Part 7

Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei häneltä jäänyt huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäytyi ihmettelevä ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta jatkavan kulkuansa asunnolle päin.

"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän.

Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä:

"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä kolmisin keskustelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja niin jouduimme kiistaan."

"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?"

"Kiivastui, ikävä kyllä."

"Entä tohtori Hessel?"

"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä, mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu."

"Mikset sinä vastannut hänelle?"

"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin, sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin."

"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen panna", virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen mielensä syttyy nopeasti, mutta yhtä pian se taas entiselleen tasoittuu."

"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen kristillisyydestään."

"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa.

"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen."

"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä vastaan", sanoi Elisa.

"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei se saa tulistua, joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on koettaa asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."

"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horju vakaumuksestamme?"

"Totuutta ennen kaikkea!"

"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"

"En toki; mutta kiihkoissaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin. Ja sitte hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä sellaisissakin asioissa, missä olisi noudatettava suurinta varovaisuutta."

"Kuten esimerkiksi missä?"

"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa myös paikkoja, missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta, miksei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"

"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."

"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?" virkkoi Helmer.

Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että näytti unhottaneen morsiamensa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan ollut tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut ilmaista olemassaolostaan, mutta turhaan.

Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.

"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".

"Sepä rohkea väite."

"Ehkei liian rohkea sentään."

"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että Elisa nyt olisi takertunut ansaan.

"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."

"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat Raamattuun, syystä kyllä", vakuutti Helmer.

"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu. Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfikaan kadotukseen uskoisi, ellei hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."

Helmer jäi mietteihin.

"Kokemukset ovat monenlaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka kyllä tiedän, ettei kaikki minussa ole oikealla kannalla. Kenties tuo kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."

"Ja siinä hän tekee oikein", arveli Elisa.

"Sillä jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädetty, niin olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, että antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauan kuin vielä on aikaa tuomiota välttää."

Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa oli jo ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä miellyttävällä tavalla.

"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene. "Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauan poissa, ja kun viimein palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."

Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. Mutta Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella voidaksensa käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti itsekseen tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.

Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää, mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.

Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisenlainen jumalanpalvelus toimitettavana.

"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen.

"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Ei hänen tarvinnut mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn hengellisistä asioista, niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen veljeni siinä väittelyssä suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa mitä sydämellisintä hellyyttä.

He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.

"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa hartaasti.

Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"

Tohtori ei suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui sisään.

"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta nyt, auringon paahteessa..."

Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsi suin silmin pesuvatiinsa polskuttaen kuin virtahepo.

"En tullut helvetistä puhuakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi pyytämään".

"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut helvettiin."

"Sitä en tehnyt."

"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan siihen tyyliin."

"Anna anteeksi pikaisuuteni!"

"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään."

"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani opin."

Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui tohtorin huulilta.

"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin...", sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä. "Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen hymyilen."

"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.

"En enää. Entisaikoina luin."

"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä suoruudellaan.

Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä valoon pääsemästä.

"Raamattu on minulle mennyttä", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä koetan lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."

"Kenen äänen?"

"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan, haihtuivat kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi sivuttu hauta, liukasteleva konna."

"Älä tuomitse kaikkia kristityltä niin surkean poikkeuksen mukaan."

"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin älä salaisuudessa anna lihan vallita."

Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton, äärettömän edesvastuun tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena toimiminen ei suinkaan ole leikintekoa. Mutta vaatimukset, ne Hän itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa pelätä paljastaa saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiin soppiin paistamaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.

Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.

"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.

Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta, varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä. Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä ajatukset enää olleet niin iloisia kuin entisaikoina. Koko syksyn oli Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi, mutta varsinkin nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa käynyt oikein anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan kirjoittaa kolme, jopa neljäkin kirjettä, ennenkuin vastaus saapui. Ja sen vihdoinkin saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä, jottei kukaan huomaisi, miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin itselleenkään tunnusti, miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli ollut.

Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten malttamattomuutta.

"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan kättään ojentaen.

Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa tavallista paksummalta.

Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt. Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan, eikä tahtonut mitään ruokaa.

Syötyään meni Elisa häntä katsomaan.

Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle taivaalle.

Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toivoi toiselta puolelta, toiselta puolelta pelkäsi saavansa osan siitä surusta, mikä täällä vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan palamaan, ripusti tumman varjostimen sen eteen, niin että sohvan kohta jäi ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitten houkutteli hän Irenen teetä juomaan.

"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja asetettua kupin tarjottimelle.

"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka kuitenkaan ei hänelle onnistunut.

Elisa silitteli hellävaroen itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.

"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.

"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!" kehoitti Irene murtuneella äänellä.

Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirtyi lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämä muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän tämän kaiken kestää?

Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi. Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ettei jo ennen ollut vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.

Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Irenen laskeutumaan levolle. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.

Väsyneenä mielenliikutuksesta Irene sisarensa hellän huolen alla viimein nukahti pois suruistaan.

Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan, sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla koko asiaan kajoamatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut, oli vain tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon tuostakin pyyhkieli silmiänsä, ei haluttanut häntäkään nyt haastella terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.

Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vain kalpeana ja hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäytyi vaan syrjään ja näytti vaivautuvan ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että ne vain johtuivat säälistä häntä kohtaan.

Oli kulunut pari päivää tuon kovan onnen kirjeen saapumisesta. Alkoi jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan sytyttämässä tulta takkaan.

Elisa oli juuri aikeessa viedä puukantimen pois, kun äkkiarvaamatta huomasi Irenen, joka oli tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä jotakin sydämellä.

"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän.

Irene koetti kaikin voimin terästää mieltänsä, jottei itseään säälien itkuun herahtaisi.

"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa. Mutta en osaa, en tiedä, mitä hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.

Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.

"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta, siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.

Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan, ettei mikään muu voisi tulla kysymykseenkään. Olisiko Helmerkin sitä tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, voimatta pitää ajatuksiaan koossa; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen piti menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut. Vaivoin riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.

"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana.

Ja Elisa kirjoitti.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Hirvenhovissa alkoi ikävä aika. Surun painosta oli Irene käynyt umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa itseään. Elisa oli hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tällä tavoin eivät saattaneet asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene sairastui. Itse iloitsi hän taudistaan, sillä se oli omiaan hänen sydänsuruansa lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi halusi hän mielellään kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä ystävyyden ja rakkauden osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat raukesivat, parani hänen mielensä.

Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi halvauskohtaus Silla-tädin.

Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymässä Hirvenhovissa. Hän oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna toimien tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron keskellä.

Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa oli niin paljon sairautta. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes joksikin aikaa.

"Se on aina ollut hartain toivoni ja monasti ennenkin olen ajatellut sitä teille esitellä, vaikken sitä tähän asti ole tullut tehneeksi", puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.

Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän koetti vain päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli, ennenkuin hän vastaisi majurille.

"Tuntuisihan meistä hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori", vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli pitkä.

Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vain kaksi viikkoa, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä moneksi kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin. "Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian kuultuaan Elisalta päätöksestä.

Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi kuin oli pelätty. Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin luuli kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä tyyneksi ja tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin vauhtia.

Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitten jäi paraneminen sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka vuoksi hankittiin erityinen hoitajatar.

Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa entisiin tapoihinsa. Tohtori Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo ensi hetkestä alkaen.

Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen neuvojaan pienimmissäkin asioissa.

"Miten olen saattanutkaan näin kauan tulla lääkärittä toimeen?" ihmetteli hän.

Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona, mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi vain antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa tapauksissa muuta tehtävää ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.

Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan viehätti heitä mieltäkiinnittävillä kaskuilla elämänsä seikkailuista.

"Tämä joutilaitten triumfiraatti", kuten Elisa leikillisesti nimitti näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa, jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävittiin, se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, "ettei kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri selitti. Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran sattui hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi heti seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. Ritarillinen kunniotus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään Elisaa kohtaan.

Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella kolinalla paikaltaan, mutta istuutui tuokiossa, harmitellen hullunkurista kohteliaisuuttaan.

"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti...", selitti majuri ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua? Siinä tapauksessa olemme heti valmiit, ymmärräthän."

Elisa huomasi, minkä sekaannuksen hän äkkiarvaamattomalla esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä esinettä, jota Irene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri Elisalle, mitä hän pyysi.

"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta, Hessel? Kyllä hän kohta taas tulee terveeksi. Katso, Elisa, emme tätä tässä enää kauan jatka. Ulkona on niin ruma ilma... Lopetamme jo tuossa tuokiossa."

"Miksikä niin hartaasti puolustaudut, isä?" kysyi Elisa hymyillen. "Enhän ole sanaakaan virkkanut."

"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä selviytyisi. "Luulin sinun vaan ajattelevan, ettemme mitään tee."

Kristian helähti nauruun.

"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.

Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.

Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttejaan niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, heitti hän kortit pöytään ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.

"Tällaiseenko koiranilmaan", kysyi Kristian.

"Etkö sinä milloinkaan ole ollut sellaisella tuulella, että hartain halusi on ollut rynnistää myrskyjä vastaan ja antaa lumihiukkasten neulasina pistellä kasvojasi?" kysyi tohtori.

"Ehkä joskus, pahalla päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut suututtanut", vastasi Kristian.

"No, entä silloin, kun olet itseesi suutuksissa?"

"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.

"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.

"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.

"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."

"Ei minulle."