Part 6
"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."
Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti perinpohjin pahastui.
"Ajattele toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, etten voi pitää kihlaustani vielä vallan varmana, ennenkuin isä siihen on suostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja vartoisi! Kylläpä huomaa, ettei Elisa milloinkaan ole rakastanut."
Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin eivät Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta arveli hän, että Elisa ehkä sittenkin oli oikeassa.
"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.
"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä naimisiin ilman isäsi suostumusta."
Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti värähdellä.
"Mutta minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.
"Etteikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.
"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii minua."
Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.
"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ettei isä muka suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään Elisa-sisareesi."
Näistä sanoista Irene rauhoittui.
"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienotunteinen sitäpaitsi. Väliin vain liiaksi vakava ja ankara."
"Enkä voi uskoa ettei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."
"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli. Mutta Riise oli niin sairas, etteivät he naimisiinmenoa voineet ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."
"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.
KUUDESTOISTA LUKU.
Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.
Juhannusaattona julkaistiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein runollinen ilmestys. Ajatelkaapa vaan valkeaan pukuun puettua nuorta seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä kultasormus kimmelteli!
Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa kylän nuoriso kukkas-saivon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan kauan houkutella.
Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen ja laulaen pyörivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt ajattelevankaan; ehkä se ajatteli pysyäksensä paikallaan yön umpeen.
"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuun", huusi Irene.
Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin uhkui hilpeyttä ja iloa ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen, että se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto, ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin Elisa-neitiä.
Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen, että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta:
Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät mielenkiinnolla leikkiä katselemaan.
"Kuka tuo tyttö on?" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta.
"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen, "arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata täällä erityisesti kysellä".
"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies."
"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla", vastasi toinen nauraen.
"Ja tytär on naimaton. Miten se on mahdollista?"
"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut ihastuneena häneen, mutta turhaan."
"Sinäkin?"
"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa, kunnes vihdoin pikku Tereeseni minut armahti ja sydänhaavani paransi. Lähdetään mekin tuonne. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä aivan vapaasti."
"Tohditko Tereeseltä?"
"Miksen tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?"
"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti olkapäitään.
He sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät niitylle.
Majuri tervehti heitä sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän tunsi ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.
Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut hänen luokseen vierailemaan.
Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumielellä, ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas, että luuli herrojen ihan joutuvan ihmettelyyn, ja ruukinpatruuna, perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa hänen toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön tavallisella välinpitämättömyydellä.
Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.
Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin joukon viimeisinä. He saapuivat terassille toisten luokse silloin kun ilmoitettiin illallisen olevan valmiin.
"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen jälkeen ulos ruokasalista.
"En toki", vastasi Broo, "mutta edesvastuu minua painostaa".
"Edesvastuu."
"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin. Miten voin minä häntä oikein ohjata?"
"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.
Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa hänen luotaan.
Miksi Irene juuri tänään oli niin iloinen? Olivathan he jo kauan sitten toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin suuren arvon siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti muittenkin nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikkei hän siitä itsekään ollut oikein selvillä.
Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulhanen oli tehnyt häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene siitä olivat hyvillään.
Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti häneltä odottavan.
"Kuuleppa, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa; aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen halu peijata meitä".
Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan oikotietä Hanninkylän metsän kautta.
Ihana oli metsä, ikäänkuin tarun taikahohteessa. Loitolla laulurastas liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä unhottaneet painaa päänsä siiven suojaan.
"No, mitä pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkö olleet ystävällistä väkeä?"
"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?"
"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan."
"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?" -- --
"Häntä tarkoitan."
"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi."
"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa", sanoi patruuna.
"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti. Olisipa se harvinainen löytö!"
"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta, joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata kuin velikin."
"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden. "Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua."
"Varo vaan, ettet noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa."
Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.
"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti ratsuruoskallaan selkään.
"Kohtalo", toisti tohtori Hessel painuen mietteihinsä. Kumman levoton ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat voimat kuin kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.
"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna.
"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras, että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi, mutta Jumala..."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon juhlia vastakihlattujen kunniaksi.
Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty lapsena ja Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta. Mutta nyt tunsi hän uuden arvonsa ja piti kiinni siitä. Erittäinkin käytöksessään Elisaa kohtaan oli hän muuttunut mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä teki varsin hullunkurisen vaikutuksen.
Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja pysähtyi harjaamaan muutamia tomuhiukkasia isän takinkauluksesta.
"Tuo siniharmaa puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä kuin muinais-skandinavialainen nainen", huomautti Irene.
"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu", sanoi Helmer.
"No, sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei ensinkään osaa pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin pukeutuu hyvin, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin päivälliskutsuihin."
"Tohtori Hessel", kertasi Helmer.
"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva hänelle sulhaseksi."
"Ei ensinkään sopiva", väitti Helmer painolla.
"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle.
Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen ehti Kustaa Aadolf ennen häntä.
"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme", selitti Irene.
"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa".
"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene nauraen.
"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi hankkia lääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?"
"Ehkei sitä juuri kävisi ehdottaminen", arveli Kustaa Aadolf.
"Miksei?" kysyi Irene vallattomasti.
"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon Elisan puolesta."
"Vai sinä, pikku veitikka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen häntä sormellaan sekä nenälle että suulle.
"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma miellytti, sillä senkautta saisi hänkin tilaisuuden joka päivä luetella kipujaan lääkärille.
"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa", lasketteli Irene vallattomasti tekeytyen arvokkaan näköiseksi.
"Totta puhuen, eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri innostuneena äkkipikaiseen tuumaansa. "Tietäneekö kukaan, mistä hän on kotoisin ja missä ammattiaan harjoitellut?"
"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki hän minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana lähetettiin hän merille, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä amerikkalaisessa satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa tavallisena työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi hän isänsä puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut, anoi anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä uudelleen. Isä auttoi ja hän rupesi lukemaan oikein todenteolla, valmistuen pian ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki hän lääketiedettä, toimi aikansa lääkärinä, kyllästyi siihenkin ja matkusti viimein kotimaahan takaisin. Isä on hiljattain kuollut ja ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä nyt yltäkyllin sekä rahoja että aikaa levähtääkseen."
"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut", huomautti Helmer Broo.
"Amerikkalainen lääkäri!" huudahti Silla-täti päätään pudistaen. Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut halua uskoa kalliita kipujaan moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä suuremmalla innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset tiedonannot tekivät hänen mielestään sen toteuttamisen mahdolliseksi.
"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi."
"Mitä Elisa siihen sanoo?" kysyi Irene.
"Hevoset ovat jo aikoja sitten olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?" kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen pihalle.
"Kuule, Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa ajelemaan isoissa vaunuissa, joissa isä ja Silla-tätikin ajelevat, jotta Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?"
Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän epäröityään kuitenkin suostui.
"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla", lisäsi hän.
"Mitä loruilet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen Ireneä korvasta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku tytönheilakka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen kanssaan kaksin ajella."
Pappilassa sai Elisa, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin pöytänaapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut. Hän koetti aina tutkia, mitä maata kukin ihminen oli, joka hänen tielleen sattui, mutta tuosta tohtori Hesselistä ei hän selville päässyt. Hän oli erilainen kuin muut ja miellytti senvuoksi Elisaa.
Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muuan Bergsjön tehtaan konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.
"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi tohtori Hessel Elisalta.
"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa.
"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miksei hän tempaa kuulijoita mukaan?" virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu ääni, hän laulaa hyvin, mutta..."
"Niin -- hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa merkitsevästi hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt tätä juuri minään ansiona.
"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?"
"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukaan", vastasi Elisa viimeistä kysymystä huomioonottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."
"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin. Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.
Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi saattanut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Tohtori loi vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämättömänä. Tästä innostuneena lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitten pianon äärestä kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär asettui hänen sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun säestämisen epäkiitollisen tehtävän.
"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan.
"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti.
"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?"
"Liiaksikin paljon", pääsi Elisalta.
Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi vaikuttaneen Elisaan.
Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo! Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulustaan, jotakin siitä oli tunkeutunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen, herättänyt ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden helkettä säikähtänyt.
Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi itsensä ylpeäksi.
Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin hänen päällään lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.
"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel.
"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.
"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.
"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa -- syntiin", vastasi Elisa yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.
Mutta näistä tohtori ei tietysti mitään tietänyt, ja senvuoksi olivat hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa hän ei tosin myöntänyt, mutta liikaa oli sittenkin, että Elisa häntä sellaisesta soimasi.
"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen.
Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa. Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omaksi huvikseen, pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos verannalle ja piiloutui huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen. Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.
"Tohtori Hessel!"
Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan. Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin mitkään sanat.
"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan, että tarkoitin teitä."
"Ketäs muuten?"
"Itseäni tietysti."
"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?"
"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."
Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut sellaista otaksua.
"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa minulle miten katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko itseänne minulle vieraaksi!"
Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi kasvonsa pois. Mutta kohta hän kääntyi tohtorin puoleen takaisin.
"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän hymyillen tarjoten hänelle kätensä.
Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi kiintymystä häneen. Juorujen pelostako? Eihän! Platooniseen rakkauteen hän kokemuksesta uskoi, miksei siis löytyisi platoonista ystävyyttäkin? Vilpitön lähestyminen miellytti häntä enemmän kuin piilosilla leikki, julki tunnustettu ystävyys häätäisi kaikenlaiset salaiset ajatukset.
Tohtori Hessel puristi sydämellisesti hänen käsiään ja tunsi tällä hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi; Elisa vaikutti häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina valmis taipumaan alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. Sitä hän jumaloi.
Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.
Kalmiston ohi ajettaessa Elisa katseillaan haki kiviristiä, joka oli Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui koko matkan ääneti ja puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut keskustelua seurannut.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
"Miten kauan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroiksi.
"Lähde vastaan", sanoi Elisa.
"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olen jo käynyt joen viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle, mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.
Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".
Mutta varmaankaan ei kukan vastaus ollut hänelle mieluinen, sillä hän viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin petti hänen toiveensa.
"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän.
"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?"
"En minäkään juuri, -- -- -- mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne vastaavat kieltävästi."
"No, älä sitten niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne myöntävät."
Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän. Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnallaan. Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhastaan, joka oli niin kauan poissa viipynyt. Jos hän olisi sen alussa aavistanut, niin mukaan olisi varmaankin lähtenyt.