Part 4

Kymmenes Luku.

Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen. Luonnon suuressa temppeli-salissa Jumalan läheisyys usein on oikein käsiintuntuva.

"Halloo! Minne matka?" Kustaa Aadolfin oli ääni. Sven Riise pysähtyi:

"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"

Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.

"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on ollut niin paljon muuta tekeillä."

Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. Taas oli hän entisellään, hilpeä ja huoleton. He astelivat puutarhan läpi, tulivat maantielle ja kääntyivät sitte kulkemaan pientä kylänraitia myöten, joka kiertelihe metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli niittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina viikatteelle. Joki kiemurtelihe välkkyvänä nauhana. Vaalea, varjoton hämärä kattoi seudun. Tien toisella puolella oli metsä vartiona. Sen rikas, moninainen elämä oli nyt uinahduksissa, oli ikäänkuin huokuisivat sen hengähdykset hiljaisuudessa. Ja niin salaperäiseltä se hämärässä näytti!

"Kuljemmeko liian joutusasti", kysyi Kustaa Aadolf ja katsahti, vauhtiaan hilliten, ystäväänsä.

"En jaksa vielä oikeen reippaasti mäkiä ylös astuskella", vastasi toinen koettaen salata hengästymistään.

"Mäkiä!" oli Kustaa Aadolf ihmetellen virkahtamassa, mutta hillitsi itsensä hyvissä ajoin. Tie tosin muutamissa paikoin kohosi, mutta niin loivaan, ettei Kustaa Aadolf sitä kulkiessaan ollut huomannutkaan. Ja Sven Riisestä oli se rasittava mäki! Tämä ei ollut mikään hyvä merkki.

Kustaa Aadolf, itse terveyttä ja voimaa uhkuen, silmäili hetken murtunutta ystäväänsä.

Sven Riise ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin. Ei kuulunut hän niihin, jotka murheistaan hekumoivat. Sentähden ei hän mielellään suonut muidenkaan niitä huomaavan. Päinvastoin koetti hän aina parhaansa mukaan syventyä muiden harrastuksiin, jotta sen kautta pääsisi enemmän itsestään irtautumaan.

"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi hän. "Täällä on ihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta."

Siihen Kustaa Aadolf heti suostui. Hän huomasi, ettei ystävä tahtonut puhua heikkoudestaan ja siksipä ei hänkään ollut sitä huomaavinaan. Hän heittäysi ruohikkoon pitkälleen ja alkoi kädet niskassa taivasta tähystellä, Pohjolan ihanata kesäyön taivasta. Kaikki oli tyyntä, kaukaa metsästä kuului koskien kohina.

Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa avaruudesta Riiseen.

Riise oli istuutunut kivelle. Hän oli asettanut jalkansa päälletyksin, kädet toisiinsa kiedottuna lepäsivät polvella. Istuen siinä tavallisessa kumarassa asennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimmasti pienimmän tilan maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyelevät tummansiniset silmät olisi puhuneet aivan toista.

"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi. Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni, ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"

Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa Aadolf.

"Et sinä voi mitään antaa sielun rauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".

"Sen tiedän kyllä. Sitä et tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa Aadolf katkerasti.

"Mutta näytätpä unhoittaneen että: sinulle on sielun rauha ilmaiseksi tarjona."

"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut."

"Siis palaja takaisin hänen luokseen!"

"Mahdotonta! Ehdolliset synnit ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, joka erottaa minun Jumalasta."

"Se muuri voidaan hajoittaa ja meren syvyyteen upottaa, jos sinulla vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."

"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkäs sanoit, tarkoittanee toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti. "Sinä tiedät, että on olemassa synti kuolemaksi. Siihen olen vikapää."

"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?"

"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?"

"Jos todellakin olet vikapää kuoleman syntiin, niin halunnet myös pysyä loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää harteiltasi hänen ikeensä."

"Puhut niin outoja."

"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen lankeemustasi?"

"Tietysti haluaisin. Mutta se on kerrassaan mahdotonta."

"Miksikä mahdotonta?"

"Jumala minut hylkäsi."

"Kuinka niin?"

"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen."

"Luulet että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ett'et synnissä löydä rauhaa."

Kustaa Aadolf vaikeni.

Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei! Jumalan armollakin oli rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja Riiselle hän sitte puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä olivat saattaneet hänen täten ajattelemaan. "Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, niin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.

"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."

"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikki leikkaamisesta, jos sallimme juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen. Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."

"En, sen tiedän."

"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.

"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"

"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. Älä enää epäile, heittäy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet, kaikkine synteinesi. Sanoihan Jesus useasti: 'tapahtukoon sinulle uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi. Olen kerran kuullut hyvin kuvaavan vertauksen uskosta: Pientä lasta ajettiin takaa, se juoksi, juoksi, kunnes jäi seisomaan tuvan lattiassa olevan avonaisen kellariluukun partaalle. Kellarin pimeästä kutsui isän ääni: 'heittäy vaan alas, minä otan sinut vastaan, älä ollenkaan pelkää!' Lapsi ei nähnyt isäänsä, se näki vaan pelkkää pimeyttä, mutta siitä huolimatta se totteli isän ääntä ja heittäysi kellariin. Ja tätä ei sen tarvinnut katua. Tehkäämme samoin me, vaikk'emme synnin pimeydeltä voi Jumalaa nähdä. Uskoen Hänen armolupauksiinsa, heittäykäämme pimeydestä huolimatta Hänen syliinsä. Siihen paeten ei ole vielä kukaan hairahtunut. Vaan jos epäröimme, jos emme rohkene, -- silloin, vasta silloin on vaara tarjona."

Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Epäröivänä hän vielä viivyskeli jyrkänteen partaalla. Entä jos hän sentään rohkenisi -- -- --. Olisiko ikuisesti armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna hänellekin?

"Oli aika, jolloin minäkin uskoin", sanoi hän, "ja silloin näin kaikki valoisalta kannalta. Mutta synti sai minussa vallan ja nyt on kaikki pimeätä. Vihaan syntiä. Olisin mieluummin synnin rangaistuksen kuin itse synnin painon alaisena. Vaan en voi irtautua synnistä."

"Mutta tahdot siitä irtautua."

"Tahdon."

"Siis tahdot samaa, minkä Jumalakin tahtoo. Miksi siis Häntä pakenet, Häntä ainoata, joka voi sinulle pelastuksen antaa?"

Kustaa Aadolf kumartui taappäin taas taivasta tähystelemään. Hänen sydämessään riehuivat aatokset ja tunteet kovassa taistelussa.

"Jos kokonaan Jumalalle antauisin, niin pitäisihän minun tulla synnittömäksi. Siihen jo kerran luulin pian pääsevänikin, mutta nyt olen toden totta saanut kokea ihan päinvastaista", sanoi hän.

"Jos Jesuksen ansioon turvaten antaut Jumalalle, olet Hänen edessään yhtä puhdas ja synnitön kuin Jesus itse", sanoi Sven Riise uskon elähyttämänä.

"Mutta miten on sitten selitettävä, että yhä edelleenkin lankean syntiin?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Lammas saattaa tosin langeta liejuun, mutta sika siinä mielikseen rypee. Toista on synnissä viihtyä, toista tuntea se kipeimmäksi kiusakseen."

"Lähteekö minulle siitä mitään apua, että huokailen synnin painon alla?"

"Lähtee, jos annat tuskan taluttaa itsesi Jumalan Pojan luo, joka on synnin voittanut. Jos tahdot päästä syntisi herraksi, tulee sinun jo taistelun alussa olla varmasti vakuutettuna siitä, että synnin valta on voitettu ja sen kuolemantuomio jo langetettu. Ja sen varmuuden saavutat uskossa Jesuksen lunastustyöhön. Senjälkeen alkaa pyhitys, s.o. jokapäiväinen taistelu syntiä vastaan, sillä synti, se yhäti pyytää meihin tarttua. Ja tämä taistelu se kestää alati, koko elämämme umpeen."

"Mutta juuri siinä", virkkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "juuri siinä taistelussa alkaa taantuminen taas".

"Niin alkaa, jos omin käsivarsin koetamme syntiä syrjään työntää. Pakene kokonaan syntiä, ja riennä ristin turviin!"

"Mutta olenhan sen jo kerran tehnyt", vastasi Kustaa Aadolf kärsimättömästi, sillä hänestä alkoi keskustelu käydä kiertokulkua.

"Pakene uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu rististä! Ainoastaan Jumalan rakkaus Jesuksessa Kristuksessa voi sydämesi uudeksi luoda. Siinä rakkaudessa pysykäämme aina kiinteästi, silloin Jumala antaa siunauksensa virtana valua ylitsemme. Kyllä on olemassa paljon sellaista, joka estää meitä Jumalaa lähestymästä, mutta kaikista vastuksista huolimatta pitää meidän tunkeutua esille, meidän pitää pysyä kiinni Hänessä ja olla uskollisina kuolemaan asti. Taistelu elämän kruunun saavuttamiseksi on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan kanssa, se on alituista rukous-elämää."

Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä, paljon sisältävä vaitiolo.

Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta.

"Yö meidät yllättää, lähtekäämme kotia", sanoi hän vaan, mutta paljoa enemmän ilmaisi äänen sointu.

"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä.

"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."

Yhdestoista Luku.

Jo täyttyi kansan harras toivomus, sillä Kustaa Aadolf oli taas päättänyt ruveta saarnaamaan. Itse saavutettuaan uudelleen rauhan Jumalassa heräsi hänessä palava halu puhua muillekin uskollisesta Vapahtajastaan. Eikä hän tätä halua tukahuttanut. Miksi olisikaan sitä tehnyt?

Hänen puheensa ei ollut ylen huolellisesti suunniteltua, siellä täällä ilmeni muotovirheitä, mutta se oli luonnollisen suoraa, uhkui totuutta ja sydämen lämpöä ja sellaisena kiintyi se mieliin. Olihan hänellä kyllä hyvät esittelylahjat, mutta sittenkään ei vetänyt saarnan ulkonainen asu kuulijan mieltä pois itse sisällyksestä.

Hän oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi aikoi hän tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen. Paraillaan lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi ensin sen, ja siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.

"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi."

Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja, mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirsihe asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.

Elisa iloitsi veljensä mielialan muutoksesta, mutta epäili samalla sen kestävyyttä. Tämä uusi monivaiheinen elämä alituisine taisteluineen oli panemaisillaan hänet aivan ymmälle. Mutta, ajatteli hän, nämät ovat kaiketi tarpeelliset, kun voimakas elävä luonne on kasvatettava iäisyyttä varten! Kustaa Aadolfista kulkivat hänen ajatuksensa Sven Riiseen. Tämä oli tyyni ja hiljainen. Taistelujen ja myrskyjen perästäkö tyyntynyt? Elisa ei voinut ajatella Riiseä myrskyjen keskellä tahi mielikuohujen vallassa, mutta hänen syvän tunteellisuutensa oli Elisa oppinut tuntemaan.

Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.

"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät päähäsi. Ei ole sinun tarvis jauhamalla lueskella, jo kuuntelemalla opit. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen", virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.

Sven Riisekin hymyili.

"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Aadolf. "Säälin sinua."

"Näet, ett'en ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä jaksan", vastasi Riise.

"Aiot siis jatkaa."

"Aion, mikäli voimistun."

Ääni kuului niin toivehikkaalta.

"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi."

"En uskalla ponnistautua."

"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä sinut liialta työltä suojelisin, ole huoleti vaan!"

Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut tuumaansa, että hän siitä puheli yhä edelleen, kuvaillen heidän vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi kuinka mielellään hän olisi halunnut! -- -- --

"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri tarvittaisiin sairas- ja kuolemavuoteitten ääreen. Älä enää epäröi. Vai rahoistako olet huolissasi?"

"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon takaa. Kun vielä yhden talven täällä oleskelen, toivon olevani terve. Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."

Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.

"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa hehkuen. "Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen täällä. Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia rohtoja, ettäs pääset tuosta yskästäsi. Pane kaiket voimasi terveytesi palauttamiseen; hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä jälellä, jotta jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole rahoja, niin on minulla. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän kuulut meihin nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."

Vaikk'ei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjoumusta, tekivät Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan rahoja, milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä ottamaan ja hyväkseen käyttämään; ainoa, joka sai tutustua asian tukalaan puoleen, oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta siitä huolimatta oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista tarpeistaan, ja että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot sopimaan yhteen. Eikä hän, Riise, ilmo ikänä tahtoisi lisätä Elisan huolia. Ja niin täytyi Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut hän ystäväänsä lääkärin puheillekaan menemään.

"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti, "tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maan-ilmaa".

Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon.

"Tervetultua ensi syksynä matkaan, Riise", sanoi hän hänelle lähtiessään.

"Jo uunna vuonna kenties", vastasi Riise toivehikkaasti.

"Kuulehan Elisa", kuiskasi Irene, "aikooko maisteri niin pian jättää meidät. Oi, miten ikävää!"

"Emme saa olla itsekkäitä; meidän pitää suoda se hänen itsensä tähden", vastasi Elisa.

"Itsekäs en juuri tahtoisi olla, mutta toivoisin sentään, ettei hän vielä jouluksi aivan parantuisi, jott'ei niin pian lähtisi", arveli Irene.

Elisa ei vastannut mitään. Tuskin itsekään tajusi, että Irenen sanat olivat herättäneet vastakaiun hänen oman sydämensä salaisimmassa sopukassa.

Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.

Jospa jo todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! Lukisi ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan. Kallista virkaa tulisi hän hoitamaan, rakentaisi ehkä oman pienen kodinkin, jossa -- -- --

Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi. Puolen vuotta sitte ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Mutta ihmissydän, se ei koskaan tyydy. Jos jotakin saa, sitä enemmän vaan haluaisi. Toistaiseksi olisi sentään sillä hyvä, että saisi opintojaan jatkaa. Oikein kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän lukuihin ryhtyisi. Miks'ei yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä unetonna ja toimetonna? Iltasin sentään paraiten sujuisi, silloin hän muutenkin aina oli niin valpas. Parasta lienee vaan ruveta voimiaan koittelemaan ja karkaisemaan.

Opetustoimi ei enää entisellä tavallaan häntä viehättänyt senjälkeen, kun oma työ oli etusijan anastanut. Mutta harrastuksen puutteen koki hän korvata kahdenkertaisella tunnollisuudella.

Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen tulevaisuuteensa.

Yleensä ei ollut hänen tapaistaan paljon puhella itsestään ja omista asioistaan. Oikeastaan ei hän nytkään puhunut itsestään, haastelihan vain rakkaasta tieteestään ja niistä ehdoista, mitä kunnon lääkärin tulee varteenottaa oikein vaikuttaaksensa kutsumuksessaan sairasten ja kärsivien hyväksi. Milloin puhe siirtyi häntä itseään koskeviin yksityisseikkoihin, oli Elisa sen aina niihin johtanut.

Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi. Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään, hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen aikaansaanut.

"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.

"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."

"Minua ei se haitannut, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee hoitaa itseäsi."

"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan olla hiljaisemmin."

"Sinun tulee nauttia yskärohtoja ja pysyä huoneessasi", määräsi majuri.

Ja maisteri totteli; nautti yskärohtoja ja pysyi huoneessaan, mutta satunnainen kylmettyminen, se vaan ei ottanut hellittääkseen, se alkoi voimia hivutella. Joka taholta kehoitettiin häntä menemään kaupunkiin, muutaman etevän rintatautisten lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut todellista vaaraa olevan käsillä, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin taipui hän lähtemään, sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa kehnosti hoitaa, arveli hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.

Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli saamiansa rohtoja ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri oli määrännyt hänelle.

"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin, vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.

Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, jott'ei tullut Elisalle vastanneeksi. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni, ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.

Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa savuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri hermostui:

"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.

"No, eipä juuri -- -- --", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänellä oli nähtävästi vaikeata käydä asiaansa suoraan käsiksi.

"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee yksin minua. -- Minun -- -- pitää lähteä Hirvenhovista pois." --

"Vielä vai", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei ole minulla aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia, niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."

"Ei minulla ole mitään kantelemista", sanoi maisteri ja päätti parhaaksi käydä heti asiaansa, koska aikaa muka niin niukalta oli. "En voi täällä enää tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt keuhkotauti."

"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta."

"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi epäilläkään", vastasi Riise.

"Ja sellaista ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä, että ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"

Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa yli äyräitten kuohumasta. Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä ne tohtorin taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet. Ja erehtynyt se tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen mielettömämpää ei oltu ilmo ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala terveellisyydestänsä maankuulua.

Näin jutellen onnistui majurille ainakin itsensä puolesta päästä siihen vakaumukseen, että hän se perältäkin asian oikean laidan tiesi. Vastaväitteitä hän ei kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille suunvuoroakaan. Hirvenhovista lähteminen ei näin ollen saisi tulla kysymykseenkään. Ja jos asia todella olisi, kuten tohtori kuvitteli, niin pitäisi Riisen sitä suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiko Hirvenhovista sairas mies matkaansa? Ei ikinä!

"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä. Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti, vaikk'ei juuri hienotunteisesti.

"Menisin johonkin sairaalaan."

"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei, tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."

"Lääkäri arveli, ett'en eläisi yli talven", lisäsi Riise.

Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä Jumalan sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen poissa ollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin. Jos hän silloin olisi ollut kotosalla, niin ei olisi hän varmaankaan vainajasta eloon jäänyt, niin arveli hän; mutta nyt oli Jumala sentään säästänyt hänet elämään lastensa hyväksi, jott'eivät he ihan orvoiksi jääneet.

Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä välttävänsä vaaran.

Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi hän saattanut koko talon säikäyksiin. Jos vaan majuri olisi ottanut järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.

Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin huoneesta. Majuri oli vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä vakuuttaen, että hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas poikansa, jota keuhkotaudista huolimattakaan, ei milloinkaan laskettaisi Hirvenhovista lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta vaikutti samalla masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös vaikeudet lisääntyivät.