Part 3

Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksumisen asemesta täytti itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.

"Minullekin vähän!" pyysi hän.

Siinä he sitten maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut oikein elpyäkseen.

"Kustaa Aadolf hokee, että pitää ajatella sieluansa", sanoi hän.

"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi Kristian.

"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on sittenkin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa Aadolf."

"Kuolinhetkellä ehtii kyllä ajatella sieluansa", arveli Kristian.

"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa pyörivät hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi majuri. Hänen mielensä oli hetkeksi painunut lamaan, mutta pian hän lohduttautui taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen ja laupias, eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis hiukan oman mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, missä synti on suureksi todettu, siinä on armo ylenpalttinen, niin on Kustaa Aadolf itse sanonut."

"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri, siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.

"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä, Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se, minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."

"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.

"Etkä tulekaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin minunkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän. Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta, mikä huvittaa, ja mihinkä sitä sitten osaa ryhtyä?"

"Niin, sanohan muuta!"

Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen naurettavan surullisesti:

"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta. Muuta ensin sydämemme, ennenkuin huvejamme tuomitset!"

KAHDEKSAS LUKU.

Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kävivät kirkossa, eikä heidän johtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne. Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt niin, mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.

Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä. Irene oli haltioissaan, kun sai istua etuistuimella Elisan vieressä, kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui Kustaa Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen vieressään maisteri, jolle voi vähän keimailla; se vasta jotakin oli!

Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen huurteista metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli lähdetty matkalle.

Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin oli alussa virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?

"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa yht'äkkiä nousten seisoalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"

"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon punan kohotessa kalpeille kasvoille.

"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa. "Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."

Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisterin taipumaan, nähtävästi oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä. Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa, ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta tuntui nöyryyttävältä tuo paikan-muutto! Ruumiillinen heikkous oli Riisellä raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä katkerammin kuin jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut sääliä, jota hän halusi nähdä Elisan katseessa!

Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuuluttanut hartaushetken vietettäväksi Hirvenhovissa. Alakerran salissa oli sitä varten tehty tilaa, sinne oli kannettu penkkejä ja tuoleja.

"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.

Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa palauttamiseksi.

Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.

"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä tuosta sitten!"

Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias odotus, alkoi viimein Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän, Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä, jos Kustaa Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan elottomiksi puunukeiksi!

Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan. Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa Aadolfilla näytti olevan toisia rankaisukeinoja.

Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta.

"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua".

Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla, mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen ei hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tunkeutunut tähän toimeen, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta, ja se tietoisuus tuotti hänelle voimaa. Ainoastaan yhtä hän puhui, mutta se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan rakkaudesta ilmenneenä Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa uhkui nuoruuden intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki kuuntelivat hartaina. Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta ja tunki sellaisena harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi totuudeksi sen tunsi jokainen.

Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia. Monet karkeat kädet puristivat hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel kiilsi monen silmissä.

Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan.

"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet ensi luokan kaunopuhuja, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot. Tästä saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."

"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat liukuivat ihan luiskahtaen huuliltasi. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin olisit kohta minutkin kääntänyt."

"Ja niin kaunis olit, innostus sinua niin somisti", sanoi Silla-täti päätään pudistaen.

"Sinua voisin minäkin kuunnella, sinä osaat saarnata", sanoi Torvald.

"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään veljeänsä.

Kustaa Aadolf kumartui suutelemaan häntä. Irenen arvostelu oli hänestä paras.

Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut, ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli Elisalle vieras. Mutta silti ei heidän tarvinnut loittoutua toisistaan enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.

"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat jääneet kolmisin saliin.

"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni tämän jälkeen ihan toisenlaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa."

"On ihanaa olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi äkkiä.

"Te olette?" kysyi hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä oivalsin."

Ja lujasti kättä lyöden tekivät he ystävyysliiton. On olemassa ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.

Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun Kustaa Aadolf muka tunkeutui liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua. Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan sanottiin jäähyväiset entistä tyynemmin mielin.

Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän rakkainta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon uuteen ainekseen veikon olennossa.

Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmällä kiitävää rekeä.

"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän.

"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi jotain suurta", vastasi Elisa.

"Suuruudenunelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.

"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.

"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa.

"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkein suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja sen saa hän tehdä."

Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän huomannut, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa, kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämänuran kohtalo oli johtanut suurempaan menestykseen.

Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi, joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle varmenemistaan varmeni.

"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä".

Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen.

Sellaista puhetta ei Riise olisi milloinkaan uskonut Elisan huulilta kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.

Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen turhaan tavoitellessaan parempia asemia.

YHDEKSÄS LUKU.

Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin ja Irenen piti kesälläkin lukea vähän aikaa päivässä. Elisa oli sen niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään häntä yhä paremmin ja tiesi, ettei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin. Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.

Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.

Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta Elisan terävä silmä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Toisenlaista oli hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta ja ylevämielistä, vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja tämä hilpeys ei ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti piileksivän jotakin outoa, arvaamatonta.

Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen. Luonnon suuressa temppelisalissa Jumalan läheisyys usein on suurin.

"Halloo! Minne matka?"

Ääni oli Kustaa Aadolfin. Sven Riise pysähtyi:

"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"

Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.

"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on ollut niin paljon muuta tekeillä."

Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. He astelivat puutarhan läpi, tulivat maantielle ja kääntyivät sitten kulkemaan pientä kylänraittia myöten, joka kierteli metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli niittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina viikatteelle. Joki kiemurteli välkkyvänä nauhana.

"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi Sven Riise. "Täällä on ihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta." Kaikki oli tyyntä, kaukaa metsästä kuului koskien kohina.

Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa avaruudesta Riiseen.

Riise oli istuutunut kivelle. Istuen siinä tavallisessa kumarassa asennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimman pienen tilan maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyävät tummansiniset silmät olisi puhuneet aivan toista.

"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi. Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni, ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"

Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa Aadolf.

"Et sinä voi mitään antaa sielunrauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".

"Sen tiedän kyllä. Sitä ei tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa Aadolf katkerasti.

"Mutta näytätpä unhoittaneen, että sinulle on sielunrauha ilmaiseksi tarjona."

"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut."

"Siis palaja takaisin hänen luokseen!"

"Mahdotonta! Syntini ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, jotka erottavat minut Jumalasta."

"Se muuri voidaan hajoittaa ja upottaa meren syvyyteen, jos sinulla vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."

"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkä sanoit, tarkoittanee toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti. "Sinä tiedät, että on olemassa kuolemansynti. Siihen olen vikapää."

"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?"

"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?"

"Jos todellakin olet vikapää kuolemansyntiin, niin halunnet myös pysyä loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää hartioiltasi hänen ikeensä."

"Puhut niin outoja."

"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen lankeemustasi?"

"Tietysti haluaisin. Mutta se on mahdotonta."

"Miksikä mahdotonta?"

"Jumala hylkäsi minut."

"Kuinka niin?"

"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen."

"Luulet, että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ettet synnissä löydä rauhaa."

Kustaa Aadolf vaikeni.

Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei! Jumalan armollakin on rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja Riiselle hän sitten puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä olivat saattaneet hänet täten ajattelemaan.

"Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, niin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.

"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."

"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikkileikkaamisesta, jos sallimme juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen. Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."

"En, sen tiedän."

"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.

"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"

"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. Älä enää epäile, heittäydy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet, kaikkine synteinesi. Sanoihan Jeesus useasti: 'tapahtukoon sinulle uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi."

Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Olisiko ikuisesti armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna hänellekin?

"Pakene syntiä uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu rististä! Ainoastaan Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa voi sydämesi uudeksi luoda. Taistelu elämän kruunun saavuttamiseksi on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan kanssa, se on alituista rukous-elämää."

Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä, paljon sisältävä vaitiolo.

Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta.

"Yö yllättää meidät, lähtekäämme kotiin", sanoi hän vaan, mutta paljon enemmän ilmaisi äänen sointu.

"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä.

"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."

KYMMENES LUKU.

Kustaa Aadolf oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi aikoi hän tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen. Paraillaan lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi ensin sen, ja siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.

"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi."

Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja, mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirtyi asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.

Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.

"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät päähäsi. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen", virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.

Sven Riisekin hymyili.

"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Adolf. "Säälin sinua."

"Näet, etten ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä jaksan", vastasi Riise.

"Aiot siis jatkaa."

"Aion, mikäli voimistun."

Ääni kuului niin toivehikkaalta.

"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi."

"En uskalla ponnistautua."

"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä suojelisin sinut liialta työltä, ole huoleti vaan!"

Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut tuumaansa, että hän puheli siitä yhä edelleen, kuvaillen heidän vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi, kuinka mielellään hän olisi halunnut! -- -- --

"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri tarvittaisiin sairas- ja kuolinvuoteitten ääreen. Älä epäröi enää. Vai rahoistako olet huolissasi?"

"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon takaa. Kun vielä oleskelen yhden talven täällä, toivon olevani terve. Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."

Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.

"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa hehkuen. "Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen täällä. Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia lääkkeitä päästäksesi tuosta yskästä. Pane kaiket voimasi terveytesi palauttamiseen; hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä jälellä, jotta jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole rahoja, niin minulla on. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän kuulut meihin nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."

Vaikkei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjousta, tekivät Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan rahoja, milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä ottamaan ja käyttämään hyväkseen; ainoa, joka sai tutustua asian tukalaan puoleen, oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta siitä huolimatta oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista tarpeistaan, ja että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot sopimaan yhteen. Eikä hän, Riise, ikänä tahtoisi lisätä Elisan huolia. Ja niin täytyi Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut hän ystäväänsä lääkärin puheillekaan menemään.

"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti, "tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maalaisilmaa".

Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon.

Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.

Jospa todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! Lukisi ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan, rakentaisi ehkä oman pienen kodinkin, jossa -- -- --.

Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi. Puolen vuotta sitten ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Oikein kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän ryhtyisi lukuihin. Miks'ei olisi yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä unetonna ja toimetonna? Parasta lienee vaan ruveta voimiaan koettelemaan ja karkaisemaan.

Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen tulevaisuuteensa.