Part 7

"No niin", sanoi hän, "olemme nyt Hävinneiden askelten salissa. Nyt on sinun asiasi, kansalainen arkkitehti, opastaa meitä ja panna parastasi näyttääksesi, ettei paljastuksesi ole mitään jaarittelua; sillä näetkö, vallankumous on tehnyt lopun kaikista noista tyhmyyksistä, emmekä me usko enempää maanalaisiin käytäviin kuin kenkiinkään. Mitä sinä siitä sanot, kansalainen Richard?" lisäsi Santerre kääntyen karvalakkisen ja villaliivisen miehen puoleen.

"Minä en milloinkaan ole sanonut, ettei Conciergerien alla ole mitään maanalaista käytävää", vastasi tämä; "ja tässä on Gracchus, joka on kymmenen vuotta ollut ovenvartijana ja siis tuntee Conciergerien kuten oman taskunsa, eikä hän kuitenkaan tiedä sen maanalaisen käytävän olemassaolosta, josta kansalainen Giraud puhuu; mutta kun kansalainen Giraud kuitenkin on kaupungin arkkitehti, täytyy hänen tuntea tämä paremmin kuin me, koskapa se on hänen virkansa".

Théodore värisi kiireestä kantapäähän kuullessaan nämä sanat.

"Onneksi", mutisi hän, "on sali suuri, ja ennenkuin he löytävät sen, mitä etsivät, he saavat etsiä ainakin kaksi päivää".

Mutta arkkitehti avasi ison paperikäärönsä, pani silmälasit nenälleen ja polvistui tarkastamaan pohjapiirrosta Gracchuksen pidellessä lyhtyä, josta lähti väräjävä valo.

"Pelkäänpä", pilkkasi Santerre, "että kansalainen Giraud on nähnyt unta".

"Saatpa nähdä, kansalainen kenraali", sanoi arkkitehti, "saatpa nähdä, olenko minä haaveilija; malta, malta".

"Näethän, että maltamme", sanoi Santerre.

"Hyvä on", sanoi arkkitehti.

Sitten hän ryhtyi laskemaan:

"Kaksitoista ynnä neljä on kuusitoista", sanoi hän, "ynnä kahdeksan on neljäkolmatta, joka jaettuna kuudella on neljä; minkä jälkeen meille jää puoli; siinä se on, minä tiedän paikan, ja jos erehdyn jalankin verran, voitte sanoa minua tietämättömäksi ihmiseksi".

Arkkitehti lausui nämä sanat niin varmasti, että kansalainen Théodore jähmettyi kauhusta.

Santerre katseli pohjapiirrosta jonkin verran kunnioittavasti; näkyi, että hän ihmetteli sitäkin enemmän, kun ei ymmärtänyt mitään.

"Seuratkaa nyt tarkasti, mitä aion sanoa."

"Minne sitten?" kysyi Santerre.

"Tällä kartalla, jonka olen piirustanut, helkkarissa! Seuraatteko mukana? Kolmentoista jalan päässä seinästä on liikkuva paasi; olen merkinnyt sen A:lla. Näettekö sen?"

"Tottahan minä näen A:n", sanoi Santerre; "luuletko sinä, etten minä osaa lukea?"

"Tämän paaden alla ovat portaat", jatkoi arkkitehti; katsokaa, olen merkinnyt ne B:llä".

"B", toisti Santerre; "näen B:n, mutta en portaita". Ja kenraali alkoi äänekkäästi nauraa omalle sukkeluudelleen.

"Kun paasi on nostettu, kun jalkanne on viimeisellä portaalla", virkkoi arkkitehti, "laskekaa viisikymmentä kolmen jalan askelta ja katsokaa ylöspäin, niin olette juuri kanslian kohdalla, minne tämä maanalainen käytävä päättyy kulkien kuningattaren kopin alitse".

"Capetin lesken kopin, aiot sinä sanoa, kansalainen Giraud", sujahutti Santerre rypistäen kulmiaan.

"Juuri niin, Capetin lesken."

"Mutta sinähän sanoit kuningattaren."

"Vanha tottumus."

"Ja te sanotte siis, että se on löydettävissä kanslian alta?" kysyi Richard.

"Ei ainoastaan kanslian alta, vaan sanonpa teille vielä, minkä kanslian osan kohdalta se on löydettävissä: uunin alta."

"Älähän, se on kummallista", sanoi Gracchus; "todellakin joka kerta, kun minä pudotan halon sille paikalle, kivi kumahtaa".

"Jos me löydämme sen, mitä olet sanonut, kansalainen arkkitehti, minä tosiaankin myönnän, että mittaustiede on kaunis asia."

"No myönnä siis, kansalainen Santerre, sillä minä vien sinut sille paikalle, joka on merkitty A:lla."

Kansalainen Théodore painoi kyntensä lihaan saakka.

"Jahka olen nähnyt, jahka olen nähnyt", sanoi Santerre; "minä olen kuin pyhä Tuomas."

"Kas, sinä sanot _pyhä Tuomas?_"

"Niin kautta kunniani sanonkin, kuten sinä sanoit _kuningatar_ tottumuksesta; mutta minua ei varmastikaan syytetä siitä, että vehkeilisin pyhän Tuomaan puolesta."

"Enkä minä kuningattaren."

Tämän sanottuaan arkkitehti otti näppärästi mittapuunsa, mittasi sylet ja pysähdyttyhän sekä sitten laskettuaan tarkoin kaikki välimatkat löi erääseen permantopaateen.

Tämä paasi oli juuri sama, jota kansalainen Théodore oli lyönyt raivokkaassa vihassaan.

"Tässä se on, kansalainen kenraali", sanoi arkkitehti.

"Luuletko niin, kansalainen Giraud?"

Kojussa oleva isänmaanystävä hairahtui iskemään voimakkaasti nyrkillään reiteensä ja päästämään kumean murinan.

"Olen siitä varma", toisti Giraud; "ja teidän tarkastuksenne yhdessä minun tiedotukseni kanssa todistaa Konventille, etten ole erehtynyt. Niin, kansalainen kenraali", jatkoi arkkitehti korostaen joka sanaa, "tämän paaden alta avautuu käytävä, joka päätyy kansliaan kulkien Capetin lesken kopin alitse. Nostakaamme tämä paasi, tulkaa alas käytävään minun kanssani, ja minä otan todistaakseni teille, että kaksi miestä, vieläpä yksikin, voisi yhdessä yössä ryöstää hänet kenenkään sitä epäilemättä."

Arkkitehdin sanojen aikaansaama kauhistuksen ja ihastuksen mumina pääsi koko ryhmästä ja kuului kansalaisen Théodoren korviin saakka: tämä näytti muuttuneen patsaaksi.

"Siinä on meille vaara", jatkoi Giraud. "No niin, kun minä nyt laitan maanalaiseen käytävään ristikon, joka leikkaa sen kahtia ennenkuin saavutaan Capetin lesken koppiin saakka, niin pelastan isänmaan."

"Oi", sanoi Santerre, "kansalainen Giraud, siinä on sinulla hieno ajatus".

"Helvetti sinun järkesi sotkekoon, kolminkertainen tyhmyri!" murisi isänmaanystävä kahta raivokkaammin.

"Nostapas nyt paasi", sanoi arkkitehti kansalaiselle Gracchukselle, joka paitsi lyhtyään kantoi vielä sorkkarautaa.

Kansalainen Gracchus ryhtyi työhön, ja hetken perästä oli paasi nostettuna.

Silloin näkyi ammottava maanalainen käytävä portaineen, jotka hävisivät syvyyteen, ja sieltä pääsi ummehtunut löyhkä, joka oli paksu kuin sumu.

"Taaskin myttyyn mennyt yritys!" mutisi kansalainen Théodore. "Voi, taivas ei siis tahdo, että hän pääsee karkaamaan, ja hänen asiansa on siis kirottu asia!"

XI

Kansalainen Gracchus

Hetken ajan jäi kolmen miehen ryhmä liikkumattomaksi maanalaisen käytävän suulle ovenvartijan laskiessa aukkoon lyhtynsä, joka ei kyennyt valaisemaan sen pohjaa.

Arkkitehti vallitsi voitonriemuisena kolmea toveriaan koko neronsa suuruudella.

"No niin", sanoi hän hetken kuluttua.

"Totisesti, niin", vastasi Santerre, "siinä on kyllä käytävä eittämättömästi. Kuitenkin on otettava vielä selville, minne se johtaa."

"Niin", toisti Richard, "se on otettava selville".

"No hyvä, lähde alas, kansalainen Richard, niin näet itse, olenko minä puhunut totta."

"Voin tehdä paremminkin kuin mennä sitä kautta", sanoi vankilanpäällikkö. "Me palaamme sinun ja kenraalin kanssa Conciergeriehen. Siellä sinä nostat uunin arinakiven, niin me saamme nähdä."

"Niin oikein!" sanoi Santerre. "Lähdetään!"

"Mutta varo", virkkoi arkkitehti, "auki jäänyt paasi saattaa tuoda jonkun mieleen ajatuksia!"

"Kenen perhanan sinä luulet tulevan tänne tähän aikaan?" sanoi Santerre.

"Sitäpaitsi", sanoi Richard, "on tämä sali tyhjä, ja jos Gracchus jää tänne, on se riittävä".

"Olkoon niin", sanoi Gracchus.

"Onko sinulla asetta?" kysyi Santerre.

"Minulla on sapelini ja tämä sorkkarauta, kansalainen kenraali."

"Mainiota! Vartioi tarkoin. Kymmenen minuutin kuluttua olemme luonasi."

Ja suljettuaan ristikko-oven lähtivät kaikki kolme Mercierien salin kautta hakemaan Conciergerien erikoista käytävää.

Ovenvartija katseli heidän loittonemistaan; hän seurasi heitä silmillään niin kauvan kuin saattoi heidät nähdä; hän kuunteli heidän askeliaan niin kauan kuin kuuli; sitten jäätyään kokonaan yksin hän asetti lyhtynsä maahan, istuutui laskien jalkansa käytävän aukkoon roikkumaan ja vajosi mietteisiinsä.

Ovenvartijatkin vajoavat toisinaan mietteisiinsä; mutta tavallisesti ei viitsitä ottaa selvää, mitä he miettivät.

Yhtäkkiä, ollessaan juuri syvimmissä mietteissään, hän tunsi käden laskeutuvan olkapäällensä.

Hän kääntyi, näki tuntemattoman olennon ja aikoi huutaa; mutta samassa painoi jääkylmä pistooli hänen otsaansa.

Hänen äänensä tarttui kurkkuun, hänen käsivartensa vaipuivat voimattomina alas, hänen silmänsä muuttuivat niin rukoileviksi, kuin saattoivat.

"Ei sanaakaan", sanoi vastatullut, "tai olet kuoleman oma".

"Mitä te haluatte, hyvä herra?" sopersi ovenvartija.

Vieläpä vuonna 93:kin saattoi, kuten näkyy, olla hetkiä, jolloin ei sinuteltu ja jolloin unohdettiin sanoa toisiaan kansalaiseksi.

"Minä tahdon", vastasi kansalainen Théodore, "että päästät minut tuonne alas".

"Tekemään mitä?"

"Mitä se sinuun kuuluu?"

Ovenvartija katseli hyvin hämmästyneenä miestä, joka pyysi häneltä tällaista.

Hänen puhetoverinsa luuli tämän katseen pohjalta löytävänsä ymmärtämyksen välähdyksen.

Hän laski aseensa.

"Etkö tahtoisi tulla rikkaaksi?"

"En tiedä; kukaan ei ole minulle ehdottanut mitään sellaista."

"Hyvä, minä ehdotan."

"Tarjoatteko te minulle rikkautta, minulle?"

"Tarjoan."

"Mitä te käsitätte rikkaudella?"

"Viisikymmentätuhatta livreä kullassa, esimerkiksi; kova raha on harvinaista, ja viisikymmentätuhatta livreä kullassa on tänään miljoonan arvoinen. Hyvä on, minä tarjoan sinulle viisikymmentätuhatta livreä."

"Jotta minä päästäisin teidät tuonne alas?"

"Niin, mutta ehdolla, että tulet mukanani ja että autat minua tekemään, mitä aion."

"Mutta mitä te siellä teette? Viidessä minuutissa olisi tämä käytävä täynnä sotamiehiä, jotka pidättäisivät teidät."

Kansalainen Théodore hämmästyi näiden sanojen vakavuutta.

"Voitko estää sotilaita sinne tulemasta?"

"Minulla ei ole mitään keinoa; en tiedä mitään keinoa, etsin turhaan."

Ja saattoi huomata, että ovenvartija kokosi älynsä koko tarkkanäköisyyden keksiäkseen tämän keinon, joka tulisi hänelle tuottamaan viisikymmentätuhatta livreä.

"Mutta huomenna", kysyi kansalainen Théodore, "voimmeko silloin mennä sinne?"

"Voidaan epäilemättä; mutta huomiseen mennessä asetetaan tähän käytävään rautaristikko, joka täyttää koko sen leveyden, ja suuremmaksi varmuudeksi on vielä sovittu, että tämä ristikko on umpinainen, kiinteä ja ilman ovea."

"Silloin on keksittävä toinen keino", sanoi kansalainen Théodore,

"Niin, on keksittävä toinen keino", sanoi ovenvartija; "tuumikaamme".

Kuten siitä monikkomuodosta näkyi, jota kansalainen Gracchus käytti, olivat hän ja kansalainen Théodore jo liitossa. "Mitä sinä toimitat Conciergeriessä?"

"Minä olen ovenvartija."

"Se merkitsee?"

"Minä avaan ovet ja suljen ne."

"Nukutko sinä täällä?"

"Nukun, hyvä herra."

"Syötkö sinä täällä?"

"En aina. Minulla on virkistyshetkeni."

"Ja silloin?"

"Minä käytän niitä."

"Tehdäksesi mitä?"

"Hakkaillakseni Puits-de-Noé-ravintolan emäntää, joka on luvannut mennä kanssani naimisiin silloin kun minulla on tuhatkaksisataa frangia."

"Entä missä on Puits-de-Noé-ravintola?"

"Vieille-Draperie-kadun varrella." w

"Hyvin hyvä."

"Tst, hyvä herra."

Isänmaanystävä heristi korviaan.

"Aha, aha!" sanoi hän.

"Kuuletteko?"

"Kuulen, askelia, askelia."

"He palaavat. Huomaatte hyvin, ettei meillä olisi ollut aikaa."

Tämä _meillä_ tuli yhä ratkaisevammaksi.

"Se on totta! Sinä olet kunnon poika, kansalainen, ja sinä näytät minusta olevan etukäteen määrätty."

"Mihin?"

"Olemaan rikas jonakin päivänä."

"Jumala teitä kuulkoon!"

"Sinä uskot siis Jumalaan?"

"Toisinaan, silloin tällöin, Tänään esimerkiksi."

"Entä sitten?"

"Uskoisin mielelläni."

"Usko siis", sanoi kansalainen Théodore laskien kymmenen kultarahaa ovenvartijan kouraan.

"Perhana!" sanoi tämä katsellen kultaa lyhtynsä valossa. "Oikein siis tosissanne?"

"Niin tosissani kuin saatan."

"Mitä on tehtävä?"

"Ole huomenna Puits-de-Noéssa, niin sanon, mitä sinusta tahdon. Mikä on nimesi?"

"Gracchus."

"No niin, kansalainen Gracchus, huomiseen mennessä laitat vankilanpäällikkö Richardin erottamaan sinut."

"Erottamaan! Entä minun paikalleni?"

"Aiotko jäädä ovenvartijaksi omistaessasi viisikymmentätuhatta frangia?"

"En; mutta ollessani ovenvartijana ja köyhänä olen varma, ettei minua viedä giljotiinille."

"Varma?"

"Tai melkein varma; kun sen sijaan ollessani vapaana ja rikkaana..."

"Sinä piilotat rahasi ja hakkailet kutojanaista sen sijaan, että hakkailisit Puits-de-Noén emäntää."

"No niin, olkoon niin!"

"Huomenna, ravintolassa."

"Mihin aikaan?"

"Kello kuudelta illalla."

"Hävitkää äkkiä, he ovat tuolla... Sanon hävitkää, sillä oletan teidän tulleen holvien lävitse."

"Huomiseen", sanoi Théodore paeten.

Tosiaankin oli jo aika; askelten ja puheen äänet lähenivät. Pimeässä käytävässä näkyi jo loistavan valo, joka läheni.

Théodore juoksi sille ovelle, jonka koppinsa lainannut kirjuri oli hänelle näyttänyt: hän mursi sen lukon sorkkaraudallaan, pääsi puheena olleelle ikkunalle, avasi sen, liukui alas kadulle ja huomasi olevansa Republique-aukion kiveyksellä.

Mutta ennenkuin oli lähtenyt Hävinneiden askelten salista hän saattoi vielä kuulla kansalaisen Gracchuksen kysyvän Richardilta ja tämän vastaavan hänelle:

"Kansalainen arkkitehti oli täysin oikeassa: maanalainen käytävä kulkee Capetin lesken huoneen alta; se on vaarallista."

"Sen uskon kyllä!" sanoi Gracchus, joka tunnontarkasti sanoi suuren totuuden.

Santerre ilmestyi portaiden aukkoon.

"Entä sinun työmiehesi, kansalainen arkkitehti?" kysyi hän Giraudilta.

"Ennen aamua he ovat täällä ja ristikko asetetaan heti kohta", vastasi ääni, joka näytti tulevan maan uumenista.

"Ja sinä olet silloin pelastanut isänmaan!" sanoi Santerre puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaan.

"Sitä ei tiedä niin tarkalleen, kansalainen kenraali", mutisi Gracchus.

XII

Kuninkaan poika

Sillä välin oli oikeusjuttu kuningatarta vastaan alkanut, kuten edellisestä kappaleesta on huomattu.

Vihjailtiin jo, että uhraamalla tämä kuuluisa pää saataisiin kansan viha, joka niin kauvan aikaa oli jyrissyt, lopultakin leppymään.

Keinoja ei puuttunut, joiden avulla tämä pää saataisiin putoamaan, ja kuitenkin oli Fouquier-Tinville, hirveä yleinen syyttäjä, päättänyt ottaa huomioon ne uudetkin syytekeinot, jotka Simon oli luvannut asettaa hänen käytettäväkseen.

Päivää hänen ja Simonin kohtaamisen jälkeen Hävinneiden askelten salissa sai aseiden kalske taas vapisemaan ne vangit, jotka yhä asuivat Templessä.

Nämä vangit olivat madame Elisabeth, madame Royale sekä prinssi, jota kehdossa oli nimitelty majesteetiksi, mutta jota ei enää sanottu muuta kuin pieneksi Ludvig Capetiksi.

Kolmivärisine töyhtöineen, suurine hevosineen ja isoine sapeleineen sekä useiden kansalliskaartilaisten seurassa astui kenraali Hanriot torniin, jossa kuninkaan poika riutui.

Kenraalin vieressä marssi ilkeän näköinen kirjuri, jolla oli mustepullo ja paperikäärö, huitoen suhteettoman pitkällä kynällä.

Kirjurin perässä tuli yleinen syyttäjä. Olemme nähneet, tunnemme ja tapaamme vielä myöhemminkin tämän kuivan, keltaisen ja kylmän miehen, jonka veristävät silmät saivat itse hurjan Santerrenkin värisemään sotahaarniskassaan.

Muutamia kansalliskaartilaisia sekä eräs luutnantti seurasi heitä.

Simon, hymyillen kavalasti ja toisessa kädessään karhunnahkalakkinsa, toisessa suutarin polvihihna, asteli edellä näyttääkseen toimikunnalle tietä.

He saapuivat jotenkin pimeään, tilavaan ja tyhjään huoneeseen, jonka perällä istui nuori Ludvig täysin liikkumattomana vuoteellaan.

Silloin kun näimme lapsiparan pakenevan Simonin raakaa vihaa, hänessä oli vielä jonkinlaista elinvoimaa, joka teki vastarintaa Templen suutarin häntä aiheettomasti rääkätessä: hän pakeni, hän kirkui, hän itki; hän siis pelkäsi: hän siis kärsi; hän siis toivoi.

Nyt olivat pelko ja toivo hävinneet; epäilemättä oli kärsimys vielä jäljellä; mutta jos se oli jäljellä, kätki marttyyrilapsi, joka niin julmalla tavalla sai maksaa vanhempiensa erehdykset, sen sydämensä sisimpään ja verhosi sen näennäiseen täydelliseen tunteettomuuteen.

Hän ei nostanut edes päätänsä toimikunnan astuessa hänen luokseen. Nämä hakivat itselleen muitta mutkitta istumapaikat ja asettuivat, yleinen syyttäjä vuoteen pääpuoleen, Simon jalkopäähän, oikeuden kirjuri ikkunan viereen, kansalliskaartilaiset ja heidän luutnanttinsa syrjään hiukan varjoon.

Ne läsnäolevat, jotka katselivat pientä vankia jonkin verran myötätuntoisesti tai vaikkapa vain uteliainakin, huomasivat lapsen kalpeuden, hänen omituisen lihavuutensa, joka ei ollut muuta kuin pöhötystä, ja hänen väärät säärensä, joiden nivelet alkoivat ajettua.

"Tämä lapsi on kovin sairas", sanoi luutnantti niin varmalla äänellä, että Fouquier-Tinville, joka jo oli istuutunut ja valmistautunut kuulustelemaan, kääntyi.

Pieni Capet nosti silmänsä ja etsi varjosta sen, joka oli lausunut nämä sanat, ja tunsi saman nuoren miehen, joka jo kerran ennenkin oli Templen pihalla estänyt Simonia lyömästä häntä. Lempeä ja älykäs ilme välkkyi hetken hänen tummansinisissä silmäterissään, mutta siinä kaikki.

"Vai niin! Sinäkö se oletkin, kansalainen Lorin", sanoi Simon johtaen täten Fouquier-Tinvillen huomion Mauricen ystävään.

"Minä itse", vastasi Lorin, joka ei koskaan menettänyt malttiaan.

Ja koska Lorin, vaikka olikin aina valmis katsomaan vaaraa silmiin, ei sitä hakemalla hakenut, käytti hän tilannetta hyväkseen tervehtimällä Tinvilleä, joka vastasi siihen kohteliaasti.

"Luulen sinun huomauttaneen, kansalainen", sanoi yleinen syyttäjä, "että lapsi on sairas: oletko sinä lääkäri?"

"Minä olen ainakin opiskellut lääketiedettä, vaikka en olekaan tohtori."

"No niin, mitä sinä hänestä sanot?"

"Taudin oireistako?" kysyi Lorin.

"Niin."

"Totean hänen poskensa ja silmänsä olevan turvonneita, käsiensä laihoja ja kalpeita, polvien ajettuneita, ja jos koettaisin hänen valtimoansa, laskisin, olen siitä varma, kahdeksankymmentäviisi tai yhdeksänkymmentä lyöntiä minuutissa."

Lapsi ei näyttänyt välittävän kärsimyksiensä luettelemisesta,

"Ja mistä katsoo tiede vangin tilan johtuvan?" kysyi yleinen syyttäjä.

Lorin raapi nenänpäätänsä ja mutisi:

"Phyllis tahtoo mua puhuttaa, tuskin vain hän mua siihen saa."

Sitten hän sanoi ääneen:

"Kautta kunniani, kansalainen, minä en tunne riittävästi pienen Capetin hoitotapaa voidakseni vastata sinulle... Kuitenkin..."

Simon heristi tarkkaavaisesti korviaan ja nauroi partaansa nähdessään vihollisensa valmiina joutumaan epäedulliseen valoon.

"Kuitenkin", jatkoi Lorin, "luulen, ettei hän saa kylliksi liikuntoa".

"Sen uskon hyvinkin", sanoi Simon. "Se pikku roisto ei tahdo kävellä."

Lapsi kuunteli tätä suutarin hyökkäystä välinpitämättömänä.

Fouquier-Tinville nousi, meni Lorinin luokse ja puhui hänelle hiljaisella äänellä.

Kukaan ei kuullut yleisen syyttäjän sanoja, mutta selvää oli, että niillä oli kuulustelun luonne.

"Oho! Oho! Uskotko niin, kansalainen? Se on hyvin raskauttavaa äidille..."

"Me saamme joka tapauksessa tietää sen", sanoi Fouquier. "Simon väittää kuulleensa sen häneltä itseltään ja on luvannut saada hänet tunnustamaan sen."

"Se olisi hirmuista", sanoi Lorin. "Mutta onhan se lopulta mahdollista: eihän Itävallatar ole synnitön, ja olkoon oikein tai väärin, se ei liikuta minua... Hänestä on tehty Messalina, mutta ellei siihen tyydytä, vaan tahdotaan tehdä hänestä vielä Agrippina, on se minusta vähän liikaa."

"Ne ovat Simonin antamia tietoja", sanoi Fouquier kylmästi.

"Minä en epäile, ettei Simon ole sitä sanonut... On olemassa miehiä, jotka eivät kavahda mitään syytöksiä, mahdottomiakaan... Mutta eikö sinun mielestäsi", jatkoi Lorin katsoen Fouquieriä kiinteästi silmiin, "sinä, joka olet älykäs ja kokenut mies, vielä voimakaskin mies, eikö sinun mielestäsi tällaisten yksityiskohtaisten tietojen pyytäminen lapselta henkilöstä, jota kaikki luonnon väärentämättömät ja pyhimmät lait käskevät kunnioittamaan, ole melkein koko ihmiskunnan loukkaamista tämän lapsen olemuksessa?"

Syyttäjän kasvot eivät värähtäneetkään. Hän veti taskustaan tiedonannon ja näytti sen Lorinille.

"Konventti käskee minua ottamaan asiasta selvän", sanoi hän. "Muu ei minua liikuta, minä otan selvän."

"Se on oikein", sanoi Lorin; "ja myönnänpä, että jos tämä lapsi tunnustaisi..." Nuori mies pudisti halveksivasti päätään.

"Sitäpaitsi", jatkoi Fouquier, "me emme käy oikeutta yksinomaan Simonin ilmiannon perusteella; ei, syytös on julkinen".

Ja Fouquier veti taskustaan esiin toisen paperin. Tämä oli numero _Père Duchesne_-lehteä, jota, kuten tietty, toimitti Hébert.

Siinä oli todellakin julkaistuna täydellinen syytös.

"Se on kirjoitettu, vieläpä painettukin", sanoi Lorin. "Mutta yhtäkaikki, kunnes olen kuullut sellaisen syytöksen lapsen suusta, tietenkin vapaaehtoisesti, pakottamatta, uhkailematta... no niin..."

"No niin?..."

"No niin, Simonin ja Hébertin vakuutteluista huolimatta minä epäilen, kuten sinä itsekin epäilet."

Simon odotteli kärsimättömänä tämän keskustelun päättymistä; tuo kurja ei tiennyt mitään siitä mahdista, jolla älykkääseen mieheen vaikuttaa hänen väkijoukossa huomaamansa katse: se on joko heimolaisuuden houkutteleva tunne tai äkillisen vihan vaikutelma. Toisinaan se on luotaan työntävä, toisinaan puoleensa vetävä voima, joka panee ajatuksen juoksemaan ja johtaa miehen itsensäkin tätä väkijoukossa tapaamaansa tasaväkistä tai ylivoimaista miestä kohti.

Mutta Fouquier oli tuntenut Lorinin katseen painon ja tahtoi tämän katselijan ymmärtävän häntä.

"Kuulustelu alkaa", sanoi yleinen syyttäjä; "kirjuri, tartu kynääsi".

Tämä oli juuri kirjoittanut kuulustelupöytäkirjan johdannon ja odotti, kuten Simon, kuten Hanriot, kuten kaikki muutkin, Fouquier-Tinvillen ja Lorinin keskustelun päättymistä.

Lapsi yksinään näytti olevan täysin tietämätön siitä näytelmästä, jonka pääosan esittäjä hän oli, ja oli jälleen vaipunut siihen hervottomuuteen, jota hetkisen oli valaissut suuren älyn välähdys.

"Hiljaa!" sanoi Hanriot, "kansalainen Fouquier-Tinville ryhtyy kuulustelemaan lasta".

"Capet", sanoi yleinen syyttäjä, "tiedätkö, mitä sinun äidistäsi on tullut?"

Pienen Ludvigin marmorinkalpeus muuttui polttavaksi punaksi. Mutta hän ei vastannut.

"Oletko sinä kuullut kysymykseni, Capet?" toisti syyttäjä.

Sama hiljaisuus.

"Kyllä hän hyvinkin kuulee", sanoi Simon; "mutta hän on kuin apinat, hän ei tahdo vastata, jottei häntä luultaisi ihmiseksi ja pantaisi työhön".

"Vastaa, Capet", sanoi Hanriot; "sinua kuulustelee Konventio toimikunta, ja sinun on toteltava lakeja".

Lapsi kalpeni, mutta ei vastannut.

Simon teki raivokkaan eleen; näillä raaoilla ja tyhmillä luonteilla on raivo-juopumusta, jota seuraa oikean juopumuksen rumat oireet.

"Vastaatko sinä, sudenpenikka!" sanoi hän hänelle puiden nyrkkiään.

"Ole vaiti, Simon", sanoi Fouquier-Tinville, "sinulla ei ole puhevuoroa".

Tämä lause, jota hän oli tottunut käyttämään vallankumousoikeudessa, pääsi häneltä ihan vahingossa.

"Kuuletko sinä, Simon", sanoi Lorin, "sinulla ei ole puhevuoroa, tämä sanotaan sinulle nyt toistamiseen minun läsnäolossani; ensimmäisen kerran silloin, kun syytit Tisonin eukon tytärtä, jonka kaulan sinä huviksesi olet leikkauttanut".

Simon pysyi vaiti.

"Rakastiko äitisi sinua, Capet?" kysyi Fouquier.

Sama äänettömyys.

"Kerrotaan, ettei rakastanut", jatkoi syyttäjä.

Jonkinlainen kalpea hymy ilmestyi ohimennen lapsen huulille.

"Mutta minähän sanon teille", ulvoi Simon, "että hän on sanonut minulle äitinsä rakastaneen häntä liiaksi".

"Katsopas, Simon, kuinka harmillista on, että pikku Capet, joka kahdenkesken lavertelee niin paljon, mykistyy ihmisten edessä", sanoi Lorin.

"Voi, jospa olisimmekin yksin!" sanoi Simon.

"Niin, jos olisitte yksin, mutta onnettomuudeksi ette sitä ole. Voi, jos te olisittekin yksin, urhea Simon, mainio isänmaanystävä, kuinka sinä pieksäisitkin lapsiparan, eikö niin? Mutta sinä et olekaan yksin etkä sinä uskalla, sinä viheliäinen olento, meidän toisten edessä, kunniallisten ihmisten, jotka tiedämme jäljittelemiemme muinaisajan kansojen kunnioittaneen kaikkia heikkoja; sinä et uskalla, koska et ole yksin, etkä sinä silloin ole urhea, kunnianarvoisa mies, kun vastassasi on viiden jalan kuuden tuuman pituisia lapsia."

"Voi...!" raivosi Simon kiristellen hampaitaan.

"Capet", virkkoi Fouquier, "oletko sinä tehnyt Simonille joitakin tunnustuksia?"