Part 8

Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä jotakin. Aina hän teki, niinkuin itse tahtoi.

Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä ulkonaisiin olosuhteihinsa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan seurapiirissä elellen, ihmisten kesken, joita hän piti ystävinään, -- mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, -- nyt alkoi hän kyllästyä omaan itseensä.

Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken varsinkin oli se ilme tullut erityisesti näkyviin. Etsikö Elisa hänestä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksi olisikaan muutoin hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa.

Tämä liikutti tohtorin mieltä ja elvytti hänessä hereille jotakin siitä eteenpäin pyrkivästä voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee lentoon nousta.

"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan, "lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne ravitsette".

Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitten erään mielikirjoistaan.

Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä. "Eikö tämä mahda olla liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.

"Minulla siitä on ollut sekä huvia että hyötyä."

"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat vallan vieraita", sanoi tohtori.

"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.

Tohtorin katse lauhtui lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan.

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauan oli tauti vaihdellut milloin parempaan, milloin huonompaan päin, mutta lopulta kuume kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti niin synkältä.

"Miksen saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.

"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin, ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.

"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kelpaa mihinkään", valitteli Irene.

"Kukaan ihminen ei tarkoituksetta ole tullut tähän maailmaan. Sinuakin varmaan joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."

"En näe sitä missään."

"Pyydä Jumalaa näyttämään se sinulle."

"Ei minulla ole voimia."

"Jumala on oleva väkevyytenäsi."

Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko päivänä ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat hänen määräyksiinsä.

Jäätyään yksin, uneksui Irene hetken hereillään keväimen valoisassa hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.

Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitten oli Sven Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruo'onkorrella kiikkui ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miksei ollut hänellä siipiä? Miksei voinut linnun lailla lentää hänkin?

Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, -- Sven Riise oli niin usein sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, -- mutta miksei se kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana, jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumisaikana tuntuivat ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet viihdyttää hänen epätoivoisten ajatustensa yksitoikkoista kiertokulkua. Hän väsähtyi ja elämä painosti häntä. Miksei ollut hänellä siipiä?

Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka häntäkin, Ireneä, odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi aikaansaanut käänteen ajatusten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt vain keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin uudelleen heräisi.

Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää Helmer Broolle, ettei hän ollutkaan lommoinen tyhjänpäiväinen raukka, joksi Helmer häntä oli luullut? Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi, mutta siitä huolimatta se kätkeytyi hänen mieleensä. Sitten Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, sillä silloin he epäilemättä olisivat vajonneet polviaan myöten lumihyhmään.

Tohtori ei rakastanut kevättä, eikä saattanut käsittää, miksi runoilijat lauluissaan erityisellä mielihalulla ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee maanteiden puroina solisevan.

Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.

"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."

"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nyki ja repi häntä vaatteista.

Vaieten kulkivat he eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.

Tohtori pysähtyi huoahtamaan. "Mitä on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten.

Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa toisi esiin.

"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä mitään kokonaisuutta? Eikö se ole vain joukko arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vain olemisen tapa?"

"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."

"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole kuolemaisillani."

"Ruumiin elämä ei ole _elämää_. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole."

Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan liikkeen osotti hän ympärillä, olevaa seutua.

"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittenkin vakuutatte, ettei elämä koskaan kuole. Kuinka se sopii yhteen?"

"En tiedä, ajattelevatko muut niinkuin minä", vastasi Elisa viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vain olotilana, missä hänen tosielämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy."

"Te ette siis pane maalliseen elämään paljonkaan arvoa", huomautti tohtori.

"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"

"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämäparasta sen itsensä tähden?"

Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.

"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin."

"Hyvä, se ilahuttaa minua", virkkoi tohtori keveämmällä mielellä.

Niin he astuivat edelleen, kumpikin omaa puoltaan, sillä keskitie oli niin sohjuinen, ettei sitä saattanut kulkea. Tohtori Hessel jättäytyi tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen katsella Elisaa ja ihaillakseen hänen ryhtiään ja käyntiään.

Elisa kääntyi taaksepäin ja huomasi silloin että tohtori hymyili. Hän kysyi syytä siihen.

"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen, olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori.

"Mystillisyyteen! Kuinka niin?"

"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittenkin varsin epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."

"Se, joka sitä elää", vastasi Elisa.

"Entä se poloinen, joka sitä ei elä? Miten hän siihen pääsee?"

"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään -syntymällä", vastasi Elisa. "Oletteko lukenut Jeesuksen sanat Nikodemukselle?"

"Olen: 'Tuuli puhaltaa kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, ja et tiedä kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta tosi sana."

"Nain on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on" lisäsi Elisa.

"Tietävätkö Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja minne menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."

"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin he sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat he tulleet ja Häneen taas palajavat."

Tohtori Hessel pysähtyi.

"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän "Miten tiedätte, että Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."

"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jeesus Kristus. Joka Häneen uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän?"

Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.

"Tulkaa tänne ylös, että näette seutua kukkulan toiseltakin puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt mihinkään keskeneräiseen. Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen, päivän mailleen menoa katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne!

Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitten, jolloin hän yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon vertauskuvia.

"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi hän.

"En."

"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."

Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittenkään nähnyt, mitä Elisa näki.

"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen mielestään arvoa, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."

Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen. Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi. Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.

He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei Elisa ollut hänelle sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien vastaista puolta, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä, että lumisohju ulottui hänelle miltei pohkeisiin.

Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaa hämärä kattoi salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin toisiaan lähemmäksi.

Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.

Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan he eivät olleet tavanneet häntä näin ajattelevana ja vakavana. Varmaan tässä piili jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori ei halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.

Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti askareilleen, tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.

"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."

"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel."

"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Kuten sanoin, te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin paljon sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette. Läksinkin ulos saadakseni oikein ajatella."

"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?"

"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa siinä paljon; lausukaa vain sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.

Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä, sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki nyt oli käsissä.

"Pitääkö minun, tullakseni joksikin, lähteä Hirvenhovista pois vai jäädä tänne?"

Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitta hän.

"Tahtoisitteko siis niin mielellänne päästä minusta?" kysyi tohtori teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli tarkoittanut.

"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla kehoittavasti.

"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin...?" virkkoi tohtori silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan vastauksesta.

Elisa vapisi edesvastuun tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi.

"Silloin...", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitten pois lausettaan lopettamatta.

Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen.

Jalona, ylevänä, kuin oman sisäisen tunteensa kirkastamana oli Elisa seisonut hänen edessään. Ainoan pienen sanan oli hän vastaukseksi antanut, mutta se sana sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi hän tällä hetkellä saanut katsahtaa Elisan sielun sisimpään.

Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan opintojaan täydentämään, voidakseen tulla kotimaiseksi lääkäriksi. Tämä uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella lukemattomia esteitä. Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan; mutta tohtorin lujaan päätökseen raukesivat kaikki vastaväitteet.

"Elisa, sinähän et mitään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä onnistut paremmin kuin me", sanoi majuri.

"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.

Kristian katsoi ensin häneen, sitten tohtoriin, rupesi viheltämään ja hyräili: "Ma lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä kelpasi. Luvut sujuivat reipasta vauhtia.

Hän tutki muutakin lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, josta Elisa oli puhunut.

Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä. Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista. Tohtori Hessel vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin lähekkäin ja niin erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta; sielu ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät, ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta kohtelusta, joka tuli niiden osaksi.

Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitten oikeuttaa toisen silpomaan toista? Vai elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos niin on, eikö siis kuollut enää olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä, jonka päällä se makaa.

Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä hänen tutkimuksensa hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.

Eräs toinen kandidaatti lähestyi.

"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako se Påhlman nyt makaa. Hänestä oli pientä riitaa. Eläessään myi hän ruumiinsa tänne, mutta kun hän sitten kuoli, tahtoi vaimo haudata ruumiin; hän ei tietänyt, että ukko oli myynyt itsensä ja juonut rahat."

Toverit jatkoivat työskentelyään, mutta tohtori Hesselin ajatukset olivat saaneet muuta tehtävää. Aina kun olemuksemme syvällisimmät kysymykset nousivat hänen sielunsa silmien eteen, saivat ne suunnan, joka teki hänet levottomaksi; ne kohdistuivat häneen itseensä nuolenterävinä.

"Mitä olet sinä tehnyt elosi aikana; mitä on sinusta tullut? Mikä on sisin olemuksesi; mihinkä suuntautuisi sen kehitys, jos se nyt joutuisi iankaikkisuuteen?"

Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel vältti niitä ja tahtoi tukahduttaa aavistuksen, joka pakotti hänen omasta sisimmästään etsimään totuuden salaisuutta, Iäisyyselämää ei hän odottanut kohtaavansa itsessään, koska hän tiesi, ettei hän sellaista elänyt. Tutkia Elisaa oli turhaa; tytön läheisyyskin oli kylliksi hämmentämään hänen terveen järkensä. Ei, puolueeton ja kirkas täytyi hänen olla etsiessään totuutta.

Kuolinvuoteitten ääreen oli hän useasti sattunut, mutta minkäänlaista kuolemankauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan huomannut, haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät he tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista vaivoista.

Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle: "Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei löydy menneisyyttä eikä tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä ota mitä otettavissa on!

Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen; se, mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta olla. Entä Kustaa Aadolf sitten? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen saanut viran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän saarnasi, oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, tungeskeli väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten ja huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea, minkä olisi voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopea virheitä keksimään.

"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa Aadolfille.

"Kuinka niin?"

"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta miltei kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitten kuunteli hän nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."

Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.

"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän. "jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia, joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."

Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitä oli hän nyt etsinyt väsyksiin asti, mitään löytämättä. Mutta pitäisikö hänen nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästä, maan päällä? Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei hänestä kuitenkaan milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka hänet sai tällaiseen voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös voimassa pitää alulle pantua parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa sekin vähän, mitä hänessä itsessään oli hyvää, ainoastaan sentähden, että oli niitä, jotka eivät sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli hänen jumalansa, ja Elisaa jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi. Eikö hän siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauan kuin hän ei muuta Jumalaa tuntenut.

Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoi.

Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri kuoli ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel lähetti hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan Elisan läheisyydessä ja saisi Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta kauemmin ei se onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi rakkauden kaikkivaltaisuuteen.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Eräänä päivänä tuli majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen näköisenä aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi aivan vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti arvaamalla päästä sen perille.

"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" kysyi Torvald.

"Ei vielä", vastasi majuri.

"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene.

"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri.

"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald.

"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua! Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitten, kenestä siinä puhutaan!"

"Keneltä se on sitten?" kysyi Elisa.

"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri.

"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald.

"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti.

"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene.

"Miksikä se häneltä olisi?"

"Siinäkö nyt oli 'on' tahi 'ei'?" nauroi Torvald.

"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti.

"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten veitikkamaisesti Elisaan.

Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta useammin arvaaja kirveensä kiveen iski.

"Kristianiltako?" kysyi Elisa.

"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri.

"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?"

"Molemmista."

"Kenestä?"

"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'."

"Siitäpä kuuluu", pisti Torvald väliin.

"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka."

"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald.

"Miten siitä olet niin varma?"

"Siksi, että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa sitten kysymys mistä tahansa."

"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.

"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö, isä?" kysyi Elisa.

Majuri hymyili salamyhkäisesti.

Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli ylen onnellinen.

"Kuka, kuka on se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään.

"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti kirjeen taskustaan.