Part 5

"Kuulkaa, Geneviève", sanoi Maurice, "Jumala, joka täällä karkoitetaan pois temppeleistään, mutta jota ei voida kartoittaa pois meidän sydämistämme, jonne hän on istuttanut rakkauden, Jumala on tehnyt tämän illan ulkonaisesti synkäksi, mutta pohjaltaan iloa ja onnea säteileväksi. Jumala on johtanut teidät minun luokseni, Geneviève, hän on laskenut teidät minun käsivarsilleni, hän puhuu teille minun henkäykseni kautta. Jumala tahtoo viimein korvata tällä tavoin kaikki ne kärsimykset, jotka olemme kestäneet, kaikki ne hyveet, joita olemme harjoittaneet taistellessamme tätä rakkautta vastaan, joka näytti väärältä, ikäänkuin voisi tunne, joka niin kauvan oli puhdas ja aina niin syvä, olla rikos. Älkää siis itkekö enää, Geneviève! Geneviève, antakaa minulle kätenne! Tahdotteko olla veljen luona, tahdotteko, että tämä veli suutelee kunnioittaen teidän hameenne lievettä, poistuu kädet ristissä ja astuu kynnyksen yli kääntämättä päätään? Hyvä on, sanokaa sana, tehkää viittaus, niin näette minun poistuvan, ja niin jäätte yksin, vapaaksi ja turvaan, kuten neitsyt kirkkoon. Mutta jos, jumaloimani Geneviève, te päinvastoin tahdottekin muistella, että olen rakastanut teitä niin paljon, että olen ollut vähällä siihen kuolla, että minä tämän rakkauden vuoksi, jonka te voitte tehdä kohtalokkaaksi tai onnekkaaksi, olen pettänyt puoluelaiseni, että omissa silmissäni olen tehnyt itseni inhottavaksi ja arvottomaksi, tahdotteko ajatella kaikkea sitä onnea, jonka tulevaisuus on meille varannut, sitä voimaa ja tarmoa, joka sisältyy meidän nuoruuteemme ja rakkauteemme ja jolla me puolustamme onneamme ketä hyökkääjää vastaan hyvänsä! Oi, Geneviève, sinä olet hyvä enkeli, tahdotko, sano, tahdotko tehdä miehen niin onnelliseksi, ettei hän enää sure elämää, ettei hän halua ikuista autuutta? Siinä tapauksessa, sen sijaan, että työntäisit minut pois, hymyile minulle, Genevièveni, anna minun painaa kätesi sydäntäni vasten, taivu sen puoleen, joka haluaa sinua koko voimallaan, kaikilla toiveillaan, koko sielustaan; Geneviève, minun rakkauteni, minun elämäni, Geneviève, älä ota takaisin valaasi."

Nuoren naisen sydän keventyi näistä lempeistä sanoista: rakkauden kaiho, hänen entisten kärsimystensä tuottama väsymys veivät hänen voimansa; kyyneleet eivät enää kihonneet silmiin, ja kuitenkin kohottivat nyyhkytykset hänen polttavaa rintaansa.

Maurice käsitti, ettei Genevièvellâ enää ollut rohkeutta vastustaa, ja otti hänet syliinsä. Silloin Geneviève antoi päänsä vaipua hänen olkapäällensä ja hänen pitkä tukkansa pääsi valloilleen hänen rakastajansa palaville poskille.

Samassa tunsi Maurice Genevièven rinnan paisuvan, kuten laineet nousevat vielä myrskyn jälkeen.

"Voi, sinä itket, Geneviève", sanoi hän syvästi murheissaan, "sinä itket! Voi, rauhoitu! Ei, ei, milloinkaan en minä osta rakkautta halveksittavan tuskan hinnalla. Ei milloinkaan minun huuliani tahraa suudelma, jonka ainoakin katumuksen kyynel myrkyttäisi!"

Ja hän päästi käsivarsiensa elävän renkaan irti, hän loitonsi otsansa Genevièven otsasta ja kääntyi hitaasti.

Mutta heti, tuollaisen vastavaikutuksen kautta, joka on puolustautuvalle naiselle niin luonnollinen, koska hän puolustautuessaankin haluaa, kietoi Geneviève Mauricen kaulaan vapisevat kätensä, syleili häntä kiihkeästi ja painoi vasta tyrehtyneestä kyynelvuodosta vielä kylmän ja kostean poskensa nuoren miehen palavaa poskea vasten.

"Oi", sopersi hän, "älä hylkää minua, Maurice, sillä minulla ei ole maailmassa muuta kuin sinä".

Seuraava päivä

VII

Seuraava päivä

Kaunis auringonpaiste pilkisti vihreiden kaihtimien lävitse kullaten niiden kolmen ison ruusun lehdet, jotka puulaatikoissaan olivat Mauricen ikkunalla.

Nämä kukat, jotka olivat silmälle sitä arvokkaammat, kun niiden vuodenaika jo alkoi olla ohi, täyttivät tuoksullaan pienen kivipermantoisen ruokasalin, josta loisti puhtaus ja jossa säästeliäästi, mutta soreasti katetun pöydän ääressä istuivat Geneviève ja Maurice.

Ovi oli kiinni, sillä pöydällä oli kaikki, mitä ruokailijat tarvitsivat. He olivat tietenkin sanoneet toisillensa:

"Me olemme itse pöytäpalvelijoina."

Viereisessä huoneessa saattoi kuulla kotiapulaisen liikkuvan touhukkaana kuin Phaidran silmänpalvelija. Kesän viimeisten kauniiden päivien lämpö ja valo tunkeutui puoliavoimien sälekaihtimien raoista ja pani auringon hyväilemien ruusupensaiden lehdet kimaltelemaan kullan- ja smaragdin värisinä.

Geneviève pudotti lautaselleen sormissaan pitelemänsä kultaisen hedelmän ja uneksivana, hymyillen ainoastaan huulillaan, hänen suurten silmiensä katsellessa surumielisen kaihoovina, hän jäi istumaan vaiteliaana, velttona, tylsänä, vaikkakin rakkauden auringosta eloisana ja onnellisena, kuten nämä kauniit kukat taivaan auringosta.

Pian hänen silmänsä hakivat Mauricen silmät ja löysivätkin ne häneen kohdistettuina: hänkin katseli huumaantuneena ja uneksi.

Silloin hän laski pehmeän ja valkoisen käsivartensa nuoren miehen olkapäälle, joka vavahti; sitten hän nojasi siihen päänsä niin luottavasti ja vapaasti, että pelkkä rakkaus ei siihen kykene.

Geneviève katseli häntä puhumatta ja punastui katsellessaan.

Mauricen ei tarvinnut muuta kuin hieman taivuttaa päätänsä painaakseen huulensa rakastajattarensa puoliavonaisille huulille.

Hän taivutti päänsä; Geneviève kalpeni, ja hänen silmänsä sulkeutuivat kuin kukkasen terälehdet, joka peittää kupunsa valon säteiltä.

Täten he olivat uinuneina tuohon harvinaiseen onnellisuuteen, kun soittokellon terävä ääni sai heidät värähtämään.

He irtautuivat toinen toisestaan.

Kotiapulainen astui sisään ja sulki oven salaperäisenä.

"Siellä on kansalainen Lorin", sanoi hän.

"Ah, tuo rakas Lorin", sanoi Maurice; "menen lähettämään hänet pois. Suo anteeksi, Geneviève."

Geneviève pysäytti hänet.

"Lähetätte ystävänne pois, Maurice", sanoi hän; "kelpo ystävän, joka on teitä lohduttanut, auttanut, tukenut? Ei, minä en tahdo karkoittaa sellaista ystävää talostanne enempää kuin sydämestännekään; astukoon hän sisään, Maurice, astukoon sisään!"

"Kuinka, sallitteko te...?" sanoi Maurice.

"Minä tahdon", sanoi Geneviève.

"Voi, te olette siis huomannut, etten minä rakasta teitä kylliksi", huudahti Maurice ihastuksissaan tästä hienotunteisuudesta, "ja teitä olisi palvottava".

Geneviève tarjosi nuorelle miehelle punastuvan otsansa; Maurice avasi oven, ja sisään astui Lorin, kauniina kuin päivä puolimyskikeikarin puvussaan. Huomatessaan Genevièven hän hämmästyi, minkä jälkeen seurasi kunnioittava tervehdys.

"Tule, Lorin, tule", sanoi Maurice, "ja katsele rouvaa. Sinut on syösty valtaistuimeltasi, Lorin: nyt on olemassa eräs, jonka asetan sinun edellesi. Olisin antanut henkeni sinun puolestasi; hänen vuoksensa, siinä ei sinulle ole mitään uutta, Lorin, hänen vuoksensa olen antanut kunniani."

"Madame", sanoi Lorin vakavana, mikä todisti hänen olevan syvästi liikutetun, "minä koetan rakastaa Mauricea enemmän kuin te, jotta hän ei kokonaan lakkaisi rakastamasta minua".

"Istukaa, hyvä herra", sanoi Geneviève hymyillen.

"Niin, istu", sanoi Maurice, joka oikealla kädellään puristi ystävänsä ja vasemmalla rakastajattarensa kättä; täten hänen sydämensä täytti koko se onni, mitä ihminen voi maan päällä tavoitella.

"Sinä et siis enää tahdo kuolla? Sinä et enää halua antaa tappaa itseäsi?"

"Kuinka niin?" kysyi Geneviève.

"Voi, hyvä Jumala", sanoi Lorin, "miten epävakainen eläin ihminen on, ja kuinka oikeassa filosofit ovatkaan halveksiessaan hänen kevytmielisyyttänsä. Tuossa on yksi, uskotteko sen, madame, joka eilen illalla tahtoi hypätä veteen, joka selitti, ettei tässä maailmassa enää ollut hänelle mahdollista löytää onnea; ja nyt minä löydän hänet tänä aamuna hilpeänä, iloisena, hymy huulillaan, onni otsallaan, elämä sydämessään, hyvin katetun pöydän ääressä; tosin hän ei syö, mutta se ei todista hänen olevan sen vähemmän onnellisen."

"Kuinka", sanoi Geneviève, "tahtoiko hän tehdä kaiken tuon?"

"Kaiken sen, ja vielä paljon muutakin; minä kerron sen teille myöhemmin; mutta tällä haavaa minulla on kova nälkä; se on Mauricen vika, sillä hän pani minut juoksemaan Saint-Jacques-kaupunginosan pitkin ja poikin eilen illalla. Sallikaa minun hyökätä teidän aamiaisenne kimppuun, johon ette kumpainenkaan ole koskenutkaan."

"Hän on tosiaan oikeassa!" huudahti Maurice iloisena kuin lapsi; "syökäämme aamiaista. Minä en ole syönyt, ettekä tekään, Geneviève."

Hän tarkasti Lorinin katsetta mainitessaan tämän nimen; mutta Lorinin kasvot eivät värähtäneetkään.

"Kas, sinä olet siis arvannut, että se on hän?" kysyi Maurice.

"Totta helkkarissa!" vastasi Lorin leikaten itselleen ison viipaleen punaisen ja valkoisen kirjavaa kinkkua.

"Minulla on myöskin nälkä", sanoi Geneviève ojentaen lautasensa.

"Lorin", sanoi Maurice, "minä olin eilen illalla sairas".

"Sinä olit enemmän kuin sairas, sinä olit hullu."

"No niin, minä luulen, että sinä olet sen sijaan kipeä tänä aamuna."

"Kuinka niin?"

"Sinä et ole vielä sepittänyt runoja."

"Ajattelin juuri niitä tehdä.

"Seurassa kun sulotarten, Phoibos lyyraa soittelee, lyyran hukkaa matkan varteen, Venusta jos seurailee."

"Hyvä! Onhan siinä nelisäkeinen runo siinäkin", sanoi Maurice nauraen.

"Ja sinun on tyydyttävä siihen, koska meidän on ryhdyttävä keskustelemaan vähemmän hauskoista asioista."

"Mitä nyt taas on tapahtunut?" kysyi Maurice levottomana.

"Minä olen ensi kerralla vartiossa Conciergerien vankilassa."

"Conciergeriessä!" sanoi Geneviève; "kuningatarta vartioimassa?"

"Kuningatarta... luulenpa niin, madame."

Geneviève kalpeni; Maurice rypisti kulmiaan ja antoi Lorinille merkin.

Tämä leikkasi itselleen uuden viipaleen kinkkua, kahta vertaa suuremman kuin edellisen.

Kuningatar oli todella viety Conciergerien vankilaan, jonne nyt aiomme seurata häntä.

VIII

Conciergerien vankila

Change-sillan ja Fleurs-rantakadun kulmassa kohoavat Ludvig Pyhän vanhan palatsin jäännökset. Ennen muita nimitettiin tätä Palatsiksi, kuten Roomaa sanottiin Kaupungiksi, ja se on yhä säilyttänyt tämän ylhäisen nimensä, vaikka ainoat kuninkaat, jotka siinä asuvat, ovat kirjureita, tuomareita ja riitapuolia.

Tämä oikeuspalatsi on suuri ja synkkä rakennus, joka herättää enemmän pelkoa kuin rakkautta ankaraa oikeuden jumalatarta kohtaan. Siellä näkee ihmiskoston kaikki välineet ja tunnusmerkit koottuina ahtaaseen tilaan. Täällä ovat salit, joissa syytetyt säilytetään; tuonnempana salit, joissa heidät, tuomitaan; alempana komerot, jonne heidät teljetään tuomittua; ovella on pieni aukio, jossa heidät merkitään punaisella, häpeällisellä raudalla; sadanviidenkymmenen askelen päässä edellisestä on toinen suurempi aukio, jossa heidät tapetaan, toisin sanoen Grève-tori, jossa saatetaan päätökseen se, mitä palatsissa on pantu alulle.

Oikeudella on, kuten huomataan, kaikki käsillä.

Koko tämä rakennusryhmä, jonka surulliset, harmaat, pienillä ristikkoikkunoilla varustetut osat liittyvät toinen toiseensa, jonka ammottavat holvikaaret muistuttavat Lunettes-rantakadun varrella olevia ristikko-ikkunaisia luolia, on Conciergerie.

Tässä vankilassa on komeroita, joita Seinen vesi kostuttaa mustalla liejullaan; siinä on salaperäisiä uloskäytäviä, jotka muinoin johtivat virtaan ne uhrit, jotka tahdottiin saada häviämään.

Vuonna 1793 oli Conciergerie, mestauslavan väsymätön muonanhankkija, täpösen täynnä vankeja, joista yhdessä tunnissa tehtiin kuolemaantuomittuja. Tällä aikakaudella oli Ludvig Pyhän vanha vankila todellakin kuoleman majatalo.

Porttien holvikaarien alla kiikkui öisin punainen lyhty, tämän tuskien paikan kaamea merkki.

Sen päivän edellisenä iltana, jolloin Maurice, Lorin ja Geneviève söivät yhdessä aamiaista, oli kumea jyrinä tärisyttänyt rantakadun kivitystä ja vankilan ikkunoita; sitten oli jyrinä lakannut tultuaan suippokaarisen portin kohdalle; santarmit olivat kolkuttaneet porttia sapeliensa kahvoilla, tämä portti oli avautunut, ajoneuvot olivat ajaneet pihaan, ja kun ovi oli kääntynyt kiinni saranoillaan, kun salvat olivat kitisseet, oli nainen noussut vaunuista.

Heti nielaisi hänet ammollaan auki oleva ovi. Kolme neljä uteliasta päätä, jotka olivat lähestyneet tarkastaakseen vankia ja ilmestyneet puolivarjoon, sukelsi taas pimeyteen; sitten kuului muutama epähieno naurunremahdus ja muutamia karkeita jäähyväisiä, joita vaihtavat miehet poistuivat näkymättä, vaikka heidän puheensa kuuluikin.

Nainen, joka oli tällä tavoin tuotu, oli jäänyt ensimmäisen pikkuportin sisäpuolelle santarmien kanssa; hän huomasi täytyvän astua sisään toisesta, mutta unohti, että mennessä pikkuportista on samalla kertaa nostettava jalkaa ja taivutettava päätä, sillä alhaalla on kynnys ja ylhäällä kamana.

Vanki, joka varmaankaan ei vielä ollut hyvin tottunut vankiloiden rakenteeseen, vaikka olikin asunut niissä jo kauvan, unohti taivuttaa päätänsä ja löi otsansa rajusti rautatankoon.

"Sattuiko kipeästi, kansatar?" kysyi eräs santarmeista.

"Mikään ei tee minuun enää nykyään kipeätä", vastasi hän rauhallisesti.

Ja hän astui ovesta päästämättä valitusta, vaikka silmäkulmien yläpuolella näkyi melkein verinen jälki, jonka rautatangon kosketus oli aikaansaanut.

Pian tuli näkyviin vankilanpäällikön nojatuoli, joka herätti vankien silmissä enemmän kunnioitusta kuin kuninkaan valtaistuin hovimiesten silmissä, sillä vankilanpäällikkö on armonosoitusten jakelija; kaikki armonosoitukset ovat vangille tärkeät; usein muuttaa pienikin suosionosoitus hänen synkän taivaansa valoisaksi.

Asetuttuaan istumaan nojatuoliinsa ei vankilanpäällikkö Richard oman tärkeytensä tunnossa ollut siitä noussut huolimatta rautaristikkojen äänistä ja ajoneuvojen jyrinästä, jotka ilmoittivat hänelle uuden vieraan; vankilanpäällikkö Richard otti nuuskaa, katsahti vankiin, avasi hyvin suuren vankiluettelon ja kastoi kynän pieneen mustapuiseen mustepulloon, jonka musteessa, vaikka se olikin reunoilta kovettunutta, keskellä vielä oli kosteata sakkaa, kuten tulivuoren aukon keskellä aina on hiukan sulaa ainetta.

"Kansalainen vankilanpäällikkö", sanoi saattovartion päällikkö, "laita meille ote vankiluettelosta ja vilkkaasti, sillä meitä odotetaan kärsimättömästi Kommuunissa".

"No, se ei kauvan kestä", sanoi vankilanpäällikkö kaataen mustepulloonsa muutamia viinitippoja, jotka olivat jääneet lasin pohjaan; "minun käteni on sitä varten tehty, Luojan kiitos! Nimesi ja etunimesi, kansatar?"

Ja kostuttaen kynänsä tilapäiseen musteeseen, hän valmistautui kirjoittamaan alapäähän sivua, jonka seitsemän kahdeksasosaa jo oli täyteen kirjoitettu, uuden tulokkaan henkilötiedot; sillä aikaa kun kansatar Richard, hyväntahtoisen näköinen vaimo, seisten hänen tuolinsa takana, tarkasteli melkein kunnioittavan hämmästyneenä tätä hänen miehensä kuulustelemaa naista, joka näytti samalla haavaa niin surulliselta, niin jalolta ja niin rohkealta.

"Marie Antoinette Johanna Josefa, Lothringin herttuatar", vastasi vanki, "Itävallan arkkiherttuatar, Ranskan kuningatar".

"Ranskan kuningatar?" toisti vankilanpäällikkö nousten hämmästyneenä seisomaan tuolinsa käsinojan varaan.

"Ranskan kuningatar", toisti vanki samalla äänensävyllä. "Toisin sanoen Capetin leski", sanoi saattovartion päällikkö.

"Kumpi näistä kahdesta nimestä on minun kirjoitettava? kysyi vankilanpäällikkö.

"Kumman vain haluat, kunhan kirjoitat nopeasti", sanoi saattovartion päällikkö.

Vankilanpäällikkö painui istumaan nojatuoliinsa, ja hiukan vapisevin käsin hän kirjoitti luetteloonsa ne etunimet, sen nimen ja sen arvon, jonka vanki oli ilmoittanut; tämän kirjoituksen muste näyttää vielä tänä päivänä punertavalta luettelossa, jonka arvokkaimman osan lehtiä vallankumousajan vankilan rotat ovat nakerrelleet.

Richardin vaimo seisoi yhä miehensä nojatuolin takana; kuitenkin oli uskonnollisen säälin tunne pannut hänet ristimään kätensä.

"Ikänne?" jatkoi vankilanpäällikkö.

"Kolmekymmentäseitsemän vuotta ja yhdeksän kuukautta", vastasi kuningatar.

Richard ryhtyi uudelleen kirjoittamaan, selosti sitten tarkalleen tuntomerkit ja teki viimein erikoismuistutukset ja merkinnät.

"Hyvä", sanoi hän, "valmis on".

"Minne vanki viedään?" kysyi saattovartion päällikkö. Richard otti toisen annoksen nuuskaa ja katsahti vaimoansa.

"Herrainen aika!" sanoi tämä, "meille ei ole etukäteen ilmoitettu, joten emme tiedä ensinkään..."

"Hae!" sanoi santarmikorpraali.

"Onhan neuvoston huone", virkkoi vaimo.

"Hm, se on kovin suuri", mutisi Richard.

"Sitä parempi! Jos se on suuri, voi siihen helpommin asettaa vartiomiehet."

"Olkoon neuvoston huone", sanoi Richard; "mutta siinä ei tällä hetkellä voi asua, koska siinä ei ole vuodetta".

"Se on totta", vastasi vaimo, "sitä minä en ajatellut".

"Pyh!" sanoi muuan santarmeista, "laitetaan sinne vuode huomenna, ja huomenhan tulee pian".

"Sitäpaitsi voi kansatar viettää tämän yön meidän huoneessamme; eikö niin, hyvä mieheni?" sanoi Richardin vaimo.

"No niin, entä me sitten?" sanoi vankilanpäällikkö.

"Me emme mene maata; kuten kansalainen santarmi sanoi, on yksi yö pian vietetty".

"Saattakaa siis kansatar minun huoneeseeni", sanoi Richard.

"Sillä välin te laitatte valmiiksi meidän kuittimme, eikö niin?"

"Löydätte sen tullessanne takaisin."

Richardin vaimo otti kynttilän, joka paloi pöydällä, ja lähti ensimmäisenä.

Marie Antoinette seurasi häntä sanomatta sanaakaan, rauhallisena ja kalpeana kuin aina; kaksi ovenvartijaa, joille Richardin vaimo antoi merkin, astui jäljessä. Kuningattarelle osoitettiin vuode, johon Richardin vaimo kiirehti laittamaan puhtaat lakanat. Ovenvartijat asettuivat oville; sitten ovi suljettiin kaksinkertaiseen lukkoon, ja Marie Antoinette jäi yksin.

Miten hän tämän yön vietti, sitä ei kukaan tiedä, koska hän oli kahdenkesken Jumalan kanssa.

Vasta seuraavana aamuna kuningatar saatettiin neuvoston huoneeseen, joka oli pitkän nelikulmion muotoinen ja jonka ovesta tullaan Conciergerien käytävään. Se oli pitkin pituuttaan jaettu kahtia väliseinällä, joka ei ulottunut kattoon asti.

Toinen osasto oli vartiomiesten huone.

Toinen oli kuningatarta varten.

Kumpaakin kammiota valaisi yksi, paksulla rautaristikolla varustettu ikkuna.

Oven sijasta oli varjostin erottamassa kuningattaren vartijoistaan, ja se sulki keskellä olevan aukon.

Koko huoneen lattia oli laskettu syrjilleen asetetuista tiiliskivistä.

Seiniä olivat muinoin koristaneet kullatusta puusta tehdyt kehykset, joista vielä riippui liljakuvioiset seinäpaperien riekaleet.

Vuode, joka oli asetettu vastapäätä ikkunaa, ja tuoli ikkunan vieressä, siinä koko kuninkaallisen vankilan kalustus.

Astuessaan sisään pyysi kuningatar, että hänelle tuotaisiin hänen kirjansa ja käsityönsä.

Hänelle tuotiin _Englannin vallankumoukset_, jonka hän oli aloittanut Templessä, _Nuoren Anacharsiksen matka_ sekä kirjo-ompeluksensa.

Santarmit asettuivat puolestaan asumaan viereiseen osastoon. Historia on säilyttänyt heidän nimensä, kuten niiden halvimpienkin henkilöiden nimet, jotka kohtalo liittää suuriin onnettomuuksiin; heihin heijastuu välähdys sitä valoa, jonka räjähtävä ruuti synnyttää murskatessaan kuninkaiden valtaistuimet tai kuninkaat itsensä.

Heidän nimensä olivat Duchesne ja Gilbert.

Kommuuni oli määrännyt nämä kaksi miestä, jotka se tunsi hyviksi isänmaanystäviksi, ja heidän oli jäätävä alituisiksi vartiomiehiksi kammioonsa aina Marie Antoinetten tuomion langettamiseen saakka: tällä tavoin toivottiin voitavan välttää sellaisen palveluksen melkein välttämätön epäsäännöllisyys, joka vaihtuu useita kertoja päivässä, ja heidät oli tehty hirveässä määrässä vastuunalaisiksi.

Tänä päivänä sai kuningatar näiden molempien miesten keskustelusta, jonka jokaisen sanan hän kuuli, ellei erikoinen syy pakottanut heitä hiljentämään ääntään, tiedon tästä toimenpiteestä; hän tuli siitä samalla kertaa sekä iloiseksi että levottomaksi; sillä, joskin hän toiselta puolen myönsi näiden miesten olevan hyvin luotettavia, koskapa heidät oli valittu niin monesta tarjolla olevasta, hän toiselta puolen ajatteli ystäviensä keksivän useampia tilaisuuksia lahjoa kaksi tunnettua, alituista vartijaa, kuin sata tuntematonta, jotka sattuma määräsi ja jotka odottamatta tulivat hänen luoksensa yhdeksi ainoaksi päiväksi.

Ensimmäisenä yönä oli toinen santarmeista tapansa mukaan tupakoinut ennen maatapanoaan; tupakansavu tunki väliseinän aukoista ja tuli piirittämään kuningatarparkaa, jonka herkkyyttä onnettomuus oli kiihoittanut sen sijaan, että se olisi sitä tylsyttänyt.

Pian hän tunsi savun ja kuvotusta; hänen päätänsä ahdisti painostava tukehtuminen; mutta uskollisena lannistumattomalle ylpeydelleen hän ei valittanut ensinkään.

Valvoessaan tuskaisena ja kenenkään häiritsemättä yön hiljaisuutta, hän luuli kuulevansa jonkinlaista vaikerrusta, joka tuli ulkoapäin; tämä vaikerrus oli surullinen ja pitkällinen, siinä oli jotakin turmiotatietävää ja läpitunkevaa kuin tuulen ulvonnassa aukeissa käytävissä, kun myrsky lainaa ihmisäänen antaakseen eloa luonnonvoimien intohimoille.

Pian hän huomasi tämän äänen, joka ensin oli saanut hänet vapisemaan, tämän tuskallisen ja hellittämättömän äänen olevan rantakadulla ulvovan koiran surullista valitusta. Hän ajatteli heti Black-parkaansa, jota hän ei ollut muistanut sillä hetkellä kun lähti Templestä ja jonka äänen hän luuli tuntevansa. Tosiaankin oli koiraparka, joka liiallisella valppaudellaan oli saattanut emäntänsä turmioon, lähtenyt alas hänen perässään, seurannut ajopelejä aina Conciergerien ristikoille saakka; se oli lähtenyt loitommalle vain siksi, että portin kaksinkertainen rautaterä oli sulkeutuessaan ollut vähällä leikata sen kahtia.

Mutta pian oli eläinparka palannut ja ymmärrettyään emäntänsä olevan suljettuna tähän suureen kivihautaan se huusi häntä ulvoen avukseen ja odotti hyväilevää vastausta kymmenen askelen päässä vartiomiehestä.

Kuningatar vastasi huokaamalla, mikä sai hänen vartijansa heristämään korviansa.

Mutta kun tämä huokaus oli ainoa ja kun mitään muuta ääntä ei enää kuulunut Marie Antoinetten huoneesta, tulivat hänen vartijansa pian taas levollisiksi ja vaipuivat horrostilaansa.

Seuraavana päivänä aamun valjetessa oli kuningatar noussut makuulta ja pukeutunut. Istuen ristikkoikkunan ääressä, jonka rautatankojen heikentämä, sinertävä valo lankesi hänen laihtuneille käsilleen, hän näytti lukevan, mutta hänen ajatuksensa oli hyvin kaukana kirjasta.

Santarmi Gilbert avasi varjostimen puoleksi ja katseli häntä ääneti. Marie Antoinette kuuli huonekalun kahinan sen taittuessa kokoon ja hipaistessa permantoa, mutta hän ei kohottanut edes päätänsä.

Hän istui sellaisessa asennossa, että santarmit saattoivat nähdä hänen päänsä, joka kylpi kokonaan tässä aamuvalossa.

Santarmi Gilbert antoi toverilleen merkin tulla katsomaan hänen kanssaan aukosta.

Duchesne astui hänen viereensä.

"Katsopas", sanoi Gilbert hiljaa, "kuinka kalpea hän on: sehän on hirveätä. Hänen punareunaiset silmänsä todistavat hänen kärsivän; voisi sanoa hänen itkeneen."

"Tiedäthän hyvin", sanoi Duchesne, "ettei Capetin leski koskaan itke; hän on liian ylpeä siihen".

"Siinä tapauksessa se todistaa hänen olevan sairaan", sanoi Gilbert.

Sitten hän kysyi korottaen äänensä:

"Sanohan, kansatar Capet, oletko sinä sairas?"

Kuningatar nosti silmänsä hitaasti ja hänen katseensa kohdistui kirkkaana ja kysyvänä näihin molempiin miehiin.

"Minulleko te puhutte, hyvät herrat?" sanoi hän hyvin lempeällä äänellä, sillä hän oli luullut huomanneensa myötätunnon vivahduksen sen miehen äänenpainossa, joka oli puhutellut häntä.

"Niin, kansatar, sinulle", virkkoi Gilbert, "ja me kysymme sinulta, oletko sairas".

"Miksi niin?"

"Koska sinun silmäsi ovat hyvin punaiset."

"Ja kun olet samalla kertaa hyvin kalpea", lisäsi Duchesne.

"Kiitos, hyvät herrat. En, minä en ole ensinkään sairas; olen vain kärsinyt kovasti tänä yönä."

"Ah niin, sinulla on surusi."

"Ei, hyvät herrat, koska suruni ovat aina samat ja uskonto on opettanut minua laskemaan ne ristin juureen, eivät suruni aiheuta minulle toisena päivänä enemmän kärsimyksiä kuin toisenakaan; ei, olen sairas, koska en ole paljon nukkunut tänä yönä."

"Niin, uusi asunto, vuoteen vaihto", sanoi Duchesne.

"Ja eihän asunto ole kaunis", lisäsi Gilbert.