Part 11

Katsahdin taakseni. Cynthian terävistä, poikamaisista, harkitsevista kasvoista kuvastui monenlaisia mietteitä sen ällistyksen aallon jälkeen, joka aluksi oli pyyhkäissyt ne ihan ilmeettömiksi. »Miksi», hän kummasteli, »piti Peggyn noudattaa _hänen_ tahtoaan? Peggyllähän on omat varansa.»

Käsitin täydelleen, kuinka paljon neiti Oddley oli rakentanut suunnitelmiaan sen pohjalle.

Veljeä kalvoi vilpitön tuska, eivätkä sen syyt olleet niin arvottomat. Alakuloisena hän sopersi: »Olen laskenut päiviä. Laskenut päiviä, milloin tapaan Peggyn taaskin. Aika tuntui niin kovin pitkältä. Minusta on tuntunut —» Hän räpytteli silmiään, ravistaen kirkkaat pisarat vaaleista silmäripsistään; ne tipahtivat hänen suipolle, nuorekkaalle leualleen ja sitten hänen liiviensä V-muotoiselle, helmenharmaalle aukeamalle korkeavyötäröisen takin käänteiden väliin. Hänen äänensä vavahteli, kun hän lopetti: »Tuntunut kuin olisin kuollut!»

Hänen sisarensa ärähti: »Älä Jumalan tähden, Odds, esiinny noin naurettavan narrimaisesti. Sinä tomppeli, eihän Peggy ole poistunut mennäkseen naimisiin eikä eronnut meistä ikiajoiksi —»

»Milloin hän palaa?» tiedusti loordi Oddley, selvittäen kurkkuaan ja niistäen nenäänsä pieneen, purppuran sinipunervaan batistiliinaan, josta lehahti »le jaden» tuoksu.

»Milloin odotatte hänen palaavan, rouva Verity?»

Helläsydäminen rouva Verity aukaisi suunsa — sulkien sen jälleen. Herra Lloyd oli ehdottanut, että Oddleyn perheen jäsenille ilmaistaisiin Margaretin kuulumisista vain hyvin epätäydellinen hahmoittelu. »Hänen suunnitelmansa ovat niin... niin epävarmat.»

»Minuun nähden on nyt kaikki varmaa... nimittäin mitä tulee Kairon-matkaan», valitti Claude surkeasti. »En halua jatkaa matkaa Egyptiin ilman Peggyä. Entä sinä, Cyn?»

»En minäkään», vastasi neiti Oddley lyhyesti (ja minä luulin arvaavani syyn). »Olin miettinyt valmiiksi kaikenlaista... kenen kaikkien hupaisten ihmisten kanssa seurustelisimme Semiramis-hotellissa; sanoin Margaretille, että menisimme sinne emmekä Shepheardiin.» (Luulin tietäväni, kuka olisi suorittanut laskut Semiramiissa.) »Nyt meidän on kaiketi vain maleksittava tällä ikävällä rannikolla, kunnes saamme tietää, mitä hän haluaa meidän tekevän —»

»Niin», virkkoi Eric, »aika ikävä teko, että Peggy jätti uskolliset kumppaninsa hiiskumatta mitään! No niin, taidanpa vuokrata auton ja pujahtaa Sardiniaan tai Korsikaan tai jonnekin muualle. Mitä sinä siitä arvelet, Claude?»

»Minua ei haluta lähteä minnekään.»

»Claude — enkö saa tilata teille jotakin juotavaa?»

»Suuri kiitos, rouva Verity, minulle ei taida —»

»Mutta kyllä minulle», keskeytti Eric sama hymy huulillaan. »Paljoa terveempi ajatus on juoda malja tytön matkan hauskuudeksi ja muuksi hyväksi. Luultavasti meistä kaikista maistaisi 'sivuvaunun'-cocktail, jos suvaitsette.»

»Soita kelloa, Eric!» komensi neiti Oddley mutkattomasti. Hänen silmänsä, jota nyt ei enää peittänyt musta monokkeli, tähysti edelleenkin Margaretin äitiä. Toistamiseen hän kysyi: »Kuinka pian saamme tietoja Peggyltä?»

»En voi sitäkään sanoa. En tosiaankaan tiedä.»

»Mutta, rouva Verity — no, mihin hänelle sitten kirjoitetaan?»

Nyt alkoi Violet näyttää olevan pulassa. Tähän saakka olin saanut olla pelkkänä kuuntelijana. Nyt vastasin hänen puolestaan.

»Miksi ei kirjoittaa Thomas Cookille? Teidän sijassanne minä lähettäisin kirjeen Thomas Cookin osoitteella.»

Eric esitti varsin luonnollisen kysymyksen: »Thomas Cook — missä?»

»Riossa.» Mainitsin ensimmäisen mieleeni johtuneen ulkomaisen sataman.

»Riossa», valitti Claude, ja hänen leukansa painui juuri äsken pöydälle tuotua cocktailtarjotinta kohti. »Mutta muistaakseni rouva Verity kertoi herra Lloydin vieneen Peggyn retkelle Etelämerelle.»

»Niin kyllä», varmensi Eric (ääntäen sanat yalelais-oxfordilaiseen tapaansa). »Rouva Verity puhui Etelämeren saarista. Mitä hyödyttää kirjoittaa Margaretille Rioon?»

Mitä todellakaan, ajattelin.

»Teidän sijassanne kirjoittaisin Rioon», väitin kuitenkin varmasti. »Jos kirjoitan Margaretille, niin osoitan kirjeen sinne.»

Ja otin kasvoille vakavan tätimäisen ilmeen, joka aina on luotettava naamari.

Harvoin kuitenkaan on minuun luotu epäilevämpää katsetta kuin se, joka tuikki neiti Oddleyn silmistä, kun hän pian senjälkeen sanoi jäähyväiset ja meni hissiin Margaretin molempien toisten ymmällä olevien ystävien seuraamana.

Olisipa kukaan heistä aavistanut, mitä todella oli tapahtunut ja mitä vielä tapahtuisi!

IV

Tuskin oli kolmikko poistunut luotamme, kun arkihuoneen ovelle koputettiin ja sisälle astui liveripukuinen _chasseur,_ tuoden minulle sähkösanoman.

»Saanko?» (En ollut vielä ennättänyt vaihtaa Violetin kanssa sanaakaan äsken päättyneestä välikohtauksesta.)

»Ole hyvä!... Nyt on kaikki kunnossa! Eihän sinun tarvitse lähteä luotani ihan heti, eihän?»

»Ei. Nyt on kaikki hyvin.»

Taitoin sähkösanoman kokoon ja panin sen hyvin varovasti talteen.

Olin siitä lukenut:

»Kaikki hyvin retki sujui suunnitelman mukaan Margaret nukkuu kuin lapsi lähettäkää posti kuten sovittu odottakaa lisätietoja sydämelliset terveiset Lloyd.»

IV luku

Kysymyksiä

I

Poistumme taaskin Rivieran rannikolta ja jätämme sinne siellä tungeksivat kaiken maailman ihmiset etsimään cocktailin tarjoilupaikkoja, ruokahalua kiihoittavia ryyppyjä. Jätämme Oddleyt ikkunapöydän ääreen Ruhlin aurinkoisimpaan soppeen katselemaan ohi meneviä argentiinalaisia seikkailijattaria, viittoilevia juutalaisia miljoonamiehiä, huvikseen vetelehtiviä laiskottelijoita, joiden vispilämäiset vartalot oli verhottu poikamaisiin muotinuken pukuihin ja joiden himmeiden, pälyilevien silmien alla oli tumman sinipunaiset puolikuut — jätämme heidät tarkkailemaan näitä ja pohtimaan Peggyn arvoituksellisen salaperäistä (»sillä jotakin lemmon salaperäistä siinä on») pakoa.

Palaamme sen tytön luokse, jonka ympärille koko tämä vyyhti on kiedottu. Palaamme kaukaiselle ranta-kaistaleelle, jossa paloi nuotio, häiritsemättömälle, päivänpaisteiselle, yksinäiselle poukamalle, jossa hän istui, lausuen haaksirikkokumppanilleen:

»Herra Mount! Sanokaahan! Olemmeko ainoat ihmiset tällä saarella?»

»En vielä ole käynyt tarkastamassa koko saarta», vastasi nuori Mount.

Mitä muuta hän olisi voinut sanoa? Monista syistä alkoi hänestä olo tuntua yhä tukalammalta. Paksukorkoisella kengällään hän tasoitteli kivilohkareensa vieressä olevaa kuoppaiseksi potkittua hiekkaa. Ajan voittaminen, se oli hänen tehtävänsä, arveli hän. Hän virkkoi: »En tiedä, keitä tai mitä täällä saattaa olla. Ymmärrättehän — en ole ennättänyt muuta kuin kävellä vähän matkaa puron vartta ylöspäin ja tutkia tätä poukamaa sekä sitä, josta te tulitte, samoin kuin tuota toista.» Keikauttaen tummaa päätään taaksepäin, hän nosti kättään ärtyisesti, liikauttaen sitä tavallisesti niin ihailtavan hyvin harjattuun, erinomaisesti hoidettuun, nyt joka suuntaan pörröttävään tukkaansa päin. »Tällä rantaosalla näyttää olevan täydellinen sarja näitä pikku lahdelmia —»

»Olemme saarella, emmekö ole?»

»Kyllä.» (Hän oli hyvillään siitä, että se ainakin oli totta.) »Tämä on _saari_; se on varmaa, neiti Verity.»

»Entä setäni?»

»Neiti Verity, en tiedä — vakuutan juhlallisesti kunniasanallani, etten tiedä. Kunpa Jumala soisi minun tietävän! Hän saattaa olla saarella.» Ja samalla kun nämä lauseet sysäyksittäin lähtivät Mountin huulilta, kiehui raivo hänen sydämessään.

II

Sillä nuori mies ajatteli tähän tapaan:

»Se vanha roisto. Ovela ilkimys. Ottaa minulta kunniasanan ja jättää minut tällaiseen pulaan. Olisi parhaiksi hänelle, jos toitottaisin julki koko hänen salajuonensa, jos puhuisin tytölle: _'Kuulkaahan nyt! Kerron teille koko jutun. Teidät on peijattu tänne valheellisilla tekosyillä. Viime yönä ei ollut sen pahempi myrsky kuin kaikkina öinä kuluneella viikolla. Ette tekään, lapsi-poloinen, olisi uskonut sitä, jollette olisi ollut niin sairaana päiväkausia. »Sweetheart II» ei saanut vuotoa eikä uponnut meren pohjaan, kuten ette tekään ole vajonnut. Ettekä liioin ole autiolla, yksinäisellä saarella. Setänne mielestä teidän pitäisi olla sellaisella. Siihen hän tällä tempullaan tähtäsi. Hän aikoo pitää teitä täällä, mutta en tiedä, kuinka kauan. Joka tapauksessa se on hänen asiansa. Ainakin minä luulin niin. Minulle uskoteltiin, ettei hän lähtisi luotanne heti saatuaan teidät maihin. Otaksuin hänen jäävän tänne pitämään huolta siitä, että pysyisitte tällä rautakappaleella ettekä lähtisi samoamaan muualle, jolloin huomaisitte Ranskan rannikon olevan vajaan vuorokauden pituisen laivamatkan päässä. Hän toi teidät maihin viime yönä, ja kun tänä aamuna menin tapaamaan sitä ovelaa vintiötä, oli hän kadonnut jätettyään minulle kirjeen, joka ei selittänyt mitään ja joka kiven ympärille käärittynä oli laskettu pääni viereen_ —

— _Hän on mennyt tiehensä, rikkonut oman osansa sopimuksesta, ja niinpä minäkin rikon osani_ —

— En voi tehdä sitä», päätti nuori Mount mielessään. »Tämä on opetus minulle. Älä enää milloinkaan anna kellekään ihmiselle sitoumusta, jonka nojalla hän voi vaatia sinua tekemään jotakin. Ovela Lloyd-veitikka on ottanut liiankin runsaan korvauksen kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväkseni —

— Jättää minut tänne, kenties koko aamuksi tuon lemmon tytön seuraan —

— Mihin hän itse on joutunut? Lähtenyt tiehensä purrella — No niin, otaksuttavasti hän palaa tunnin tai parin kuluttua. Sillä välin —

— Mitä minun on sanottava tytölle? Siinä kysymys.»

III

Alkaessaan uudelleen puhua hän tuijotti toisaalle vilkaisemattakaan tytön sekava-ilmeisiin raitistuneihin kasvoihin.

»Neiti Verity, jos — jos olisin teidän sijassanne, en olisi kovin hädissäni — Niin, ymmärrän kyllä, että sellaiset sanat kuulostavat kummallisilta, kun otetaan huomioon, mitä on tapahtunut — tarkoitan, kun otetaan huomioon ne olosuhteet, joissa olette. Mutta minulla on aavistus — olisin valmis lyömään vetoa siitä, että herra Lloyd palaa pian — ja näkee, että olemme syöneet koko aamiaisen.»

»Entä toiset? Merimiehet? Wallace?»

»En ole nähnyt pienintäkään jälkeä myöskään heistä. En merkkiäkään. Mutta älkää olko liiaksi tuskissanne heidän tähtensä, neiti Verity —»

»En ole tuskissani, mutta minun täytyy saada kysyä teiltä, mitä tiedätte. Se ei ole niin tuskastuttavaa kuin se, että kohtelisitte minua, ikäänkuin olisin pikku lapsi», huomautti Margaret varsin järkevästi — järkevämmin kuin Mount oli koskaan kuullut tuon lemmon tytön sitä ennen puhuvan. »Pääsivätkö merimiehet purresta muihin veneisiin? Silloinhan olisi toiveita heidän pelastumisestaan.»

»Kyllä, niin kyllä. On hyvät toiveet. _Sweetheart II:n_ veneet olivat — ovat — mainiot.»

»Arveletteko, että heidän on varsin mahdollista pelastua jonnekin — tai että heidät otetaan johonkin laivaan —»

»Niin, se on varsin mahdollista», vakuutti Mount. »Ikävä, että lainkaan jouduimme eroon heistä.» Eikä Margaret aavistanut, että hän kiristeli hampaitaan vastatessaan niin.

»Kuinkahan kauan meidän on oltava täällä? Mitä arvelette?» »Oltava? Täällä?»

»Niin.» Margaretin heikossa äänessä oli järjetön, epäloogillinen, odottamaton, todellista riemua uhkuva soinnahdus (oliko se mahdollista), kun hän lausui sanat: »Täällä, täällä autiolla saarella.»

Salaisesti nuori Mount oli vimmoissaan. »Hän on niellyt sen. Hän on kaivannut sitä. Siksipä hän on sen saanut. Kymmenentuhatta kirousta, että minut on raahattu tänne yksin kestämään alkuvaivat!»

Tytölle hän virkkoi: »Jospa Jumala soisi minun arvata, kuinka kauaksi meidän on — meidän on jäätävä tänne! Mutta mistäpä sen tietäisin?»

»Niin, ette kaiketikaan. Ette tietysti tiedä, missä olemme. Eikö purrestakaan näkynyt mitään merkkiä?»

»Ei vähääkään, neiti Verity» (kolkosti).

»No niin. Sellaista sattuu», sanoi äkkiarvaamatta merimiehen tytär.

»Otaksuttavasti», lisäsi hän pian, tähyillen merelle, »otaksuttavasti on nyt ainoana toivonamme, että meidät huomataan jostakin laivasta ja meidät noudetaan sinne. Melkein ainahan niin käy, eikö totta? Verrattain pian. Laivoja kai kulkee tämän saaren ohitse, jos se kerran on siksi lähellä laivaväylää, että sen rannalla on kärsitty haaksirikko? Muita laivoja menee ohitsemme, vai mitä?»

»Hyvä Jumala, niin! Ja —» Parahiksi hän malttoi mielensä eikä sanonut erään tunnetun lentoaseman nimeä. »Varmastikin saapuu läheisyyteemme piakkoin joku vene tai — tai joku sellainen», koetti hän lohduttaa tyttöä. Margaret oli niin tyyni, ettei hän olisi uskonut sitä mahdollisesti tuonnottain »Berkeleyssä» vietetyn illan jälkeen.

»Siihen saakka», virkkoi tyttö, »siihen saakka olemme täällä».

»Nähtävästi», myönsi Mount hienosti.

»Entä mitä meidän on teidän mielestänne paras tehdä?»

»Tehdä?»

Mount kumartui ottamaan raskaan puukappaleen, joka oli vierähtänyt hänen nuotiostaan. Hän teki sen saadakseen miettimisaikaa ja piilottaakseen kasvonsa, mutta se antoikin hänelle ajatuksen.

»Voisin alkaa vuoleksia paria haarukkaa, joilla syömme kalojamme ensi kerralla», lausui hän — hyvillään siitä, että oli keksinyt jotakin askartelua käsilleen. Toinen niistä sujahti ensin hänen housuntaskuunsa, sitten hänen vyönsä lokeroihin.

»Veitseni —»

»Oi! Minulta», selitti Margaret, joka oli sen unohtanut, »se jäi putouksen partaalle —»

Mount ponnahti pystyyn kävellen kalliolle hyvin ison koiran liikkumista muistuttavaan, säyseän sievään tapaansa.

Harmissaan Margaret ajatteli, että mies olisi voinut kuunnella häntä loppuun saakka ja vasta sitten mennä noutamaan kallisarvoista veistään. Mutta samalla hän toivoi, ettei se olisi häneltä unohtunut.

Mount toi veitsen, otti puupalasen ja istuutui jälleen kävelleen veistelemään. Hänen katseensa oli kiintynyt työhön, mutta hänen äänessään oli Margaretista hieman luonnottomalta tuntuva soinnahdus, kun hän sanoi: »Olipa onni, ettei veitsi jäänyt minulta purteen ja että muistin ottaa tulitikkuja ja muutamia muita esineitä. Teidän hytissänne oli joku tavaralipas tai jotakin sellaista, ja se sysättiin veneeseenne. Vein sen pieneen luolaanne. Oliko teillä auttavan mukavaa viime yönä?»

»Mukavaa? oli kaiketi. Nukuin nimittäin liian sikeästi tietääkseni siitä mitään. Minulla on täytynyt olla mukavaa, eikö olekin? Saanko jäädä sinne?»

»Jäädä sinne, neiti Verity?»

»Tarkoitin kysyä, saanko pitää sitä luolaa omanani, makuuhuoneenani?»

Hän oli niellyt sen. Hän oli niellyt koko ilveilyn, ihan kuten vanha Lloyd-vekkuli oli arvellut. Ja hän, Mount, joka oli vanhukselle väittänyt, ettei hän uskonut kykenevänsä suoriutumaan siitä, oli nyt mukana siinä auttamassa ilveilyn jatkuvaa kehittämistä.

»Tietysti. Olkaa te suojaisimmassa paikassa, neiti Verity — kunnes tapahtuu jotakin.»

»Niin.»

Haaksirikkoisen tytön valtasi tuskallinen tunne. »Suojaisessa» paikassa oli nyt vain kallioholvi hänen päänsä päällä, hiekkaa hänen allaan ja ympärillä tutkimatonta seutua!

IV

Hän ajatteli Hill-katua.

Omaa asuntoaan — sen kimmoisia vuoteita! Sen pehmeitä, nauhareunaisia peitehuopia, paksuja, haahkanuntuvilla täytettyjä patjoja! Sen kaksinkertaisia ikkunoita ja niiden paksuja verhoja, jotka estivät Lontoon talven henkäykset tuntumasta.

Kaukana Lontoossa vallitsi kaduilla kostea ja sumuinen kylmyys, muuttaen ihmiset väriseviksi, märiksi vaatemytyiksi. Tälläkin hetkellä tarjoili kadunkulmassa värjöttävä, mustahattuinen kukkienmyyjätär kaupaksi orjantappuroita ja misteleitä sekä Etelä-Ranskasta karkoitettuja kukkia — neilikoita ja ensimmäisiä mimosia. Raskaasti liikkuvien moottoriomnibussien seinät olivat täynnä myymälöiden komeita joulumyynti-ilmoituksia.

Kaikki se oli hirveän kaukana! Tuntui samanlaiselta kuin jonkun toisen taivaankappaleen ajatteleminen... täällä, tässä lämpöisessä päivänpaisteessa, näissä virkistävissä, mutta leudoissa tuulahduksissa.

V

Mutta Lontoon ajatteleminen johti jälleen hänen mieleensä, kuka hän oli.

Hän rypisti hieman otsaansa totuttuun ylimielisen tyytymättömään tapaansa ja loi ikävystyneen, raukean katseen haaksirikkotoveriinsa. Vastahakoisesti hän myönsi: »No niin, jos se on mukavin paikka, niin minun kaiketi lienee paras olla siellä —»

»Hyvä», virkkoi Mount, pakottaen kasvonsa pysymään vakavina. Sillä vaikka hän olikin vimmaisen harmistunut herra Lloydiin, tunkeutui tilanteen julma leikillisyys kuitenkin hänen huumorintajuntaansa. Koska hänen ilmeisesti oli oltava leikin ohjaajana tunti tai pari, saattoi hän yhtä hyvin näytellä osaansa kunnollisesti.

»Juuri niin, neiti Verity, sen luolan on niin sanoaksemme oltava teidän huoneenne. Tämän poukaman, jossa on nuotio ja vettä, tulee olla yhteinen arkihuoneemme. Minun lienee hoidettava tulta niin, että se pysyy vireillä yölläkin. Se on nykyhetken tärkein tehtävä; tuli on säilytettävä kytemässä.»

»Tietysti. Sen minäkin tiesin. Ja kohdakkoin te tietenkin laitatte ison keon sytyttääksemme loimuavan merkkivalkean —»

»Mitä —»

»Loimuavan merkkivalkean, luonnollisesti. Kiinnittääksemme itseemme ohi menevien alusten huomion.»

»Niin — tietysti», vastasi Mount veisteltyään sekunnin ajan uutterasti puupalastaan. Mitä hyvänsä, kunhan vain ei olisi pakko pohtia asioita — ennen kuin vanhus saapuisi ja selittäisi, mitä alettaisiin pohtia.

»Oikeastaan voisimme nyt jo alkaa yhdessä koota lisää polttopuita.»

Margaret nousi pystyyn, silmäili ympärilleen ja näytti tosiaankin olevan valmis keräämään risuja.

Mount huomautti: »Tässä poukamassa on vain hyvin vähän poltettavaa. Pienillä oksilla ja sirpaleilla ei voida pitää vireillä kovinkaan komeata roihua. Täällä oli ainoastaan kaksi isoa kapulaa, ja ne paloivat aamiaisen aikana. Nyt arvelen, että minun olisi paras lähteä luotanne.»

»Lähteä luotani.»

»Ei pitkäksi aikaa, enkä loittone etäälle, sen lupaan. En voi mennä kauas», sanoi nuori mies, taaskin salaa kiristellen hampaitaan. »Minun olisi parasta kavuta tuonne kalliolle — hm — tarkastamaan, onko siellä polttopuita, ja yleensä silmäilemään ympärillemme.»

Mielessään hän päätti mennä Lloydia vastaan, kun tämä vanha vintiö saapuisi, ja puhua hänelle suunsa puhtaaksi, ennen kuin ukko menisi lemmon kiusallisen, mutta harhaanjohdetun tyttösukulaisensa luokse.

»Minä tulen mukaanne, herra Mount.»

»Ette saa tulla. Emme saa molemmat lähteä —»

»Miksi emme?»'

»Koska» (kirkas ajatus) »jonkun on jäätävä nuotiota valvomaan. Jollette pahastu, neiti Verity, on teidän pysyttävä täällä. Ja», lisäsi hän hyvin huolissaan, »älkää poistuko tästä poukamasta muualle kuin tuonne oikeanpuoliseen!» Sillä vanha ilkimys oli joku aika sitten määrännyt tytölle tämän liikkuma-alan. »Luvatkaa, ettette poistu näiltä rantakaistaleilta, ennen kuin tulen takaisin! Lupaattehan sen?»

»Lupaan», vakuutti Margaret, ja hänen äänensä oli samanlainen kuin lapsen, joka kunniasanallaan sitoutuu pysymään puutarhaportin sisäpuolella.

»Hän on ihan lapsi», mietti nuori mies vimmoissaan astellessaan kaihon juurella olevien kivilohkareiden sekaan rinteen loivimmalle kohdalle. »Mutta hitto soikoon, jos minut on tehty lapsenhoitajaksi...»

Katseleva Margaret näki paitaan ja housuihin puetun kookkaan miehen keveästi kiipeävän kivi järkäleiden ja matalien pensaiden välitse ja kallion laella tummana kuvastuvan sinistä taivasta vasten.

Sitten mies katosi näkyvistä.

»Hän ei edes heiluttanut kättään», ajatteli Margaret. »Vähätpä siitä! On varsin mukavaa olla taaskin yksin... Mitäs nyt teen?»

V luku

Edenin toinen puoli

I

Margaretin päässä pyöri muistoja kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut tai lukenut »autioille saarille joutuneista ihmisistä».

Nämä ihmiset tuntuivat yhtä mittaa _puuhaavan_ jotakin. He rakensivat. Muokkasivat viljelyksiä. Valmistivat jousia ja nuolia. Kalastivat. Kokosivat syötäviä hedelmiä. Pyydystivät lintuja ja pieniä kauriita. Muokkasivat taljoja auringon paisteessa. Heti he alkoivat. Heti he alkoivat kehittää omaa kulttuuriaan villissä ympäristössään.

Liikakulttuurin turmelema, ultrauudenaikainen Margaret alkoi vasta nyt tajuta, kuinka ihailtavan työteliäitä, keinokkaita, kuinka eteviä ne haaksirikkoiset olivat olleet.

»_Minunkin_ pitäisi tehdä jotakin —»

Lapsuusaikanaan hänet oli varsin usein jätetty yksin rannalle. Nyt hän kävi jälleen käsiksi senaikaisiin lapsenhommiinsa.

Ensin oli etsittävä litteä kivi — sitten kaivettava hiekkaan kuoppa aamiaisen ainoiden tähteiden, vähäisten kalanruotojen hautaamista varten. Sekin oli kauan sitten menneiltä ajoilta jäänyt muisto; hänen äitinsä oli opettanut hänelle, kuinka tavattoman ajattelematonta oli viskellä voileipien käärepapereita maahan rumentamaan kaunista ympäristöä.

Nyt hän hautasi jätteet yhtä huolellisesti kuin olisi ollut kahdentoista ikäinen; hän taputti hiekan tasaiseksi kuopan kohdalle... perin vähäpätöinen yksityiskohta — mutta sekin tuntui kuuluvan siihen vakavaan tilanteeseen, johon hän nyt (kuten hän luuli) oli joutunut. Otettu laivaan kuin vastoin tahtoaan pestattu merimies! Haaksirikkoutunut! Jätetty autiolle rannalle! Ilman muita vaatteita kuin nämä oudot tamineet hänen yllään olleen hataran leningin verhona! Yksin, seuranaan vain yksi ainoa henkilö! Ilman pienintäkään vihiä, miten muiden oli käynyt! Tietämättä, mistä saisi seuraavan aterian! Melkein ilman suojaa, johon päänsä kallistaisi! — Mutta eniten kummastutti häntä se tavaton seikka, että vaikka hänen _olisi pitänyt_ olla huumautunut surkean tilansa aiheuttamasta sielunhädästä — vaikka hänen olisi pitänyt tuntea kuolemantuskaa, hän — mikä ihme! — ei sitä tuntenut.

Aurinko paahtoi yhä lämpimämmin. Hänen hiuksiaan liehuttava tuuli valoi häneen uutta elämänhalua.

Se oli uskomatonta, mutta hänet valtasi voimakkaana tunne: _»En koskaan ole onneton tällä saarella!»_

II

Mutta jos kohta hänen ei tarvinnut tulla onnettomaksi, sai hän pian tuntea olonsa koko laiha epämukavaksi.

Vain aamun alkuhetkinä innostutti häntä uutuuden viehätys, ja hän hyöri yksinäisellä rantakaistaleella, uurastaen kuin mehiläiset ensimmäisenä aurinkoisena päivänä. Hän oli aina liikkeessä, kyyristeli, keräsi risuja, aaltojen ajamia oksia, kaikenlaisia puupalasia. Hän kasasi ne sen punertavan kivilohkareen viereen, jolle nuori Mount oli laskenut keskeneräisen haarukantekeleensä, kooten niitä kokonaisen läjän.

Ylpeänä tämä tyttö, joka yhdeksään vuoteen ei ohut pannut rikkaa ristiin, katseli nyt kättensä työtä! Kohdakkoin hän keräisi myöskin kasan meriruohoa liekkien vaimentamista varten. Välillä hän lisäsi puita litteiden, savuttaneiden liesikivien välissä palavaan tuleen ja kyykötteli, lämmitellen käsiään sen hivelevässä hehkussa. Hyvillä mielin ja huvitettuna hän ajatteli, kuinka nuori mies palatessaan hämmästyisi!

Vihdoin Mount palasi; siitä oli merkkinä se, että kallion rinnettä alaspäin liukui nykäyksittäin kaksi oksaa, jotka näyttivät liikkuvan »itsestään». Niitä raahaava mies oli melkein kokonaan lehvien peitossa. Kahisevan, huojuvan taakkansa alla hän ponnisteli eteenpäin kivien välitse kuumassa auringonpaisteessa. Päästyään tasaiselle maalle hän kiskoi oksia pitkin hietikkoa.

Puolenkymmenen askeleen päässä nuotiosta hän pudotti taakkansa maahan, oikaisihe, murahti ja pyyhkäisi kyynärvarrellaan hiestä kimaltelevaa otsaansa.

Margaret, josta ruumiillinen työ oli niin kovin outoa, ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin omia saavutuksiaan. Ylpeänä hän kutsui toista katsomaan ja osoitti vähäisiä risukasojaan. Häntä kummastutti, että hiestynyt ja hengästynyt Mount loi niihin vain nopean vilkaisun. »Sepä hyvä! Olettepa koonnut aikamoisen läjän!»

(Tuo nuori mies esiintyisi kohteliaasti ankaran maanjäristyksenkin aikana.)

»Mutta pelkäänpä, ymmärrättehän, ettei noilla päästäisi kovin pitkälle yöllä —»

_»Eikö?»_

(Vaikka Margaret oli raatanut tuntikausia!). »Niin luulen... Minun on noudettava lisää tällaisia oksia», sanoi Mount. »Kiskoin niitä irti niin paljon kuin jaksoin.»

»Mistä?»

»Tuolla on jonkunlainen lehto noin parinsadan metrin päässä kallion laella.»

»Sitten minä tietysti tulen avuksenne», ehdotti tyttö aloittelijain innokkaaseen tapaan, »kiskomaan niitä tänne alas».

Se olisi tietenkin hyvä, tuumi Mount; siihen kuluisi aika, eikä hänen tarvitsisi lörpötellä tytölle... Pyyhkäisten uudelleen otsaansa hän silmäili epäillen tytön hentoa, liian nopeasti kasvanutta vartaloa. »En tiedä, jaksatteko te, neiti Verity.»

»Jaksanko? Miksi ihmeessä en jaksaisi?»