Part 2

Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti punastui. Elisa huomasi hänen olevan häpeissänsä ja etsiskeli sanoja päästääkseen hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi.

"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin selvään."

Elisan mieli keveni.

"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen", sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.

"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole milloinkaan pyörryttänyt."

Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan läpi.

"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua.

"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri.

Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen? Hän ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni kyllä näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuikin halveksimisen alaiseksi.

"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa. Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin valon ilmiö ylhäältä.

Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata, mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.

Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä. Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin monella muulla.

Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla lääkäriksi, ja hän luuli pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden raskaan, vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta, oli lopussa. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi sairaus ja vielä kauemmin kesti toipumisaika. Kun hänet sitten vihdoin katsottiin kyllin terveeksi lukuja jatkamaan, olivat varat jo melkein loppuneet. Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi kohta voimansa riittämättömiksi opintojen harjoittamiseen, varsinkin, kun luvut vaativat suurta kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen parantuakseen pitäisi viettää muutamia vuosia jossakin terveellisessä metsäseudussa kohtuullisesti harjoitellen jotakin helpompaa tointa, joka samalla häntä huvittaisi. Se oli syynä, miksi hän oli pyrkinyt kotiopettajaksi Hirvenhoviin.

Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan, minkä kesken jäänyt elämänura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin sen unohti.

Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin hän kohta huomasi, ettei häneltä kukaan sitä vaatinut.

Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Nämä olivat miellyttäviä ja luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähänkin voi pitää heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja se aika, jonka hän sisaruksilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä, ettei minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut tulla kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän käski heidän olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin. Majuri hemmoitteli kovin lapsiaan; milloin he eivät vaan häntä häirinneet, salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän ei ollut koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis muiltakaan vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet päivät päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.

Ei hän siis myöskään mikään ankara isäntä ollut. Täyttikö kukin velvollisuudet tai ei, mitäpä hän siitä! Sen huomattuaan olisi moni heittäytynyt huolimattomaksi. Sven Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten opetuksen kustannuksella kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta. Mutta hän voitti viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien edessä.

VIIDES LUKU.

"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion kuluttua ovat vieraat täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen tullessaan, kun tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon, ahmien hyväkseen päivän viimeisetkin vilahdukset.

"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta.

Mutta Elisa, joka huomasi, etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni aarteestaan.

"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."

"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Kuulen jo vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota helakanpunainen pukusi!"

"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena.

Kristian, joka filosofoiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan.

"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi vasta viimeisellä sivulla."

"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi Irene.

Ja "kulta, rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään, että olisi antanut kirjan takaisin, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa. Mutta hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea kappaleen siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän rauhoitti. Mutta ei Irene sittenkään siitä oikein vakuutetuksi tullut, sillä sir Reginald oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan tilaan, ettei pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.

Majuri oli tänä iltana tyytyväinen ja iloinen. Hän oli hyvin huvitettu vierailuista.

Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin suuressa arvossa. Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu kävi vapaasti, ruoka oli hyvää ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.

Silla-täti vakuutteli aina juhlan edellisinä päivinä, ettei hän suinkaan jaksaisi olla joukossa, mutta juhlaillan tultua ilmestyi hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä, mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Jos joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui hänen muotonsa heti niin, että se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas olen, ainoastaan itse sen tunnen."

Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seuraelämässä ja olisi tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa, aistikkaassa puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli kaikille ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittenkin luoksepääsemättömältä. Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä muutos miellytti vai ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri kyennyt antamaan kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta toisaalta tuntui Elisan käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta nyt, kun hän huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.

Irene kuljeskeli ympäri tietäen olevansa viehättävä helakanpunaisessa empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille valuen. Hän oli jo kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin kohtalosta kannibaalien parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien häntä hyväillessä ja mairitellessa.

Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus oli toki se, että sai makeisia mielensä mukaan ja vähiin ei Torvald tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estellä hänen ahmimistaan.

Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto. Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät loistivat ja heleämpi puna oli kohonnut poskille. Tämä oli Elisasta niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin. Sinne herrat tuon tuostakin katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän mikä vähemmän punakkana.

Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten Siinä, niin sanoakseni, oli jotakin sielukasta.

Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät Hirvenhovista pois ja kynttilät siellä sammutettiin.

KUUDES LUKU.

Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia, missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin häntä luonnollisesti jäämään sinne. Se tuuma miellytti kaikkia.

Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi ympärilleen. Kristiankin viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän oli yhä. Elisa, joka oli huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet puhella kahden kesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan arvoon nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei halveksinut.

Eräänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona suuressa valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin. Elisa katselee ulos odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan oli päivän silmä pian tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin kotiin. Kustaa Aadolf oli veljistä se, jota Elisa enin rakasti ja hän oli syntynyt elämän päiväpuolella. Sentähden piti hänen aina asuakin päiväpuolella.

Pitkään aikaan ei Kustaa Aadolf ollut kotona käynyt, sillä toverit olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä. Mutta ei hän siellä kauan viipynyt, iloinen maailma häntä houkutellen kutsui. Elisalle oli tuon tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä kirjeitä, milloin huokuen raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen nuoren, haaveellisen ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli hän suoraan lähtenyt Upsalaan alkamaan ensimäistä opintokauttansa. Eivät opinnot paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi niin paljon uutta ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan mitään salannut, huolestuttivat aluksi Elisaa, mutta lopulta hän lohduttautui ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä pitänee olla aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauan kuin hän piti totuudesta kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut aihetta pelkoon.

Kuitenkin tuotti Elisalle huolenaihetta Kustaa Aadolfin viimeinen kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei Elisa ensinkään käsittänyt: -- -- -- "Minulla on uusi kokemus, suuri ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni niin täynnä, etten saata enempää kirjoittaa."

"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan. "Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa ja rakkautensa?" Elisa vaatisi siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä paljon. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle veljelleen!

Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä, hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä jos tämä ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa luomaa nuorta tyttöä, joka kenties todellisuudessakin saattoi olla olemassa.

Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinä. Hyvä enne!

Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljensä tervetulleeksi. Lumi jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf tervehti häntä veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat Irene ja Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna, kun hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan, kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.

"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan avaimenreiästä.

"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä.

"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi.

"Avainreikä on tukkimattomana", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle. Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.

Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuuden kysyä veljeltään jotakin hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.

"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.

"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä et siltä jää syrjään."

Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut, vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla huomasi.

"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän.

"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe."

"Eikö?"

Elisa hämmentyi:

"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! -- Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"

"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän tunnustuksen.

Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta samalla myös tenhonnut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa Aadolfin elämän.

Mutta kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan, vilpittömän katseen, huomasi hän, että siinä sittenkin säteili jotakin uutta, jotakin kieltämättä todellista.

"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä äänellä.

"Kerran sattumalta -- ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta, vaikk'en sitä silloin oivaltanut -- menin kirkkoon ja siellä kuulin saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko sinulla rauha Jumalassa?"

"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan."

"Mutta rakastatko Häntä?"

"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo."

"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."

"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi."

"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.

Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he hänestä tuntuivat, lienevätkö sitten todellakin muita huonompia, vai vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet. Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa. Apulainen oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen, miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa Aadolfistakin tulisi?

"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Pelkään, että tulet joutumaan sairaaloiselle suunnalle, sinä, joka näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.

"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa Aadolf. "Vasta nyt olen terve."

Elisaan ei hänen innostuksensa tarttunut.

"Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat jonkun rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitten osaa lukea laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä ajan että iankaikkisuuden varalle."

"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.

"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen huomannut, ja joutuvat siten itsepetoksen vaaralliseen tilaan", sanoi Elisa.

"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli.

"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä suutu, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en paljon luota uskonnolliseen innostukseen."

"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.

Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden, että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen luonne.

"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuljeksiva saarnaaja täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta, toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää työnteko, kun lopunaika oli niin likellä. Jotkut taas joutuivat sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa. Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."

"Voi kyllä, jos unhotamme Jeesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin ymmärrä toisiamme."

Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa hellyydenosoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kenellekään, mutta he olivat aina sydämellisiä ja luotettavia.

"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta tulisi sankari."

"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki halveksivat.

SEITSEMÄS LUKU.

Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan pasianssia panemassa. Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä, joko heidän kanssaan whistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia" asetellen.

Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi, joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vain Kristian.

"Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, miten diplomaattini sujuu!"

"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi Kristian istuutuen mukavasti sohvannurkkaan, josta ei ainakaan ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta.

Majuri tuli hyvälle tuulelle.

"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.

Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.

"Luulenpa, isä, että sinun yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin kauan kuin minulla on ollut ilo tuntea sinut."

Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut jännittävään kohtaan. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alentui sitten antamaan muutamia neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi.

"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.

Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikkei ollut saanut lausutuksi.

"Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, juuri siitä syystä minäkin istun korttineni täällä."

"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"

"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakaan. Pasianssin panoa hän sanoo ajanhukaksi. Noh, mitä pahaa nyt siinäkin olisi, milläpä muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"

"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet pasianssiasi kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.

"Niin", puolusteli majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei hänen tarvitse nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata pasianssiani heittää sikseen."

"Kas, mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen pistävän esiin pienellä pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan arkipäiväiltana?"

"Niin, ymmärräthän, että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli majuri yhä.