Part 10

Hän puhui ikäänkuin he olisivat olleet Nizzan väkeä vilisevällä Promenade des Anglaisilla ja kohtaisivat toisensa aamulla vietettyään edellisen illan kasinolla — eivätkä olisikaan olleet haaksirikossa, josta he kaksi olivat selviytyneet hengissä Sen enempää virkkamatta Mount kumartui jälleen virittämään tulta.

»Te olette täällä!» huohotti Margaret. »Missä kaikki muut ovat? ... Missä olemme? Mitä on tapahtunut?»

Nuori Mount vastasi herttaisesti kuten äskenkin, mutta ei enää kääntynyt katsomaan häneen päin, vaan tarkkaili lepattavaa tulta, joka parhaillaan tarttui risuihin.

»Pian saamme aamiaista, toivottavasti.»

»Ah!» pääsi nälkäisen Margaretin huulilta. Hän ei paljoakaan välittänyt siitä, kelle puhui, oliko mies herra Mount, joka aina oli ollut hänestä kovin vastenmielinen, vaiko joku merimiehistä. Vielä hän ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin omaa nälkäänsä. »Aamiaista! _Mitä_ —»

»Kalaa», selitti nuori mies kursailematta. Yhä hoidellen tulta oikealla kädellään hän osoitti vasemmalla parin metrin päässä kauempana rannasta olevaa laakeata kiveä. Sillä oli metallihohteinen rivi kaloja. Puoli tuntia sitten ne forellit olivat leikitellen sujahdelleet purossaan.

»Ettekö olisi hyvä ja perkaisi ja huuhtelisi noita, neiti Verity?» »Minäkö?» huudahti Margaret typertyneenä. »Perata nuo kalat?»

»Niinpä niin, minun on viritettävä valkea, kuten näette. Jätin veitseni niiden viereen.»

»Tarkoitatteko, että minun on halkaistava ne?» kysyi Margaret rajusti. _»Minun?»_

»Kas niin, sepä hyvä!» riemuitsi Mount; hän ei puhellut lainkaan tytölle, vaan syttyville oksille.

Nälkä repi Margaretia kuin suljettua ovea vasten hyppivä koira.

Oikein ja kohtuullista olisi tietysti ollut, että tuo nuori mies olisi perannut, valmistanut ja paistanut nuo kalat häntä varten niin pian kuin ihminen suinkin saattoi. Mutta, kuten hän oli sanonut, hänen oli huolehdittava nuotiosta, eikä Margaret jaksanut odottaa, että kaikki kävisi sopivaan tapaan. Nuo kalat (niitä oli vain kuusi) oli saatava kypsiksi. Ja jollei mies voinut suorittaa sitä heti —

VI

Millä hetkellä ja minä päivänä hyvänsä neljäkolmatta tuntia ennen sitä myrskyä Margaret olisi vakuuttanut itselleen mieluummin kuolevansa kuin koskevansa noihin kamalilta tuntuviin, kylmiin, sileihin, kuolleihin, raakoihin forelleihin. Ja tarttua miehen linkkuveitseen ja viiltää ne auki läpi —

Paljoa mieluummin kuin olisi kuollut, mieluummin, olisi odottanut enää hetkeäkään hän huomasi (hienoine, pitkine käsineen, joiden kärkevissä kynsissä vielä hohti viimeisen hoidon aikana hangattu vaaleanpunainen kiilto) suorittavansa tuota ilkeätä tehtävää. Hänen mieleensä johtuivat samanlaiset puuhat heidän keittiössään Sussexissa... (kauheata se työ oli aina ollut, oli nyt ja olisi vast'edeskin; mutta hän teki sitä...) »Vettä», ajatteli hän; »nyt ne on huuhdottava».

Ääneen hän lausui määräyksen: »Vettä!»

Tulenvirittäjän ääni vastasi: »Niin; kaikeksi onneksi sitä on tuolla.» Hänellä oli kädessään meriruohoa hillitäkseen sillä liekkejä, ja hän heilautti kättään kalliolle päin. Kristallikäyränä ryöppysi vettä kallion laelta. Viimeisessä hilpeässä putouksessaan pieni vuoristopuro välkkyi auringonpaisteessa kolmisen metrin korkeudella miehen pään yläpuolella, putosi räiskyen kovertamaansa kalliosyvennykseen ja huppelehti sieltä lahdelman rantaan. Tämän putouksen juurella Margaret vimmoissaan huuhtoi forellit. Sitten hän pesi veren ja suomut käsistään. Senjälkeen hän ammensi vettä käsillään ja joi. Kuinka taivaallinen siemaus! Hän, joka oli, maistellut Euroopan kaikkia viinejä, ei ollut löytänyt mitään niin maukasta kuin tämä kirpeän puhdas purovesi oli. Taaskin hän täytti kätensä ja virutti kasvojaan vedellä. Jääkylmää... virkistävää... se teki hänet entistäkin nälkäisemmäksi. Margaret hapuili nenäliinaansa kuivatakseen kasvonsa. Sitä ei löytynyt. Se oli unohtunut hänen vuoteensa patjan alle.

»Nyt onkin jo hiiliä siksi paljon, että nuo kalat voidaan panna paistumaan, neiti Verity.

Pudistaen kasvoiltaan ensimmäiset kylmät vesipisarat, jotka olivat koskettaneet niitä vuosikausiin, neiti Verity hankasi niitä hätäisesti villaisella hihallaan, otti sitten kalat tarttuen niihin pyrstöstä ja kiidätti ne nuotiolle.

Tuli räiski ja loimusi, saaden lieden takaseinänä olevan kivilohkareen ääriviivat häilymään ikäänkuin kyynelten läpi nähtyinä. Jo alkoi savukiehkuroita kantautua koukerrellen merelle. Kauan, hyvin kauan sitten oli Jack Verity kertonut lapselleen, että rannalle ajautuneen haaksirikkoisen kaksi ensimmäistä, tärkeintä tehtävää oli veden ja tulen hankkiminen. Nyt se johtui hänen mieleensä.

Mountin ohjaamana hän pani forellit kyyhkysenharmaiden ja lohenpunaisina hehkuvien hiilien sekaan (eikä se käynytkään kovin kömpelösti).

Margaretiin nähden olisivat kalat hyvinkin saattaneet olla tipahtaneet kuulakalta taivaalta kuten israelilaisten manna tai kävelleet rannalle kuten osterit ballaadissa »Mursu ja kirvesmies»; se ei olisi häntä ällistyttänyt. Hän ei kysellyt herra Mountilta mitään...

Kauan senjälkeen Mount kertoi, miten hän sinä ensimmäisenä aamuna oli pyydystänyt forellit käsineen, salaa onkivan mustalaisen tapaan. »Se on näppärä temppu», kehui hän hilpeästi (perin mielissään tästä taidostaan). »Charles-parka, veljeni, osasi sen myöskin. Poikana ollessamme käytimme sitä usein yhdessä... En usko, että te voisitte sitä _oppia_. On vaistomaisesti tiedettävä, millaisessa kohdassa virtaa niitä on, millaisten kivien alle ne piiloutuvat. Aluksi liikutetaan kättä laajassa puoliympyrässä, tällä tavoin. Sitten supistetaan kaarta yhtenään, kunnes ne veitikat ovat ihan sormissa, _näin_... Sitten niitä ahdistetaan ja ahdistetaan, tähän tapaan, kunnes saadaan tartutuksi niiden kiduksiin; noin... Sitten on kala pyytäjän»... Sinä aamuna ei se olisi huvittanut Margaretia; hän ei kyennyt tuntemaan mitään muuta kuin pelkkää nälkää.

Hän kävi käsiksi kaloihin ahnaasti kuin susi.

VII

Ruokahalu oli ollut ainoa ylellisyys, jonka raha oli vienyt pois tämän tytön ulottuvilta. Hyvin nuorena perijättärenä hän oli ahminut tuhlaavasti tilattuja aterioita ja niiden väliajoilla mässännyt, syöden makeisia. Sitten oli seurannut aika, jolloin hän ei ollut syönyt, vaan pureksinut suolaisia manteleja liköörillä täytettyjen suklaakaramellien asemasta ja nauttinut ryyppyjä. Sittemmin oli tullut aika, jolloin puolinen ja päivällinen olivat vain tekosyinä, jotta hän sai esiintyä suurellisesti päätarjoilijoille.

»Kuinka kurjaa, että tällaisellakin paikalla on mainion keittiön maine!» (Näin Margaret Verity istuessaan kahdelle hengelle erinomaisesti katetun pöydän ääressä jossakin sillä hetkellä muodissa olleessa ravintolassa.) »Osataan valmistaa ruokaa? Ja kaikki kerrassaan kelvotonta syötäväksi! Odds, käske viedä kaikki tuo pois! Ja muistuta heitä mainitsemaan johtajalle tuosta kastikkeesta! Otaksuttavasti häntä nimitetään johtajaksi. Toimita hänelle tieto, ettei neiti Verity ole saanut mitään syötäväksi kelpaavaa kolmella viime kerralla täällä käydessään! Mitä muuta on tarjolla? Ruokalistalla ei mitään, mitä voisin maistaa. Eikö _truite meunièreä?_ Tahtoisinpa tietää, _minkä tähden_ sitä ei ole. Ei, ei kannata odottaa, että valmistettaisiin jotakin erikoisesti meitä varten. Varmasti se olisi mautonta. Lähdetään, Odds! Puhumme kaikille lontoolaisille tästä paikasta: varoitamme kaikkia ystäviämme pysymään poissa täältä, jolleivät halua saada myrkkyä. Ja, Odds, lähetä noutamaan pientä laukkuani, jossa on kukkaroni ja ne sisäänpääsyliput! Minulta jäi kaikki pöydälle kiirehtiessäni pääsemään pois moisesta paikasta, jota julkeasti nimitetään 'ravintolaksi' —»

Tämä näytös oli tapahtunut vain muutamia päiviä ennen _Sweetheart II:lla_ pidettyjä teekutsuja. Silloin oli _chou à la crèmellään_ leikkivä neiti Verity esiintynyt suurentelevan vaativasti viimeisen kerran.

Sitten seurasi taikajuoma, hornamainen, tietämättömästi sekoitettu cocktail...

Senjälkeen tuli merimatka...

Tulivat meritaudissa vietetyt yöt ja päivät, jotka olivat (lausuaksemme häikäilemättömän suoraan) perinpohjin puhdistaneet tytön turmellun elimistön. Ne olivat poistaneet siitä rasittavan liikakuorman, sopimattomat ruuat ja juomat, jotka eivät olleet antaneet nuorelle ruumiille ravintoa eivätkä nautintoa. Sitten seurasi pakollinen paasto.

Tässä oli nyt Margaret niin sanoaksemme puhdistettuna ja silattuna.

Omaa aamiaistaan nauttiessaan oli Mount (jolla myöskin oli huikea nälkä) varmastikin silmäillyt neiti Margaret Verityä, hemmoteltua herkkusuuta, joka istua kyyrötti kivellä lähellä nuotiota kädet täynnä forelleja, jotka hän itse oli juuri äsken paistanut hiilloksella.

Ensimmäinen forelli oli niin kuuma, että Margaret pudotti sen kirkaisten. Ahnaan huolekkaasti hän otti sen jälleen hietikolta. Nylettyään pois hiekkaisen, mustuneen nahan hän odotti maltittomana, että maukas kala jäähtyisi. On hyvin mahdollista, ettei hän itse huomannutkaan puhaltavansa siihen kuin raakalainen! Sitten hän söi. Hänen suuret silmänsä loistivat hurmaannuksesta. Viehättyneenä, äänettömänä hän nautti tästä villi-ihmisen ateriasta, jonka hän söi villin tavoin, villin kauniissa ja yksinäisessä ympäristössä. Hän söi malttamatta pyyhkäistä forellia kallion rakoon kertyneeseen suolakerrokseen, kuten hänen kumppaninsa teki. Hän tuskin muisti koko kumppaniaan eikä oivaltanut tämän luovuttaneen pienistä forelleista hänelle neljä, pitäen itse vain kaksi. Virkkamatta sanaakaan Mountille hän ahmi herkkunsa viimeisetkin rippeet.

Sitten hän veti syvälle keuhkoihinsa elähyttävää ilmaa. Siihen oli sekaantunut (kuten kukkakiehkuran kukissa) meren ja palaneen puun hajua sekä sitä läpitunkevan terävää, aromaattista tuoksua, jonka hän myöhemmin oppi tuntemaan tämän salaperäisen saaren erikoistuoksuksi — viehättävän maan erikoinen haju, kuten kaunis nainen aina käyttää mielituoksuaan.

»Taivaallista!» äänsi Margaret.

Sitten hänen älyllinen puolensa vihdoin virkosi. Aluksi oli ollut huumautuneena nälästä, sitten nälän tyydyttämisestä. Nyt hän halusi kysellä kymmeniä asioita.

Kumartuen eteenpäin istuessaan kivijärkäleellään hän alkoi huolestuneena: »Herra Mount —»

»Neiti Verity.»

Mount katsoi häntä suoraan silmiin.

VIII

On olemassa sellainen teoria, etteivät ne, joilla on jotakin salattavaa, voi katsoa kysyjää suoraan silmiin. Tämän teorian kannattajat eivät ole milloinkaan nähneet sitä Archie Mountin sinisten _silmien_ poikamaista, avointa, vilpitöntä katsetta, joka valaisi hänen vaatimattomia, miellyttäviä kasvojaan.

Sillä hetkellä hän _aprikoi: »Mitähän_ nyt? Mitähän minun nyt pitää sano tuolle lemmon tytölle?»

Tytön ajatukset pulppusivat esille huiskin haiskin; monista kysymyksistä ei tärkein aina ensimmäisenä pääse kuuluville.

»Mikä on tämän maan nimi? Kuka puki ylleni nämä kummalliset vaatteet? Kenen ihmeen on tämä vanha, tweedkankainen hame? Entä miten olen saanut _jalkaani_ Violetin sukat? Olemmeko troopillisessa vyöhykkeessä? Miten on käynyt kelvottomalle purrellenne? Vajosiko se meren pohjaan? Entä miten on kaikkien aluksessa olleiden laita? Missä on setä Tom? Varmasti hän oli purressa. Ei kai hän ole hukkunut? Hän puhutteli minua, kun tulimme maihin, eikö totta? Minne hän siis on mennyt? Ja kuinka kauan oikeastaan olimme merellä ennen haaksirikkoa? Onko tämä joku Etelämeren saari kuten _Paratiisin lapsissa_ tai _Vinoon menneessä_ tai _Epävirallisessa kuherruskuukaudessa_ ja Rupert Brookin runoelmissa? Se näyttää ihan sellaiselta, mutta kuinka kauan kesti, ennen kuin saavuimme tänne? Miten Wallacen on käynyt? Kuinka paljon kello on, mikä viikon päivä nyt on, onko nyt vielä joulukuu ja kuka minut viime yönä kantoi luolaan? —» Hänen mielessään pyöri tällaisia kysymyksiä, mutta ääneen hän lausui ensiksi:

»Niin, se miehentakki, joka oli pantu ylleni — jätin sen luolaan —»

»Se kyllä järjestyy», sanoi Mount ikäänkuin olisi puhunut jostakin Rolls-autoon unohtuneesta vaipasta.

Tavatonta —

Niin tavatonta, ettei Margaret avatessaan suutaan oikein tiennyt, mistä aloittaisi. Ja miten saattaa kukaan, ennen kuin häneltä on mitään kysytty, päättää, miten hänen olisi vastattava? Joitakuita sekunteja istuivat mies ja tyttö yksinäisellä rantakaistaleellaan jännittyneen hiljaisuuden vallitessa.

IX

Mount huomasi olevansa kokonaan ymmällä, mutta hänen kasvonsa eivät värähdykselläkään paljastaneet sitä. Mutta jos hänen ajatuksensa olisi voitu painaa hänen perin sekavan tukkansa alta näkyvälle sileälle otsalle, olisivat ne ilmaisseet: »Mitähän on tapahtunut sille vanhalle veijarille? Miksi hän on jättänyt minut pulaan?»

Lisäksi nuoren miehen koko olemus kaipasi piippua aterian jälkeen — eikä hänellä ollut piippua. Hän istui paikallaan piiputtomana ja ilmeettömänä; hänen sisunsa kihisi harmista... mutta ulkoisesti hän odotti kohteliaan tarkkaavana Margaretin seuraavia sanoja.

»Tyttö näyttää kummallisen nuorelta», ajatteli hän. »Johtuneeko se siitä, etten koskaan ennen ole nähnyt häntä puhdaskasvoisena?»

Margaretin poskissa ei ollut ihojauhetta eikä maalia, ei punaa huulissa eikä silmäluomissa sinistä varjostusta; kulmakarvoista oli myrsky tarkoin huuhtonut tahnan ja hänen tukkansa oli sekavana, ruskeana takkuna; nyt hänen kasvonsa varmaankin muistuttivat sitä tyttöä, joka oli sulostuttanut Charles Mount- paran viimeistä matkaa, enemmän kuin milloinkaan muulloin, mikäli Charles Mountin veli oli niitä nähnyt. Hänen muu olemuksensa oli irvikuva, jolle hänen helminauhassaan kimalteleva auringonpaiste nauroi luodessaan hänestä varjon hänen omituisten kenkien verhoamien jalkojensa juureen. Selväpiirteisenä kuin metallilevy oli Mountin varjo kimmeltävällä hietikolla hänen varjonsa vieressä. Niin he istuivat, Mount ja Margaret, kuvaten yhtä maailman kolmesta vanhimmasta tarinasta: tyttö ja mies kahden autiolla saarella. Haaksirikkoisten välissä lepatti ja hehkui heidän alkeellinen nuotionsa. Heidän edessään kohisi ja lainehti sininen meri. Heidän takanaan kohosivat kalliot ja tutkimaton takamaa. Tuulenhenki kantoi heidän sieraimiinsa tuoksahduksen. Lokit kirkuivat hiljaisuudessa. Äänettömyyttä kesti vielä vähän aikaa. Sitten tyttö pyyhkäisi tukan otsaltaan, katsoi suurin silmin miestä ja tiedusti kiihtyneenä:

»Herra Mount, olemmeko me ainoat ihmiset tällä saarella?»

III luku

Elämän suola

I

Vaihtelu on elämän suola; vaihtelun ja vastakohtien oli luotava uutta eloa Margaretille, joka näin oli äkkiä temmattu kasinolta luolaan!

Jättäkäämme hänet sinne toistaiseksi palataksemme ylellisen komeaan makuuhuoneeseen, viimeiseen, jossa tämä sairaloinen sybariitti oli nukkunut — hänen Nizzassa valitsemansa hotellin alakerran tilavimpaan huoneeseen.

Siellä oli ilma ummehtunut, kuuma ja tympeä. Ja kuinka kuolettavan persoonaton kaikkien hotellien makuuhuoneiden kuolettavan persoonaton kaikkien hotellien makuuhuoneiden »tuntu» on! Sen huikaisevan valkea ripoliinimaali ja pöyheät hillonpunertavat pehmikkeet neutralisoivat kaikkien niiden vieraiden vaikutuksen, joiden hatut olivat saattaneet kuvastua sen vinossa olevista peileistä, joiden kaunistuspullot olivat kimallelleet sen lasisilla hyllyillä ja joiden vaipat olivat riippuneet sen vaatekomeron nauloissa.

Sinä aamuna, joka ensiksi näki Margaretin saarellaan perkaamassa kaloja — oi, mikä vastakohta! — olimme me, Margaretin äiti ja minä, sullomassa kokoon Margaretin tavaroita.

Minkälainen sekamelska siellä olikaan! Kaikenlaista kamaa oli hajallaan ja läjissä makuuhuoneen vuoteella, tuoleilla ja matolla sekä sen vieressä olevan kylpyhuoneen hyllyillä, tuoleilla ja kaakelilattialla. Kaikkea peitti paksu kerros ihojauhetta. Siellä oli myöskin kummastuttava määrä kaunistusaineiden ja lääkkeiden jätteitä. Rautatabletti-rasioita, vismuttia ja muita ihmeaineita sisältäviä, jotka olivat olleet tuntemattomia ja aina pysyisivät tuntemattomina Margaretin äidille, ruuan sulatushäiriöitä parantavia valmisteita kieri silloin tällöin näkyviin, kun nostelin vaatekappaleita. Ruumis on enemmän kuin puku; mutta kuinka ihmeellisiä leninkejä lapsi olikaan jättänyt jälkeensä! Uutuusarkuista tuli näkyviin hienouksia, röyhelöitä ja pukeutumisturhuuksia. Sekaisin hänen omaisuutensa syydettiin kasaan. Ilman maun opastusta (sillä perijätär osti ilmeisesti kaikkea, mitä hänelle tarjottiin) hän oli tuhlauspuuskan vallassa täyttänyt huoneensa pukutaiteilijain, hattumuotien keksijäin, hajuvesien valmistajain, _lingerie de luxen_ luojien näytteillä, joissa oli valmistajan nimi. Nimi »Margaret» oli sinipunervalla emaljivärillä riipusteltu norsunluuselkäisiin harjoihin, käsipeileihin, jauherasioihin ja käsienhoitovehkeisiin, joita oli kokonainen varasto. Mutta missään ei näkynyt ainoatakaan yksilöllistä merkkiä Margaretista — lukuunottamatta hopeapuitteista, virkapukuisen Jack Verityn kuvaa, isän viimeistä lahjaa pikku tyttöselleen.

Sen puolittain piilotti paljoa isompi, kirjoituksella »Yevonde» varustettu valokuva, joka esitti kahta velttoa, iltapukuista nuorukaista käsikkäin, oopperahatut päässä, monokkeli silmässä ja keppi kädessä.

»Claude ja Cynthia», huoahti Margaretin äiti vilkaistessaan siihen.

»Cynthia?»

»Hän meni eräisiin tanssiaisiin puettuna Claudeksi nähdäkseen, kuinka moni heidän ystävistään pitäisi häntä veljenä», selitti Violet Verity, lajitellen pareiksi ohuita, jalan värisiä, hämähäkinverkosta kyhättyjä tekeleitä, lapsen sukkia. »He ovat täällä tuossa paikassa.»

»Luulin heidän saapuvan tänne jo monta päivää sitten.»

»Heille sattui joku viivytys, ja minä olin siitä niin kovin hyvilläni; mutta nyt he ovat täällä!... He soittivat tänne hotellistaan tänä aamuna heti saavuttuaan. Ilmoittivat tulevansa heti ehdittyään kylpeä ja pukeutua!»

»Kerroitko heille, että Margaret on —»

»En. Puhelimessa? Kuinka olisin voinut? Mutta nyt minun on selitettävä heille — tai oikeammin oltava selittämättä heille. Oi, rakas, kuinka mutkallista elämä on!... Miksi saliin herttaisen Tom-sedän taivuttaa itseni suostumaan siihen?»

II

Asia on niin, että Tom-setä oli suorastaan hypnotisoinut hänet suostumaan siihen — ainakin niin paljon kuin setä oli katsonut hyväksi ilmaista hänelle.

Asteittain, harkitusti, järjestelmällisen perinpohjaisesti oli vanha merimies alkanut herättää Margaretin hellässä äidissä pelkoa ainoan lapsensa tähden.

Sekä Hill-kadun varrella että Nizzassa eli useita kertoja pohdittu sitä, mihin suuntaan Margaret oli menossa ja kuinka hänen elämänsä Ranskassa muodostuisi ihan samanlaiseksi kuin Lontoossa, vietettynä vain etelämpänä.

Ihan säälimättä oli setä kosketellut herkkää kieltä, verraten komeata Jackia hänen mahdollisiin lapsenlapsiinsa, pieniin Oddleyhin.

Ei Violetin uuvuttaminen ollutkaan mikään jättiläisurakka.

Vihdoin setä oli esittänyt loppupontensa. Hän oli vakuuttanut: »Jos suostut, niin tuon sinulle tämän heikkohermoisen ihmisraunion sijasta takaisin terveen, hilpeän tytön. Se saattaa viedä viikkoja, kenties kuukausia. Aikaa on vielä mahdoton arvata. Mutta yhden seikan lupaan sinulle, Violet. Sinun ei ikinä tarvitse katua, jos luovutat hänet minun hoiviini. Teetkö sen?»

Hyvin rohkeasti (mutta vapisten) Violet Verity oli luvannut. »Olkoon menneeksi, setä, teen sen.»

Peijattu Violet Verity-raukka! Hänelle ei oltu hiiskuttu mitään meren myrskyistä eikä aution saaren juonesta.

Hän tiesi ainoastaan sen, että Margaret vietäisiin väkisin merimatkalle. Viimeisellä hetkellä hän auttoi minua säälimään kokoon karkeatekoisia, välttämättömiä tarvekappaleita retkeä varten.

Hän tuskin tiedusti, minkä tähden varustauduttiin niin oudosti, kun retkelle lähdettäisiin kahdensadan tonnin kantoisessa huvipurressa _Sweetheart II:ssa_, jossa oli kaikki nykyaikaiset mukavuudet. Hän oli katsellut, kun minä ja Margaret lähdimme purressa pidetyille kutsuille. Hän oli myöntynyt eroamaan lapsestaan jäähyväisittä ollakseen herättämättä tytössä epäluuloja.

Niin, hän oli niellyt tämän seitsemän kameelin voimaisen järjestelyn.

* * * * *

Nyt, monia päiviä myöhemmin, saapuivat nämä Oddley-sääsket.

Heidän tulostaan käytiin ilmoittamassa.

»Ensimmäisen kerran koko tuttavuutemme aikana ovat he kysyneet madame Verityä. Nyt sinun on tultava mukaani — tulethan — ja autettava minua pitämään puoleni näille kahdelle...»

III

Rouva Verityn yksityisessä arkihuoneessa tapasimme kolmannenkin nuoren vieraan.

Paitsi Cynthia Oddleyta (joka oli aistikas kuin harakka musta- ja valkoviiruisessa puvussaan ja teki kolkon yksisilmäisen vaikutuksen, koska hän käytti leveään mustan ja valkean kirjavaan nauhaan kiinnitettyä mustaa monokkelia!) ja hänen veljeään Claudea (jonka empiriliivinen puku sopi hänelle kuten harmaa suèdekäsine) oli siellä vankempirakenteinen, punatukkainen Eric (jonka sukunimeä en koskaan kuullut) yllään Roudin ja Giddyn liikkeestä tilattu golfasu ja lisäksi nilkkoihin saakka pullottavat housut.

Mahdollisimman lyhyen tervehdyksen jälkeen kääntyivät kaikki kolme rouva Verityn puoleen, tiedustaen: »Mitä oikeastaan tarkoittaa kaikki tämä häly Peggystä?... Nuo alakerran verrattomat tomppelit väittivät puhelimessa hänen lähteneen täältä!»

»Hän _on_ lähtenyt», myönsi Margaretin äiti.

Väitetään, etteivät nykyajan nuoret hämmästy mistään. Mutta ainakin kolme heistä ällistyi sanattomiksi useiden sekuntien ajaksi.

»Lähtenyt? Ilman _meitä?»_ puhkesi Cynthia kummeksimaan. »Minne? Kenen seurassa?»

»Hänen setänsä», vastasi Violet Verity (pystyssä päin ja purren huultaan, joka pyrki vapisemaan), »vaati sitä. Hän — hän — hän vei Margaretin pois luotamme... Lääkärin määräys... Senvuoksi hän luonnollisesti vei hänet —»

_»Vei_ hänet?» Cynthiaa vieläkin epäilytti. »Miten on kukaan saattanut?»

»Vei hänet? Minne? Ja kuinka pitkäksi ajaksi?» sai suu auki töllistelevä Claude sanotuksi.

»En tiedä. Tarkoitan, etten tarkalleen tiedä, kuinka kauas he — heidän seurueensa matkustaa», vastasi Violet Verity levottomana, mutta arvokkaana. Entinen koulutoverini piti puolensa. Sellainen luonteenvastainen esiintyminen vaati varmaankin häneltä väkivaltaista ponnistusta. Hän oli tämän Cynthian edessä menneen ajan herttaisinten ja terveinten piirteiden hentona, hopeankirkkaana näytteenä. »Voin ilmoittaa teille ainoastaan sen, että hän, kuten hän niin hartaasti halusi tehdä, vei Margaretin pitkälle merimatkalle.»

Tyrmistyminen, pitkä äänettömyys.

Ensimmäisen äänen siinä huoneessa päästi henkivartija Eric.

»No niin! Samahan se meistä on, eikö olekin?» Ja hän naurahti.

Pidin punatukkaisesta pojasta niiden sanojen tähden. Oddleyt — en voinut olla ajattelematta niin — suorastaan alensivat aikalaisiaan. Ericit edustivat polvensa keskitasoa arvokkaasti.

Tarttuen pudonneeseen monokkeliinsa Cynthia puhkesi uudelleen huudahtelemaan: _»Peggy?_ Peggy, joka vannoi mieluummin kuolevansa kuin astuvansa jalallaan laivankannelle? Peggy ei olisi ikinä alistunut vietäväksi sillä tavoin matkalle. Hän olisi ehdottomasti _kieltäytynyt._ Onko tarkoituksenne — onko tarkoituksenne väittää, että _Peggy lähti_?

(Lähti tosiaankin. Muistelin, millaisena olin viimeksi nähnyt Margaretin; avuttomana ja tajuttomana, nujertuneena kajutan pieluksille! Minun oli käännyttävä ikkunaan päin... Parveke oli Promenadelle päin; siellä oli hilpeä näky: joulukuinen aurinko paistoi herttaisesti, ja matkailijoita liikkui edestakaisin. Katselin autoja, jotka kiitivät ohitse pitkinä ja välkkyvinä kuin kalat, vinhasti sujahtelevia moottoripyöriä, joiden ohjaajien asu muistutti syvän meren sukeltajia. Englantilaiset, amerikkalaiset, mannermaalaiset saattoi erottaa toisistaan, vaikka heidän liikkuvat vartalonsa näyttävätkin vain mehiläisen kokoisilta appelsiinipuiden reunustamilla kaduilla, Euroopan taidokkaimmin järjestetyn rannikon palmujen, kupolien ja lelumaisten rakennusten keskellä. Silmäilin ulos salatakseni nauruani.)

»Hän on joka tapauksessa poissa», jupisi Margaretin äiti.

»Jättikö hän kirjettä?... Eikö? Vai ei? Eikö hän jättänyt riviäkään minulle?... Eikä Claudelle?... Miten se on mahdollista?»

»Luultavasti hän ei ehtinyt, Cynthia, lähtiessään —»

»_ No niin!_... Hän siis todella lähti? Tuon vanhan... herra Lloydin seurassa?»