Part 6
"Usein luontoa silmäillessäni on minusta tuntunut, kuin olisi se ongelmoita täynnä", sanoi hän. "Se viehättää minua salaperäisyydellään, ja hartaasti olen toivonut itselleni viisautta sen arvoituksien selittämiseen. Tällä hetkellä tuntuu, kuin selitys minulle häämöittäisi. Etkö usko sinäkin, että luonnon elämä vertauskuvissa ilmoittaa iankaikkisen henkielämän salaisuuksia? Siinäpä juuri piileksiikin sen suuri viehätysvoima. Sellainen vertauskuva oli esimerkiksi sinun äskeisesi syyskylvöstä, ja paljon, paljon on niitä muitakin."
"Niin kyllä. Jesus osasi luonnon kuvakieltä paremmin kuin kukaan muu, ja usein Hän sitä vertauksissaan käyttikin", sanoi Kustaa Aadolf.
Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas tummeni; ennen pitkää alkavat jo tähdet tuikehtia. "Mitä sanoi taivas nyt?" kysyi hän. Vakava tunnelma oli vallannut hänenkin, viisitoistavuotiaan, ennen niin ajattelemattoman nuoren tytön mielen. Elisa katsahti ylös.
"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?" virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."
"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf. "Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon, samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."
Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan lupauksia. Tosin hän vieläkin syvimmän sydämensä pohjasta kauheksi kuolemaa ja maatumista. Mutta samalla alkoivat lupauksien taivaan tähdet hänelle tuikkailla. Ja niistä kirkkain oli: "Minä olen ylösnousemus ja elämä, jokainen, joka uskoo minuun, hän elää, vaikka hän olisi kuollut." Se tähti se oli, joka toivon ikuisella sädevalolla Sven Riisen kalpeat kasvotkin kirkasti. Sattui siitä muutamia säteitä Elisankin sydämeen, himmeinä ne siellä tosin vielä loistivat, mutta ikuista valoa ne sittekin olivat. Ne kuiskasivat hänelle, ett'ei Jumala sammuta suitsuvaa kynttilänsydäntä.
"Lähtekäämme tuonne männikköön iltaruskoa kohden", ehdotti Irene.
"Et sitä kuitenkaan käsiisi saa", vastasi Kustaa Aadolf leikkisään tapaansa, vaikkakin mielen rattoisuus tällä hetkellä oli hänestä kaukana.
"Sanokaa, mihin iltaruskoa voi verrata!" virkkoi Irene, senjälkeen kun oli käännytty kulkemaan hänen ehdottelemaansa tietä.
Ihana oli iltaruskon hohde. Sen säteet välkähtelivät puiden lehtien lomitse.
"Mihin iltaruskoa voi verrata?" toisti Kustaa Aadolf ikäänkuin leikkiä laskien. "Turhiin toiveihin, jotka loisteellaan viehättelevät, mutta joiden perille emme pääse, vaikka maailman ääriin juoksisimme."
"Älä nyt!" pyysi Irene. "Ei auringonlaskua saa mihinkään pahaan verrata."
"Minä sitä vertaisin vanhurskaan miehen kuolemaan", sanoi Elisa. "Se on valoisa, mutta silti herättää se surun tunteita. Meidän silmissämme on se laskeumista, mutta toisessa maailmassa sitä ylösnousemisena tervehditään."
"Siitä vertauksesta enemmän pidän", sanoi Irene.
"Niin minäkin", myönsi Kustaa Aadolf. Hiljakseen katselivat siskokset auringon laskua. Taivas hehkui ja liekitsi täydessä loimossa, mutta vähitellen heikkeni rusko ja sammui hiljaa pois.
"Mitä tarkoitat vanhurskaalla miehellä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Sellaista kuin Sven Riise", vastasi Elisa empimättä.
"Mikä tekee hänet vanhurskaaksi?"
"Hänen uskonsa."
Kustaa Aadolf pudisti päätään.
"Kysy häneltä itseltään! Hän ei ole vastaava 'minun uskoni', vaan 'Jesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri'."
"Mutta sehän veri on vuotanut kaikkein puolesta, ja silti eivät ole kaikki vanhurskaita."
"En mitenkään tarkoita, että usko olisi tarpeetonta", sanoi Kustaa Aadolf. "Se on kuin käsi, jonka avulla vanhurskauteen tartumme."
"Siis on se välttämätön, sillä ilman sitä emme voi pelastusta itsellemme omistaa."
"Mutta uskokaan ei ole itsestämme. Se on lahja Jumalalta."
"Miks'ei Jumala siis anna kaikille ihmisille uskon lahjaa?" kysyi Elisa.
"Siks' etteivät kaikki tahdo sitä ottaa vastaan."
"Siis on kaikissa tapauksissa jo ansio sekin, että tahdomme uskoa", sanoi Elisa.
"On tavallaan, samoin kuin hukkuvalle luemme ansioksi sen, että hän tahtoo tulla pelastetuksi ja sentähden tarttuu hänelle ojennettuun käteen."
"Kukahan toki hukkua tahtoisikaan?" huomautti Elisa.
"Ruumiilliset itsemurhat eivät ole harvinaisia, vieläkin tavallisempia ovat hengelliset", vastasi Kustaa Aadolf.
He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.
Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa viritettävän.
Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta, valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojausi Kustaa Aadolfin käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat? Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua vakavuuden painosta.
Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta, joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.
Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistaihe paraillaan pitkälle ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan löytämättä tietä Isän syliin.
Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä. Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä. Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä tuntee hukkuva, joka ponnistelee voimiansa tullakseen pelastetuksi.
Neljästoista Luku.
Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät. Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylässä tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa todellisia, ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin. Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa, vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.
Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsön kahdelta nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.
"Toiste älä niin tee, Elisa", sanoi hän hellän nuhtelevasti.
"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko", vastasi Elisa puolustuksekseen.
"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.
Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin, mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoinhan tämä itselleen niitäkään toivoi.
Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit lähtemään Elisan mukana. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut. Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin metsässä; tämä oli heti lyöttäynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään. Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä muutoksen vaikutti, mutta selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.
Heidän näitä kertoillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja hänen opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita kullekin yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri tästä työstä ensimäisen keskustelun aiheen.
Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa asennossa yötakkiin puettuna.
Ainoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella.
Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä, että hän oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa. Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken keskusteltuaan.
Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.
"Kumma oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen tulemaan ja päälliseksi juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise.
Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan taburetille hänen viereensä.
"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri hymyillen.
"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta tilaisuutta tehdä hyvää."
"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan tässä elävänä muistutuksena siitä."
Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli se sittekin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä, sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis? Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.
"Oletko ulkona käynyt?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan kosteat".
"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten keveästi käsillään hiuksiaan.
"Miksikä lähdit sellaiseen ilmaan?"
"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen.
Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata. Pian selveni hänelle, ett'eivät nuorukaiset sattumoiltaan tulleetkaan. Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui hetkeksi mietteihin, mutta havahtui pian.
"Ei; ei saa taakseen katsoa enää", virkahti hän.
Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet, katsahti kysyvästi häneen.
"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan maailmassa.
Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe valtasi hänen mielensä.
"Parasta Jumala sittekin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kotikutsun Kuninkaaltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan päällä, saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei ole minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran.
"Mutta minulla on. Onhan?" kysyi Elisa häneltä hiljaa.
"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa, jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut vielä paljon tehtävää tässä elämässä."
Hänen näin puhuessaan laskeusi Elisa hänen viereensä polvilleen piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.
Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan päälaelle ja rukoili, että Elisa kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle, ja tulla runsaaksi siunaukseksi muille.
Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus vetäytyä Jumalasta loitos, hän oli, näet, liiallisella likenemisellä pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän äsken kuuli, todisti ihan toisellaista suhdetta Jumalaan; se kohosi sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden uskalsikin puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli Elisa tämän? rukouksen kautta käsittämään, että ihminen eläen näin sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa vähitellen oppii tahtomaan, mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän kuin ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyen Elisan puolesta rukoillessaan ei anonut hän hänelle maallista onnea, ei pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan valtakunnan puolesta.
Ja Elisa liitti "amen" sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi, että vielä viipyi aikoja sen toteenkäymiseen.
Viidestoista Luku.
Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman silmälläpitoa ja holhoamista.
Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänelle onnistuikin kiinnittää Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt häntä ainoastaan apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuutta omistaa enemmän aikaa Sven Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka taas teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.
Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi, jotta vallan luonnollista oli, että he toisilleen ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen, mikä heidät yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä huolimatta se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen huomasivat kyllä muutkin, vaikk'ei kukaan siitä sen enempää puhunut. Eikä kukaan sitä ihmeekseen pannut, että heillä kahdenkesken oli paljon puhuttavaa. Sven Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja milloin hänen tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta etupäässä Elisan tähden.
Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä lähtien antausi hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin huolellisemmin vaalia.
"Annas vaan, kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä sinäkin", sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.
Ja nousikin kevätaurinko lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui Sven Riise.
"Miks'en minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran Irene Elisalle.
"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi Elisa.
"Kuinka niin?" kysyi Irene.
"Tuberkelit tarttuvat."
"Entä sinuun?"
"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen niin terve."
"Terve minäkin olen."
"Mutta sinä kasvat niin joutusasti ja olet varsinkin viimeaikoina käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painalti hyväillen Irenen poskea omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku Sirkkuni terveydestä."
Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.
"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta käynyt vallan kalpeaksi."
"En yövalvonnasta."
"Mistä sitte?"
"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.
Irene asettui mietteissään etehisen ikkunan luo, joka oli avoinna. Päivä painui jo illemmaksi. Vielä ei uusikuu valaissut, vaikka sen kaari jo näkyi, sillä aurinko ei ollut ennättänyt mailleen mennä. Vieno viileä tuulen hengähdys pyyhkäisi hiukan hänen otsaansa; hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Luonnossa oli kevät kohta puhkeamallaan. Hiljaa itki Irene, viisitoistavuotiaan aiheettomia kaihon kyyneleitä. Hänkin toivoi itselleen sydänsurua. Ihanan ylevää surua, nautintorikasta tunnetta, joka mielen kohottaisi ja paremmaksi tekisi. Siinä hän seisoskeli avoimen ikkunan luona, kunnes puolikuu pilvistä nousi ja vilu viimein pakotti hänet siirtymään siitä pois.
Silla-täti tuli ihan odottamatta avustajaksi sairaan hoidossa. Nuoren miehen ihmeteltävä kärsivällisyys kovimpienkin tuskien keskellä, oli syvästi vaikuttanut häneen, jolle omat vaivat aina olivat antaneet kyllin tekemistä. Silla-täti myönsi todellakin, että tämän potilaan vaivat olivat vaikeammat kuin hänen, eikä yrittänytkään väittämään, -- vaikka muuten tavallisesti sen teki, -- sairastaneensa juuri samaa tautia, mutta vieläkin vaikeampaa laatua. Sven Riise oli yhä säilynyt hänen suosiossaan ja nähdessään hänen näin vähitellen riutumistaan riutuvan, heräsi Silla-tädissäkin halu auttaa ja palvella häntä, missä suinkin voi.
Kovin hämmästyi Elisa ensin nähdessään Silla-tädin sairaan vuoteen ääressä istumassa. Tätikin puolestaan oli hämillään ja lausui muutamia anteeksipyyntöjä, mutta sekä Sven Riise että Elisa olivat varsin kiitollisia hänen avustaan. Kun kerran jää näin tuli murretuksi, saapui hän usein ja mielellään sairaan huoneeseen.
Majuri koetti yhä vieläkin uskoa, ettei tässä mitään vaaraa ollut, ja väitti, että huononeminen muka oli vain tilapäistä. Ja vaikk'ei kukaan häntä vastustanutkaan, pysyi hän yhä kiihkeämmin väitteessään. Juuri se paraiten todisti, miten horjuvalla kannalla hänen varmuutensa itse asiassa oli. Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan silti ei synkkä mieliala. Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan hengen ahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen tukahuttaa, ei voinut hän ystäviään rohkaista. Silloin vasta nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakkaan, mitä se hänelle maksoi. Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.
Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen paljas läsnä-olonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.
Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.
"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf.
"Pian paranen, -- ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen ja Kustaa Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.
Eräänä iltapäivänä sai sairas tavallista vaikeamman tukahtumiskohtauksen. Kustaa Aadolf ja Elisa luulivat jo hengen lähtöä tekevän, mutta aika ei ollut vielä tullut. Sairas kesti kohtauksen ja koetti hiukan hymyilläkin, heti kun sen saattoi tehdä, rohkaistakseen ympärillä olevia, mutta vaipui heti voimatonna horrosuneen.
Elisa hiipi huoneeseensa laskien siellä tuskansa ja epätoivonsa täysin valloilleen. Ainoastaan yksinäisinä hetkinä hän täten antoi valtaa tunteilleen, muitten ihmisten ja varsinkin sairaan läsnäollessa hillitsi hän aina tuskansa.
Ei hän nytkään itkenyt, kulki vaan kahtiapäin lattialla käsiään väännellen, sydän ilmi kapinassa Jumalaa vastaan. Onko Hänelle mieluista näin kiusata ihmislasta? Miksi oli Hän sitten ollut niin julma, että loi ne?
Tietäen tällaiset ajatukset vääräksi hän kaikin voimin koetti taistella niitä vastaan, mutta ei ollut vielä päässyt selvyyteen, kun Kustaa Aadolf astui huoneeseen. Harvoin tämän tulo Elisan mielestä sattui ajattomaan aikaan, mutta tällä kertaa olisi hän mieluummin halunnut olla yksin.
"Kuka on Sven'in luona?" kysyi hän väkinäisellä äänen muutoksella.
"Silla-täti. Hän nukkuu rauhassa."
Kustaa Aadolf katseli häneen silmäyksin niin lämpöisin, että häntä oikein vapisutti ponnistellessaan pysyäkseen tyynenä.
Mutta Kustaa Aadolf oli häntä etsinyt yhtä paljon häneltä lohtua saadakseen kuin hänelle sitä antaakseen. Elisa kärsi yhtä paljon kuin hänkin, ja se osiksi huojensi hänen mieltään.
"Elisa, rukoilkaamme yhdessä Jumalaa lieventämään ystävämme tuskia. Lupaahan Jumala erityisesti kuulla siinä, missä kaksi Hänen opetuslastaan yhtyy Häneltä jotakin anomaan."
Elisan huulilla pyöri jo vastaus, että hän tällä hetkellä oli liiaksi uppiniskainen ruvetakseen rukoilemaan, mutta ei hän ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin Kustaa Aadolf tarttui hänen käteensä vetäisten hänet viereensä polvilleen.
Ja sitte rukoili Kustaa Aadolf Sven Riisen puolesta. Aluksi tuntui ikäänkuin olisi hän tahtonut pakottaa Jumalaa itseään kuulemaan, mutta kun hän lopuksi lausui: "ei kuitenkaan niinkuin me tahdomme, vaan niinkuin Sinä tahdot, Sinun tahtosi on aina paras", kuului jo selvästi, että nämä? sanat nousivat syvimmän sydämen pohjasta.
Rukoiltuaan he nousivat. Kustaa Aadolfin katse taas toivon kirkastamana säteili, mutta Elisan mieli oli kapinan siellä lannistuttua sittekin vielä surun ja vapistuksen vallassa. Hän tiesi Jumalan aina tahtovan parhainpäin, mutta pelkäsi sittekin Jumalan tahdon tapahtumista. Jos nyt Jumala tahtoisi, että Sven Riisen edelleenkin pitäisi tuskia kärsimään, niin miten voi hän, Elisa siihen yhtyä?
Toivottomalta, tummalta tuntui tällä hetkellä kaikki. Elisa katseli ikkunasta pihalle. Ulkona kevätillan tyynessä kalju luonto paraillaan uneksi keväästä, joka jo salaisuudessa vaikutti.
"Mitä merkitsee todellakin ihmiselämä, joka ponnistellen ja työtä tehden pyrkii maailmassa eteenpäin?" kysyi hän. "Kuoloon ja katoamiseen vie viimeinkin sen pyrkimys."
"Ei vaan kuoloon ja muuttumiseen", vastasi Kustaa Aadolf, voiton varmana, "muuttumiseen ja kirkastukseen".
"Kuolon kamppauksissa en näe mitään kirkastusta", vastasi Elisa synkästi.
"Mutta ylösnousemisessa näet", vastasi Kustaa Aadolf, ja pyhän innostuksen valtaamana hän lisäsi: "Mitä on kuolon kamppaus tässä? Maan tomun viimeinen epätoivoinen yritys pidätellä kuolematonta henkeä, joka ikävöiden pyrkii alkulähteilleen takaisin. Ja pian tulee se hetki, jolloin tomu voitettuna maahan hajoaa, ja henki vapautettuna Jumalansa luokse liitää."
"Mistä olet saanut lahjan nähdä valkeutta siinäkin, missä pimeys kolkoin on?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.
"Ken on kaiken hyvän lahjan antaja?" kysyi Kustaa Aadolf takaisin.
"Oi, jos Jumala antaisi minun kärsiä Sven Riisen asemesta", sanoi Elisa, "minua hirvittää hänen tuskiaan nähdessäni".
Kustaa Aadolf vetäsi hänet viereensä. "Luuletko Herran rakastavan häntä vähemmän, kuin minkä sinä häntä rakastat?"
"En."
"Miks'et siis voi luottamuksella heittää häntä Herran käsiin?"