Part 12

Uusi kirkkoherra, joka hiljattain oli astunut virkaan rovastivanhuksen jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla, jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppineisuutta ja katsoi järkeä huonoksi ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan salaisuuksissa. Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän välillään innokkaita väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena, että väittelijät kiistan lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin ystävät kuin sen alkaessa. Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman ajan raamatun arvosteluun. Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin oli siinä löytänyt yhtä ja toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf tuomitsi sen vääräksi. Tohtori Hesse seurasi katseillaan hienoa, sinervää savukiemuraa, joka hänen sikaristaan nousi kohtisuoraan ylös tyyneen syysilmaan. Hän seurasi keskustelua ylenkatseellisen välinpitämättömästi ja alentui vain silloin tällöin tekemään jonkun huomautuksen.

"Mutta, rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun sentään tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on ainakin ihmisten välityksellä syntynyt."

"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta."

"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri arvostelun tehtävä."

"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan. Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen mukana nisujakin."

"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer Broo.

"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf. "Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei minusta suinkaan kumoa raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon raamatusta mitä tahansa, niin muuta keinoa meillä ei ole, jonka avulla löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet tuntemaan. Raamattu on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen meidän pitäisi sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on ainoa oikea raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."

"Siis ei järjellä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi tohtori Hessel.

"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa Aadolf painolla.

Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni.

"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii saada valtansa alle muita kun haavelijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer Broo.

"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.

"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma uskonto. Peskööt sitten syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.

"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He voivat kääntyä ja tulla kuin lapset isänsä tykö."

"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös täyttää sen tarve", sanoi Helmer Broo.

"Meidän tulee olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset", virkkoi kirkkoherra.

"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen nimensä alkukirjaimilla.

"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta samoin kuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon ja rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "'Sinun pitää rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta _ymmärryksestäsi_ [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta voimastasi.' Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää _rakastaman_; ei sanota: sinun pitää _arvosteleman_."

Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei enää niin helposti tuleksi syttynyt kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan lauhduttanut hänen kiihkeän mielensä, luultavampaa on sentään, että monivuotinen läheinen seurustelu hänen kanssaan, joka sydämestään oli nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten ennen, mieliharmin tuli.

"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän näköisenä.

"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen kysymykseen, jonka Jeesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen teki ihmisille."

Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo intomielinen, joka alituiseen saarnasi, ettei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin syntiä, hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää Jumalan lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä räikeätä epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.

"Mikä kysymys se oli? En muista sitä", sanoi hän.

"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?"

"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?"

"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle. Ja kun Hän sitten vapahti minut synnin tuomiosta ja vallasta ja korotti minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että vastaukseni oli ollut oikea."

"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi, kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä enemmän ihmetellen.

Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi sanovansa joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.

"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän "on laadultaan täydellinen, sillä sen on Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään hallitse koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi rakastaa Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jeesuksen Kristuksen rakkaus täyttää vajavuudet minun rakkaudessani. Jeesus on minun edusmieheni. Mitä Hän minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle ansioksi, kunnes Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."

"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel.

"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.

Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai kirkkoherra ensin sananvuoron.

"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän. "Kuulkaapa seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita Jeesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus siirsi rikoksensa heidän hartioilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala sekä hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on aivan sama silloin, kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin elää. Ja Jeesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi! Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin olisi hän elänyt Jeesuksen elämän ja kuollut Jeesuksen kuoleman."

"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa Aadolf ihastuneena.

"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut muitten ajatuksilla loistaa. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni, filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle alistettava."

"Niinpä niin!"

"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät, on vihdoin palannut lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa uskomaan."

"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf. "Mutta jos ihminen vain oikein tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."

"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään valoon."

"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf. "Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."

"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori Hessel hymyillen.

"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että minunlaiselleni onnettomalle kurjalle olisi vielä armo tarjona. Jos vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en olisi koskaan Jumalan luokse tullut."

"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin auttaa siihen."

"Siis on hyvä tehdä syntiä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen imukkeen puhtaaksi heitettyään siitä sikarin pätkän pois.

"Ei suinkaan, vaan _tuntea_ syntinsä", vastasi kirkkoherra.

"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se ole meissä itsessämme", sanoi tohtori.

"Mutta se voi _olla_ meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.

"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi Juudakselle", sanoi kirkkoherra.

"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf.

"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra mielenkiinnolla.

"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hätien kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäydyin uskossa Jumalan helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona. Jumalan uskollisuus on minua varjellut."

"Mikä oli ystäväsi nimeltään?"

"Sven Riise."

Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli unohtamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin ääni hänet palautti taas todellisuuteen.

"Minusta te vanholliset teoloogit suotta mutkittelette pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden käsitteitä. Kohta ei kelpo syntivanhuksestakaan enää siedetä mitään kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat vain sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa. Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."

Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää, oliko tämä moitetta tahi kiitosta.

"Onneksi ei enää monta olekaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen uskovat", virkkoi Helmer Broo.

"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan laita. Vastustajansa esimerkkiä noudattaen pitäisi Jumalan asettua uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."

"Älä puhu tuollatavoin Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi kuljeskella edestakaisin penkereellä.

Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas oli saanut syöstyksi hänet tasapainostaan.

"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä niin paljon puhuta synnistä, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän voittoon vielä voimassaan."

"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauan kestää. Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös Jumalan Pojan ovat he muuttaneet tavalliseksi ihmiseksi. Toistaiseksi vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä kaikkivaltias ihmiskunta säätää."

Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa, millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"

Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja meni Elisaa vastaan.

"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän.

"Tahdotko kävellä tuokion aikaa kanssani, jotta taas lämpeneisin?" kysyi hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.

KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.

Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan lastenkamarissa pienintä lastaan vaalimassa, kun tohtori Hessel astui sisään ja kertoi aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen satamakaupunkiin. Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä maankiertäjäajoilta, oli nimittäin äsken puhunut puhelimessa hänelle. Kapteeni, jonka piti satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumalta saanut kuulla entisen toverinsa asuvan lähistöllä ja toivoi nyt saavansa tavata häntä.

"Matkustan puolipäiväjunassa", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin päivään älä odota minua takaisin!"

"Mikset häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa.

"Se ei juolahtanut mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos hän, näet, on se, mikä ennen oli."

Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.

"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa.

"Miksen lähtisi?"

"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka vaikuttavat sinuun huonosti."

"Puhut kuin kokemattomalle pojalle, ja mistä niin varmaan päätät, että tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"

"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua."

"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko silti sanottu, että hän on heittiö?"

Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan. Hän koetti vielä kerran saada Alfredin taipumaan.

"Alfred, älä lähde, -- älä, minun tähteni!"

Miksi pelotti ja tuskastutti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko sielunsa voimalla rukoili hän häntä jäämään kotiin. Eikö hän siis enää millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?

Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys ja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa ja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta sitoa näin hänen vapauttaan.

"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.

Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi malttamattomaksi.

"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitä pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Kuule, Elisa, mitä sinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan läksi hän matkalleen valmistautumaan.

Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa, kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa anovan sovintoa. Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien sairaitten luona, sitten ajan asemalle", virkkoi hän kiireisesti. "Ylihuomenna olen jo kotona." Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla katsellen hänen jälkeensä.

Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin. Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten peitti hänet metsä.

"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani tuhlailla niitä sitä enemmän."

"Äiti itkee!"

Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.

Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.

"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy oli niin surullista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.

"Miksi olet niin murheellinen, äiti?"

Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.

"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa.

"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika.

"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.

Illalla, lasten mentyä levolle istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä. Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti ulos. Kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista suurta valoisaa avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan. Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se, mikä hänelle itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän ryhtyi kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen, se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti ja ajattelemattakaan, että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin joutuisivat.

"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita. Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa, kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla oleva usko saattaa olla suvaitsevainen, mutta kun usko riippuu kiinni Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, _ei kenkään_ tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä voi tehdä.

"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jeesuksen Kristuksen käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!

"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.'

"Ja tämä sana pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas ja maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita nyt, niin kauan kuin armoa vielä on sinullekin tarjona!

"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin -- -- ja te ette tahtoneet'!"

Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita sinne ylös katsahtamaan?

Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkoaikaa ymmärrä.

Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää. Mutta maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti sitovat hätäkellon pumpuleilla, ettei se liian kovasti kumahtaisi ja ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.

"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä, vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pue heidät väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"

Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut tällaista suurta, sydäntä laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta, johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja hän riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin oli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä niin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.

He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä vielä päivällisellekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakaan.

"Mieluimmin pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti vanha majuri.

Päivällisen jälkeen kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Svenin kirjeen ja selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.

"Luuletko, että Jeesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.

Luuliko Elisa sitä? Mistään hän ei ollut varmempi.

Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella, mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin nyt sieltä palatessa.

Ajettiin eteenpäin oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli kotiin; levottoman kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli, mikä ihme Polleen oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas oli käynyt punasen keltaiseksi ja näytti ennustavan rajuilmaa. Ilmakin tuntui raskaan painostavalta.

Mitähän tämä saattoi merkitä?