Part 13

Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään mökkiäkään ei lähellä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin niin pian kuin suinkin pääsi.

Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä. Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.

Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat, ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla vauhdilla puunrunkoa vastaan ja jäi liikkumattomana makaamaan; lapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta pelkällä säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.

"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivoissaan, mutta pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa rajuilmaa vastaan.

"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti Sven Rigmorin rukouksiin yhtyen. Hellävaroen hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.

Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui kylään laahaten perässään kaatuneita rattaita, sai väki jalat alleen ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä kohtasi, oli liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.

Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.

Hirvenhoviin lähetettiin sana. Puhelinta ei voitu käyttää, sen oli myrsky tuhonnut.

Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.

Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät ne kuitenkin onnistuvan.

Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihin peitossa, ei hän kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat hiljaiseen valitukseen.

"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.

Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui vähitellen eloisammaksi.

Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti lieventyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.

"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä rukoillen että lohdutellen.

Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn vääntyvän tuskien alla irvistykseksi. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.

Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus tunkeutua hänen mieleensä.

"Paljonko kello on?" kysyi hän.

"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen tehtäväkseen.

"Aamuko on?"

"Ei, vaan ilta."

Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen tavoin kuulla ajan vierivän ohi, vai pelkäsikö hän elämänsä sammuvan liian pian.

Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen. Mutta Elisa ei nukkunut. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään?

Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli hänestä eronnut vihaisella mielellä.

Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu?

"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta joutuu."

"Kohta puoli yksitoista."

Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit olleet tunnin pituisia.

Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuolemaa oli Elisa aina kuvitellut suloiseksi kotiin noutajaksi; sellaisena oli se esiintynyt Sven Riisen viimeisenä hetkenä, mutta nyt, kun se läheni häntä itseään, ei hän ollutkaan vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut päättänyt vielä päivänsä työtä.

Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes sovituksen sana!

Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli ympärilleen.

Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti puoleksi väkisin, puolesi houkuttelemalla saada hänet pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä.

"Sven!"

Äiti kutsui! Mari laski pojan ja kääntyi ikkunaan päin kyyneleitään salatakseen.

Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmäksi äitiä, hän ymmärsi, että äiti varmaan mieli sanoa hänelle jotakin. Kuolevan ääni oli niin heikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnisteli sitä kuulemaan. Niin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja että äidin sanat olivat tarkalleen muistiin painettavat.

Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnonviesti oli saapuva Alfredille sittenkin, vaikkei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan.

Voimat vähenivät vähenemistään, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi. Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.

Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin että tuleviin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jeesuksen uskollinen rakkaus; se nytkin kaikkein selvimmin loisti hänen sielunsa silmään. Jeesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jeesus Kristus eilen ja tänäpänä ja myös iankaikkisesti." Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli monin verroin parempaa: hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä ketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen syvimpään sydämeensä kätkettyinä. Varsinkin säteili yksi niistä muita kirkkaampana hänelle hänen kuolonalhoon astuessa. Se kuului: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa."

"Äiti!"

Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti puhuisi. Mutta äkkiä oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeutuvan äidin kasvoille, ja senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä näytti äiti siinä maatessaan.

Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään kalpeina levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta säteileviin kasvoihin, huomasivat he myöhästyneensä.

Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä kummastuneena. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan kuin äsken.

Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin käynyt häntä niin sääli?

Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnisteli vastaan.

"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa", virkkoi hän.

Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä epäröidä että kummastella.

"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkyttäen.

Sven katsoi häneen suurin, kysyvin silmin. Hän näytti jo hiukan aavistavan.

"Äitisi on mennyt Jumalan luo."

Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa Svenille määritellä.

Nyt Sven ymmärsi. Vastaan panematta hän antoi viedä itsensä vuoteeseen. Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauan makasi hän vielä valveilla kertaillen itsekseen, mitä äiti oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unohtavansa, hän oli ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi.

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut tavoitella lankoaan, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut. Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei tohtorille saapunut.

Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän pahoitteli mielessään ja katui, että oli eronnut Elisasta epäystävällisesti. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin aikaisemmin kuin Elisa saattoi odottaakaan.

Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä, niin että hän junan asemalle saavuttua tunsi itsensä täysin levähtäneeksi ja pirteäksi.

Mutta miksi asemapäällikkö tervehti häntä noin kummasti katsellen? Varmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla ei ollut aikaa kyselyihin, eikä hän halunnut päästä mahdolliselle sairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois, jättäen asemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa tehtävissä.

Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta. Mikäpä eriskummainen kiire jouduttikaan häntä nyt kotiin!

Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unohtivat tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän pistosanan. Sattumalta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan. Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.

"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli harmistuneena eteenpäin.

Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut. Etäältä näki hän talonsa vuokraajan tulevan vastaan. Mutta mies, huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?

Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuden tunne. Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden kellertävästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän läksi matkalle.

Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella, kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.

"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?" puhutteli isä häntä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"

"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.

"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista", sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.

Ne olivat selki seljällään.

"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan tykö."

Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan, ja outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen, mitä tohtori jo oli aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.

"Mitä nyt?" kysyi hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.

Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.

"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit.

"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut."

"Oi, etkö?"

Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli.

"Missä Elisa on?"

Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti tohtori hillitä itsensä.

"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni."

Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli miltei jäykistynyt.

"Koeta urhoollisesti kestää -- -- --", änkytti Eedit. "Elisa -- on sairas."

Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.

"Mikset samassa sano kaikkea? Sano vaan, että hän on kuollut!"

Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vain saadakseen kuulla toisen vastaväitteen.

Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli arvannut oikein.

Hetken ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitten, missä Elisa oli. Saatuaan sen tietää, läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei ollut huoneessa kuin vainaja.

Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei palannut huoneesta. Levottomina raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka tutkii sydänten salaisimmat.

"Eedit, mikähän meille tulee nyt neuvoksi. Oi, kunpa edes olisi Kustaa Aadolf täällä", virkkoi Kristian.

Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia, sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa. Sähkösanoma oli lähetetty hänelle, mutta sittenkään ei ennättäisi hän tänään saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.

Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen. "Laskekaamme lapset isänsä luokse!" virkkoi hän.

"Hyvä, hyvä", sanoi Kristian, jonka mieli nähtävästi huojentui.

Sveniä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja äidin luokse.

Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen käänteen isän mielentilassa, jo nähdessään heidät suli routa hänen sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki ulos.

Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta erikoisesti nurkunut eikä valittanut. Oli kuin olisi hän katsonut kaiken tämän aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima oli tapauksen kulkua johtanut ja täyttänyt tahtonsa. Siihen päätökseen oli hän tullut tuolla Elisan luona.

Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö vaan iloinnut päästessänsä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys, vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa tukehtumaisillaan.

Hän sulkeutui huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.

Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän horjua, kova isku oli kallion särkenyt.

Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.

"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."

Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.

Jumala! Ihmeellistä, ettei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta, joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä, joita jätti jälkeensä.

"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!"

Miltei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään. Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.

Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä häiritsemään? Ken uskalsi?

Se oli pikku Sven. Koko edellisenä päivänä oli häntä estetty isän huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan ja kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hän hämmästyi nähdessään isän jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä ilahdutti, sillä nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin hän oli saanut puhua isälle asiansa.

"Mitä sinä tahdot?"

Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.

"Äiti, -- -- -- äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun; Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.

Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä pitänyt itkevistä pojista.

"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?"

Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli kummalliseksi muuttunut! Sven katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti kyyneleensä.

Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.

"Näin äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki anteeksi, niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän kerran kuolee."

Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana oli tarkkaan osattava.

"Milloin äiti niin sanoi?"

"Silloin, kun hän lähti Jeesuksen luo, -- ei, hiukan ennen se oli."

"Sinulleko?"

"Niin."

"Kuuliko sitä kukaan muu?"

"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona, ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta näin äiti varmasti sanoi; Jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen, enkä ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.

"Sanoiko äiti mitään muuta?"

Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa.

"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää minun puolestani."

Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi... Ja Sven syleili isää.

Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan hänellekin osoittanut.

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.

Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät ihmiset juhlapukimissaan kirkkoon, joka täyttyi vähitellen ääriään myöten. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni sitävastoin hiljalleen itki.

Torninkellot alkoivat kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan surusaaton lähetessä pää-alttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf odottamassa sisartaan.

Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.

Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi Hirvijärven rannalle jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"

Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla lähempänä surun murtamaa perheenisää.

Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi hetkisen viivähtää siinä huoneessa, missä hänen rakkaansa viimeiset aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut.

Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää, esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittenkin luottaa Elisan uskon voimaan. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut puutteet: ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan sen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän oikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?

Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti sen käteensä hellävaroen kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa oli hänelle kirjoittanut samana päivänä, jolloin he olivat eronneet -- jonkun päivän ajaksi, kuten itse luulivat, -- mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.

Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut _kaikki_, vaatinut sen Herransa nimessä.

Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, kuten se ennen olisi tehnyt. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se juuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät iankaikkisuudessakin erottaa?

"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."

"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."

Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo.

Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä, pimeätä oli kaikkialla, päivänsädettä ei mistään näkynyt. Entiset puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet hajoittaa pimeyttä hänen ympäriltään. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: miksi minut loit? Miksi minulle annoit vapaan tahdon, kun kumminkin näit, että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit kuin minkä maksaa voin?

Ratasten jyrinä pihalla sekä lasten heleät äänet herättivät viimein epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun, unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.

"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua kotimatkalle ilman sinua."

"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.

Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut toinen salata enää sydämensä tuskia, ja toinen taas oli heti valmis lohduttamaan.

"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin"!

Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen.

Sen luettuaan Kustaa Aadolf kirkastui kasvoiltaan, mutta tohtori painui vieläkin synkemmäksi.