Part 6

Chapter 63,002 wordsPublic domain

"Ei se ole sekään, hyvät herrat", sanoi kuningatar pudistaen päätänsä. "Ruma tai kaunis, asuntoni on minulle yhdentekevä."

"Mikä se sitten on?"

"Mikäkö se on?"

"Niin."

"Pyydän teiltä anteeksi, että sanon sen teille; mutta minua on kovasti vaivannut tuo tupakan tuoksu, jota herra puhaltaa vielä tällä hetkellä."

Gilbert tupakoi tosiaankin, mikä muuten oli hänen tavallisin toimituksensa.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän aivan ymmällään sen sävyisyyden vuoksi, jota kuningatar käytti puhuessaan. "Sekö se on? Miksi et sanonut sitä, kansatar?"

"Koska en luullut itselläni olevan oikeutta häiritä teidän tapojanne, hyvä herra."

"Hyvä on, sinua ei enää vaivata, en minä ainakaan", sanoi Gilbert heittäen pois piippunsa, joka särkyi lattialle; "sillä minä en polta tämän jälkeen".

Ja hän kääntyi vieden toverinsa mukanaan ja sulkien varjostimen.

"Mahdollista on, että hänen päänsä pannaan poikki, mutta se on kansakunnan asia se; mutta mitä varten häntä kiusattaisiin, tätä naista? Me olemme sotilaita emmekä pyöveleitä kuten Simon."

"Mitä sinä nyt teit, toveri, oli hiukan aristokraatin tapaista", sanoi Duchesne pudistaen päätänsä.

"Mitä sinä sanot aristokraatin tapaiseksi? Sano, selitähän minulle hiukan tuota seikkaa."

"Minä sanon aristokraatin tapaiseksi kaikkea sitä, mikä kiusaa kansakuntaa ja tuottaa mielihyvää sen vihollisille."

"Sinun mielestäsi minä siis", sanoi Gilbert, "kiusaan kansakuntaa, koska en enää aio savustaa Capetin leskeä? Mitä hulluja, minä näetkös", jatkoi tuo kelpo mies, "minä muistan isänmaalle tekemäni valan ja korpraalin toimintaohjeet, siinä kaikki. Ja toimintaohjeeni minä muistan ulkoa: Olla laskematta vankia karkuun, olla laskematta ketään hänen luokseen, estää kaikki kirjeenvaihto, jonka hän tahtoisi panna alulle tai ylläpitää, ja kuolla vartiopaikalleni. Siinä kaikki, mitä olen luvannut ja sen minä pidän. Eläköön kansa!"

"Mitä minä sinulle sanon", virkkoi Duchesne, "sitä en sano siksi, että minä sitä paheksuisin, päinvastoin; mutta minusta olisi ikävää, että saattaisit itsesi huonoon huutoon".

"Hiljaa! Joku tulee."

Kuningattarelta ei ollut sanakaan päässyt kuulematta tästä keskustelusta, vaikka se tapahtuikin hiljaisella äänellä. Vankeus tekee aistien tarkkuuden kaksinkertaiseksi.

Ääni, joka oli vetänyt molempien vartijoiden huomion puoleensa, lähti useasta henkilöstä, jotka lähestyivät ovea.

Ovi avautui.

Kaksi kaupunginvirkamiestä astui sisään vankilanpäällikön ja muutamien ovenvartijoiden saattamina.

"No, missä vanki on?" kysyivät he.

"Hän on tuolla", vastasivat molemmat santarmit.

"Millainen kamari hänellä on?"

"Katsokaa."

Ja Gilbert meni kolkuttamaan varjostinta.

"Mitä te tahdotte?" kysyi kuningatar.

"Kommuuni tulee käynnille, kansatar Capet."

"Tuo mies on hyvä", ajatteli Marie Antoinette, "ja jos minun ystäväni vain tahtovat..."

"Hyvä on, hyvä on", sanoivat kaupunginvirkamiehet sysäten syrjään Gilbertin ja astuen kuningattaren luo; "niin paljon muodollisuuksia ei tarvita".

Kuningatar ei kohottanut päätänsä yhtään, ja hänen liikkumattomuudestaan olisi saattanut luulla, ettei hän ollut kuullut eikä nähnyt, mitä juuri oli tapahtunut, ja että hän luuli yhä olevansa yksin.

Kommuunin valtuusmiehet tarkastelivat uteliaina huoneen kaikki yksityiskohdat, tutkivat seinäpaneelin, vuoteen, naisten pihalle avautuvan ikkunan ristikkoraudat, ja kehoitettuaan santarmeja suorittamaan valvontansa mahdollisimman tarkasti he lähtivät ulos sanomatta sanaakaan Marie Antoinettelle ja tämän näyttämättä huomanneen heidän läsnäoloansa.

Hävinneiden askelten sali

Saman päivän iltana, jolloin olemme nähneet kaupunginvirkamiesten tarkastavan kuningattaren vankilan niin perinpohjaisen huolellisesti, eräs harmaaseen jakobinitakkiin pukeutunut mies, jonka päätä peitti paksu musta tukka ja jolla tämän yllä oli sellainen karvalakki, joka siihen aikaan oli rahvaan keskuudessa yltiöisänmaallisten merkki, käyskenteli siinä suuressa salissa, jota niin filosofisesti nimitettiin Hävinneiden askelten saliksi, ja näytti hyvin tarkkaavasti katselevan meneviä ja tulevia, tämän salin tavallista asujamistoa, joka oli suuresti lisääntynyt tähän aikaan, jolloin oikeudenkäynnit olivat saavuttaneet suuremman merkityksen ja jolloin käytiin käräjiä riidelläkseen vain päästään pyöveliä vastaan ja kansalaisen Fouquier-Tinvillen, tämän väsymättömän hankkijan, kanssa.

Mies, jonka kuvan olemme juuri piirtäneet, oli asettunut erittäin hyvää makua todistavaan asentoon. Yhteiskunta oli tähän aikaan jakautunut kahdeksi luokaksi, lampaiksi ja susiksi; toiset tietysti pelkäsivät toisia, koska toinen puoli yhteiskuntaa söi toisen puolen.

Tämä juro käyskentelijä oli pientä kokoa; hän heilutteli mustassa ja likaisessa kädessään sellaista sauvaa, jota nimitettiin perustuslaiksi; tosin olisi tätä kauheata asetta heiluttava käsi tuntunut varsin pieneltä jokaisesta, joka olisi tämän oudon merkkihenkilön suhteen huvikseen ryhtynyt näyttelemään inkvisiittorin osaa, kuten tämä itse oli tehnyt toisten silmissä; mutta kukaan ei olisi mitenkään uskaltanut ryhtyä tutkimaan miestä, jonka ulkonäkö oli niin hirveä.

Täten herättäen huomiota sai tämä karttumies suurta levottomuutta aikaan eräissä nurkkakirjuriryhmissä, jotka väittelivät yleisistä asioista; nämä alkoivatkin mennä yhä pahemmin ja pahemmin, eli paremmin ja paremmin, riippuen siitä tarkastetuinko kysymystä vanhoilliselta vai vallankumoukselliselta näkökannalta, Nämä kelpo miehet katselivat syrjäkulmittain hänen pitkää mustaa partaansa, hänen vihertäviä silmiään, joita reunustivat kulmakarvat, tuuheat kuin harjat, ja vapisivat joka kerta kun tämä kauhea isänmaanystävä lähestyi heitä kävellessään edestakaisin koko Hävinneiden askelten salin päästä päähän.

Tämä kauhu johtui etenkin siitä, että joka kerta kun he olivat rohjenneet lähestyä häntä tai edes liian tarkkaavaisesti katsella häntä, oli karttumies kopautellut permantoon raskasta asettaan, joka sai toisista permantokivistä lähtemään kumean, soinnuttoman, toisista kimeän, soinnukkaan äänen.

Mutta tätä hirmuista vaikutusta eivät saaneet ainoastaan nämä kelpo nurkkakirjurit, joista olemme puhuneet ja joita yleisesti nimitettiin Palatsin rotiksi: sen saivat myöskin kaikki ne eri henkilöt, jotka tulivat Hävinneiden askelten saliin sen isosta ovesta tai joistakin sen ahtaista käytävistä; nämä menivät ohitse kiireesti nähdessään karttumiehen, joka itsepäisesti aina vain taivalsi salin päästä päähän keksien vähän päästä tekosyyn kajahduttaa karttunsa permantokiviin.

Jos kirjurit olisivat olleet vähemmän kauhuissaan ja kävelijät selvänäköisempiä, olisivat he varmasti huomanneet isänmaanystävämme, joka oli oikukas, kuten kaikki omituiset ja äärimmäiset luonteet, harrastavan erikoisesti muutamia permantopaasia, esimerkiksi niitä, jotka olivat hyvin lähellä oikeata seinää, ja niitä, jotka olivat melkein keskellä salia ja antoivat puhtaimman ja raikuvimman äänen.

Lopuksi hän keskitti kiukkunsa vain muutamiin lattiapaasiin, etenkin niihin, jotka olivat keskellä salia. Hairahtuipa hän vielä hetkiseksi pysähtymään ja mittailemaan silmillään joitakin välimatkoja. Tosin tätä hairahdusta kesti vain lyhyen ajan, ja hänen ilmeensä, jossa oli näkynyt ilon välähdys, muuttui jälleen hurjaksi.

Melkein samalla hetkellä eräs toinen isänmaanystävä — tähän aikaan ilmeni jokaisen mielipide hänen olemuksestaan ja etenkin hänen vaatteistaan — melkein samalla hetkellä tuli eräs toinen isänmaanystävä käytävän ovesta ja vähääkään näyttämättä pelkäävän, kuten muut, tuota ensimmäistä käyskentelijää suuntasi kulkunsa toisen kävelysuunnan poikki astuen melkein tasajalkaa hänen kanssaan, joten he puolivälissä salia kohtasivat toisensa.

Vastasaapuneella oli kuten toisellakin karvalakki, harmaa jakobinitakki, likaiset kädet ja karttu; lisäksi hänellä oli iso sapeli, joka kävellessä takoi hänen pohkeitaan; mutta mikä etenkin saattoi pelkäämään häntä enemmän kuin edellistä, oli, että yhtä hirvittävä ilme kuin oli edellisellä, oli toisen ilme kavala, vihainen ja halpamainen.

Vaikkakin nämä molemmat miehet näyttivät olevan aateveljiä ja saman hengen lapsia, uskalsivat läsnäolijat katsella syrjäkulmittain nähdäkseen, miten kävisi, ei tosin heidän kohdatessaan, sillä he eivät astelleet aivan tarkalleen samaa viivaa, vaan heidän lähestyessään toisiansa. Ensimmäisellä kerralla heidän toiveensa petti: molemmat isänmaanystävät vain loivat silmäyksen toisiinsa, ja tämä silmäys sai pienemmän heistä hiukan kalpenemaan; kuitenkin saattoi hänen huultensa tahdottomasta ilmeestä havaita, ettei tätä kalpenemista aiheuttanut suinkaan pelko, vaan inho.

Toisella vuorolla isänmaanystävän ilme, joka tähän asti oli ollut niin tyly, kirkastui kuitenkin, kuin hän olisi tehnyt voimakkaan ponnistuksen; jonkinlainen hymy, joka yritti olla ystävällinen, ilmestyi hänen huulilleen, ja hän poikkesi hieman vasemmalle ilmeisesti aikoen pysäyttää toisen isänmaanystävän.

Melkein keskellä salia he kohtasivat toisensa.

"Kas helkkarissa! Sehän on kansalainen Simon!" sanoi ensimmäinen isänmaanystävä.

"Minä itse! Mutta mitä sinä haluat minusta, kansalaisesta Simonista? Ja kuka sinä ensinnäkin olet?"

"Ole olevinasi tuntematta minua!"

"Minä en ensinkään tunne sinua, siitä erinomaisesta syystä, etten milloinkaan ennen ole sinua nähnyt."

"Mitä vielä! Sinä et siis tunne sitä, jolla on ollut kunnia kantaa Lamballen päätä?"

Ja nämä sanat, jotka lausuttiin kumean raivokkaasti, syöksyivät ikäänkuin palavina jakobinitakkisen isänmaanystävän suusta. Simon vavahti.

"Sinäkö?" sanoi hän. "Sinäkö?"

"Entä sitten, ihmetyttääkö se sinua? Voi, kansalainen, luulin sinun paremmin tuntevan ystävät, uskolliset!... Sinä tuotat minulle tuskaa!"

"Tekosi oli varsin hyvä", sanoi Simon, "mutta minä en tunne sinua".

"Suurempi etu on pienen Capetin vartioimisesta, silloin on enemmän näkyvillä; sillä minä tunnen sinut, ja panen sinulle arvoa."

"No kiitoksia!"

"Ei kestä... Sinä olet kävelyllä?"

"Niin, minä odotan erästä... Entä sinä?"

"Minä myöskin."

"Mikä sinun nimesi on? Minä puhun sinusta kerhossa."

"Nimeni on Théodore."

"Ja mikä vielä?"

"Ei mikään, siinä kaikki; eikö se riitä?"

"No täydellisesti... Ketä sinä odotat, kansalainen Théodore?"

"Erästä ystävää, jolle aion tehdä hauskan pikku ilmiannon."

"Tosiaanko? Kerrohan minulle."

"Ilmoitan aristokraattipesän."

"Heidän nimensä?"

"Ei, sitä minä en tosiaankaan voi kertoa muille kuin ystävälleni."

"Sinä olet väärässä; sillä kas tuossa tulee minun ystäväni meitä kohden, ja luulenpa hänen tuntevan oikeudenkäynnin riittävästi järjestääkseen sinun asiasi heti paikalla, mitä, häh?"

"Fouquier-Tinville!" huudahti ensimmäinen isänmaanystävä,

"Ei kukaan pienempi, rakas ystävä!"

"No niin, hyvä on."

"Niin, niin, se on hyvä... Hyvä päivää, kansalainen Fouquier."

Kalpeana, rauhallisena, avaten paksujen kulmakarvojen peitossa olevat silmänsä tapansa mukaan aivan auki, tuli Fouquier-Tinville eräästä salin sivulla olevasta ovesta luettelo kädessään, paperipinkat kainalossaan.

"Hyvää päivää, Simon", sanoi hän; "mitä uutta?"

"Paljon asioita. Ensinnäkin Théodoren ilmianto; hän on kantanut piikissä Lamballen päätä. Esitän hänet sinulle."

Fouquier kohdisti älykkään katseensa isänmaanystävään, jonka tämä tutkimus sai levottomaksi hermojen uljaasta jännityksestä huolimatta.

"Théodore", sanoi hän. "Kuka on tämä Théodore?"

"Minä", sanoi jakobinitakkinen mies.

"Sinäkö olet kantanut Lamballen päätä?" virkkoi yleinen syyttäjä hyvin epäilevin ilmein.

"Minä, Saint-Antoine-kadulla."

"Mutta minä tunnen erään, joka ylpeilee siitä", sanoi Fouquier.

"Minä tunnen sellaisia kymmenen", virkkoi kansalainen Théodore rohkeasti: "mutta kun toiset pyytävät siitä jotakin palkakseen enkä minä pyydä mitään, toivon minulla olevan etusijan".

Tämä sukkeluus sai Simonin nauramaan ja Fouquierin rypyt siliämään.

"Sinä olet oikeassa", sanoi hän, "ja ellet sinä olekaan sitä tehnyt, olisi sinun pitänyt tehdä niin. Ole hyvä ja jätä meidät nyt. Simonilla on minulle jotakin sanottavaa."

Théodore astui syrjemmälle, hyvin vähän loukkautuneena kansalaisen yleisen syyttäjän suorasukaisuudesta.

"Hetkinen", huusi Simon, "älä lähetä häntä tuolla tavalla pois; kuule ensin, minkä ilmiannon hän aikoo meille tehdä".

"Vai niin!" virkkoi Fouquier-Tinville hajamielisin elein, "ilmiannonko?"

"Niin, hän ilmiantaa koko pesän", lisäsi Simon.

"Yhtä kaikki, puhu: mistä on kysymys?"

"No, eipä juuri mistään: kansalaisesta Maison-Rougesta ja muutamista hänen ystävistään."

Fouquier hypähti taaksepäin; Simon kohotti kätensä taivasta kohti.

"Todellako?" sanoivat molemmat yhteen ääneen.

"Ihan todella; haluatteko ottaa heidät kiinni?"

"Heti paikalla; missä he ovat?"

"Olen kohdannut Maison-Rougen Grande-Truanderie-kadulla."

"Erehdyt, hän ei ole Pariisissa", intti Fouquier.

"Minä olen nähnyt hänet, ihan todella."

"Mahdotonta. On pantu sata miestä hänen jäljilleen; ei hän näyttäytyisi kadulla."

"Juuri hän, hän, hän", sanoi isänmaanystävä, "iso, ruskea mies, yhtä vahva kuin kolme vahvaa miestä ja parrakas kuin karhu".

Fouquier kohautti halveksien hartioitaan.

"Taaskin typeryys", sanoi hän. "Maison-Rouge on pieni, laiha, eikä hänellä ole parranhaiventakaan."

Isänmaanystävä antoi hämmästyksissään kätensä vaipua.

"Vähät siitä, hyvä aikomus on yhtä hyvä kuin teko. No niin, Simon, meidän kahden kesken; pidähän kiirettä, minua odotetaan oikeuden kansliassa, on mestauskärryjen lähtöaika."

"No niin, ei mitään uutta; lapsi voi hyvin."

Isänmaanystävä käänsi selkänsä siten, ettei näyttäisi tunkeilevaiselta, mutta niin, että hän saattoi kuulla.

"Lähden pois, jos häiritsen teitä", sanoi hän.

"Hyvästi", sanoi Simon.

"Näkemiin", sanoi Fouquier.

"Sano ystävällesi erehtyneesi", lisäsi Simon.

"Hyvä on, odotan häntä."

Ja Théodore loittoni hiukan ja nojautui karttuunsa,

"Aha, pikku mies voi hyvin", sanoi silloin Fouquier, "entä moraali?"

"Sen saan kivikovaksi, jos tahdon."

"Hän siis puhuu?"

"Kun vain tahdon."

"Luulet, että hän voisi todistaa Antoinetten jutussa?"

"En luule sitä, olen siitä varma."

Théodore nojautui pylvääseen kääntäen katseensa ovea kohti; mutta hänen silmänsä olivat levottomat, ja kansalaisen korvat olivat sensijaan kovin höröllään suuren karvalakin alla. Mahdollisesti hän ei nähnyt mitään, mutta ihan varmasti hän kuuli jotakin.

"Mieti tarkoin", sanoi Fouquier, "älä saata lautakuntaa tekemään lehmänkäännöstä. Oletko varma, että Capet tulee puhumaan?"

"Hän sanoo kaikki, mitä minä tahdon."

"Onko hän sanonut sinulle sen, mitä me aiomme häneltä kysyä?"

"On sanonut."

"Tuo, mitä sinä kansalainen Simon lupaat, on tärkeätä. Tämä lapsen tunnustus on äidille kuolettava."

"Siihen minä helkkarissa luotankin."

"Sellaista juttua ei ole vielä nähty niiden tunnustusten jälkeen, jotka Nero teki Narcissukselle", mutisi Fouquier synkällä äänellä. "Mietipä vielä kerran, Simon."

"Saattaisi luulla, kansalainen, että sinä pidät minua hölmönä; toistat minulle aina samaa asiaa. No, kuulehan tämä vertaus: kun panen nahan veteen, tuleeko se pehmeäksi?"

"En tiedä sitä", sanoi Fouquier.

"Se tulee pehmeäksi. No niin, pieni Capet tulee minun käsissäni yhtä taipuisaksi kuin mitä pehmein nahka. Minulla on sitävarten omat menettelytapani."

"Olkoon", virkkoi Fouquier. "Oliko siinä kaikki sanottavasi?"

"Kaikki... Unohdin: tässä on muuan ilmianto."

"Aina vain. Aiot siis rasittaa minua liiaksi tehtävillä?"

"On palveltava isänmaatansa."

Simon esitti yhtä mustan paperilapun, kuin se nahka, josta hän juuri puhui, mutta varmasti vähemmän taipuisan. Fouquier otti sen ja luki.

"Taaskin kansalaisesi Lorin; sinä vihaat siis kovasti tätä miestä?"

"Näen hänet aina rikkomassa lakia. Eilen illalla hän sanoi: Hyvästi rouva, eräälle naiselle, joka nyökkäsi hänelle ikkunasta... Huomenna toivon voivani antaa sinulle pari sanaa toisesta epäiltävästä: tuosta Mauricesta, joka oli kaupunginvirkamiehenä Templessä punaisen neilikan jutun aikana."

"Täsmälleen, täsmälleen!" sanoi Fouquier hymyillen Simonille.

Hän ojensi Simonille kätensä ja käänsi selkänsä niin kiireesti, ettei se todistanut suutarin eduksi.

"Mitä helvettiä tulee minun ilmoittaa täsmälleen? Onhan viety giljotiinille vähemmästäkin!"

"Oi, kärsivällisyyttä", vastasi Fouquier levollisena; "ei kaikkea voida tehdä yhdellä kertaa".

Ja hän astui nopein askelin ulos pikkuovesta. Simon etsi silmillään kansalaistaan Thédorea löytääkseen lohtua hänen seurastaan. Hän ei nähnyt häntä enää salissa.

Tuskin hän oli astunut ulos läntisestä ristikko-ovesta, kun Théodore ilmestyi uudelleen erään kirjurinkopin nurkan takaa. Kopin asukas saattoi häntä.

"Mihin aikaan suljetaan ristikko-ovet?" sanoi Théodore tälle miehelle.

"Kello viideltä."

"Entä mitä tapahtuu täällä sitten?"

"Ei mitään; sali on tyhjä seuraavaan päivään asti."

"Eikö tehdä kierroksia, tarkastuksia?"

"Ei, hyvä herra, meidän kojumme ovat lukossa."

Sanat _hyvä herra_ panivat Théodoren rypistämään kulmiaan; hän katseli heti epäilevästi ympärilleen.

"Ovatko sorkkarauta ja pistoolit kopissa?" kysyi hän.

"Ovat, maton alla."

"Lähde kotiin... Puheesta toiseen, näytäpäs minulle vielä se oikeussali, jonka ikkunassa ei ole ristikkoa ja joka on pihalle päin Dauphine-aukion vieressä."

"Vasemmalla pylväiden välissä, lyhdyn alla."

"Lähde nyt ja pidä hevoset määrätyllä paikalla!"

"Oi, onnea, hyvä herra, onnea ja menestystä...! Luottakaa minuun!"

"Kas nyt on sopiva hetki... kukaan ei näe... avaa kojusi."

"Tehty on, hyvä herra; rukoilen teidän puolestanne."

"Minun puolestani ei tarvitse rukoilla, vaan toisen. Hyvästi!"

Ja luotuaan ympärilleen kaunopuheisen katseen pujahti kansalainen Théodore niin taitavasti kojun pienen katon alle, että hän hävisi kuin olisi ollut ovea sulkevan kirjurin varjo.

Tämä arvon kirjuri veti avaimen pois lukosta, otti papereita kainaloonsa ja poistui avarasta salista yhdessä niiden harvojen virkamiesten kanssa, jotka kellon lyödessä viisi lähtivät kanslioista kuin mehiläisten myöhästynyt jälkiparvi.

Kansalainen Théodore

Yö oli verhonnut suureen, harmahtavaan vaippaansa tämän äärettömän salin, jonka onnettoman kaiun tehtävänä on loistella asianajajien ärtyisiä sanoja ja riitapuolten hartaita, nöyriä pyyntöjä.

Seisten pitkien välimatkojen päässä suorina ja liikkumattomina pimeässä näyttivät valkoiset pylväät valvovan keskellä salia kuin tämän pyhän paikan suojelushaamut.

Ainoa ääni, joka kuului tässä pimeässä, oli rottien nakerrus ja nelistys; ne söivät kirjurien koppeihin jääneitä romupapereita alettuaan nakertamalla koppien puuta.

Toisinaan kuului myöskin ajopelien kolinaa, joka tunki aina tähän Themiksen pyhättöön saakka, kuten akateemikko sanoisi, avainten kalinaa, joka näytti tulevan maan alta; mutta kaikki tämä meteli tuli kaukaa, eikä mikään saata syvää hiljaisuutta selvemmin havaittavaksi kuin kaukaiset äänet, samaten kuin ei mikään tee pimeyttä paremmin huomattavaksi kuin kaukainen valo.

Varmasti olisi pyörryttävä kauhu vallannut sen henkilön, joka tällä hetkellä olisi uskaltanut Palatsin suunnattomaan saliin; olivathan Palatsin ulkoseinät vielä punaiset syyskuun uhrien verestä, olivathan sen portaat samana päivänä nähneet viidenkolmatta kuolemaantuomitun askelet, ja vain muutama jalanmitta erotti lattiapaadet Conciergerien vankikomeroista, joissa asui kalvenneita luurankoja.

Kuitenkin kuului heikko narahdus tämän kauhean yön, tämän melkein juhlallisen pimeyden keskeltä: erään kirjurin kopin ovi avautui narisevilla saranoillaan, ja muuan varjo, mustempi kuin yön, hiipi varovaisesti ulos kojusta.

Silloin kosketti tämä raivokas isänmaanystävä, jota kuiskaamalla nimitettiin herraksi ja joka kovalla äänellä väitti nimensä olevan Théodore, kevein askelin kuluneita lattiapaasia.

Hänellä oli oikeassa kädessään raskas sorkkarauta, ja vasemmalla hän kiinnitti vyöhönsä kaksipiippuisen pistoolin.

"Laskin kaksitoista paatta kojusta lähtien", mutisi hän itsekseen; "katsotaanpa, tässä on ensimmäisen reuna".

Ja koko ajan laskeskellen hän koetteli jalkaterällään sitä kivien liitoskohdan rakoa, jonka aika tekee yhä tuntuvammaksi.

"Katsotaanpa", mutisi hän pysähtyen, "olenko mitannut oikein, olenko kyllin vahva ja onko hänellä kylliksi rohkeutta. Ei, kyllä minä tunnen hänen rohkeutensa riittävästi. Oi, hyvä Jumala, kun minä tartun hänen käteensä, kun minä sanon hänelle: Madame, te olette pelastunut!..."

Hän pysähtyi kuin olisi sellaisen toiveen paino musertanut hänet.

"Voi", jatkoi hän, "hurjapäinen, järjetön suunnitelma, sanovat toiset vetäytyen peittojensa alle tai tyytyen maleksimaan lakeijoiksi pukeutuneina Conciergerien ympärillä; mutta uskaltaakseen he eivät ajattele, niinkuin minä, pelastaa ei ainoastaan kuningatarta, vaan vielä ja ennenkaikkea naisen".

"No niin, nyt työhön ja kerratkaamme, mitä on tehtävä!"

"Nostettava paasi, se ei ole mitään; jätettävä reikä auki, siinä piilee vaara, sillä päivystäjä voi tulla... Mutta päivystäjät eivät koskaan tule. Epäilyksiä ei synny, sillä minulla ei ole rikostovereita. Ja kuinka paljon aikaa kuluu sitten niin innokkaalta mieheltä kuin minulta kävelläkseni synkän käytävän päähän? Kolmessa minuutissa olen hänen huoneensa alla; seuraavien viiden minuutin kuluessa niinä nostan sen kiven, joka on hänen uuninsa tulisijana; hän kuulee minun työni, mutta hänellä on niin paljon voimaa, ettei hän pelästy. Päinvastoin, hän ymmärtää, että sieltä lähestyy vapauttaja... Häntä vartioi kaksi miestä; varmasti nämä ryntäävät paikalle..."

"No niin, yhtä kaikki, kaksi miestä", sanoi isänmaanystävä synkästi hymyillen ja katsellen vuoroin sitä asetta, joka hänellä oli kädessään ja toista, joka oli vyössä, "kaksi miestä, se on kaksi laukausta tästä pistoolista tai kaksi iskua tällä sorkkaraudalla. Miesparat!... Voi, monta muuta on tapettu, jotka eivät olleet syyllisempiä."

"Työhön!"

Ja kansalainen Théodore asetti rautakankensa päättäväisesti kahden paaden liitokseen.

Samassa hetkessä välähti paasille kirkas valo kuin kultainen salama, ja holvista lähtevän kaiun toistama ääni sai vehkeilijän kääntämään päänsä ja yhdellä harppauksella piiloutumaan kojuun.

Pian osui Théodoren korviin etäisyyden ja sen mielenliikutuksen heikentämiä ääniä, jota kaikki ihmiset tuntevat yöllä suuressa rakennuksessa.

Hän kumartui ja näki kojun raosta ensinnäkin sotilaspuvussa olevan miehen, jonka ison sapelin ääni sen kolistessa lattiapaasia vastaan aluksi oli saanut hänen huomionsa osakseen; sitten vihreäpukuisen miehen, jolla oli mittapuu kädessään ja paperikääröjä kainalossaan; sitten kolmannen, jolla oli suuret villaliivit ja turkislakki; sitten vielä neljännen puukengissä ja jakobinitakissa.

Mercierien ristikko-ovi narisi äänekkäästi saranoillaan ja kalisteli rautaketjua, joka päiväsaikaan piti sitä auki.

Nuo neljä miestä astuivat sisään.

"Kierros", mutisi Théodore. "Jumalan kiitos! Kymmenen minuuttia myöhemmin olisin ollut hukassa!"

Sitten hän hyvin tarkkaavaisena ryhtyi tarkastamaan niitä henkilöitä, jotka olivat tällä kierroksella.

Hän tunsi heistä todellakin kolme.

Ensimmäisenä asteleva kenraalin pukuun puettu mies oli Santerre; villaliiveissä ja karvalakissa esiintyvä mies oli vankilanpäällikkö Richard; puukengissä ja jakobinitakissa tuleva oli luultavasti ovenvartija.

Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt vihreäpukuista miestä, jolla oli mittapuu kädessään ja papereita kainalossaan.

Kuka saattoi tuo mies olla, ja mitä aikoivat kommuunin kenraali, Conciergerien vankilanpäällikkö, ovenvartija ja tuo tuntematon mies tehdä kello kymmeneltä illalla Hävinneiden askelten salissa?

Kansalainen Théodore asettui toiselle polvelleen pitäen toisella kädellään ladattua pistooliansa ja sovitellen toisella kädellään lakkia hiuksilleen, joiden juuripuolen hänen tekemänsä äkillinen liike oli saattanut liiaksi epäjärjestykseen, jotta ne olisivat luonnollisen näköisiä.

Tähän asti olivat nuo neljä yöllistä vierasta olleet vaiti, tai ainakaan eivät heidän lausumansa sanat olleet tulleet vehkeilijän korviin muuta kuin mitättömänä supatuksena.

Mutta kymmenen askelen päässä kojusta Santerre ryhtyi puhumaan, ja hänen äänensä kuului selvästi kansalaisen Théodoren korviin.