Part 7

Elisa ei vastannut mitään. Kyyneleitä, tulen polttavia, nousi silmäripsiin, josta poskille vierähtivät. Hänen mielensä suli. Kustaa Aadolfin sanat olivat sille lohtua tuoneet.

Jumala kuuli heidän yhteisen rukouksensa ja sairaalta loppuivat tuskat. Jo pari päivää senjälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.

Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolon enkelin tulohetken pyhää hiljaisuutta.

Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf, joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjousi vuorostaan hänen sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.

Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä olisi mistään hinnasta sijaltaan siirtynyt.

Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät enää ulotu. Joka sekunti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan portit olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin hengen siitä hiljaa vapautuessa.

Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. Sanoilla selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli ruumiista eronnut, autuuden majoille rientänyt.

Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen, sillä vielä ei ollut Elisa lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat kirkastuksen nähneet.

Kuudestoista Luku.

Seuraavina päivinä vallitsi Hirvenhovissa surullisen hiljainen juhlallisuus. Vainajan huone oli koristettu kynttilöillä, kukilla ja lehdillä. Siellä vietti Elisa unhottumattomia hetkiä.

Mutta eräänä päivänä oli Elisan mieli ärtynyt, sillä kaikki oli käynyt vastahakaa. Tavallisesti sai hän aina tahtonsa tapahtumaan, mutta miten olikaan, niin oli hän tällä kertaa joutunut tappiolle, joka seikka oli kova koetus hänen itsenäiselle luonteelleen. Hänen siinä harmitellen kulkiessaan saapui Sven Riiselle seppele viimeiseksi muistoksi muutamilta tovereilta. Elisa otti seppeleen lähteäkseen sitä viemään vainajan huoneeseen.

Mutta oven luo tultuaan ei hän tahtonutkaan mennä sisälle. Astua Sven Riisen huoneeseen sydän pikkumaista harmia täynnä!

Hänen mielensä painui sanomattoman murheelliseksi. Ensi kerran Sven Riisen kuoleman jälkeen tunsi hän itsensä hänestä erotetuksi.

Allapäin oli hän jo palautumaisillaan takaisin, kun samassa Kristian sattui kulkemaan ohi. Luullen, ettei Elisa seppeleen takia saattanut avata ovea, aukasi Kristian sen hänelle ja Elisa ei voinut muuta kuin astua sisään. Sitte sulki Kristian oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin ja meni pois.

Verkkaan, empien likeni Elisa kuollutta ja laski seppeleen hänen jaloilleen.

Kauvan jäi hän arkun ääreen rakkaita, elottomia piirteitä katselemaan. Kauniina, vaaleana kuin marmori lepäsi hän siinä.

Elossa oli lempeys leimannut nämä kasvot, nyt tuli se piirre vähemmän näkyviin. Lempeältä näytti hän kyllä nytkin, mutta samalla niin vakavalta, lahjoamattomalta, jos kohta ei luoksepääsemättömältä. Kylmennyt ruumis, vaikkakin määrätty mullaksi maatumaan, lepäili siinä kuin pyhyyden hohteessa muistuttaen Elisalle niistä suurista ylösnousemuslupauksista, jotka iäti pysyvät, silloinkin kun taivas ja maa hukkuvat.

Kuollut saarnasi voimallisesti Elisalle. Hänen suuttumuksensa suli pois, sekä häpeillen että surren ajatteli hän äskeistä tilaansa, surren varsinkin sydämensä turmiota, jonka oireina vihanpurkaukset olivat ilmenneet. Mitä ovatkaan yksityiset virheemme sellaisenaan, verrattuina siihen sydämen sisälliseen taipumukseen, minkä ne ilmaisevat!

Taas valui kuumia kyyneleitä Elisan poskelle. Hän itki itseänsä. Maallisen murheen verhossa oli toisellainenkin murhe tullut häntä tervehtimään, murhe Jumalan mielen jälkeen.

Elisan yhä kuollutta katsellessa muistuivat tämän viimeiset hetket hänelle mieleen. Ja näiden hetkien muistelmiin liittyi jotakin arvaamattoman suurta ja ylevätä, sellaista, joka varmaan todisti, että Jesus Sven Riisessä oli toteuttanut lupauksensa: "Joka minua palvelee, sitä Isäni kunnioittaa." Sven Riise ei ollut kuollut; hänen Herransa oli vaan tullut häntä noutamaan.

Ja vielä loitomma taaksepäin riensi Elisan ajatus, hän ajatteli Riisen elämää, millaisena se kokonaisuudessaan oli ilmennyt. Itsessään ei ollut hän mikään voimakas henki, koko hänen väkevyytenään oli ilmiselvästi ollut Jesus Kristus.

Ja Kristus tarjoutuu kaikille, ja varsinkin niille, jotka Häntä tarvitsevat. Elisa pani kätensä ristiin ja rukoili: "Herra, tule minun omakseni, niinkuin hänenkin omanansa olit!"

Hän rukoili edelleen, rukoili puhdistusta siinä veressä, joka hänenkin puolestaan oli vuotanut, rukoili kärsivällisyyttä ja kestävyyttä taisteluunsa elämän kruunun saavuttamiseksi. Sven Riise, joka nyt oli päässyt päämääräänsä, oli kerran hänkin ollut vain matkan alulla. Elisa tahtoi nyt vuorostaan hänkin vakavasti aloittaa tätä vaellusretkeä.

Oli kuin olisi rukous uudelleen yhdistänyt hänet armaan vainajan kanssa. Lähempänä häntä oli Elisa nyt kuin äsken, jolloin syntinen tunne hänen sydäntään hallitsi. Ei edes kuolemakaan voi toisistaan erottaa niitä, joilla on hengellinen osallisuus Jesuksessa Kristuksessa, ainoa mikä ne erottaa, on synti. Sen Elisa nyt syvästi tunsi. Hän huomasi ensi kerran, miten suuresta merkityksestä pyhä yhteys taivaallisissa on.

Kustaa Aadolf tuli sisään. Hän kumartui kuolleen ylitse suudellen keveästi hänen valkeata otsaansa.

"Tyhjältä tuntuu, kun emme enää saa häntä luonamme pitää", sanoi hän Elisalle.

"Niin", myönsi Elisa. "Miks'emme saa häntä pitää? Tänne hänen luokseen voisimme toisinaan tulla mieltämme viihdyttämään. Häntä katsoen me puhdistuisimme."

"Se veisi suorastaan epäjumalanpalvelukseen", vastasi Kustaa Aadolf. "Kaikkiviisaudessaan pakottaa Jumala meitä hautaamaan rakkaamme maan poveen, sillä muuten pian hairahtuisimme puhdistusta etsimään heiltä, emmekä Häneltä."

Elisa vaikeni myöntäen sydämessään veljen sanat todeksi.

"Me ihmiset olemme vähällä julistaa rakkaat vainajamme pyhimyksiksi ja korottaa heidät Jumalan ja itsemme välittäjiksi", jatkoi Kustaa Aadolf. "Mutta Sven Riise ei ainakaan tahtoisi sellaiseen asemaan tulla."

Seitsemästoista Luku.

Vasta hautajaisten jälkeen kävi ammottava tyhjyys oikeen tuntuvaksi ja varsinkin Elisalle. Hän lohduttaihe sillä, ett'ei Sven Riisen enää tarvinnut kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.

Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet pikku tavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut. Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi pian runot ulkoa.

Ylinnä yhdelle paperiliuskalle oli kirjoitettu:

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."

Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän lauseen johdosta, mutta se oli jäänyt tekemättä.

Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.

Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli tilikirjoja ja muuta usein käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi tilaisuutta silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi pelastusta synnistä ja senvuoksi ei ollut hänellä muuta neuvoa, kuin ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.

Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä. Elisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin olisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin likellä. Muutamat kohdat olivat oikein erityisellä painolla alleviivoitetut. Niitä kohtia hän varsinkin luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin olisi Sven Riisen ääni kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.

Mutta eräänä päivänä joutui Raamattu alttiiksi tapaturmalle, jonka Irene aikaansai. Hän sattui, näet, kaatamaan palavan lampun. Onneksi oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun lehdille, ja kirja turmeltui aivan ennenkuin loimottava tuli saatiin sammuksiin.

Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ett'ei kukaan vielä ollut häntä sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin.

"Mene pois, et tiedä, minkä minulle teit!" sanoi hän viimein väräjävin äänin, eikä Irene nähnyt neuvoksi muuta kuin itkien poistua.

Tyttö-parka, joka ei ollut mitään pahaa tarkoittanut, tunsi itsensä ylen onnettomaksi ja pahoin kohdelluksi. Hän lähti ulos myöhäisen kevätillan koleaan ilmaan. Kunpa toki kylmettyisi ja kuolisi, ett'ei Elisan enää tarvitsisi nähdä häntä! Näin ajatellen Irene itki säälistä itseään kohtaan ja oikein nautti ajatellessaan omaa kuolemaansa ja Elisan myöhäistä katumusta.

Mutta illalliskellon kutsuessa täytyi hänen mennä sisälle. Hän ei vielä ennättänyt olla kauvan ulkona, mutta toivoi jo tälläkin ajalla kylliksi kylmettyneensä. Illallispöydässä hän yritti yskiä. Se onnistuikin alussa varsin hyvin, vahinko vaan, ett'ei Elisa sitä huomannut. Jopa yritti Irene olla syömättäkin, mutta ei välittänyt Elisa tästäkään. Isä oli ainoa, joka tästä tuli hieman levottomaksi. "Mikäs lapsella on, kun ei syö?" kysyi hän. "En jaksa", vastasi Irene vilkasten salavihkaa Elisaan, joka nähtävästi oli muihin ajatuksiin vaipunut.

"Lapsi kulta", alkoi Silla-täti leppeän valittavalla äänellä. "Minä kyllä kokemuksesta tiedän, mitä puuttuva ruokahalu on. Mutta, katsos, meidän pitää pakottautua syömään, muuten pian kuolemme."

"Silla-tädillä onkin ihmeellinen kyky pakottaa itsensä", sanoi Kristian, silmäillen sitä melkoisen suurta annosta tädin lautaselle, jota täti, vaikka kärsivän näköisenä, hyvällä halulla kulutti.

"Et läheskään ymmärrä, kuinka paljon vaivaa se minulle maksaa. Viime aikoinakin olen ollut niin heikko, vaikk'ei sitä kukaan ole ottanut huomatakseen. Olen ollut pakotettuna ylläpitämään voimiani jos milläkin keinoin", vastasi Silla-täti Kristianin sanoista loukkaantuneena.

Irenekään ei ollut tästä keskustelusta erittäin hyvillään, sillä sen kautta kääntyi huomio hänestä pois. Vähän väliä yskien koetti hän taas vetää huomiota puoleensa, mutta se ei ottanut onnistuakseen.

Illallisen jälkeen hiipi hän ikkunakomeroon, jossa häiritsemättä sai hautoilla marttyritunnelmiansa maatapanoon asti.

Hän laskeusi makuulle ja oli juuri sammuttaa kynttilän, kun Elisa astui huoneeseen. Irene ihastui ikihyväksi. Kas, nyt tarjousi tilaisuus näyttää, miten syvästi loukkaantunut hän oli. Hän käänsi kasvonsa seinän puoleen Elisan asettuessa sängyn laidalle istumaan.

"Syystäkin käännät kasvosi minusta", alkoi Elisa. "Ymmärsinhän heti, ett'et sille mitään voinut, minkä vahingossa teit. Annatko minulle anteeksi vihastumiseni?"

Irenen pää liikahti jo hiukan Elisan puoleen.

"Sinä olet vieläkin vihainen", huomautti hän.

"En ole vihainen", sanoi Elisa ja hänen kasvoissaan kuvastui niin syvä suru, että Irene tuli tunnonvaivoihin. Miksikä olisikin hän ollut niin itsekäs, itseänsä vaan ajatellut eikä ensinkään sitä vahinkoa, minkä oli varomattomuudellaan Elisalle aikaansaanut?

Irene unhotti jo marttyrina olemisensa.

"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti hän. "Sehän oli Sven Riisen Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä enää ihmettele, että sinä suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen eheänä sinulle takaisin."

Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.

Elisa suuteli häntä puhuen lohdullisia sanoja.

"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin sinä perältäkin teit. Luin liiaksi paljon _hänen_ Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea _Jumalan_ Raamattua. Älä itke, pikku sisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan suomasta."

Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.

Irene makasi kauvan valveilla yhä äskeisiä ajatellen. Minkätähden oli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? Ja kuinka saattoi Elisa siihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene, ei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta riistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi rakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti olisikaan hän sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt menettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli vaan tyyni ja tyytyväinen, jos kohta hieman alakuloinen. Näitä asioita ei saanut Irene itselleen selväksi ja niin hän viimein mietteihinsä nukahti.

Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauvan oman Raamattunsa ääressä etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei ollut Jumala kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä, sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että Herrain Herra ja kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja ylentäväksi.

Kahdeksastoista Luku.

Vähitellen alkoivat Sven Riisen kuolemanvaikutukset himmetä Hirvenhovilaisten mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin unhottaneet; aarteen tavoin tallennettiin muistot hänestä, silloin tällöin taas kaiholla mieleen palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan laita; hänen sydämessään säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, ollen samalla hänelle kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä erkani hänen mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä Riise nyt oli, taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.

Mutta miksi on ihmisen niin työläs taivaaseen katsella? Miksi hän kaikkine harrastuksineen mieluummin syventyy maiseen elämään, jott'ei enää muistakkaan kohottaa katsettaan ylös katoamattomia kohden?

Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.

Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt entistä rataansa kulkemaan. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinkas muuten olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen ylimpänä määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa omistanut itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi ja niissä hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, vaikk'ei hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.

Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi. Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu, ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoelemassa tapauksia elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä vuotta sitte tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma ammoin kadonnut nuoruus elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elellä elämänsä ihanimman ajan.

Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena, pysähtyi hän näkymättä heitä kuuntelemaan. Täti oli juuri kertoilemassa ensimmäisistä tanssijaisistaan, kuvaillen kaikki ihan tarkalleen, alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin tunteisiin asti, mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat. Irene ja Ester kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta Silla-täti, huomattuaan Elisan, seisattui kesken kertomustaan ja näytti joutuvan hämilleen.

"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.

"Et, sinä... sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti.

Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miks'ei täti hänenkin seurassaan ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin? Vaikuttiko hän, Elisa ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi. "Katso, Elisa", sanoi hän, "ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee kertoa omia heikkouksiaan kuudenneltatoista ikävuodeltaan".

"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?"

Tädin suu vetäysi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi veitikkamaisesti päätään pudistaen.

"Tuskin; ainakaan et samalla lailla kuin minä."

Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä kuusitoistavuotiaana. Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut. Siinä iässä, jolloin ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen impyen mielen hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä vallannut. Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille harteilleen sälyttänyt muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäynyt vallan avuttomaksi, pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat menettäneet parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä iässä, jolloin vinhat vihurit oli alkaneet elämän pursissa puhallella. Kaikki tämä oli kovasti koskenut Elisaan; suuren edesvastauksen painon alla karaistui hänen jo ennestäänkin ajatteleva luonteensa ja varttui yhä vakavammaksi. Ihme vaan, ettei hän vallan masentunut, päinvastoin näytti hänen sielunsa koetuksen alla kasvavan ja hengen voimat virkistyvän. Moni saattoi senvuoksi otaksua, ettei hän, joka täten oli jo varhain elämän vakavassa koulussa kasvatettu, oikein täysin ymmärtäisi muita nuoria, jotka kevein, huolettomin mielin ottavat elämän leikin kannalta. Ehkä juuri sentähden Silla-tätikin Elisan tultua huoneeseen vaikeni, eikä enää tahtonut jatkaa menneitten aikojensa lapsellisten muistojen kertoilemista. Samoin tytötkin uskoivat pienet toiveensa ja harrastuksensa mieluummin muille kuin Elisalle. Ja kuitenkin rakastivat he häntä enemmän kuin ketään muuta koko talossa, jopa Ester oikein jumaloimiseen asti häntä ihaili. Mutta Elisa ei suinkaan tahtonut olla ylpeä. Mielellään olisi hän kiintynyt siihen, mikä tyttöjäkin huvitti, mutta hän ei paraimmalla tahdollaankaan voinut pitää ihmisten ulkomuotoa, vaatteita, huveja ja kaikellaisia taivaan ilmoille tavoittelevia haaveiluja niin tuiki tärkeinä, että niihin olisi kannattanut syventyä. Siksi oli hän jo liiaksi paljon tosielämää kokenut ja perehtynyt ihmiskunnan syvempiin elämänkysymyksiin. Hän koetti kyllä puhella noille nuorille rippikoulutytöille vakavampiakin asioita, mutta ei voinut sitä tehdä kyllin iloisesti ja yksinkertaisesti. He kuuntelivat häntä sekä heltyen että ihaillen, mutta hän huomasi, etteivät he oikein häntä käsittäneet. Silla-tädin kertomukset heissä paremmin vastakaikua herättivät.

Mutta älkäämme toki tästä päättäkö, että nuoret olisivat olleet aivan vailla vakavampia harrastuksia. Kun ripille pääsön ja ehtoolliskäynnin aika läheni, käsittivät he sen tärkeyden varsin hyvin. Silla-tädin luokse he eivät silloin menneet, vaan juuri Elisan luo.

Keväällä helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului hauskasti kylläkin.

Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistellessaan huomasi hän tumman tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä, kaihoisine katseineen ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi. Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa! Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain uutta kokemaan.

Tällainen kaipuu ei ollut Elisallekaan outoa, aikoinaan oli se hänenkin povessaan kytenyt. Mutta hän oli keksinyt keinoja, millä sen tyydytti, ja siitä lähtien se häntä ei enää vaivannutkaan. Runouden, historian ja aatteen maailmaan hänen mielensä paloi, ja sinne pääsi hän milloin tahansa Hirvenhovia silti jättämättä. Kirjoja hänellä oli yltäkyllin kaikkea lajia ja niitä sai hän hankkia lisää niin paljon kuin ikänänsä itse halusi. Hän lueskeli ja ajatteli paljon. Kustaa Aadolfin ja Sven Riisen kehoituksesta oli hän tutustunut vakavampaankin kirjallisuuteen ja sattunut siinä ihmiskunnan jalompien kirjailijain parihin. Näin laajeni näköpiiri ja entistään rikkaammaksi muuttui elämä lukiessa suuria ja hyviä ajatuksia, joita sekä voisi että pitäisi elämässä toteuttaa.

Mutta toista Irenen! Maailma, kirjava monimuotoinen maailma viittoili hänelle. Hän tahtoi elää elämäänsä eikä vaan ajatella sitä. Jos hän joskus ryhtyikin sitä mietiskelemään, muuttuivat mietteet pian unelmiksi, joista elämän halu yhä yltyi ja sen kanssa tyytymättömyys olevien olojen yksitoikkoisuuteen.

Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä kaikellainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi! Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen asemassa tulla kysymykseenkään.

Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Sekös tuuma ei Ireneä miellyttäisi! Hän riemuitsi. Vieläkin isä ja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, arvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! Joulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien seurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä estelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne niin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan päästyä tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä päässyt vähääkään tuntumaan.