Part 3

Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden, että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen luonne.

"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuleksiva saarnaaja täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta, toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää työnteko, kun lopunaika niin likellä oli. Jotkut taas joutuivat sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa. Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."

"Voi kyllä, jos unhotamme Jesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin ymmärrä toisiamme."

Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa hellyyden osoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kellenkään, mutta he olivat aina sydämellisiä ja luotettavia.

"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta sankari sukeuisi."

"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki halveksivat.

Seitsemäs Luku.

Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan "patienssia" panemassa. Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä, joko heidän kanssaan vhistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia" asetellen.

Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi, joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vaan Kristian. "Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, miten diplomaattini sujuu!"

"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi Kristian istua lojahtaen mukavasti sohvan nurkkaan, josta ei ainakaan ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta.

Majuri kääntyi hyvälle tuulelle.

"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.

Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.

"Luulenpa, isä, että sinulla yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin kauvan kun minulla on ollut ilo tuntea sinut."

Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut niin jännittävään sekasotkuun. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alensihe sitte antamaan muutamia neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi. Saattaisi sitä neuvomattakin harrastaa!

"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.

Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikk'ei ollut lausutuksi saanut. "Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, istun minäkin juuri siitä syystä korttineni täällä."

"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"

"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakkaan. Patienssin panoa hän sanoo ajanmurhaksi. Noh, mikä vika siinäkin nyt olisi, milläpä muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"

"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet patienssiasi kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.

"Niin", puolustihe majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei tarvitse hänen nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata patienssiani sikseen heittää."

"Kas mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen pistäjään esiin muun tavaran seasta pienellä sohvan sivuisella pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan arkipäivä-iltana?"

"Niin, ymmärräthän että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli majuri yhä.

Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksimisen asemasta täytti itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.

"Minullekin vähän!" pyysi hän.

Siinä he sitte maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut oikein elpyäkseen.

"Kustaa Aadolf hokee, että pitää sieluansa ajatella", sanoi hän.

"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi Kristian.

"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on sittekin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa Aadolf."

"Kuolinhetkellä kerkiää sitten kyllä sieluansa ajatella", arveli Kristian.

"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa pyörivät hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi majuri. Hänen mielensä oli hetkeksi painunut kuloon, mutta pian hän lohduttaihe taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen ja laupias eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis hiukan oman mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, missä synti on suureksi tuttu, siinä on armo ylenpalttiseksi tuttu, niin on Kustaa Aadolf itse sanonut."

"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri, siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.

"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä, Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se, minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."

"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.

"Etkä tulekkaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin minäkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän. Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta mikä huvittaa, ja mihinpäs sitä sitten osaa ryhtyä?"

"Niin, sanohan muuta!"

Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen naurettavan surullisesti:

"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta. Muuta ensin sydämemme ennenkuin huvejamme tuomitset!"

Kahdeksas Luku.

Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kirkossa kävivät, eikä heidän juohtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne. Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt tämän, mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.

Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä. Irene oli haltijoissaan. Kas vaan, kun sai istua etuistuimella Elisan vieressä, kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui Kustaa Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen vieressään maisteri, jolle voi vähän kiemailla; se vasta jotakin oli!

Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen harmaista metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli matkalle lähdetty.

Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin alussa oli virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?

"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa yht'äkkiä nousten seisalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"

"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon punan kohotessa kalpeille kasvoille.

"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa. "Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."

Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisteria taipumaan, nähtävästi oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä. Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa, ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta kyllä tuntui nöyryyttävältä tuo paikan muutto! Ruumiillinen heikkous oli Riisellä raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä katkerammin kuin jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut sääliä, jota hän halusi nähdä Elisan katseessa!

Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuulututtanut hartaushetken Hirvenhovissa vietettäväksi. Alakerran salissa oli sitä varten tehty tilaa, sinne oli kannettu penkkejä ja tuoleja.

"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.

Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa palauttamiseksi.

Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.

"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä tuosta sitten!"

Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias vartomus, alkoi viimein Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän, Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä nyt, jos Kustaa Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan elottomiksi puunukeiksi!

Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan. Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa Aadolfilla näytti olevan muullaisia rohkaistuskeinoja.

Jos nuoren ylioppilaan omaiset olisivat aavistaneet, millä mielellä hän tässä nyt polvistui Herransa eteen, niin varmaan olisivat he hänen puolestaan vielä enemmän huolehtineet. Kustaa Aadolf sai syvästi kokea, ett'ei Jumalan aseena toimiminen ollut mikään helppo asia, eikä suinkaan tuota pelkkää ilon tunnetta. Jumala tarttuu kovasti kiinni, taivuttaa polvistumaan ja herättää ihmisen huomaamaan oman kykenemättömyytensä, sekä suuren edesvastauksensa.

Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta.

"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua".

Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla ilmi, mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen ei hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tähän toimeen tunkeutunut, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta, ja se tietoisuus tuotti hänelle paljon voimaa. Ainoastaan yhtä hän puhui, mutta se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan rakkaudesta ilmenneenä Jesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa uhkui nuoruuden intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki kuuntelivat hartaina. Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta ja tunki sellaisena harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi totuudeksi sen tunsi jokainen. Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia. Monet karkeat kädet puristivat hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel kiilsi monen silmissä.

Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan.

"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet ensi luokan kaunopuhujia, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot. Tästä saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."

"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat ihan luiskahtaen huuliltasi liukuivat. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin olisit kohta minutkin kääntänyt."

"Ja niin kaunis olit, innostus se sinua niin somisti", sanoi Silla-täti päätään pudistaen.

"Sinua sietäisin minäkin kuunnella, sinä osaat lyhyeen saarnata", sanoi Torvald.

"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään veljeänsä.

Kustaa Aadolf kumartui häntä suutelemaan. Irenen arvostelu oli hänestä paras.

Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli Elisalle vieras. Mutta silti ei tarvinnut heidän loittoutua toisistaan enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.

"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat jääneet kolmisin saliin.

"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni tämän jälkeen ihan toisellaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa. Ja kaksinkertaiseksi kasvaa syntieni kuorma, jos tästä lähtien tahraan pyhitetyt huuleni kovilla sanoilla, panetuksilla ja valheella."

"Ihanata on olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi äkkiä.

"Te olette?" kysähti hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä oivalsin. Olkaamme veljekset!"

Ja lujasti kättä lyöden he veljeytyivät. Kapea ja hieno oli Sven Riisen käsi, Kustaa Aadolfin voimakas ja miehevä. Elisa seisoi vieressä iloiten tästä liitosta.

On olemassa ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.

Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun Kustaa Aadolf muka tungeksi liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua. Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan tehtiin jäähyväiset entistään tyynemmin mielin.

Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän rakkahinta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon uuteen ainekseen veikon olennossa.

Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmälle kiitelevää rekeä.

"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän.

"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi joku suuruus", vastasi Elisa.

"Suuruuden unelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.

"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.

"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa.

"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkien suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja sen saa hän tehdä."

Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän ottanut vaarin, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa, kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämän uran kohtalo oli johtanut suurempaan menestykseen.

Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi, joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle varmenemistaan varmeni.

"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä".

Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen.

Sellaista puhetta ei olisi Riise milloinkaan uskonut Elisan huulilta kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.

Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen turhaan tavoitellessaan parempia asemia.

Yhdeksäs Luku.

Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin ja Irenen piti kesälläkin lukea jonkun hetken päivässä. Elisa oli sen niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään häntä yhä paremmin ja tiesi, ett'ei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin. Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.

Elisa ja Sven Riise iloitsivat yhdessä Kustaa Aadolfin kotiintuloa odotellen. Pitkinä talvikuukausina olivat he usein keskenänsä hänestä haastelleet, ja niin tuli Kustaa Aadolf vähitellen solmeamaan vahvan yhdyssiteen heidän välilleen. Elisa kertoi mielellään Sven Riiselle, millainen Kustaa Aadolf ennen oli ollut, ennen tuota perinjuurista muutostaan, joka johonkin määrään oli hänet sisarestaan vieroittanut. Sven Riise kuunteli häntä hartaasti ja kuvaili hänelle vastineeksi Kustaa Aadolfin nykyistä tilaa, johon hän kokemuksesta oli syvemmin perehtynyt. Hämäriltä ja käsittämättömiltä tuntuivat vielä Elisasta hänen sanansa, mutta ne häntä viehättivät, ja hän halusi kuulla yhä enemmän. Tällä tavoin oppisi hän paremmin Kustaa Aadolfiakin ymmärtämään.

Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.

Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta Elisan terävä silmä huomasi hänessä taas muutoksen tapahtuneen. Toisellaista oli hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta ja ylevämielistä, vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja tämä hilpeys ei ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti piileksivän jotakin outoa, arvaamatonta.

Illemmalla tuli majuri saliin pidellen epäröivän näköisenä korttipakkaa käsissään. Hän oli valmis heti poistumaan alakertaan, jos vaan Kustaa Aadolf mitään virkkaisi. Mutta tämä ei ilmaissut paheksimisen sanaakaan, tarjousipa päinvastoin viidenneksi mieheksi vhist'iin. Majuri lausui ilmi ilonsa tästä.

"Olen tullut vapaamieliseksi uudelleen", sanoi Kustaa Aadolf huolettomasti.

Mutta hänen äänensä sävy oli niin omituinen, että maisteri ja Elisa ehdottomasti katsahtivat toisiinsa. Kumpainenkaan heistä ei ollut majurin patienssissa ja vhist'issä huomannut mitään erityisesti paheksittavaa. Kortit olivat hänelle vaan verrattain viattomana ajanhuvikkeena. Senvuoksi he eivät olleet hyväksyneetkään Kustaa Aadolfin joululomalla osoittamaa ankaruutta, ja he olisivat nyt pitäneet hänen vapaampaa mielialaansa edistysaskeleena, ellei Kustaa Aadolfin koko olennossa olisi ilmennyt jotakin outoa, joka antoi aihetta huoleen.

"Kansa täällä on jo sinua kaivannut; kaikki tahtoisivat mielellään kuulla sinun puhuvan taas", sanoi Silla-täti.

"Onhan heillä kirkkonsa ja rukoushuoneensa, mitä he minusta tahtovat", vastasi Kustaa Aadolf.

Elisassa ja Sven Riisessä jok'ainoa hänen lausuntonsa herätti yhä uusia epäilyksiä. Ihmeellistä, että hän ikäänkuin karttoi heidän silmiänsä muiden kanssa jutellessaan ja leikkiä lasketellessaan.

Hyvää yötä tehtyä ja perheen hajaannuttua ei Kustaa Aadolf enää kuten ennen jäänyt saliin puhelemaan Elisa-siskon kanssa. Elisa, hetken epäröityään, rohkaisihe viimein ja lähti veljensä jälestä tämän huoneeseen.

"Mitä tahdot?" kysyi Kustaa Aadolf hämmästyneenä.

Elisa kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tiedusteli hellästi, miten hänen oli.

"Varsin hyvin", vastasi Kustaa Aadolf lyhyeen, koettaen välttää Elisan katsetta.

Mutta kun se ei onnistunut, hymyili hän ja virkkoi:

"Näet aaveita päiväsydännä. Minua ei mikään vaivaa."

Mutta niin helposti ei antanut Elisa itseään pettää.

"Miks'et enää tahdo saarnata?"

"Ei minulla ole mitään puhuttavaa enää?"

"Eikö?"

"Huolehditko sinä siitä? Ennen et saarnaamistani juuri suopein silmin katsonut ja nyt suret, että siitä herkesin. Siis epäjohdonmukainen niinkuin muutkin naiset. Elisa, omani, luulin ainakin sinun voittaneen sukupuolesi heikkoudet. Uskonnollinen haaveilutilani, joka joulun aikaan sinua niin syvästi huolestutti, on nyt ollutta ja mennyttä. Senhän pitäisi sinua ilahuttaa?"

Mutta, kumma kyllä, Elisa ei iloinnut.

"Miksi siitä irtausit?" kysyi hän.

"Olin uskoton Voitonruhtinaan lipulle, niin irtausin hänestä ja jouduin tappiolle."

Puolet elämästään olisi Elisa nyt antanut, jos vaan sillä olisi voittanut veljelleen takaisin sen uskon, jota hän ennen oli intoiluna halveksinut. Hän oli jo tottunut ajattelemaan veljeänsä uskovaisena, nyt oli Kustaa Aadolf menettänyt uskonsa, ja Elisasta tuntui ikäänkuin olisi hän menettänyt paljon.

"Olenko minä siihen osaltani syypää", kysyi hän levottomasti.

"Sinä?" ihmetteli Kustaa Aadolf.

"Niin, sen johdosta, että ensin epäilin tuota uutta hengen suuntaasi."

Tässä kohden saisi Elisa olla aivan huoleti, vakuutti Kustaa Aadolf. Syy oli yksin hänen omansa.

"Etkö siis enää usko Jumalaan?"

"Uskon, niinkuin pahat hengetkin uskovat ja vapisevat."

Elisa pudisti päätään:

"Niin huono et ole, kuin itsellesi luulottelet."

"Olen, olen", vastasi hän kääntyen poispäin, silmissä outo raukeus, joka vihloi Elisan sydäntä. Sellaisena hän ei ennen ollut Kustaa Aadolfia tavannut.

"Minä sitä en sittenkään usko."

"Et usko, sentähden, että vaan näet sen, minkä silmillä näkee. Jumala näkee sydämen."

Elisa huomasi, että Kustaa Aadolf tahtoi olla yksin, senvuoksi toivotti hän veljelleen lämpimästi hyvää yötä ja lähti huoneesta apealla mielin siitä, ettei hän tässä kyennyt lohduttamaan.

Kustaa Aadolf käveli vielä kauvan aikaa, sisällisten taistelujen valtaamana, edestakaisin huoneessaan.

Sven Riise, joka alakerrassa unetonna virui vuoteellaan, kuuli ihmeekseen askeleita ylhäältä.

"Et varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", sanoi hän aamulla Kustaa Aadolfille.

"Häiritsinkö sinua? En ensinkään muistanut, että asut juuri alla. Ikävää kerrassaan!"

"Siitä älä ole milläsikään; olisin kaikissa tapauksissa valvonut. Minun oli vaan sinua niin sääli."

"Ehkäpä tästä selvitään. Toiste en enää sinua kävelylläni valvota", vastasi Kustaa Aadolf huolettomasti.