Part 8

Hänen miellyttävällä, vilpitöntuntuisella äänellään oli se hyvä ominaisuus, että se salasi sen, mitä hän itse todella ajatteli, eikä paljastanut sitä.

Muistaessani, että tämä nuori mies aikoi naimisiin, pelkäsin olleeni tahditon unohtaessani hänen voineen ajatella, ettei maailmassa ole naisia. Hänen morsiamensa, niin oli rouva Verity kertonut, oli Roomassa omien sukulaisten parissa ennen vihkimistä. Siitä johtui herra Mountin viimeinen poikamiesretki _Sweetheart II:ssa_.

III

Margaret virkkoi välinpitämättömästi:

»Enpä välitä, vaikka olenkin aluksessa, kunhan se vain ei ole liikkeessä.»

»Se ei lähde liikkeelle vielä ihan heti, neiti Verity», vakuutti isäntämme.

Margaret olisi saattanut olla innostuneempi, jos pursi olisi ollut jonkun muun. Alusta alkaen hänellä oli sellainen vakaumus, että nuori Mount oli nolaamisen tarpeessa. Kenenkään sitä ilmoittamatta hän tunsi, että Mount oli pysynyt häneen nähden täysin kylmänä ja ettei hänen olisi voitu laskea missään olosuhteissa, olipa hän sitten kihloissa tai ei, liittyvän Margaretin henkivartiostoon. Siihen aikaan neiti Verityllä oli sellaisen tytön turhamainen valloitushalu, joka käsittelee miehiä kuten päänahkoja tai orjia. Siispä hän oli haluton. Hän piti armonosoituksena sitä, että hän laski korkeakantaisen kenkänsä (jonka päällisenä oli vain valkea hihnaristikko) tämän purren kannelle, alentui velttona istumaan pehmeässä tuolissa aluksen kajutassa, jätti punaisen puolikuunmuotoisen huulivoide-merkin Mountin kahvikupin reunaan ja painoi Mountin pienen hopeahaarukan kermaleivokseen, samannäköiseen kuin ovat laipiokoristusten pilvet, joiden reunalla Amorit leikkivät pää alaspäin.

»Wallace juoksi Nizzan kaikissa sokerileipomoissa löytääkseen leivoksia, joista hän luuli nuoren naisvieraan pitävän», sanoi Mount Margaretille, hymyillen hauskaan tapaansa.

Margaret tiedusti raukeasti: »Kuka on Wallace?»

»Nyt hän on minun muonamestarini. Ennen hän oli Charles-veljeni palvelija, hoitaja, hänen oikea kätensä.»

»Ahaa! Hän oli junassa sinä aamuna. Taidan muistaa hänet», virkkoi Margaret veltosti. Hän laski haarukan kädestään, jättäen kolme neljäsosaa _Choux à la crème_-pilvestä lautaselleen. Ikävystyneenä teehen ja seuraan hän nojautui pielusta vasten, hylkäsi Mountin tarjoaman ja otti omasta kotelostaan ruusuisen, tuoksuavan savukkeen.

Paljastamatta tarkastavan häntä painoin mieleeni, millaiselta hän näytti sinä iltapäivänä, _hyvin tietäen (minkä nyt tunnustan), etten näkisi Margaret Verityä uudelleen pitkään, hyvin pitkään aikaan ja etten enää hyvin mahdollisesti milloinkaan näkisi häntä ihan samanlaisena._

Tuossa hän venyi lähinnä Tom-setäänsä, tanakkaa, päivettynyttä, sammaltukkaista, valpasta merirosvoa. Hänen vastassaan istuvan Mountin älykkäillä, miellyttävillä kasvoilla oli tavallinen, perin kiihkoton ilme ikäänkuin hän olisi katsellut lasikaappiin sijoitettuja, löydettyjä ja nimilipuilla varustettuja troopillisia lintuja.

Margaretin yhä oli kokonaan valkea, perin mannermaan kuosin mukainen puku. Hänellä oli vyöllä varustettu, valkea, silkkikudoksinen puku ja siinä sidoin muodissa ohut taskuläppä sillä kohdalla, jossa hänen vasen rintansa otaksuttavasti oli. Siihen oli kirjailtu koukeroiset nimikirjaimet (M. V). Hameen liepeessä oli myöskin käsin ommelluista, juoksevista marakateista sommiteltu reunus. Tämän yllä oli paksumpi, väljä, valkeasta jersey kankaasta valmistettu vaippa, jossa oli ultradekoratiivinen Poiret-vuori, tavattoman laaja kaulus ja röyhelöt valkeasta apinannahasta. Valkeana kukkaskruununa reunusti hattu hänen pieniä, sairaloisia kasvojaan, joiden kalpeutta ja — mainitkaamme ne viimeisen kerran — pisamia verhosi ihomaali. Siro hattu oli vedetty suurille, harmaille, etäällä toisistaan oleville silmille, joista paksulti maalatut kulmakarvat riistivät kaiken pehmeyden ja paljon nuoruudentuntua. Mutta kaikesta siitä huolimatta hän näytti hyvin nuorelta, hyvin somalta, hyvin kaihoiselta ja riutuneelta, kuihtuvalta, valkoiselta ruusulta, himmenevältä helmeltä. Tämän kuvan yksityiskohdista ei pidä unohtaa tytön helminauhaa, timanttineulaa, platinaista rannekelloa ja välttämätöntä kultaketjua, jossa heiluivat hänen helynsä, savuke-imuke, nefriittinen epäjumalankuva, onnenpossu, hevosenkenkä, peili, huulipuikko, jauherasia, kulmakarvasivellin ja pienoinen hajuvesipullonen.

Luonnollinen piirre Margaretissa oli se, että hänen hajuvetensä vaihtuivat niin usein. Täydellinen maailmannainen (jollainen hän kuvitteli olevansa) etsii oman seoksensa ja on uskollinen sen ominaiselle tuoksulle. Mutta Margaret saattoi yhdellä viikolla vieroa kaikkea muuta paitsi Royal Ferniä, toisella taas olla ihastunut Cynthian hajuveteen »Le moment aprèsiin», seuraavalla kostuttaa itseään »Toute la Forêtilla» ja sitten käyttää niitä kaikkia yhdessä ja lisäksi »Nuit de Chinétä». Aina hän pani tuoksua liian paljon, liian harkitsemattomasti. Se muuttui tukahduttavaksi. Nytkin se täytti suljetun kajutan, jossa istuimme.

»Eikö teistä ole täällä hieman liian ahdasta?» huomautti Mount vihdoin kärsivällisesti. »Haluaisitteko, että avaan —»

»Oi, älkää avatko mitään!» pani Margaret vastaan, nostaen pystyyn turkiskauluksensa. »Mistä johtunee, että kun ihminen vain alkaa tuntea olonsa kodikkaaksi ja lämpöiseksi, niin joku ehdottomasti tahtoo esiintyä ankaran sparttalaisena, kiskoa ikkunat auki ja päästää sisälle vanhaa kylmää viimaa? Ja juuri auringon laskiessa, kun täällä alkaa tuntuu niin hyytävän kolealta. Tavallisesti alkaa siitä puhua äitini. Nyt teette sen te.»

Hän lausui sanan »te» sillä tavoin, että se korosti hänen nuorta Mountia kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.

Mount vastasi hyväntuulisen alistuvasti: »Olkoon toki menneeksi, neiti Verity! Kuten haluatte; emme ota raitista ilmaa. Saanko kaataa teille lisää teetä?»

»Ette, kiitos!» Kymmenen sentimetrin korkuisella korollaan Margaret potki jalkojeni juuressa matolla viruvaa laajaa, neliskulmaista, oranssinvärisestä, mustilla perhoskuvilla koristetusta pahvista valmistettua pukulipasta.

»Lisää vaatteita neiti Margaretillemme», lausui Tom-setä, silmäillen laatikkoa, jolla muuten oli merkityksensä. »Niinpä niin, sellaisiahan te naiset olette. Tuotte muassanne kuusi tavattoman isoa vaatearkkua, jotka on sullottu niin täyteen hepeniä, että niitä siirtämään tarvitaan kokonainen lauma kantajia. Sitten teillä ei ole mitään, mitä voisitte pukea yllenne, ja teidän on ostettava kaikki uudet.»

»Nuo eivät ole minun, setä Tom», selitti Margaret. »Ne ovat hänen.» (Nyökkäys minuun päin. Olin ollut ostoksilla hänen kanssaan.) »Luonnollisestikin on hankittava kasoittain uusia pukuja Kairoon lähdettäessä», lisäsi hän, »mutta odotan Cynthiaa, ennen kuin ryhdyn siihen vakavasti. Lupasin Cynthialle, etten valitse riepuakaan ilman häntä.»

»Milloin odotat kumppaniasi?»

»Huomenna.»

»Niinkö?»

»Niin; hän saapuu huomenna sinisessä junassa. Hotellissamme ei ollutkaan tilaa hänelle ja Oddsille, mutta tilasin heille huoneet 'Negrescosta'. On hupaisaa, kun he saapuvat», puheli Margaret äänessään vilkkauden häive. »Eric sanoi ehkä pääsevänsä heidän mukaansa, ja yhdessä voimme tehdä mitä hyvänsä, ja silloin on paljon hauskempaa —»

»No niin, mitä arvelette, naiset? Emmekö lähde pian liikkeelle?» pisti setä Tom väliin, luoden minuun vaivihkaa nopean silmäyksen. »Aiotko mennä tänä iltana kasinolle kuten tavallisesti, Margaret?»

»En. Käskin pitää auton valmiina ja aiomme ajaa Monteen päivällisen jälkeen. (Tahdon taaskin koetella Cynthian uutta pelimenetelmää nähdäkseni vain, mihin se kelpaa, ennen kuin kohtaan hänet. Nyt olen häviöllä ainoastaan seitsemäntuhatta frangia.) Ennen kuin pukeudun päivälliselle, haluan sitäpaitsi pistäytyä pienen hattumyyjättäreni luona; hänen on säilytettävä paria hattua, jotka tahdon Cynthian näkevän —»

»Herra Lloyd, te sallinette minun tarjota teille pikku ryypyn, ennen kuin poistutte?» pyysi nuori Mount, nousten keveästi pystyyni. Kajutan suppeassa tilassa pisti hänen kookkaan vartalonsa ja hänen liikkeittensä hienon sulavuuden välinen vastakohta vieläkin paremmin silmään kuin muulloin. Hän ohjasi rotevaa ruumistaan tavattoman hyvin. Myöskin oli hänessä piirre, josta naisia niin paljon ylistetään ja jota he ylistävät; hänellä oli huomattavan siromuotoiset ja hoikat nilkat. _Des attachés fines_, sanovat ranskalaiset. Kun hän ojensi kättään soittaakseen kelloa, panin merkille, että hänen ranteensa oli hauskannäköinen samoin kuin hänen kaulansa.

Sisälle astui Wallace puettuna valkoiseen tarjoilunuttuun, jalassaan paksut saappaat ja koko olennossaan lähtemätön sotilaallinen tuntu, kantaen laajaa hopeatarjotinta, jolle oli lastattu kaikki cocktailin — se oli yhä Margaretin heikko kohta — sekoittamiseen tarvittavat ainekset.

IV

Toiset ajat, toiset juomat.

Margaretin äiti, aina janoinen tyttö, oli, kuten sanottiin, hekumoiden nauttinut »suloisesta» teekupista. Teelehtien päälle kaadettu kiehuva vesi oli liuottanut niistä hyvätuoksuisen kultajuoman; leveäpohjaiseen aamiaiskuppiin oli pudotettu ensin kaksi isoa sokeripalaa, sitten kaadettu parin tai kolmen sentimetrin korkeudelta kuohuvaa, kermaista maitoa, senjälkeen teetä ja lopuksi päälle oikeata kermaa. Ihmiset ovat hiipineet kiinalaisten kaupunginosan ooppiumipesiin ja turmelleet terveytensä heroiinilla tai kokaiinilla tuntematta sellaista nautintoa kuin Violet sai teekupistaan.

Ja myöskin maidosta. Kun sen joi vaahtoisena, höyryävänä, lämpimänä, mutta miellyttävänä kallistetun lypsykiulun reunalta niityllä, jätti se ylähuuleen valkoisen, puolikuunmuotoisen jäljen, joka oli pyyhkäistävä pois. Ja jäisestä limonaadista, joka oli vihreänkeltaista kuin vuorikristalli. Minkälaista nektaria ankaran puuhan jälkeen, heinää korjattaessa! Kuinka mauttomilta kaikki nämä juomat olisivatkaan tuntuneet Violetin tyttärestä, joka nyt virkkoi niin veltosti, että sanat tuntuivat vain vaivoin lähtevän hänen punatuilta huuliltaan:

»Olen kuullut, että Adenissa sekoitetaan perin ihastuttavaa Martinia...»

V

Järjestellen muserrettua jäätä, sitruunia, salaperäisen värisiä pulloja ja pudistusastiaa isäntämme lausui lempeällä äänellään: »Entä neiti Verity? Sekoitanko cocktailin teille?»

»Tehkää se! Pidän siitä», vastasi Margaret, luoden setäänsä uhmaavan silmäyksen. Hän tiesi, että setä oli kuullut lääkärin kieltäneen hänen tiheät virkistysryyppynsä. »En välitä siitä, että se onkin vastoin määräyksiä.»

»Yksi lasi», ehdotti Tom-setä. »Ei enempää, rakas. Nuori Mount, joka kuvastui kookkaana ja tummana valkoisia seiniä, purppuraisen sinipunervaa iltataivasta ja lahdella keinuvien laivojen mastoja vasten, ojensi hänelle lasin.

»Jos pidätte limonaadista», sanoi setä Tom, jolle olin maininnut pyhäkoulu-maustani, »pitäisi teidän koettaa ilkeätä juomaa, jota sekoitetaan vanhasta paloviinasta ja appelsiinista. Sitä maistaessanne ette aavistaisikaan, ettei se ole maailman viattomin mieto juoma. Mutta sen vaikutuksesta en mene hiiskumaan mitään.»

»Antakaa minun koettaa sitä!» sekaantui Margaret puheeseen. »Valelimonaadia? Kuinka houkuttelevaa! Minun on saatava lasi sitä. Ei; sanonpa teille, mitä haluaisin.» Hän oli lopettanut cocktailinsa. »Haluaisin 'sateenkaaren’. En ole koskaan sitä maistanut. Se on kiehtovaa katsella. Cynthia osaa sekoittaa sellaisen. Hän käyttää seitsemää eri juomaa. Ne muistuttavat seitsemää kuolemansyntiä, ymmärrättehän. Ihan kuin Basil Dean. Erivärisiä kerroksia. Seitsemän kappaletta. Korkeassa lasissa. Sallikaa minun koettaa sekoittaa sellainen, herra Mount!»

Kerrankin sattui Margaretin nuoren elämän aikana, ettei se mies, jota hän oli sattunut puhuttelemaan, kiinnittänyt häneen vähääkään huomiota.

Mount oli kääntynyt toisen miehen puoleen, puheli hänen kanssaan kokonaan kiintyneenä keskusteluun.

He haastelivat purresta ja koneista; se oli minusta hepreaa. Minä olin omissa mietteissäni.

Olin kovin huolissani, niin, jännittynyt ja lopen ymmällä. Sillä nyt oli tullut sitä iltapäivää koskevan suunnitelmamme vaikein kohta.

Minun oli lähdettävä purresta. —

VI

Lähdettävä.

Huomiota herättämättä, käärittävä arabialaisten tapaan telttani kokoon ja hiivittävä hiljaa tieheni — sellaiset määräykset olin saanut.

Miten tehdä se?

Olin kolmen muun henkilön seurassa Nizzan satamassa viruvan, kahdensadan tonnin kantoisen huvipurren ahtaassa kajuutassa. Iltapäivä oli vaipunut purppuraisen sinipunervaan hämyyn, jossa lamput tuikkivat kuin jalokivet. Ja eikö tyttö joka tapauksessa huomaisi? Hänellä oli silmät. Ja hän oli varsin valpas.

Kuinka perin miestentapaista valmistaa tällainen suunnitelma, yleispiirteiltään niin rohkean uskallettu, ja jättää naisen asiaksi huolehtiminen sen yksityiskohdista! Kaikki yksityiskohdat tuntuivat välttämättömiltä kompastuskiviltä.

Minulle oli jupistu jotakin sellaista, että minun oli erottava nuoresta Margaretista teepöydässä, kun minut vietiin katsomaan jotakin — mitä salaperäistä aluksessa saattoi olla. Tuiki hyvä ehdotus. Mutta miten järjestää se? Juuri tällaisina hetkinä tuntuu ihmisestä se henkilö, jonka luota aikoo lähteä, ihan kuin takiaiselta. Miten pääsisin eroon tytöstä? Kului useita jännittäviä minuutteja.

Kuumeisena odotin vähäisintäkin tilaisuutta päästäkseni pujahtamaan Margaretin luota.

Sitten Margaret itse auttoi minua.

Miesten keskustellessa ja minun vilkuillessani vuoroin heitä, vuoroin kajutanovea oli Margaretin päähän pälkähtänyt ajatus. Kun vihdoin epätoivoissani esitin jonkunlaisen tekosyyn, jota en enää muista, päästäkseni puhuttelemaan Wallacea ja puikahdin tämän salaliittolaiskumppanimme luokse, kääntyi Margaret värilliseen pulloriviin päin.

Oliko Mount tahtonut nolata häntä? Mies ei ollut kuulevinaankaan, kun hän oli lausunut haluavansa sateenkaaricocktailia.

Olkoon menneeksi! Niin, olkoon menneeksi! Nytpä hän koettaisi sekoittaa sen itse.

Nopeasti, kiukkuisesti hän tempasi lasin ja tarttui lähimpään pulloon. Hän valutti jalokivihohteista nestettä pitkin lasin kuvetta varovasti, kuten Cynthia oli selittänyt. Sitten hän otti seuraavan pullon. Samalla tavoin kuin kokematon nuorukainen hapuilee eriväristen kukkien keskellä hääräili Margaret juomien kimpussa.

Kuinka huikean suhteettomia määriä hän lieneekään erehtynyt sekoittamaan niitä toisiinsa! Jumala sen tietää. Vain Jumala tietää, minkälaisen taikajuoman hän tietämättömyydessään valmisti. Siitä sateenkaaricocktailista ei tahtonut tulla kunnollisen viirukasta. Hänen lasissaan oleva helmenvalkea neste ei ollut kirkas, vaan opaalille hohtavan pilven värinen, muistuttaen Kanaalin taivaanrantaa sumentavaa aamu-utua. Se tuoksusi samanlaiselta kuin paras ranskalainen kahvi, johon on sekoitettu valkean orvokin haju. Kahvilta se maistuikin, kahvilta, jossa tuntui omituinen imelän sherryn maku.

»Perin hyvää», mietti Margaret ryypätessään sitä ja aikoi tyhjentää lasin, ennen kuin me palasimme.

Hän tyhjensi sen.

Pian hiipi hänen olentoonsa omituinen tunne. Vain kerran ennen hänestä oli tuntunut samanlaiselta... avuttomalta... ikäänkuin hän olisi leijaillut ilmassa... ulkopuolella oman ruumiinsa, jota hänen tahtonsa ei enää pystynyt ohjaamaan. Se kerta oli ollut silloin, kun hänelle oli hammaslääkärin luona annettu jotakin huumausainetta. Hän oli nostanut kättään osoittaakseen vielä olevansa tajuissaan. Se on, hän oli koettanut nostaa sitä. Hervoton käsi oli retkahtanut hänen syliinsä, ja sitten hän ei ollut tiennyt enää mitään.

Nyt purressa kävi taaskin samoin. Äkkiä hän tunsi, ettei hän kyennyt tekemään muuta kuin sallimaan herpaantuneen kätensä pudottaa tyhjän lasin ja kaiken muun silkkisen hameensa helmaan — sallimaan sirohattuisen päänsä kallistua taaksepäin pieluksia vasten.

Mitä senjälkeen tapahtui, siitä ei Margaretilla ollut aavistustakaan.

Hän ei aavistanut, että minä kiireisesti laskeuduin rantaveneeseen (jolloin minusta tuntui samanlaiselta kuin tekoaan pakenevasta rikollisesta). Margaret ei tuntenut tärinää eikä surinaa _Sweetheart II:n_ koneiden alkaessa pyöriä. Aluksen syöksähtäminen eteenpäin, myllertyneen veden äkillinen kohoaminen sen keulalaidoille, rannikon ja sen loppumattomain, välkkyvien valorivien jääminen kauas taaksepäin tummalle Rivieralle, etäisen rannan vaihtelut, maamerkit, jotka ikäänkuin näyttämöllä kasaantuivat toistensa eteen, häipyivät ja vihdoin katosivat taivaanrannan alapuolelle — kaikki se jäi Margaretilta huomaamatta. Hän ei nähnyt viimeisiä, kirkkaita juovaa, joita majakkavalot lähettivät tuulen voimistuessa yhä jyrkemmin aaltoilevalle ulapalle. Hän ei nähnyt purren taakse jäävää sinertävän harmaata vanavettä eikä tasaisista laineista kuvastuvia tuikkivia tähtiä.

VII

Vihdoin hän heräsi ja jäi kauhistuneena tuijottamaan varjostettuun lamppuun, joka nousi, painui jälleen pois näkyvistä, sitten kohosi uudelleen ja sukelsi taaskin piiloon.

Missä? Missä hän oli?

Peitehuopien välissä hyttivuoteella. Yhäti aluksessa?

Vieläkin pahemmin hänen olentonsa jokaisessa säikeessä oli tietoisuus heiluvasta, sykähtelevästä rytmistä, joka merkitsee sitä, että laiva on aavalla merellä.

II OSA — PARANNUS

I luku

Myrskyä merellä

I

Tällä tajuihintulon hetkellä joutui Margaret eroon siihen saakka tuntemastaan maailmasta. Hän oli uuden elämän alussa.

Sitä hän ei vielä tietänyt. Yhä hän tuijotti sekavana ja kuunteli...

»Lois-kis», lauloivat aallot aluksen laidan ulkopuolella tuutilauluaan, joka herättää matkustajassa kauhua tai riemua sen mukaan, onko hän hyvä vaiko huono merimies. (Muistanette, että Margaret oli lapsena alkanut voida pahoin vain ratsastettuaan kamelilla eläintieteellisessä tarhassa.) »_Lois-kis!_ — ROPS.» Hurjistuneena tyttö töllisteli keinuvaa lamppua, heiluvia verhoja ja kajutan kaluston muuttuvia kulmia.

»Voi!» ähkäisi hän ääneen.

Ikäänkuin hytin oveen sulloutuen näyttäytyi tanakka olento, jolla oli tuuhea, harmaa tukka ja ruskettuneet, hyväntahtoisen kysyvät kasvot.

»No, Margaret, nukuitko hyvin?»

»Setä Tom, mitä on tapahtunut? Missä olen?»

»Missäkö? _Sweetheart II:ssa_, rakas.»

Margaret ponnahti vuoteeltaaan ja laski lattialle valkeiden silkkisukkien verhoamat jalkansa, joista korkeakorkoiset kengät olivat kadonneet.(»Loiskis... Loiskis... Rops.»)

Huomaten, että hytin lattia ensin nousi häneen päin ja sitten äkkiä painui hänen allaan, Margaret alkoi hoippua.

»Mitä ihmettä on tapahtunut? Pursi on liikkeellä.»

»Varmasti se on.» (Samassa aluksen laita vavahti kovasti leiskahtavan aallon tärähdyksestä.) »Sait aimo unet, Margaret. Kuinka etäällä maasta luulet meidän olevan?»

»Maasta?» Uusi jyrkkä keinahdus sinkautti hänet vuoteen laitaa vasten. Hän tarrautui siihen kiinni. »Mitä —»

»Lienee parasta ilmaista sinulle nyt, Margaret, että voit katsoa olevasi kahden kuukauden risteilyllä. Sinullehan määrättiin merimatka, kuten tiedät», muistutti Tom-setä. »Sinä opit kyllä pitämään siitä, kunhan totut merelläoloon.»

Kuvitelkaahan, miltä tytön sekavan, ruskean tukan reunustamat kasvot näyttivät! Hänen muodikas ranskalainen hattunsa ja valkea, turkispäärmeinen kappansa heiluivat sinne tänne hytin vastaisella seinällä olevassa naulassa. Pitkänä, laihana ja tyrmistyneenä huojui nuori Margaret, pidellen kiinni mahonkilavasta.

Risteilyllä? Hän?

Hän, josta laivallaolon ajatteleminenkin muistutti painajaista? Laivan tuoksu, koneiden lakkaamaton tahdikas jyskytys, lattiapalkkien kallistuminen, tumman vihreä vesi, joka vuoroin verhoaa hytin ikkunan, vuoroin alentuu, paljastaen harmaan pyörylän — hirvittävää! Irtonaisena heilumisen tuntu — sanoinkuvaamattoman avuttomuuden tunne, jonka nuokkuminen ja huojuminen herättävät, se tieto, ettei jalkojen tukena ole vankka maaäiti ja että vain ohut, kovin ohut metalli- ja puuseinä on matkustajan ja rauhattomana kuiluna myllertävän, vieraan elementin välissä — kaikki se mikä muutamia meistä riemastuttaa, oli aina tuntunut Margaretista liian pahalta ollakseen totta.

Ja nyt hänet oli tuotu keskelle tätä kauheasti keinuvaa merta!

»Mutta sehän on järjetöntä, naurettavaa! Se on pilaa! Joka tapauksessa —» Rauhoittuakseen hän korotti ääntään. »Joka tapauksessa on nyt jo menty kyllin pitkälle. Totisesti. Viekää minut takaisin! Teidän täytyy viedä minut takaisin. Kääntykää heti takaisin Nizzaan! Etkö kuule, Tom-setä? Sinun on pysäytettävä pursi!»

_Sweeetheart II_ vapisi toisen aallon törmäyksestä.

Margaretia pyörrytti pahasti, ja hän tunsi, että hänen päässään alkoi pienoinen kone jyskyttää. (Se oli seuraus väkevästä, erehdyksessä sekoitetusta cocktailista.) Tarttuen suonenvedontapaisesti lavan laitaan hän vei toisen kätensä otsalleen. Hän oli melkein sanaton raivosta, kun tilanne alkoi hänelle selvitä.

Hänet oli tuotu merelle! Hiiskumatta sanaakaan hänelle itselleen sen oli tehnyt tämä itsevaltainen vanhus, joka piti kaikkea luvallisena! Ja näin oli tehty nuorelle naiselle, joka jo seitsemän vuotta oli ollut oman kohtalonsa määrääjä!

»Mutta — mutta —» Tyttö, jolla jo yhdeksäntoistavuotiaana oli omat tulonsa, taloutensa, palveluskuntansa, maksuosoituslehtiönsä, jonka oma äiti oli hänen orjansa, nöyrästi alistuen hänen suunnitelmiinsa, ei löytänyt sopivia sanoja. »Tällainen teko on mahdoton —»

»Jos se kerran on tehty, niin se tuskin on mahdoton».

»Mutta kuinka uskallatte? Eihän tämä ole edes teidän purtenne —»

»Se puoli on kunnossa; sain aluksen lainaksi nuorelta ystävältäni Mountilta.»

»Herra Mountilta? Siltä inhoittavalta ihmiseltä! Katalan inhoittavalta mieheltä», kirkui Margaret. »Olen aina vihannut häntä. Samoin Cynthia. Kaikki, mitä Cynthia on hänestä sanonut, on ihan totta. Hänessä ei ainoastaan ole lähtemätön keskiluokan tuntu, vaan... Oi, kuinka oikeassa Cynthia olikaan. Hän lainasi sinulle purren? Jotta sinä voisit käyttäytyä tavallisen roiston tapaan? Oi! — Toimitan teidät kaikki _vankilaan_ — »

»Keskellä valtamertako?»

»Langattomalla...» ähkäisi hänen nuori sukulaisensa hurjistuneena. »Langattomalla tai jotenkin muutoin. Etkö luullut minua kaivattavan kuljetettuasi minut merelle? Minua lähetetään etsimään —»

»Kuka lähettää?»

»Kaikki», tiuskasi Margaret, heiluen kuin hento vaatekappale tuulen puistelemalla kuivausnuoralla. Olisiko hän voinut mainita, keitä »kaikki» olivat? Hänen mielessään väikkyivät sekavana kuvana henkivartiosto — Claude... »He kaikki näkevät, että tämä kammottava pursi on lähtenyt satamasta... Lähetystömme...»

Äkkiä hän taukosi myrskyämästä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt pettämätön, vihertävä kalpeus.

»Sinun on paras paneutua uudelleen makuulle», ehdotti setä, seisoen vankkana, jalat hajallaan ja silmäillen häntä ystävällisen, mutta horjumattoman näköisenä.

»Sinä rohkenit... saat sitä katua... katala teko... _rikollinen_!» kiljui Margaret, tähyillen taaskin hurjasti ympärilleen somasti sisustetussa hytissä, joka oli puhdas kuin uuden vesivärilaatikon sisus. Maalatut seinät, sileät kuin norsunluu, kastanjanruskeat, hohtavat puupinnat, peili, matto, verhot, suljettu pesuteline ja kirkkaat metalliesineet kieppuivat jo ympyröissä kuten nopeasti pyörivän hyrrän punaiset, siniset, vihreät ja valkeat renkaat. Ja tässä huimaavassa, pyörivässä liikkeessä tuntui aallokossa keinuvan aluksen hilpeä nuokkuminen ja kallisteleminen. Kaikesta huokui valtameri-elämän tuntu, tuoksu, koko sen pelätty ilmakehä.

Hän voi äärimmäisen pahoin (vaikka se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hän vielä sai kokea) ja vaipui takaisin vuoteelle, jolta hän oli ponnahtanut seisomaan. Hän kuuli kirkuvansa hurjia, hajanaisia sanoja: »Ei ikinä anteeksi... Tästä saat kärsiä... Ehdottomasti lainvastaista! Vaikka en olekaan täyttänyt kahtakymmentäyhtä... Odds esittää asian ylähuoneessa... Saat nähdä —»

Mutta nyt meritauti kouristi häntä todenteolla; hän ei enää kyennyt saamaan suustaan muuta kuin yhden ainoan sanan. Sortuessaan painajaisentapaisen ellotuksen valtaan hän sinkautti setä Tomille syytöksen:

_»Naisenryöstö!»_

II

Tälle sanalle tuo »_vanha, rohkea Henry Morganin kumppani_» kohautti aluksi olkapäitään. Myöhemmin hän panisi vastalauseensa.

»Naisenryöstö! Minkälaisia ajatuksia naiset saavatkaan päähänsä! Millä tavoin he tulkitsevatkaan toisten tekoja!»