Part 9

Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään, siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti ja suurella äänenpainolla, Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.

"Lue sinä", sanoi majuri ja antoi kirjeen Elisalle.

Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, suloisen ja varakkaan tytön kanssa, joka oli ennättänyt kääntää ainakin kuuden luutnantin päin pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin tarttui. Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta tullut valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vain todistettiin tosiasiaksi.

Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää. Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi viikolla kihlajaisten viettoon.

Alettiin tuumia, kenen tulisi kutsua noudattaa. Torvald vakuutti heti, että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut jäisivät kotiin. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään, vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen edukseen, kuin vahingokseen.

Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai ei. Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta sittenkin näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.

"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli Irene.

"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"

"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin, jos vaan itse haluat", vastasi Elisa.

"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa Aadolfin papinvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä, tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan läsnä iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. Sen lisäksi olin keväällä niin sairaskin ja lääkärin hoidon alaisena; nyt olen paljon pirteämpi."

"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.

Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.

"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vain, että se voisi näyttää siltä."

"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald.

"Ehk'ei tarvitse kenenkään jäädä?"

"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa.

"Et sinä, vaan minä", päätti Irene.

"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä kerran päästä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut", sanoi Torvald, joka sisarensa tulevaisuudentuumia ei ensinkään hyväksynyt.

Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättä jäädä kotiin. Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin voi valmistautua tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin päätetty, että hän talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa harjoittelemaan, sillä lähetysalalla, jolle hän oli päättänyt antautua, saattoi sairaanhoidon tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.

Siis päätettiin, että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.

Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet saattaneet ihan haltioihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa sitävastoin oli jokseenkin tyyni.

Toimiessaan sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut. Kotoisen kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas, hellä ääni. Ja mökeissä asui kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.

Tosin Elisa jo kauan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran tulisi erota, mutta nyt, kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan hallitsijattaren, alkoi tuo tietoisuus tuntua oikein todenperäiseltä. Eronhetki ei enää häämöittänyt etäisyyden usvaisissa helmoissa, se oli jo lähellä. Miltä mahtoi tuntua ratkaisun hetkellä?...

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Uutena vuotena vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla rakastunut.

Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu.

Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin valoisaksi, kuin sitä oli kuvailtu; se sattui, näet, yhteen aikaan Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni.

Eedit ei itsekkäästi vetäytynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ettei Eedit oikeastaan tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä hallitakseen ja määrätäkseen.

Pikku Eedit, niin rakastettava kuin muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin omavaltainen luonne. Hän kuului niihin, joiden pitää saada hallita voidakseen olla hyviä. Ja yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta sopi koko Hirvenhovin perhe erinomaisesti hänen luonteelleen. Kristianin kietoi hän helposti sormiensa ympäri, majuri oli häneen niin hurmaantunut, että saattoi unhottaa vanhat totutut tapansakin hänen tähtensä. Irene, joka paraillaan oli sairashoitokurssillaan ja silloin tällöin kävi kotonaan viipyen lyhyen aikaa, oli hänkin kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald. Kustaa Aadolfin puolelta ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin ystävällisen ritarillista kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut aivan helppo taivuttaa, sen oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut, vaikkei mitään epäsopua heidän välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa ei helposti kenenkään kanssa riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja sallia muitten tehdä mielensä mukaan, mutta pysyi siitä huolimatta aina itsenäisenä, peräytyen vaan vapaaehtoisesti ja sellaisella arvokkuudella, että se pikemmin tuntui suosionosoitukselta kuin pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta samalla täytyi hänen sitä ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta enemmän kuin kenestäkään muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan loitommalla eikä heidän molempain työala olisi näin yhteen sattunut.

Elisankin sydämessä liikkui samanlaisia vaistomaisia tunteita kälyä kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä. Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä kaiken pikkumaisuuden.

Hitaasti ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Miettimättä ja harkitsematta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samanlaisena hän nyt kohtasi kuoleman. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka muista näyttikin kovalle.

Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin vanha neiti veti viimeiset raskaat henkäykset.

Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon päästäkseen kuulemasta kuolevan viimeisiä äännähdyksiä. Häntä puistatti kuin vilutaudissa. Alati piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus, että kuoleva tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes viimein Elisa tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut.

"Jumalan kiitos!" nyyhkytti majuri.

Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauan kitunut, että kuolemaa pidettiin pelastuksena. Välttämättömän tarpeellinen ei hän myöskään ollut eläessään kenellekään ollut, ei edes niille, jotka häntä enin olivat rakastaneet.

Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka, ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko välttämättömästi siitä herätettämän ja elvytettämän jälleen vireeseen. Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin.

Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut lukea jonkun luvun Raamatusta, ennenkuin kukin yöksi erkani omaan huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että yhdessä laulettaisiin joku virsi.

"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon ääreen.

Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään, vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta se ei ottanut onnistuakseen. Eedit herkesi soittamasta kesken tahtia ja katsoi häneen kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut saamaan kaikki mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi soittaa, yhtyi Kristiankin lauluun.

Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin rukoushetkeä viettämään.

"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle, "niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta."

Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua iltarukouksen toimittamiseen kuin kauemmin kinaili vaimoansa vastaan.

Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ettei Kristian uuteen tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu. Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri vaikutusvalta hänellä oli Kristianiin.

KADESKYMMENESVIIDES LUKU.

Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua mitä suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne mieltä ärsyttävät ja alituinen peräytyminen saattaa ajanoloon käydä varsin tuskastuttavaksi. Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin voinut vapautua kaikenlaisesta naisellisesta pikkumaisuudesta, huomasi hän nyt, että ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon auttaneet. Hän koetti olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla joutui varjoon, ja että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että sen ulkopuolella vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä näkemästä eikä tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä välittämättä, mutta siinäkään ei hän kauan onnistunut.

Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä uurre muodostui otsalle.

"Ei mitään, jota kannattaisi muistiin kirjoittaa", virkkoi Elisa itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi kasvoille.

Hän veti pöytälaatikon auki ja heitti almanakan sinne. Silloin sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauan oli laatikossa maannut. Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitten kylmennyt käsi oli ne sinne piirtänyt:

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa yksinkertaisuudessaan puhuivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja tukahuttivat katkeruuden hänen mielestään.

Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli! Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista pikkumaisuuksistakin.

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän syyn.

Kyyneleitä kiertyi silmiin, valuen kuumina ja polttavina poskia myöten alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä oli hän oppinut tällaisia kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan uusi ihminen, itki sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin voimallisena tahtoi elää.

Pese minut! Omasta voimastani en voi puhdistua. Pese minut veressäsi! Puhtaaksi kuin sinä itse!

Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään. Kristus ei jakele vanhurskauttaan vähitellen, kokonaan hän sen tahtoo meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa tällä hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jeesuksen nimeen anomaan, mitä ikänänsä halusi.

Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä kohtasi, olkoon se sitten suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi häntä Jeesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.

Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän sittenkin ollut liiaksi paljon anonut? _Yhdeksi_ Jumalan Pojan kanssa, _itse Jumalan kanssa yhdeksi!_ Miten voi synnillä saastutettu ihminen olla niin läheltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä koskenutkaan Elisan _synnillistä luontoa_, se koski hänen _uutta ihmistänsä_, joka on Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja mielitekoja Jumala hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli Jumalan kanssa yhdeksi yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä vahvistuva ja varttuva syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luomus hänessä yhä kehittyisi, vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se kerran kuolemassa kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi. Silloin saisi hän täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle, "Ihmisen Pojan" kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."

Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?

Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi, mutta vinhalla vauhdilla liukui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia, joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin kiitää.

Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen, virttä ja Karitsan virttä, sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias; oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas." Hän koetti kuvailla mielessään tuota autuaitten laulua. Millainen lienee se ollut rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja milloin, milloin saisi hänkin siihen yhtyä?

Vähät siitä, olisiko taival enemmän tai vähemmän hankala. Päämäärään se kuitenkin johti ja oli Herran tie.

"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta minua sinun johtoosi tyytymään!"

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Kun Irene oli päättänyt sairashoitokurssinsa, palasi hän vähäksi aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut häneen tyyntä varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut. Oman tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut ajattelevan nuoren naisen.

Eräänä päivänä kävi Elisa asioilla kirkonkylässä. Sieltä palatessaan hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He kääntyivät hänen kanssaan kotiinpäin kulkemaan.

"Puhuimme tässä vastikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä, miten hän viime aikoina on edukseen muuttunut."

"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa.

"No, enpä juuri tiedä, olisiko se sielun ansio, että tyttö on uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta somemmaksi hän on versonut."

"Uskokaa, mitä sanon, sairaanhoitajattaren ammattiin ei hän tule jäämään", sanoi Eedit toivehikkaasti.

"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen muuttunut?" kysyi Elisa.

"Joku tulee kyllä hänet estämään. Isän ei suotta tarvitse estettä toivoa."

"Näyt unohtaneen Helmer Broon."

"Päinvastoin, häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö tiedä, että hän on Tukholmassa?"

"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?"

"Kuuluu toki, varsinkin kun Irene nyt on siellä."

"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan."

"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa."

"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen, joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä."

"Ei Irene ylpeä ole", huomautti Kristian.

Ihmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta.

"Mutta kuka hän oikeastaan on, tuo Helmer Broo, ja mitä hän tekee?" kysyi Eedit.

"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja kirjoittelee", vastasi Elisa.

"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian.

"Luulen, että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.

"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä", nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä saat lankomiehen."

Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan työstään. Mutta sitten saapui Elisalle yksityiskirje, jossa Irene kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset tunteet taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei enää tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin kauas, oikein kauas, missä hän ahkerassa työssä voisi unohtaa, mitä unohdettava oli.

Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan aiotut peittämään sitä, mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei hän voinut kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet Helmerin luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista päätöksistään huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä sieltä istumasta. Helmerin äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitä se auttoi, että hän salin äärimmäiseen soppeen kätkeytyi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja kun he sitten uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä vastaan -- - -- Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäytynyt ilosta saada häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin kirjoittanutkaan.

Aivan odottamatta lopetti Irene luennoilla käyntinsä. Helmer huomasi häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miksei Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin, ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.

Hirvenhovissa nousi riemu. "Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut. Irenen saamme pitää. Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"

"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.

Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään. Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin.

Eräänä iltana istui hän penkillä lähellä joenrantaa ompelemassa. Kevät oli jo ehtinyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja asettui sisarensa viereen.

"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole minua kohtaan kuin ennen."

Irene ei vastannut mitään, pujotteli vain lankaa neulansilmään täysin vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut toimitetuksi; mutta kun ei sittenkään vastausta kuulunut, jatkoi hän:

"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että suunnitelmasi heitit kesken, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ettei se sinun kutsumuksesi ollut."

"En minä siitä...", vastasi Irene uutterasti ommellen.

"Vai luuletko, etten hyväksyisi kihlaustasi?" kysyi Elisa.

"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran..." Enempää ei hän saanut puhutuksi.

"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua sentähden, että annoit hänelle anteeksi!"

"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi Irene.

Elisa ei tietänyt, mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan.

"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua ensinkään moiti, enkä ihmettele menettelyäsi", vastasi Elisa.

"Miksi sitten olet levoton?"

Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta.

"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota tarvitset."

"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun menin hänen kanssaan kihloihin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla nyt on vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä jälellä on."

"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa.

"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa puolesta loukkaantuneena.

"Enkö tahtoisi myöntää?" puolusteli Elisa.

"Niin, tiedän kyllä, ettet sinä eikä Kustaa Aadolf hänen mielipiteitään hyväksy."

"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse."

Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:

"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkavan kihlaukseni sentähden, ettei Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?"

"En toki."

"Miksi sitten teet minut levottomaksi?"

"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran ja ettet sekaantuisi hänen kummallisiin tuumiinsa."

"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja sitäpaitsi hän suurimmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa."

"Irene, et saa uskoa, etten Helmeristä pitäisi, ja että sinua menettelysi tähden halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi itseään.

Irene lähestyi vähän vastahakoisesti.

"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit, ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se, joka sinut oikein tunsi:"