Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HIRVENHOVIN ELISA

Kirj.

Runa [Elisabeth Beskow]

Mukaeltu suomennos

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1922.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla. Kartanon pitkän päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoa heijastaen.

Elisa Spitzenholdt tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusia varpusille, jotka heti lensivät parviin hänen ympärilleen. Hänen ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta, joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain, joka herätti sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullut panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'in olennossa oli jotain nuorekasta, mutta samalla kypsynyttä ja sellaisena hän viehätti.

Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein rohkenivat syödä hänen käsistään.

Kun kaikki oli jaettu, katselivat lintuset häntä päät kallellaan helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivat lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:

"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."

Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut. Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni varpunen sen heti ahmien sieppasi.

Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes varpunen itsestään lentäisi tiehensä, hän ei olisi mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän edelleen toiselle puolelle pihaa. Suurimman alan Hirvenhovin tilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta ja runollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uurtaa seudun läpi, on metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juoksee joki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskemaan järveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen, lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästä kaislikossa sohisten. Mutta maltappa! Kun joki joutuu kappaleen matkaa metsään, niin jopa muuttuu se ihan toisenlaiseksi. Tuuli, joka humisee metsän puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet, jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sen tajuamaan, että maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.

Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa. Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät, yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.

Elisa kulki porrasta pitkin yli joen, joka, Hirvenhovin puutarhan ohi ennätettyään, oli alkanut kiiruhtaa vauhtiaan. Rannan toisella puolella oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.

Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt täyteen valtaansa. Tuuli, puhaltaessaan puitten lehvistössä, pudotteli kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan, kulki avopäin. Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä uhkuva ja puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseytyi.

Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.

Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä, vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu kaikenlaisista ryysyistä.

Elisa pujotteli tämän lauman lävitse mummon luokse.

"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän.

"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.

Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa hänelle tilastaan.

Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä vasta oli sairashuone!

Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota viimeksimainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa. Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden, että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.

Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää ja huomasi asiat huonommiksi kuin olisi saattanut aavistaakaan.

Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki selälleen eläimille, jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo, joka äsken näytti puolikuolleena, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona, ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa oven. Sitten hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta taltuttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta neuvoksi kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan erityisen kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga vaikeni ja rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt yhtäkään Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton vastustaa tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi mitä suurinta tahdonlujuutta; samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy. Mummo ymmärsi, että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin niin kauan kuin hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin, että Elisa avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli sytytettiin ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän ruuanpuolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjiksi. Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada auki. Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. Ne tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä oven että ikkunan ja laahusti takasin vuoteelle. Mutta silloin jo olivatkin voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa porsaalle, joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky tärisi. Kovin kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, mutta vähätpä siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen ympärillään. Hän ei enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, miten siisti tupa nyt oli. Huh, hänen oli vilu!

TOINEN LUKU.

Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheenjäsenet aamiaiselle.

Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta jo vivahtivat hopealta. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänen kasvoihinsa ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsa muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloin ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänen luonteelleen vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin tilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkääksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi.

Aamiaiskellon soitua hän astui saliin, itseensä ja koko maailmaan tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksen ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.

Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan läsnäollessakaan ymmärtänyt esiintyä arvolleen sopivasti. Hänen vieressään seisoi näet nuori maisteri, Sven Riise, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.

Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksumisesta kääntyi majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla tavalla:

"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän pitää meidät kaikki pelon ja vavistuksen vallassa, olemalla itse hyvä kuin enkeli".

Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksiantavaisen näköisenä katsahti hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.

"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti majuri silmäillen kahta tyhjää paikkaa pöydän ääressä.

"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu työnjohtajaksi".

"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen olen jo aikoja sitten huomannut", vastasi majuri huolettomasti.

Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi nauramaan ja jatkoi:

"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei kukaan laskettele laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tuli tähän; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän kyntelisi maita yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu', kuten sattuvasti sanotaan."

"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kai hänen saada ero", arveli maisteri.

"Pitäisi kai", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet erottaa? Minä ainakaan en voi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä kuolee, ja pysyköön, en minä sitä pahoittele. Meillä on toisinaan hyvin hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen kaskujaan. 'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, ja ainakin on voudillani se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut tavallista tiheämmin työmailla käymään."

"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.

"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan näköiseksi.

Torvald ei ollut millänsäkään.

"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa nykyistä elämäntapaansa".

"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä vaivasi yleensä kaikenlaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.

"Hän on alkanut juoda, Isä. Ehkä olisi apua siitä, jos asettaisit raittiuden hänelle toimessa pysymisen ehdoksi."

"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma kynnyksesi, ukkoseni'."

"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli juopotellut."

"No, eikö väki silti tehnyt työtä?"

"Teki kyllä."

"No, mitäs siitä sitten? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa aamusella?"

"Mutta työ ei suju täyttä vauhtia silloin, kun päällysmies on poissa."

"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta."

"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle.

"Niin olin, ihan aamunkoitteessa."

"Hui, miten saatoitkaan nousta keskellä yötä?" kuului ääni Elisan takaa. Puhuja oli Kristian-veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa. Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa siellä eikä muualla.

"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa sairaana."

"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti.

"Kiitos, se virkistää häntä. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa hän oli tavannut mummon.

Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.

"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitten joko kultaa ja kunniaa tai lokaa ja porsaita".

"Mutta jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa tapauksissa eroaminen", sanoi Elisa.

"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee", sanoi majuri ja heitteli muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat kärkkymässä kummallakin puolella pöytää.

"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että puhdistan hänen tupansa", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton elää."

"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."

"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kansa tarvitsee kasvatusta. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta", lausui Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.

Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.

"Ala sinä, Riise, miettiä sellaista luentoa", lisäsi hän.

"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin."

"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"

"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen kaunopuheiset luennot", sanoi Elisa.

"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."

Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.

"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."

"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."

Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tädistäkin.

Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu niin suurella myötätuntoisuudella kuin hän luuli voivansa vaatia. Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaikki kipunsa jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoi kaikista kivuista, jotka hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto vasta oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.

"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan, että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon kukaan kestä."

Maisteri hymyili:

"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa tähden."

"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".

"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset", vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.

Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu ulkonevine olkapäineen erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta ruumiinrakenteestaan.

"Riise!"

Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että hänen naisellisen lempeitä, sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.

"Sinä se olet viettänyt unettoman yön, eikä Silla-täti", hän sanoi.

"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen.

"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti Kristian.

"En voi."

"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä sekaantua sinun opetusasioihisi."

"Mutta minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastasi maisteri.

"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne kiireimmiten pois!"

Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita ylös, sillä kello löi jo ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren miehen periaatteisiin.

KOLMAS LUKU.

Päivän kuluessa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti, että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän oli.

Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestintuoja viipyi odottamassa hänen päätöstään.

"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kuin huomasi minun yrittävän viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat purra minua."

"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta", vastasi Elisa lyhyeen.

Ottaen mukaansa ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.

"Joko lähdette pois sairaan luota?" kysyi Elisa.

"Ei minulla ole aikaa kauemmin viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi ja lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta.

"Entä kuka sitten?"

"Minä en ainakaan voi tulla takaisin", vastasi Riitta epäröiden.

Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.

"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen voinut", sanoi hän.

Elisa muisti luvanneensa vähän vaivanpalkkaa ja otti kukkaron taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut ottamaan mitään. Elisa loi häneen lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ettei Riitta ollut vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.

Heti hänet nähdessään valmistautui Inga-mummo pontevaan vastarintaan. Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ettei eläimiä vietäisi pois.

"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän lempeästi.

Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen herättänyt.

"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä omantunnonsyytöksiä vastaan.

Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään. Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä. Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen mummolle avuksi.

Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle Elisa-neidillensä palveluksen.

Takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään äkillisen teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unohti. Kerran olivat jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja rumaa muotoa, jota sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin oli Elisa sattunut kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet. Katsahtamattakaan muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan Signen luokse ja suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä alkaen oli Signe Elisan uskollisin ystävä.

Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin tehdyksi.

Kauan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila huononi huononemistaan. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee loppu, jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen koetti parhaansa mukaan puhua kuolevalle hänen synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta, mutta turhaan! Varsin vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun hänen järkensä lisäksi oli hämärän sekava, niin ei hän voinut puheesta mitään tajuta.

Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauan tuvassa. Signen oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjoutui valvomaan hänen puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.

"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin pahalta."

"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole ja ne varmaankaan eivät karkaa", sanoi Elisa.

Mutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi.

"Mutta onhan mummo jo kuolemaisillaan", sanoi Elisa katsellen sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä ympärillä tapahtuu."

Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada ulos. Mutta ne eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa vihaisesti röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa elukkain olla!"

Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.

Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen ääntänsä.

Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen hyvään, niin ettei se enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan haudan tuolla puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä huolenpito eläimistä. Ingalla ei ollut ollut ketään muuta olentoa, jolle olisi voinut rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta, kohdistukoon se sitten vaikka porsaaseen.

Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.

NELJÄS LUKU.

Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä, jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.

Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla, hän tapasi maisteri Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella vainajasta.

Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa tehdä kierrosta.

"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise.

"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäsi.

Mutta joen toiselle puolelle päästyään hän huomasi, että niin oli asian laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan, toinen jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan katsellen. Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippaihin veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten empiä.

Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi hänet puron ylitse.