi patruuna nauruun yhtyen, tietämättä oikeastaan, mille naurettiin.

Hän ei ollut niitä tunnelmaihmisiä, joiden hermoja soraäänet häiritsevät, mutta iloiseen nauruun hän aina oli valmis yhtymään.

"Muistin vaan, mitä sanotaan eräässä joskus lukemassani runokappaleessa. Sepä oli oivallinen ajatus: 'Jos kohtalosi vaan oikeaan aikaan kuljettaa sinut jonkun naisen tielle, suo hän empimättä sinulle rakkautensa, olkoonpa hän vaikka kuinkakin ylevä ja sinä itse vaikka -- -- --'"

Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.

"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti ratsuruoskallaan selkään.

"Kohtalo", toisti tohtori Hessel vakavasti painuen mietteihinsä. Kumman levoton ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat voimat kuin kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.

"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna.

"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras, että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi, mutta Jumala..."

"Toivo sinä vaan rakkaudelta kaikkia. 'Les femmes aiment toujours les mauvais' sujets' ['Naiset rakastavat aina ala-arvoisia olentoja'], siis on sinullakin hyvät toiveet päästä kaunokaisesi suosioon."

"Kiitos kohteliaisuudesta", sanoi tohtori Hessel hymyillen. "Aivan mielelläni tahtoisin antautua esineeksi hänen parannusyrityksilleen, edellyttäen vaan, ettei hän niissä onnistuisi."

Kahdeskymmenes Luku.

Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon juhlia vasta kihlattujen kunniaksi.

Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty lapsena; Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta, ihmekös siis, että hän tästä aina ensimmäisenä olemisesta oli joutua vallan pyörälle päin. Mutta hän tunsi hyvin uuden arvonsa ja piti kiinni siitä. Erittäinkin käytöksessään Elisaa kohtaan oli hän muuttunut oikeen mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä teki varsin hullunkurisen vaikutuksen.

Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja pysähtyi harjaamaan muutamia tomunhiukkasia isän takinkauluksesta.

"Tuo siniharmaja puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä kuin mikähän muinais-skandinavilainen nainen", huomautti Irene.

Sulho ei vastannut mitään, mutta unhotti tällä kertaa hyväillen painaa kätensä Irenen olalle, kuten hänellä oli tapana tehdä päällystakkia hänen ylleen auttaessaan. Irenen kummeksivasta katseesta päätti hän, ettei kaikki ollut oikein kunnossa, ja koetti vieläkin tasoitella takkia, jotta se paremmin keveltuisi varrelle.

"Kiitos vaan, se on hyvä kyllä", sanoi Irene hieman tylysti.

Vasta sitte huomasi Helmer, ettei hän Irenen sanoihin ollut mitään vastannut ja riensi hetipikaa huolimattomuuttaan korjaamaan.

"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu", sanoi hän.

"No sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei ensinkään ymmärrä pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin pukeusi kunnon lailla, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin päivälliskutsuihin."

"Tohtori Hessel", kertasi Helmer.

"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva hänelle sulhoksi."

"Ei ensinkään sopiva", väitti Helmer painolla.

"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle ja lyöttäysi seuraan.

Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen kerkesi Kustaa Aadolf jo ennen häntä.

"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme", selitti Irene.

"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa".

"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene nauraen.

"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi hankkia henkilääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?"

"Ehk'ei sitä juuri kävisi ehdottaminen", arveli Kustaa Aadolf.

"Miks'ei?" kysyi Irene vallattomasti.

"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon Elisan puolesta."

"Vai sinä, pikku hempukka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen häntä sormellaan sekä nenälle että suulle.

"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma varsin miellytti, sillä senkautta saisi hänkin tilaisuutta joka päivä luetella kaikkeja kipujaan lääkärille.

"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa", lasketteli Irene vallattomasti teetellen arvokkaan näköiseksi.

"Totta puhuen eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri, joka näytti oikein ottavan kiinni äskeiseen äkkipikaiseen tuumaansa. "Tietäneekö kukaan, mistä hän on kotoisin ja missä ammattiaan harjoitellut?"

"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki hän minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana lähetettiin hän merelle, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä amerikkalaisessa satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa tavallisena työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi hän isänsä puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut, anoi anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä uudelleen. Isä häntä auttoi, hän rupesi lukemaan oikein todenteolla ja valmistausi mahdottoman pian ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki hän lääketiedettä, toimi aikansa lääkärinä, kyllästyi taas siihenkin ja matkusti viimein kotimaahan takaisin. Isä on hiljattain kuollut ja ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä nyt yltäkyllin sekä rahoja että aikaa levähtääkseen."

"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut", huomautti Helmer Broo.

_"Amerikkalainen lääkäri!"_ huudahti Silla-täti päätään pudistaen. Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut liioin halua uskoa kalliita kipujaan moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä suuremmalla innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset tiedonannot tekivät hänen mielestään sen toteuttamisen vallankin mahdolliseksi.

"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi."

"Mitä Elisa siihen sanoo?" kysyi Irene.

"Hevoset ovat jo aikoja sitte olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?" kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen pihalle.

"Kuule Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa ajelemaan isoissa vaunuissa, jossa isä ja Silla-tätikin ajelevat, jotta Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?"

Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän epäröityään kuitenkin suostui.

"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla", lisäsi hän.

"Mitä juttelet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen Ireneä korvaksesta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku tytön hempukka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen kanssaan kaksin ajella."

"Anna muiden ajaa edellä, jott'et tarvitse ohjaksista huolehtia", sanoi Elisa veljelleen, heidän noustessaan kiesseihin.

"Tahdot siis käyttää hyväksesi kaiken tarkkaavaisuuteni, vai kuinka?" sanoi Kustaa Aadolf ja teki niinkuin Elisa oli ehdottanut.

"Tänä kesänä tuskin milloinkaan tapaamme toisiamme; alituiseen sattuu jotakin tielle. Tuskin on meillä vielä kertaakaan ollut tilaisuutta jutella kahdenkesken."

"Samaa olen minäkin ajatellut. Mutta miksi olet niin vakava nyt? Painaako mieltäsi mikään?"

"Eipä juuri. Elleivät ajatukset."

"Mitä siis ajattelet?"

"Oi, niin paljon. Puhukaamme Sven Riisestä."

"Siis ajattelet häntä."

"En niin usein kuin tahtoisin häntä ajatella."

"Minäpä luulin, että Irenen onni usein palauttaisi ajatuksesi Sven Riiseen, ja mielesi olisi sen vuoksi niin painoksissa."