Part 11
He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.
Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katsoi häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi hän Alfredin katseessa jotakin säälintapaista. Alfred katseli häntä kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyi tuskia tuottaa. Nähtävästi ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse. Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?
"Tunnetko sinäkin sen?" kysyi Elisa.
"En, vaan minä tiedän sen, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten huomaan."
Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:
"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen huomaat sinäkin, kun vain sen olemassaoloon totut."
Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko leikkaus suoritettu, eikä se läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.
"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys hivuttaa enemmän kuin varmuus."
"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksumista ilmaisevalla äänellä.
"Niin, sinä epäilet, etten olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa Aadolf, tai toisin sanoen, etten ole lammas oikeasta lammashuoneesta."
"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa. "En epäile. Soisin vain, että joskus avaisit sydämesi minulle. Tiedän kyllä, että luonteet ovat erilaiset, älä luule, että sinua siitä soimaan, ettet ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."
Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo horjuvan, vaikkei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa. Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria kovin painostanut se seikka, että Elisa edelleenkin säilytti väärän luulonsa.
"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, -- -- -- ettei minulla ole sinun uskoasi, etten sinun laillasi elä Hengen elämää."
Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittenkään saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.
Alfred ei sallinut hänelle sananvuoroa, ja säälimätöntä olisi ollutkin häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten tämä oli toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota Elisa oli toivonut siellä olevan. Lopetettuaan selityksensä sousi hän rantaan.
Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan.
"Elisa, etkö tule jo?"
Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut pahasta unestani!"
Miksikä kävi tuo asia noin hänen sydämelleen? Oliko se niin mahdottoman tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista käsittämättömistä asioista olemaan, ajatteli tohtori itsekseen.
Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen hänet laiturille. Sitten läksivät he kulkemaan auringon kultaamain koivujen varjossa.
"Enkö ole sanankaan arvoinen, kosket mitään minulle puhu?" pysähtyi tohtori viimein kysymään.
Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.
"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus saattoi minut siihen. Eikö sekään asiata lievennä?" kysyi hän.
"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit."
"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Moiti, herjaa, syytä minua ulkokullatuksi, katalaksi tai miksi tahdot; mikä tahansa on parempi kuin että kuljet näin vaieten ja kärsit."
Elisan teki mieli vastata, ettei hän ensinkään itsensä tähden kärsinyt, mutta tohtori jatkoi:
"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, teet sen paraiten rakkaudella. Anteeksianto ei siihen yksin riitä, ainoastaan rakkaus."
Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille ja koetti kääntää puheen muihin asioihin, mutta se ei onnistunut. Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Elisaa lohduttaakseen alkoi tohtori vedota Raamattuun, puhuen, miten vaimon puhtaus ja hurskaus miehenkin voittaa hyvän puoleen.
"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen niin läheltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti, ajatellen vaikeata ja edesvastuullista elämäntehtäväänsä.
Vapaaehtoisesti ei hän olisi milloinkaan uskaltanut semmoiseen tehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, itsekö oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin johdattanut? Tämä kysymys oli hyvin tärkeä, sillä ainoastaan viimeksimainitussa tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta.
"Minun mielestäni olet saanut jo ihmeitä aikaan, Elisa", jatkoi tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut takaisin entiseen seikkailijaelämääni. Olethan siis jotakin voittanut."
Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.
"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit tullut paremmin pelastuksen tarpeellisuuden tuntoon kuin nyt, jolloin luulet jotakin olevasi", sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen sanojaan käsittäisi.
Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummallinen, ettei se vastausta ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti huomionsa.
"Miksi itket? Sentähdenkö, että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla kuin asiain toisin ollessa olisin tehnyt."
"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa. Tohtori hymyili koettaen hellyydellä häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei elämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden mieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi.
"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"
"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa", vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.
"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin kauan kuin omistan sinut."
Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat, paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän epäjumalan kukistamiseksi?
Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa. Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä päästäkseen jälleen tasapainoon.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat elämään, vanhuksetkin kiintyvät siihen yhä enemmän ja, vaikka he tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.
Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänen itsensä varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat saapuneet kukin tahoiltaan vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin uskoa, että ukko todellakin oli jo niin vanha, sillä hän oli vieläkin suoraryhtinen ja kookas.
Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään.
"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, ja oli taas valmis leikkiä laskemaan entiseen iloiseen tapaansa.
Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai.
Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä. Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen rakkautta kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli hän rakastanut kuten tapana on, vaimoonsa oli hän ensi aikoina ollut korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vain häntä tottelemaan, mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen hän eli. Tietoisuus siitä, että kerran saisi Hirvenhovin omaksi hallittavakseen, ei milloinkaan ollut häntä tosityöhän kannustanut, vasta nyt, kun hän näki sen tulevaisuudessa vanhimman pikku poikansa perintötilana, pääsi koko hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. Ja työn siunaus huomattiin kaikkialla. Se osoittautui ulkonaisissa olosuhteissa, mutta sitä enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. Paljon hän oli edukseen muuttunut.
Kustaa Aadolfin toiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta siunausta. Kaikki menestyi, mitä hän teki. Hänen maineensa, jonka monet kateudesta olivat ennustaneet pian laskevan, oli nyt entistäänkin ylemmällä. Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä vieläkin joka sunnuntai tungokseen asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko, jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana Jumalalta, eikä kiitellyt sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi. Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä olivat hyvin heikkoja terveydeltään. Perherakkaus oli Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiaan lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi, koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat saattaneet häntä seurata.
Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut kelpo perheenemäntä. Suurella harrastuksella puhui hän pikku Kristerin ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä, jolloin pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka pienokaiselle puhkesi kolmas hammas. Ihmiskunnan elinkysymykset eivät häntä paljonkaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä, ettei hänellä olisi harrastusta niihin ollut, sillä sitä hänellä kyllä oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista mielipidettä, vaan hän esiintyi aina miehensä ajatussuunnan jäljittelijänä. Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin valtuutti itsensä ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana lapsena niiden ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia tahi kaulusta Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä hän tarkalleen valvoi, ettei Helmer hajamielisyydessään saanut serviettirengastaan pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä lusikallaan tahi kierrellä lautastaan. Ja ihmeen kärsivällisesti piti Helmer hyvänään kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän niitä tarvitsikin; ehkä tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen samanlaista huojennusta kuin Irenelle vapautus suurten asiain ajattelemisesta. Monessa suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka hänen mielipiteensä vielä olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen uskollaan ollut pysyväistä pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien ihmisystävällisessä tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien toimintaan ja harrasti lämpimästi kaikkea, mikä tarkoitti ihmiskunnan edistystä ja valistusta. Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja piti sen ohella sivistäviä esitelmiä eri aloilta; hänen luennoillaan kävi paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo kirjailijanakin saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin laaja lukijakunta.
Helmerin ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan Hirvenhoviin lähteäkseen, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi Helmerin tulla mukaan.
Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald, joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli kotiin saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden minuutin kuluttua olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet lempisedäkseen ja mielienokseen.
Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, kuka puhui suorasanaisesti, kuka runomitassa. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon tuostakin kihosi silmään ilonkyynel.
Paljon sai hän tänään rakkaudenosoituksia sekä odotettuja että ennen arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman. Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.
Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen.
Se oli suurilla, pyöreillä kirjaimilla kirjoitettu:
"Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen asti, kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, kannan ja pelastan." Es. 46: 4.
Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!
toivoo pikku Sven.
Enempää siinä ei ollut, mutta sittenkin täytyi majurin vielä kerran pyyhkäistä silmälasejaan, ennenkuin sai sen loppuun luetuksi. Hän luki sen moneen kertaan, ja luettuaan kätki hän kirjeen pieluksen alle kuten koulupoika. Majuri tiesi tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina päivinä ollut antanut Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että viattoman lapsen siunaus sekä Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat olla hyvänä pieluksena, johon turvallisesti voisi päänsä laskea.
KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.
Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä, sillä moni halusi häntä puhutella ja puristaa hänen kättään. Siksi olikin hän kehoittanut omaisiaan ajamaan kotiin, häntä ei tarvitsisi odottaa, hän tulisi mieluummin kävellen.
Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa "ihan kuin tykistä lauaistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä sanoa.
Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen kotimatkalle.
Kahdenkeskenolo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa Aadolf kävi harvoin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella.
"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.
"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi", vastasi Kustaa Aadolf.
Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan erottaneet.
Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi. Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa, sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa sisällisen tilansa.
He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä, salatusta elämästä Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä. Molemmilla oli ollut jotenkin samanlaisia kokemuksia, molemmat olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys oli heidät yhdistänyt yhä lähemmin Kristukseen ja saattanut heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia näytti tuo sanoin kertomaton onni kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.
"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin ja kaikesta heikkoudestamme huolimatta saamme olla varmat siitä, että olemme Jumalan omat", puhui hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele, että minun tapaiseni syntinenkin saa uskoa vapaasti Jumalalle asiansa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä kiinni, siinä on minulla vahva turva."
Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä soinnahti surulliselta.
Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo näkyi vastaiselta rannalta. Sieltä vilahti rakennus esille puitten välitse, joiden kellertävät syyslehdet loistivat auringonvalossa. Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.
"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen nähneensä Elisaa alakuloisena.
"Omallatunnollani lepää synti, laatuaan mitä raskain."
Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, siten rohkaisten häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle, ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua, pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa sisimmästä syvyydestä.
"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä tuomitaan ankarimmin siitä, miten olemme elämäntehtävämme täällä suorittaneet"?
"Ankarimmin --", toisti Kustaa Aadolf viivytellen.
"Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulee tietysti uskollisuutemme ilmi, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja vertauksessaan puhuu."
Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.
"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut, päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."
Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi, mitä hän ajatteli. Hän painoi Elisan itseään lähemmäksi.
"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa", sanoi hän.
Elisa katsoi kotiansa kohden
"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä...", kuiskasi hän.
"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään kulunut elämä. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa Jumala sinulle anteeksi."
"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jeesuksen Kristuksen ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"
"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole sinun vallassasi."
"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalalle? Niin minä olen sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä pyrintönä jo kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."
"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."
"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia lohdutuksen suloudesta.
"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.
"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla sanalla temmata hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen vastustamishalunsa."
"Mutta miksei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"
"Hän näkee, ettei aika vielä ole tullut, ehkei Hän vielä ole Alfredissa päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut, miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman, että se sinuun olisi syvemmälti vaikuttanut, äkkiä leimahtaa eloon ja tunkeutuu uudistavalla voimallaan olentoosi?"
"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän pyhät muistot, joita veli oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.
"Ja mikä oli syynä siihen, että sana sai näin äkkiä elon? Syynä oli se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa tavoitteli."
"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa, ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus palasi Alfrediin. "Hän on itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan sana voisi antaa."
"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."
"Millä tavoin? Minusta tuntuu se aivan mahdottomalta."
"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!"
"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua, senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitten matalalla äänellä: "Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen ei hän ennen avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan, vaan on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä vaikuttanut ymmärtämättömyydessäni jollakin tavoin siihen."
Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti.
"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi, mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet Hänen omansa; eikö niin?"
"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista, jota Pietari tunsi, kun hän Jeesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan."
"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa on syytä, vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä elävät todellisen Jumalanlapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat hänen vaikutustaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän lohduttaen, "voihan Jumala kallioitakin musertaa".
"Oi, mutta kovasti täytyy hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi Elisa ja vilunväristys puistatti häntä.
Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille ja pappilanväelle.
Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven ollutkaan nähnyt äitiä koko aamupuoleen; hänellä oli äidille niin paljon kerrottavaa.
KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.
Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat sikariaan ulkona pengermällä.