Part 9
Helposti huomaa, kuinka todella vastenmielisiä miehistä ovat sellaiset naisten lausumat sanat, joita me pitäisimme heidän vilpittömimpinään. Tässä oli älykäs, hyväntahtoinen, keinokas mies, valmis syrjäyttämään kaikki arkailut palvellessaan hyvää asiaa ja tekemään hyvää tarkoittavan rikoksen. Mutta hän ei millään ehdolla ollut valmis nimittämään sitä naisenryöstöksi. Nimitettäköön sitä tytön oman edun vuoksi tapahtuneeksi sekaantumiseksi tai esiintymiseksi hänen luonnollisena suojelijanaan, koska hänen isänsä oli kuollut ja äiti oli vahaa hänen käsissään eikä hänellä ollut koskaan ollut vanhemman veljen lujaa tukea! Mutta naisenryöstö?
Turma periköön sen sanan!
(Sitä sukupuolta!)
Entä toinen tähän juttuun sekaantunut mies — purren lainaaja — sedän nuori ystävä Mount?
Hän selitti, että joitakuita vuosia takaperin Etelä-Amerikassa sattuneen tapauksen tähden hänen oli mahdoton evätä sitä palvelusta, jota herra Lloyd pyysi häneltä meidän kaikkien saavuttua Etelä-Ranskaan. Hän, Mount, oli niin suuressa kiitollisuudenvelassa herra Lloydille jostakin palveluksesta, jonka vanha herra oli hänelle tehnyt.
Tämän palveluksen laatua hän ei ilmaissut. Se saattoi yhtä hyvin olla murhan salaaminen kuin esitteleminen jollekin henkilölle, johon hän oli kiihkeästi halunnut tutustua. Jostakin syystä minusta tuntuu, että vanhempi mies on auttanut nuorempaa selviytymään jonkunlaisesta pulasta... Mutta mistäpä tietäisi miesten asioita?
»Olin kovin mielissäni voidessani luovuttaa hänelle _Sweetheart II:n_ pariksi kuukaudeksi. En udellut häneltä, mitä erikoista tarkoitusta varten hän sitä tarvitsi.»
»Ette kysellyt, koska tiesitte, herra Mount, koska tiesitte tarkalleen, mitä tapahtuisi!»
»En ihan. Niin, sitä teidän ei sovi väittää.»
»Pääpiirteissään tiesitte sen. Luovutitte purtenne, miehistönne, Wallacenne vanhuksen avuksi toteuttamaan hänen naisenryöstö-suunnitelmaansa —»
»En suinkaan», torjui Mount. »Teillä on perin väärä käsitys. Kuinka kehnosti olenkaan selittänyt asian!»
(Sitä sukupuolta!)
III
Palatkaamme Margaret-poloiseen.
Perästäpäin hän vakuutti, ettei ainoankaan ihmisen olisi voitu odottaa kykenevän laskemaan, kuinka monta päivää he olivat merellä, ollessaan niin kovin epäromanttisesti ja ankarasti merikipeänä alituisesti, milloin ei ollut vaipunut kuumeiseen horrokseen, jota tuontuostakin häiritsi alituisesti kuuluva, tuskastuttava »loiskis, rops!»
Hänen kammottavaan hyttiinsä tunkeutui ajoittain päivänvaloa. Myöskin hän huomasi, että lampuissa oli toisin ajoin tuli.
Sitten oli pilkkopimeitä aikoja. Hänen oli mahdoton pitää muistissaan, kuinka monta vaihdosta oli ollut, kun hänen ympärillään kaikki huojui ja heilahteli milloin minnekin päin. Koko ajan tuntui hytti kohoavan, yhäti kohoavan ilmaan nostaen Margaretin toisen puolen vesivuorelle ja sitten äkkiä räiskähtäen ja upottaen Margaretin toisen puolen pohjattoman kuilun syvyyteen.
Päivät ja yöt vierivät, ja sitä kesti yhäti...
Niin hän ainakin ajatteli pystyessään lainkaan ajattelemaan. Hänen raivonsa talttui. Hänen närkästyksensä asettui. Hänen mielestään katosi kaikki. Hän oli liian pahoinvoipa tunteakseen mitään muuta kuin pahoinvointia.
Hän ei tajunnut, milloin hänelle tarjottiin aterioita, joita hän heikosti kieltäytyi nauttimasta, milloin hänelle tuotiin omituisen makuisia voileipiä ja samppanjaa, jotta hän ei ihan tyyten menehtyisi.
Hän ei ollut selvillä, oliko henkilö, joka koputti hänen koppinsa ovelle ja astui sisään katsomaan häntä ja lausumaan kuuroille korville jonkun lohduttavan sanan, setä Tom vai oliko se altis ja palvelevainen Wallace.
Aika kului... Tuskissaan hän tunsi vanhentuvansa, hänestä tuntui, että hän oli kolmikymmen-, nelikymmen-, viisikymmenvuotias...
Kerran hänen katseensa osui hänen kasvoilleen valahtaneeseen ja siitä matolle riippuvaan ruskeaan tukkaan, ja hän kummasteli, miksi se ei ollut harmaantunut.
Viruessaan avuttomana vuoteessaan, käydessään yhä heikommaksi jokaisesta keikahduksesta ja sysäyksestä ja tuntiessaan itsensä, kuten Claude olisi saattanut sanoa, lämmitetyksi vainajaksi hän ei kyennyt tarkoin ajattelemaan öitä ja päiviä.
Hänestä tuntui, että he olisivat hyvin ennättäneet Tahitille ja sieltä takaisin, kun —
Tuli myrsky-yö.
IV
Margaret heräsi hätkähtäen.
Koneiden tykytys oli äkkiä lakannut. Tätä alituista tärinää oli jatkunut, — kunnes meritautinen tyttö-paha ei enää kuullut sitä, ja nyt se oli tyyten tauonnut. Mutta huojuen entistä rajummin heittelehti pursi vuorenkorkuisilla aalloilla. Ja äkkiä hyttiin tunkeutui käreitä, outoja ääniä, ja huumaantunut, heikontunut matkustaja sai jollakin tavoin tiedon, että hänen oli laittauduttava kannelle.
Erottiko hän sanan »vuoto»? Oliko mielikuvitusta, että hänelle ilmoitettiin _Sweetheart II:n_ nopeasti vajoavan? Hän ajatteli (jos voidaan käyttää sanaa »ajatteleminen» sekavasta miellesarjasta, joka nyt pyöri hänen mielessään): »Jumalan kiitos, viidessä minuutissa olen hukkunut. Se ei kestä kauempaa.»
Hänen ympärilleen kietaistiin karkeita vaippoja... hänen kyynärvarteensa tartuttiin ja häntä kiidätettiin portaita myöten kannelle.
Kannella vallitsi hirveä mylläkkä: vihuri ulvoi, indigonvärinen taivas näytti kiitävän vinhasti, oli sysipimeä rämysää, myrskyn tuntu oli valtava — ja äkkiä hänen olemuksensa kauan unohduksissa olleista kammioista tunkeutui esille ajatus.
»Olen merimiehen tytär!... Käyttäydy hyvin vaarassa!... Tulkoon mitä tahansa, pysy kylmäverisenä!... Olethan merimiehen tytär.»
Myrsky, joka pieksi vaahtoa hänen silmiinsä ja kasvoilleen, tuntui puhaltavan pois kaikki ajatukset. Ikäänkuin hyvin kaukaa hän kuuli komennushuutoja. Sitten lausui sedän ääni hänen korvaansa: »Kierrä kätesi kaulaani!» Totellen hän ojensi kätensä, tunsi, että hänen vartalonsa ympäri tartuttiin, hänet nostettiin kannelta ja häntä kannettiin — minne?
V
Nyt hän virui hieman sekavana jotakin kallionlujaa niskansa tukena ja ympärillään jotakin karheata ja lämmintä. Loppumattomasti hän vuoroin kohosi myllertävien, nyt tavattoman jyrkkien aaltojen harjalle, vuoroin painui niiden pohjalle. Kerran hän vain sai silmänsä auki ja tuijotti suoraan ylöspäin.
Näkyvissä ei ollut mitään muuta kuin mustat, nousevat ja laskevat aallot, jotka piirtyivät indigonsinisiä, vyöryviä pilviä vasten, siellä täällä kaistale hyisen tummaa taivasta ja tuikkivia, tanssivia tähtiä. Margaret sulki silmänsä. Vuoroin kohottuaan ja painuttuaan jonkun aikaa hän taaskin vaipui tiedottomuuden tilaan. Ollen puolittain valveilla hän sitten säpsähti, kun hänen mieleensä tuli ajatus: »Olemme haaksirikkoisia. Veneitä... soutavia miehiä... hukkumaisillaan. Uimaan henki-kullan edestä.»
Vaistomaisesti, koneellisesti hän koetti hapuilla hameensa kiinnitysvehkeitä, mutta ei jaksanut irroittaa käsiään karkeasta peitteestä, joka oli kiedottu hänen ympärilleen niin, että koko hänen ruumiinsa paitsi pieniä, märkiä kasvoja pysyi hyvin lämpimänä.
Hän liikutteli käsiään kuten emäänsä etsivä kissanpoika. Ihan äkkiä pujottautui sitten toinen käsi hänen käteensä ja puristi sitä — ei kovasti, vaan lujasti, lämpimästi, ja se tuotti hänelle tavatonta lohdutusta.
Hän arveli näkevänsä unta; nyt hän luuli tietävänsä, missä oli.
»Omassa arkihuoneessamme Hill-kadun varrella. Sohva — kuinka joutavaa! Influ... tänään ensi kertaa alakerrassa. Liian rasittavaa avata silmiä. Torkun edelleen.»
Hän oli unenpöpperössä ja turta, mutta hänen oli lämmin, ja hänen aivoissaan pyöri uneliaasti ajatus:
»Kuinka toisenlaisilta Clauden kädet tuntuvat — mieleenikään ei ole johtunut, että häntä olisi niin hauska pitää kädestä. Se ei ole hervoton. Niin magneettinen, kuten Cynthia sanoo.»
Hänen sormensa lepäsivät ihan ponnettomina (kuten hän luuli) Claude Oddleyn kädessä...
VI
Karkeasti hänet herätettiin siitä haaveilusta, ja koko hänen herpaantunut ruumiinsa tärähti narskuvasta jysähdyksestä.
Kuten yöjunassa nukkuva matkustaja junan pysähtyessä (ja herättäessä hänet rajusti) tuskin tietää, onko tapahtunut yhteentörmäys vai onko vain saavuttu asemalle, niin ei Margaretkaan veneen joutuessa matalalle tiennyt, uhkasiko heitä kuolema karilla vai olivatko he laskeneet rantaan. Hän tunsi veneen emäpuun hankautuvan pohjaa vasten. Tuulen humun ja aaltojen pauhun seasta hän sitten erotti oman pelästyneen äänensä. »Mitä on tapahtunut?» Sitten kuului ystävällinen vastaus: »Kaikki hyvin, neiti; olemme nyt saaren rannassa.»
Taaskin kohosi taivasta vasten tummia vuoria, mutta nepä eivät enää painuneetkaan. Veneen viereen ilmestyi kookas hahmo.
Nyt... taaskin hän tunsi, että hänet nostettiin ilmaan ja häntä kannettiin, ikäänkuin hän olisi ollut veltto, heiluva nukke. Sitten tuli siunattu levähdys, hänet laskettiin vankalle maaperälle.
Pimeätä... tyyntä... turvallista. Vielä huokui kostea tuuli hänen kasvoihinsa, ja tuuli pudisteli hänen hiuksiaan, mutta hän oli suojassa myrskyn raivolta, turvassa möyryävien hyökyaaltojen ulottuvilta. Nämä äänet muuttuivat rytmilliseksi tuutilauluksi, ja vihdoinkin Margaret vaipui syvään, häiriytymättömään normaaliseen uneen.
II luku
Kauneuden saari
I
Kun hän oltuaan tuntikausia unen helmassa taaskin liikahti, huomasi hän, että hänen kasvoillaan ja kaulallaan oli kylmä, mutta että hänen jalkojaan aina polviin saakka lämmitti jokin voimakas lämmön lähde. Pienen lapsen tavoin hän puolittain tiedottomasti siirtyi lämpöön päin. Lämmintä! ... Hyvää! ... Ah, suloista! ... Hän vaipui uudelleen horroksiin...
Sitten hän vähitellen alkoi herätä todenteolla, ihmetellen: »Minkälainen lienee vuoteeni? Miltähän ympäristöni näyttänee?»
Ummessa silmin Margaret tunsi lepäävänsä lämpöisellä, vaikka kovalla alustalla. »Missä olen?»
Heti hän oivalsi, missä hän ei ollut. Ei kotona eikä hotellissakaan Nizzassa eikä Pariisista lähteneen junan makuuvaunussa. Eikä, taivaan kiitos, kauheassa purressakaan. Toisella kädellään hän tunnusteli, mitä hänen allaan oli.
Se oli omituisen pehmeätä, karkeajauheista, lämpöistä. _Hiekkaa_?
Nyt hän aukaisi silmänsä, ja puhtaan riemun värähdyttämänä hän näki sinisen taivaan, kullanvalkean rantahietikon, jota reunustivat punertavat kalliot ja palmupuut, sinisen, hymyilevän, aluksettoman lahdelman... Kummallista, että hänen mieleensä heti välähti ajatus: »Taivaan Luoja, onko tämä, saattaako tämä olla... _minun autio saareni_?»
Sillä löytämättä on vielä sellainen lapsi, joka ei olisi salassa haaveksinut pääsevänsä arkioloistaan kauniille merensaarelleen.
Kaukana se on, hyvin kaukana, etäällä aterioista, maatapano-ajoista, »kuivista sukista», vielä kuivemmista läksykirjoista ja tuskastuttavista täysikasvuisista sukulaisista, jotka (nähtävästi muistamatta omaa lapsuuttaan) panevat omat kahleensa lasten kannettaviksi.
»Mielellään raastaen toisten haavehen osaansa omaan eivät tyydy —»
Sellaisilta me näytämme näistä haaveilijoista, joiden ikä vaihtelee viidestä viiteentoista vuoteen. Toisilla sitä jatkuu kauemmin, toisilta se loppuu jo aikaisemmin. Kaikilla heillä on kaipaus. Ja koska he eivät voi suunnata todellista laivaa vaarallisille merilleen ja etäisille tarumailleen, keksivät he pian sukkelamman keinon.
Sinisenä, sinisempänä kuin mikään tunnettu ulappa hohtaa heidän paratiisiansa ympäröivä laguuni; se on uskomattoman kaukana Brighton-lahdelta, Llandudnosta, Scarboroughista ja kaikista rantaseuduista, joissa heidän täysi-ikäiset omaisensa ovat heitä käyttäneet. Siellä on metsä sankempi kuin puistossa, johon heidät on raahattu »kävelylle» — helakamman vihreä kuin biljardipöydän verka iso-isän luona — voimakkaammin tuoksuva kuin rohdoskauppa, jossa heidän on käytävä ostoksilla olevan Nannyn seurassa. Kuinka paljoa ihanampaa siellä onkaan kuin tässä havainnollisessa tosielämässä, jonka yksityiskohdista se kuitenkin on sommiteltu! Sellainen on se keskinkertaisen lapsen mielikuvitussaari.
II
Kuten kaikki muut lapset oli myöskin sussexilaisessa huvilassa kasvanut pieni Margaret Verity vaalinut omaa haavettaan, armasta, salaista saartaan. Oi, kuinka ihastuttava se oli hänestä ollut! (Meidän kaikkien saaret ovat ihastuttavia meistä itsestämme; ne on ahdettu täyteen aarteita, niissä on eloisia seikkailuja, salaperäisiä unelmia, ne ovat armaan herttaisia, sillä siellä on kumppaninamme _hän_, aina sen mukaan, mitä sydämemme halaa.) Margaretin haaveksivien silmien eteen avautui tämä kuva nyt todellisena.
Niin, siellä oli sineä, kultaa ja vihreätä lehvistöä, kuten hän oli nähnyt tuhansissa unelmissaan ja haaveissaan. Huikaistuneena, sekavana ja unohtaen itsensä hän katseli kirkasta maisemaa. Hänestä tuntui samanlaiselta kuin saattaisi kuvitella sieluista tuntuneen Kharonin laskettua heidät maihin Lethe-virran toiselle rannalle. Mutta kun Margaret liikahti, puristi kätensä nyrkkiin ja ojensi raajojaan, huomasi hän olevansa elävä ja virkeä, vaikkakin hiukan jäykkä. Hänen ympärilleen oli kierretty miehen päällystakki, tummansininen, paksu ja varustettu lämpimällä turkisvuorilla. Se oli vedetty hänen kaulaansa saakka. Työnnettyään sen syrjään hän näki, kuinka tavaton hänen pukunsa oli.
Hänen valkeata, nelistävistä apinoista sommitetulla reunuksella varustettua leninkiään peitti merimiesten käyttämä, paksu, sininen, karheakudoksinen villanuttu, joka oli kovin väljä hänelle ja jonka rinnassa oli joitakuita tulipunaisia juovia. Sen alla kilisi hänen helynippunsa. Hän nosti kättään; helmet olivat vielä hänen kaulassaan ja pieni platinakello hänen ranteessaan. Kello oli seisahtunut kahdentoista kohdalle — minä yönä tai minä päivänä, kukapa sen tiesi?
Villanutun lisäksi Margaretin yllä oli lyhyt, karkea, ruskea, tweedkankainen hame. Sitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen. Tweedisen helman ja sen alta pilkottavan valkean trikookudoksen alapuolella oli pari paksuja, villaisia golfsukkia (hänen äitinsäkö?). Ne päättyivät kummallisimpiin jalkineihin, jotka milloinkaan olivat verhonneet tytön kohtalaisen isoja, mutta siromuotoisia jalkoja — kumisiin saappaisiin, jollaisia merimiehet käyttävät.
Katsellen asuaan hämmästyneenä Margaret nousi pystyyn.
Taaskin hän silmäili ympärilleen; veteen saakka ulottuvat kalliot olivat ruusuisen punaisia kuin devoninen maaperä. Niiden seinämät rajoittivat pientä poukamaa. Kävellen vieläkin jäykästi hän katseli vankkaa, viettävää, vaaleata hiekkatannerta, jossa kimalteli auringonpaisteessa välkkyviä, pieniä näkinkengänsirpaleita. Nousuveden raja oli samanlainen kuin kaikilla rannoilla, missä se vain näkyy; siinä oli tavanmukainen reunus simpukankuorista, joiden seassa oli tummaa aaltojen työntämää meriruohoa, ajopuita, merisiilinkappaleita, vaaleita korsia ja tietystikin jonkun merilinnun hento, vaalennut luuranko, jossa eli vielä kiinni joitakuita märkiä höyheniä. Vain puolen askeleen päässä keinui rannalla valkeata vaahtoa. Margaretin takana kohosi toinen ruusunhohteinen kallioseinämä riemuisen kirkasta taivasta kohti, jossa leijaili kirkuvia lokkeja. Hän huomasi nukkuneensa tässä seinämässä olevassa onkalossa, joka oli varjostanut hänen päätään silloinkin, kun aurinko, hiipien lämmittämään hänen kasvojaan, oli luonut puolikuunmuotoisen sinertävän varjon kullankellertävän vaalealle hiekalle.
»Minun saareni! Vai joku muu saariko?» jupisi Margaret ymmällä.
»_Hyvä Jumala, millaista täällä on_!» kuten Miranda oli lausunut eräälle toiselle saarelle joutuneesta haaksirikkoisesta.
Vasta myöhemmin hän huomasi matkatavarat, jotka olivat pelastuneet samalle rannalle — minun pahvilaatikkoni, jota hän oli potkinut purren kajutassa ja joka sisälsi mitä alkeellisimpia, välttämättömiä tarve-esineitä. Hän liikkui sinne tänne. Kuten tavallisesti matkustajista, jotka ovat äskettäin nousseet maihin merellä olleesta laivasta, tuntui hänestäkin maa hiukan huojuvan ja keinuvan. Mutta se oli maata, siunatun vankkaa. Autuaallisen lämpöisenä tunkeutui päivänpaiste Margaretin villanutun ja leningin lävitse suoraan hänen virkistyneihin ytimiinsä.
Hänessä alkoi nyt herätä kaksi tunnetta — hänen oli hyvin nälkä ja hän oli yksin.
Hän mietti: »Missä ovat — missä ovat kaikki muut? Missä muut ihmiset ovat?
III
Ihmiset!
Ajatelkaa vain hetkinen, kuinka paljon ihmisiä oli ollut Margaretin ympärillä viimeisten kahdeksan tai yhdeksän vuoden aikana! Silloin saatte aavistuksen hämmästyttävästä muutoksesta, joka oli muovaava hänet toisenlaiseksi.
Tytön ympärillä oli aina ja yhtenään hyörinyt joukoittain väkeä. Häärijöitä kaduilla, teatterissa, ravintoloissa, kerhossa. Hänen Hill-kadun varrella olevan asuntonsa palveluskunta; hänen henkivartiostonsa. Nimetön »piiri», joka avaa ovet, etsii nurkka-istuimet rautatievaunuissa, käyttää hissejä, tilaa paikkaliput, ajaa autoja, hoitaa matkatavaroita Margaretin oloissa elävän tytön puolesta. Milloin hyvänsä hän oli luonut ympärilleen ikävystyneen, näkemättömän silmäyksensä, oli aina ollut »ihmisiä» täyttämässä hänen kaikkia toiveitaan, olipa sitten kysymyksessä valojen sytyttäminen tai kylvyn; valmistaminen mademoisellelle. Tuntui siltä kuin olisi intialainen jumalatar ollut monine käsineen aina valmiina häntä auttamaan. Ja aina ihmisten tarkkaavia kasvoja, kaikkialla innokkaiden äänten hyminä:
_Onko huolehdittu kaikesta, mitä tarvitsette, Madam? ... Autoko? Autoko, neiti? ... Käskenkö autonne odottaa vai pitääkö sen tulla uudelleen kymmenen minuutin kuluttua? ... Saanko vaivata teitä siirtymään seuraavaan osastoon? ... Oletteko antanut määräyksenne? ... Hissi on jälleen alhaalla heti paikalla, neiti... Ohjaajanne meni juuri äsken noutamaan autoanne... Teitä palvellaan heti... Onko kysytty, mitä haluatte? ..._
_Lähetän kamaripalvelijattaren..._
_Onko teillä kaikki, mitä tahdotte? ... Vous desirez, mademoiselle?... Varmasti, madame... Toimitan sen heti paikalla, madam. Oi, madam, olen kovin pahoillani siitä, että olette saanut odottaa tällä tavoin... Voisitteko mainita, kuka herrasmies suoritti tilauksenne, madam? ... Hänet lähetetään luoksenne heti... Menen tiedustamaan, madam... Tämä nuorukainen palvelee teitä... Jos hyväntahtoisesti suvaitsisitte soittaa, kun olette valmis... Si, mademoiselle..._
Alituisesti oli hänen ympärillään tällainen kuoro säestänyt elämänleikkiä.
Silloinkin, kun ei ollut ketään muita, oli aina ollut Cynthia. (_Peggy, rakas, mihin nyt_?). Tai Claude Oddley (_Sanothan, Peggy, mihin aikaan saan tulla sinua noutamaan_?). Tahi hänen äitinsä (_Margaret, lapsoseni, osaanko tehdä jotakin_?).
Nyt, ensimmäisen kerran, ei ollut saapuvilla ketään. Ei ääniä, ei käsiä. Ei ketään, jonka puoleen kääntyä. Ei Violetin. Ei Cynthiaa. Ei henkivartijoita. Ei Oddsia. Sillä hetkellä hän ei edes muistanut niitä nimiä, ne olivat kokonaan unohtuneet. Hän vain oivalsi, että saapuvilla ei ollut ketään.
Ja hyvin pitkään aikaan ei tullutkaan ketään — paitsi yhtä ainoata henkilöä.
IV
Mutta Margaret ei vielä ollut häntä nähnyt. Hän näki ainoastaan oman yksinäisen varjonsa, omien kumipohjaisten kenkiensä yksinäisen jälkijonon.
Kuohuksissaan hän ajatteli: »Mutta minullehan on levitetty peitteeksi turkisvuorinen vaippa — täällä on varmasti ollut joku. Jonkun tai joidenkuiden on täytynyt joutua haaksirikkoisina tänne samalla kuin minäkin. Missä he siis ovat? Ovatko he kaikki poistuneet? Jättäneet minut?»
Ei vastausta. Ei mitään muuta elonmerkkiä kuin ilmassa, korkealla ilmassa, kallioiden yläpuolella leijaileva parvi valkeita lintuja, jotka silloin tällöin syöksähtelivät alaspäin. Aava, alukseton ulappa, asumaton ranta. Kaunis, kimalteleva lahdelma, jonka pinta väreili hiljaa. Mutta ei ainoatakaan purjetta. Ei ainoatakaan ihmistä.
»Ja minun on nälkä. Olen hirveän nälkäinen.»
Oli kulunut vuosia siitä, kun Margaret oli viimeksi sitä tuntenut. Ei niiden aikojen jälkeen, jolloin hän Englannin kurjimpien säiden vallitessa oli tarponut Sussexin nummien poikki johonkin etäiseen maalaistaloon noutamaan äidilleen haudottavia munia ja tuoksahdettuaan sisälle punakkana sateesta ja ponnistuksesta käynyt tee-illallisen kimppuun nälkäisenä kuin susi.
Ritzissä oleilijat eivät tunne tätä alkeellista, pakottavaa tarvetta.
»Armias taivas, olen nääntymäisilläni nälkään. Vatsani on yhtä tyhjä kuin tämä paikka. Olen menehtymäisilläni.»
Hän oli nälkiintynyt eikä löytänyt muuta syötävää kuin meriruohoa, ja hänestä tuntui, että hän oli paastonnut viikkokausia... (Todenperäisesti hän oli vasta viisi minuuttia sitten avannut silmänsä tässä ihanassa paikassa.)
Avuttomin silmin hän katseli merilokkeja, jotka piirtelivät näkymättömiä kiehkuroita sinertävään ilmaan. Lokeilla ei ollut hätää; ne tiesivät, miten, milloin ja missä syöksyä ruokansa kimppuun. Vain hän, valmistumaton, harjaantumaton, aseeton, heikosti kehittynyt, liioitellun sivistyksen pilaama ihmisolento, oli ymmällä ja avuton. Mitä hän saattoi tehdä? _Mitä?_
V
Kuinka rauhoittavan inhimillinen olikaan se ääni, joka rikkoi poukaman pahaenteisen hiljaisuuden! Henkeään pidättäen Margaret kuunteli, kun — _joku vihelsi!_ Tuntematon vihelsi hiljaa hilpeätä, ranskalaista foxtrotin säveltä:
»Oh Mauricot, Mauricot — pourquoi ta mère t'a-t-elle fait si beau?»
Viheltäminen merkitsi ihmisiä. Ihmiset merkitsivät ravintoa — Margaretin ainoa ajatus, joka sillä hetkellä himmensi hänen kaikki muut huolensa. Hänen _täytyi_ saada jotakin syödäkseen... Hengittämättä hän tähyili kallioita, jotka olivat kuin näyttämön laidoille sijoitettuja kulisseja. Oikealla puolella ne piilottivat häneltä näkymättömän henkilön, joka vihelteli, kuten miehet aina tekevät ruokotessaan hevosta tai itseään, puhdistaessaan autoa, veistellessään puukappaletta, yleensä ollessaan jossakin koneellisessa puuhassa, joka askarruttaa käsiä, mutta jättää ajatukset vapaiksi.
Vihellys taukosi. Margaretin korviin kantautui tulitikun raapaisu. Sitten hiljaisuus. Senjälkeen pääsi Margaretin huulilta huojennuksen äännähdys »Ah!», kun hän havaitsi tien. Hän huomasi kallioiden välitse vievän kapean solan ja lähti astelemaan sen hiekkaista pohjaa pitkin polkien alavalle rantakaistaleille tavallisesti kasaantuvaa peitettä, simpukankuoria, meriruohoa, oksia, korsia ja pieniä äyriäisensirpaleita. Pian hän oli toisen poukaman laidalla.
Tätäkin poukamaa reunustivat punertavat kalliot, mutta — mikä lohtu! — se ei ollut tyhjä.
Mies, joka oli vihellellyt, oli melkein pitkänään hietikolla kasvot alaspäin.
Ensinnä Margaret näki hänestä pitkät jalat ja polviin saakka käärityt housut, sitten hänen valkopaitaisen vartalonsa ja tumman päänsä takaraivon. Hän tähysti innokkaana kiviä, joista hän juuri äsken oli kyhännyt alkeellisen lieden. Siihen hän oli koonnut kourallisen ajopuita ja oksia ristikolle ja sytyttänyt ne palamaan.
Vaikkapa tuli lepatti kuinkakin heikosti, vihjasi se keittämiseen tai paistamiseen. Ruokaa! Nälkiintynyt Margaret alkoi juosta. Hänen kumipohjansa särkivät simpukankuoria, niin että ne rasahtelivat. Mies nousi polvilleen ja kääntyi katsomaan häntä, mutta kului sekunti, ennen kuin Margaret tunsi hänet.
Tytön viimeksi nähdessä hänet hän oli ollut sileäksi ajeltu ja puettu muodikkaaseen tummaan pukuun, jossa oli ollut hyvin ohuita vaaleita viiruja. Lisäksi oli hänen yllään ollut viimeisen muodin mukaiset harmaat housut, liivit, silkkipaita, kaulus, somasti solmittu, musta kaulanauha ja helmineula. Tumman sinipunainen neilikka oli silloin ollut purrella pidettyjen kutsujen isännän napinlävessä.
Nyt hän oli täällä autiolla rannalla haaksirikkoisena kuten Margaretkin, sekavatukkaisena paitahihasillaan, ilman housunkannattimia (vain leveä, kankainen, taskuilla varustettu vyö oli tiukattu hänen selväpiirteisille uumenilleen), ilman kaulusta, ja hänen paitansa avoimesta rinnasta näkyi vaaleanruskea juova, joka erotti hänen kaulansa sen alapuolella olevasta vaaleasta V:n muotoisesta iholäikästä.
Näihin yksityiskohtiin ei nälän vaivaaman tytön huomioi kiintynyt.
Hän näki vain nuotion ja ajatteli ainoastaan ruokaa, jota® tulentekijä hänelle hankkisi.
»Herra Mount —»
»Kas, hyvää huomenta, neiti Verity.»
Tuon nuoren miehen hauskan huoleton tervehdys oli omiaan lisäämään aamun painajaismaista tuntua.