Part 5

Sekä Kristian että Kustaa Aadolf olivat poissa, siis olisi Elisa ainoa, jolle hän voisi asiansa esittää, kun majuri kerran oli osottaunut mahdottomaksi. Elisa on älykäs, hän ainakin hänet käsittäisi; mutta maisteri aristeli kuitenkin vielä, sillä hän pelkäsi tyyneytensä pettävän. Ainakaan ei ollut välttämätöntä puhua vielä tänään. Hän meni huoneeseensa ja asettui istumaan mukavaan lepotuoliin, jonka joku hänen poissa ollessaan oli sinne kuljettanut.

Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti. Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.

"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa, sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin selkämään.

Hän oli niin väsynyt, mutta samalla niin levollinen sydämessään: Isän käsivarsillahan hän lepäsi. Tällä hetkellä heitti hän jäähyväiset maailmalle kääntäen katseensa kokonaan iäisyyttä kohden. Jo irtausivat kaikki siteet, mitkä olivat hänet elämään kiinnittäneet. Lujat ne milloinkaan eivät olleet, paljoa kiinteimmillä siteillä oli hän kaiken elinaikansa ollut katoamattomiin yhdistyneenä.

Vielä muutamia kuukausia, kenties vaan viikkoja, -- ja hän saisi astua Vapahtajansa eteen, kasvoista kasvoihin katselemaan taivaallista Kuningastaan. Autuaallinen riemu valtasi vapisuttaen hänet. Äkkiä avasi hän silmänsä, näytti ikäänkuin jotakin etsivän.

"Jesus Kristus, auta että minä silloin sinussa löydettäisiin!"

Voimakkaana, toivon elähyttämänä nousi hänen sydämestään tämä rukous. Hän tunsi jo ikäänkuin lopullisen voiton esimakua, ja siitä sai sielu voimia viimeisten kovien kamppausten kestämiseen.

Syys-illan hämy heittäysi huoneeseen, sakeni mustaksi ensin loukoissa, josta se sitte vähitellen leveni kietoen helmaansa kaikki huoneen esineet.

Ovelle koputettuaan astui Torvald sisään.

"Tässä on kirje. Onko maisteri täällä?"

"On."

"Miksikä täällä on vallan pilkkopimeä? Nukkuiko maisteri?"

"En nukkunut. Nytkö se kirje tuli?"

"Ihan nyt. Se on varmaan Kustaa Aadolfilta", sanoi poika ojentaen kirjeen sitä loukkoa kohti, mistä maisterin ääni kuului.

"Kiitos, Torvald!"

"Elisa pyysi minua sanomaan, että kahvi kohta valmistuu", jatkoi poika ja lisäsi sitte rukoilevasta "Saanko lainata 'Välskärin kertomuksia'? Osaan jo läksyni."

"Ne ovat kolmannella hyllyllä alhaalta lukien, äärimmäisenä vasemmalla."

"Oi, kiitos!" riemuitsi Torvald ja alkoi etsiä niitä neuvon mukaan.

"Torvald!"

"Mitä?"

"Oletko milloinkaan ajatellut, että sinun kerran täytyy kuolla?"

"No, en erittäin juuri, mutta tiedänhän, että niin käy."

"Etkö pelkäisi, jos kuolema tällä hetkellä tulisi?"

"Enkä pelkäisi."

"Olisiko sinusta vaikeata jättää tämä maailma?"

"Maailmaa en suurin kaipaisi, vaan sitä lystiä mitä täällä on?"

"Eikö sinulla ole tuolla ylhäällä mitään, jota halajaisit, mitään, joka voisi korvata kaiken sen, mistä sinun täältä erotessasi täytyy luopua?"

"Ei juuri, tietääkseni."

"Hanki sitä itsellesi, Torvald, hanki ikuisia aarteita! Silloin tulet rikkaaksi jo eläessäsi, vielä rikkaammaksi kuoltuasi."

Torvald ei vastannut mitään, ja kun maisteri lampun sytytettyään syventyi kirjeeseensä, katosi poika huoneesta kainalossa "Välskärin kertomukset", jotka tällä hetkellä viehättivät häntä enemmän kuin mitkään ikuiset aarteet.

Kustaa Aadolfin kirje tuli raittiina tuulahduksena siitä maailmasta, jonka kanssa Riise paraillaan oli tilinpäätöstä tekemässä. Mutta paljon sisälsi se sellaistakin, joka ei kuolemassakaan katoa. Heidän ystävyytensä ei ollut vaan ajaksi solmittu, sillä oli iäisyys-merkitys. Kirjeen luettuaan painui hän uudelleen mietteihinsä, mutta muistaen Elisan kutsun, sammutti hän lampun ja läksi arkihuoneeseen.

Miellyttävän kodikas oli näky, joka häntä siellä kohtasi. Hauskasti räiskyi lämmittävä takkavalkea, pöytälamppu punaisella varjostimella verhottuna levitteli lempeätä rusohohdettaan huoneeseen, jossa perhe oli koossa houkuttelevan kahvitarjottimen ympärillä.

Unennäöltä tuntui Sven Riisestä, että hänen niin pian pitäisi jättää tämä herttainen pikkumaailma, jossa ei mikään näyttänyt lähtöön kiiruhtavan. Näitä ajatellen asettui Sven Riise paikalle, joka piirissä oli hänelle varattu.

Majuri maisteli kahvikupistansa ja asetteli "diplomaattia". Erinomaisen hyvällä tuulella hän oli, eikä sanallakaan viitannut äskeiseen keskusteluun. Nyökäytti vaan rohkaisemisen merkiksi maisterille päätään ja lausui hyvillään: "Varsin pirteältäpä nyt näytät, lääke näkyy vallan oivallisesti vaikuttaneen." Siitä saattoi huomata, että hän yhä vieläkin piti lääkärin lausuntoa tyhjänä hälyytyksenä.

Olisi Riise itsekin ollut halukas uskomaan samaa, mutta seuraavana aamuna kuumeentapaisesta horros-unesta herättyään, hänelle selvenemistään selveni lääkärin lausunnon todenperäisyys. Siihen oli uskottava ja sen mukaan toimittava. Hän ei saattanut antaa asiain kauvemmin olla nykyisellä kannallaan.

Opetustointaan hoiti hän kyllä sinäkin päivänä, mutta entistään enemmän se häntä rasitti. Saatuaan äkkiarvaamatta tiedon tautinsa oikeasta laadusta, oli hänen tilansa nähtävästi huonontunut. Menetettyään parantumisen toivon oli hän menettänyt kaikki voimansakin. Tahdon voima, se yksin vielä häntä pystyssä piti.

Puolipäivän jälkeen hämyn rinnassa lähti hän Elisaa tapaamaan ja pyytämään häntä kahdenkeskisille puheille.

Hän saavutti hänet portaissa ja kysyi, saisiko häntä viivytellä muutamaksi minuutiksi.

"Muutamaksi tunniksi vaikka", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole mitään erinomaisempaa tehtävää ennen kahvia."

He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan. Hänen miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääripiirtein haipuvan päivän himmeän valon taustalle. Silmät ne loistivat kuin tähdet iltahämärässä.

"Mitä Kustaa Aadolf kirjoittaa?" kysyi hän. Riise kertoi yhtä ja toista kirjeestä. Vaikeata oli mennä omaan asiaansa, mutta nyt sen kumminkin piti tapahtua; parempi siis, kuta pikemmin.

"Kustaa Aadolfista en sentään tällä kertaa ollut aikeessa puhua. Asia koskee itseäni."

"Vai niin", vastasi Elisa.

Nämä lyhyet sanat saattavat sisältää paljon, jopa ilmaista mitä vastakkaisempia ajatuksia ja tunteita, aivan riippuen äänestä, millä ne lausutaan. Ja Elisan ääni ilmaisi epäilemättä harrasta halua kuulla enemmän.

"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä", alkoi hän.

"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi Elisa. "Ette olekkaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi. Arveliko hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?"

"Ei", vastasi Riise, ja surunsävyinen hymy levisi hänen huulilleen.

Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänellekin on tämä tuntuva pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitte, mitä lääkäri sanoi.

Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeuva hämäräkö sen vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?

Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä asiasta.

"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?" sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.

"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla."

"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli? Lääkäritkin saattavat erehtyä."

"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että hän olisi erehtynyt."

"Mitä aiotte siis tehdä?"

Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Ja Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän tahtoi olla luja Elisan tähden ja sen vuoksi pakoitti hän äänensä huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan: "Lähteä sairaalaan."

"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ett'emme täällä voisi teitä hoitaa?"

Elisan ääni vaipui milt'ei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä hartaammin rukoili Riiseä jäämään.

Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako?

"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."

"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?"

"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa, ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä, ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä. Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis, että minun täytyy lähteä?"

Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista toivettansa vastaan.

"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin.

Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi hänessä vaimentaneeksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.

"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asiain näin ollen lähtisitte hänen kodistaan?"

Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin jäytämä oli tämä ruumiinrakennukseltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää ja kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin hienon soinnukas.

Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyynelensä muilta. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli nytkin juosta tiehensä niin pian, kuin hän huomasi menettäneensä tyyneytensä, mutta miten olikaan, niin jäi hän paikalleen Riisen nähden itkemään. Ensimmäisen ja ehkä viimeisenkin kerran elämässään hän heikkouden avulla koetti pyrkiä tahtonsa perille.

"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan nyyhkytyksiin herahtaneena, kasvot käsien varassa.

"Älkää lähtekö", rukoili Elisa.

Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja autuaalliset tunteet.

Pitkä väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, -- taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt selville saamaan.

"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo", kuiskasi hän.

"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi Riise.

Elisa pudisti päätään.

"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko meistä!"

Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.

"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vaan kuormana teitä rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköjään rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minulla kaikkein rakkainta kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä kaikkia näkemästä viimeistä kamppaustani. Se saattaa tulla ankaraksi."

Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan, silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä saattaneensa Elisan levottomaksi.

"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä auttamassa ja vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua, että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.

Ylen eriskummaista oli tämä kaikki.

Sydämetön hän todella olisi, jos nyt lähtisi. Hän nojausi kyynäspäillään pöytään varjostaen kädellä silmiään. Jumalan ääretöntä hyvyyttä tuntien hän äänettömässä rukouksessa avasi sydämensä taivaalliselle Isälleen, kiittäen Häntä siitä hellyydestä, joka näin odottamatta oli tullut hänen osakseen, hänen viimeisiä hetkiään ilahuttamaan ja vahvistamaan hänen voimiaan viimeisiä kamppailuja varten.

Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen.

"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi..."

Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat iäisyyden selkeätä kirkkautta.

Kahdestoista Luku.

Sven Riise jäi Hirvenhoviin. Lähdöstä ei kukaan enää puhunut, eikä liioin maininnut mitään hänen taudistaankaan. Majuri oli nyt kerran saanut päähänsä, että lääkäri oli erehtynyt, ja muutkin koettivat parhaansa mukaan ummistaa silmänsä sairaan todellista tilaa huomaamasta; mikä siinä sitte onnistui paremmin, mikä huonommin. Mutta kaiken tämän ohessa kulki tauti vaan armotta kulkuaan.

Sven Riise tahtoi vielä olla opettajana ainakin jouluun asti, sillä sitä ennen ei Torvald voinut päästä mihinkään kouluun. Poika käsitti hyvin, ettei opettajan voimia nyt saanut paljon rasittaa, senvuoksi koetti hän hoitaa lukujaan, miten paraiten taisi, ja samoin teki Irene. Kumpainenkin koetti kantaa osansa kuormasta. Elisa oli velvoittanut heidät siihen samalla, kun hän oli heille kertonut opettajan taudista.

Kun lapset täten tekivät parastaan opettajansa voimia säästääkseen, tuli Sven Riisen sairauskin osaltaan välikappaleeksi heidän luontonsa hellempien ja parempien puolien kehittämiseen. Sen Elisa ilolla huomasi.

Nykyisin ei enää säännöllisesti luettu, sillä usein oli maisteri niin heikko, ettei saattanut huoneestaan lähteä, eikä hän milloinkaan sallinut lasten oleskella siellä. Hän keksi milloin syyn milloin toisen estääkseen heitä sinne tulemasta, mutta Elisa ymmärsi, että hän vaan tahtoi heitä tartunnalta varjella. Mutta Elisa ei paljoa pelännyt, varsinkin kun varokeinoja tarkalleen noudatettiin.

Kerran oli Riise ollut pakotettuna pysymään huoneessaan kaksi päivää perätysten. Silloin koputettiin ovelle, ja Elisa astui sisään.

Riise hämmästyi, nousi sohvalta makaamasta ja pyysi anteeksi, että oli yötakkiin puettuna. Mutta Elisa vaan hymyili ja kehoitti viittauksella häntä laskeutumaan takaisin makuulle.

"Muista, että olen emäntänä Hirvenhovissa, eikä emännälle saa sulkea yhtäkään ovea; varsinkin tulee hänellä olla vapaa pääsy sinne, missä joku sairastaa", sanoi hän niin luontevan äidillisesti, että Riisen ujous yht'äkkiä vaihtui rajattomaan tyytyväisyyden tunteeseen.

Elisa tahtoi totuttaa maisteria taipumaan hänen hoidettavakseen ja siinä hän onnistuikin.

Siitä lähtien Elisa otti sairaan hoitamisen jokapäiväiseksi tehtäväkseen. Tämä tuli hänelle verrattomaksi kannatukseksi, sillä sen kautta siirtyi hänen mielessään ajatus edessä olevasta eronhetkestä yhä tuonnemmaksi. Pitäen tarkkaan silmällä taudin vähintäkin vaihtelua milloin parempaan, milloin huonompaan, saattoi hän olla huomaamatta sen kulkua kokonaisuudessaan, jopa unhottaakin, mikä tulisi olemaan välttämätön päätös.

Joulun tienoissa palasi Kristian kotiin. Hän oli huvikseen kyläillyt tuttaviensa luona koko syksyn umpeen. Hän vältti tapaamasta Sven Riiseä, jonka taudista hän kirjeissä oli saanut kuulla. Siksipä hänelle olikin mieluista, kun hän kotiin tullessaan sai kuulla sairaan jo panneen maata. Kristian viivytteli aina mielellään, kun oli kysymyksessä joku vastenmielinen, jos kohtakin lopulta välttämätön tehtävä.

"Kuulehan Elisa, millä mielellä hän on?" kysyi hän.

"Tyyni, ikäänkuin ei sitä miksikään panisi."

"Hän ei varmaankaan vielä ole oikein ehtinyt käsittää omaa tilaansa", arveli Kristian.

"Selvästi hän sen käsittää."

"Hm! Mutta eikö hän ollut onneton ensin huomatessaan, miten asian laita oli?"

"En tiedä, en nähnyt häntä silloin. Palatessaan lääkärin luota tänne kotiin hän jo ainakin oli tilastaan täysin selvillä."

"Merkillisesti kohtaloonsa alistuvainen mies", arveli Kristian.

"Kuoleman odottaminen on Sven Riisessä enemmän kuin kohtaloonsa alistumista", vastasi Elisa.

"Ethän vaan väittäne, että hän kuolemasta iloitsee. Semmoinen on luonnotonta."

"Mutta ei mahdotonta", sanoi Elisa. "Toisinaan kun hän istuu ajatuksiinsa vaipuneena huomaamatta ketään läheisyydessään, olen nähnyt yliluonnollisen onnen säteilevän hänen silmistään. Kuolema ei ole hänelle muuta kuin kotimatka; näkymätön maailma on häntä lähempänä, kuin maailma, missä me elämme."

"Mutta se matka saattaa tulla vaikeaksi se", arveli Kristian.

Elisan sydäntä vihlasi; nämä sanat sattuivat arkaan paikkaan.

"Mutta kotiin se kuitenkin vie", vastasi hän ikäänkuin oman surunsa lohdutukseksi. Kristian katsoi pitkästi häneen:

"Luulen, että Riise on sinuun vaikuttanut. Ajattelet ja puhut kuten hän."

Elisan kasvot kirkastuivat.

"Hartain haluni olisikin olla hänen kaltaisensa kaikessa", sanoi hän.

"Siis olla keuhkotaudissakin kuten hän?"

"Vaikka keuhkotaudissakin, ellen siihen muuten voisi päästä."

Kristian vaikeni tehden itsekseen omat johtopäätöksensä. Ja oikeaan hän osasikin, vaikk'ei ulottunutkaan täyden todellisuuden perille.

Usein rukoili Sven Riise Jumalan siunausta niille, jotka niin herttaisella tavalla olivat avanneet kotinsa hänelle, muukalaiselle, erityisesti muistaen rukouksissaan Elisaa. Hän ei aavistanut itse saavansa tässä olla välikappaleena rukoustensa toteuttamiseksi. Häntä, sairasta ja työhön kykenemätöntä miestä, jonka loppuelämää jo laskettiin kuukausissa, hoitaa nyt Elisa, tuo terve, raitis ja nuori tyttö, jolla on elämä edessään ja joka kelpaa kaikkeen. Ei aavistanut siis Riise, että hän kaikesta tästä huolimatta oli antajan ja Elisa vastaanottajan asemassa. Eikä hän saattanut uneksiakkaan, että juuri hän sanoillaan ja uskonsa voimalla niin syvästi vaikuttaisi Elisaan; päinvastoin ajatteli hän, että Elisa häntä tukisi, auttaisi ja lohduttaisi, jos hän sattuisi pimeyteen horjahtamaan. Mutta vielä vallitsi hänen mielessään valkeus. Ollen entistään lähemmin yhdistettynä Kristukseen ei pelännyt hän kuoleman otaa. Ja tuo Kristuksen läheisyys, se säteili koko hänen olennostaan, se ilmeni kaikissa hänen sanoissaan ja teoissaan. Itse tietämättänsä hän valkeudellaan valaisi muitakin, kuten kynttilä, joka sytytettynä valaisee koko huoneen. Ja tästä valosta tuli Elisakin osalliseksi. Betlehemin tähtenä se hänelle kirkasti tien Kristuksen luokse.

Kustaa Aadolfin mielenmuutoksen ja sen innon, millä hän pyrki Kristuksen omistamiseen, hyväksyi Elisa kaikin puolin, mutta se herätti hänessä samalla epäilystä. Ja Kustaa Aadolfin langettua ja jälleen noustua sai tämä epäily hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän oli taipuvainen katsomaan Kustaa Aadolfin tilaa vaan hetkelliseksi tunteitten kuohuksi. Kustaa Aadolf oli niin kokematon vielä. Sven Riisessä näki Elisa saman uskon Kristukseen, mutta vahvana, koeteltuna, kestävänä. Elisa ymmärsi, että se oli kärsimysten helteessä puhdistunut, ja siinä selväksi kullaksi kirkastunut. Itsekin halusi hän tulla osalliseksi sellaisesta uskosta, joka kaikki voittaa, ja kuta enemmän aikaa hän vietti Sven Riisen vuoteen ääressä, sitä suuremmaksi kasvoi hänessä tämä halu.

Ja tämmöinen halu ihmissydämessä, mitä on se muuta kuin iankaikkisen elämän ensi aamun sarastusta!

Kolmastoista Luku.

Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään, sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.

Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan siinä määrässä kuin majuri. Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.

"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kotikutsun Kuninkaasi luokse! Kunpa olisin sinun sijallasi!"

Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää. Hän pelkäsi lopulta joutuvansa kuoleman kauhun valtaan ja siten häpäisevänsä rakkaan Vapahtajansa opin.

"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut laupiaan Jumalan niin menettelevän?"

Sven Riisen huulet vetäysivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat sairaalloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen lohdutus tulee.

"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan valtakunnalle."

"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukouksen aihe", lisäsi hän miehevän vakavasti.

"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkia ole vilpitön Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana Hänen käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan", sanoi Sven Riise.

"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää", sanoi Kustaa Aadolf.

"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.

"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän kasvot niin äkkiä kirkasti.

"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan. Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauvan kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen tiensä."

Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna.

"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina voimme olla todelliseksi siunaukseksi."

Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.

"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi. Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlaillansa ja ehkäistä niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aivotut?"

Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan se johdatti hänelle jotakin mieleen.

"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli kylvössä; mehevän vehreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt. Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"

"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.

Siellä maan poven kätkössä oli elämä itämässä.