Part 12
Miksi tosiaan piti tämän miehen pitää häntä houkkiona — heikkona, velttona, taakkana? Kuvitteliko Mount, ettei hän pystynyt _mihinkään_ autiolla saarella? Margaretin sydämen sisimmässä kuiski kauan uinunut vaisto: »_Sinun on noustava tilanteen tasalle... käyttäydyttävä hyvin sekä vaikeuksissa että vaaroissa. Olet merimiehen tytär_.»
Hän katsahti nuoren miehen kasvoihin. Ne olivat hieman punehtuneet, ja pisamat näkyivät nyt selvästi.
Nyt Margaret pani merkille, että hän oli huolestuneempi kuin ennen.
Hän kysyi nopeasti: »Onko tapahtunut jotakin? Jotakin _pahempaa?»_
»Ei, ei mitään... Sehän juuri — ei kerrassaan mitään, neiti Verity.»
»Minusta tuntuu, että olette hyvin kiusaantunut.»
»Se on varsin luonnollista, eikö olekin?»
»Kyllä, tietysti. Mutta siinä ei ole kaikki. Luullakseni —»
»Mitä?»
»Luullakseni te toivoisitte hartaasti, että haaksirikossa olisi joutunut kanssanne rannalle setäni tai Wallace tahi joku merimies, kuka hyvänsä muu, mutta en minä. Niin, ettekö toivoisi?»
»No —»
»Niin juuri. Niin toivotte. Vain sentähden, että olen tyttö», jatkoi Margaret, silmäillen häntä vihaisesti, mutta ei kärtyisesti kuten aikaisemmin. »Arvelette, etten kelpaa kerrassaan mihinkään täällä autiolla saarella. Luulette, etten pysty tekemään mitään? Otaksutteko, etten milloinkaan auttanut isääni virittämään nuotiota? Mutta minäpä tiedän aika paljon näistä seikoista. Meidän on koottava valtavan iso kasa polttopuita.
Lähdetään!»
III
Edenistä häädetty Eva oli otaksuttavasti ensimmäinen nainen, joka totteli naisia kannustavaa kiihoitinta — vaihtelunhalua. Aatami, ensimmäinen vanhoillinen, lienee pahoilla mielin silmäillyt taakseen, viehättävään laiskojen puutarhaan, jossa työt tekivät itse itsensä — _siihen paikkaan, jonka hän oli aina tuntenut_. Mutta saattaa kuvitella, minkälaisin silmin Eva kiihkeän uteliaana katseli Edenin ulkopuolelle!
Samoin Margaret ollessaan ensimmäistä iltapäiväänsä saarella.
Olisipa perin hupaista todistaa tälle tuskaisen huolestuneelle miehelle, että hän kykenisi auttamaan työssä, että hänkin kykenisi osaltaan suoriutumaan pulmista. Hän nautti kavutessaan ensi kerran kalliolle, punaisten kivijärkäleiden ohitse, harmaiden möhkäleiden ja pensaiden sekaan ja taaskin pois sieltä. Yhä ylemmäksi — kunnes he näkivät lehdon ja sen takana olevat kivet ja harmaat kalliot, jotka auringonpaisteessa hohtivat melkein helmenvalkoisilta niin kauaksi kuin Margaret erotti saartaan... Ponnistellen eteenpäin kiskomalla pensaita hän haisteli tuoksua, joka oli jäänyt hänen kämmeneensä, kun hän oli tarttunut erääseen kasviin (joka oli yhtä iso kuin huvilan portilla kasvava marunapensas).
»Mikä kasvi tämä on?... Täällä tuoksuaa niin suloiselta kaikki, mitä poljetaan jalkojen alle! Parempaa — paljoa parempaa kuin _Après la Pluie_... Mutta tässä on niin tuttu tuoksu. Muistuttaa, jostakin, mitä olen _maistanut_. Mikä se on... miksi sitä nimitetään, herra Mount?»
Nuori Mount valitti, ettei hän juuri tuntenut kasvien nimiä. Hän oli ollut lausumaisillaan sanan »vermouth», mutta eihän »vermouth» ole troopillinen kasvi, eikä hän saanut antaa tuolle lemmon tytölle aihetta esittää lisää kiusallisia kysymyksiä. Niinpä hän joudutti askeliaan — ja läähättäen, hengittäen keuhkojensa sellaisilla osilla, joiden ei ollut tarvinnut toimia pitkiin aikoihin, Margaret kiipesi jälessä, vetäen sieraimiinsa auringon lämmittämän, aromaattisen, hänen polviinsa takertuvan tiheikön tuoksun.
»Tästä varmaankin johtuu, että saaren sisäosista puhaltava tuuli tuoksuaa — niin suloiselta.»
»Niin kai», myönsi Mount.
Tuskastunut nuori mies välitti vähät siitä, mille mikin lemusi. Hän oli vimmaisen harmissaan ja kärsimätön, ja hänen oli pidettävä se salassa.
Kuinka pitkäksi ajaksi aikoi se vanha veitikka jättää hänet tänne tuon lemmon tytön seuraksi, joka uskoi, että he kaksi olivat viimeinen Robinson Crusoe-pari — ja joka oli pidettävä siinä uskossa?
Hän oli antanut sanansa... Empimättä hän oli antanut sanansa vanhalle Lloydille... Ja tämänaamuisessa kirjeessä Lloyd-vanhus oli lausunut:
»Uskon M:n Teidän huostaanne siihen saakka, kunnes palaan. Aika on epävarma. Pitäkää kaikki salassa, kuten on sovittu!»
»_Kuten on sovittu_»... Vanhan vintiön mielilauseita. Mountin oli sopeuduttava siihen — sallittava vierellään rinnettä myöten kipuavan tyttösen kuvitella — niin, kaikkea, mitä kuvitteli. Hän ei voisi jättää tyttöä tunniksikaan — vaikkapa he kahdessa tunnissa ennättäisivätkin perin mieluisten ihmisten pariin.
Täällä he nyt olivat, hyljättyinä omin voimin ponnistelemaan saadakseen ravintoa ja lämpöä, yhtä varmasti kuin olisivat maailman toisella äärellä.
»Niinpä niin», mietti Margaret, hilliten toistaiseksi raivoaan. »Antaa mennä vain!»... Ja kun Mount ja hän saapuivat kallion laella olevalle, rosoiselle, luonnon luomalla pengermälle ja siellä kasvavaan eukalyptus-, rautatammi- ja öljypuulehtoon, syventyi edellinen osaansa ja huudahti vakuuttavasti pahoittelevansa, ettei hänen veitsensä ollut hieman vankempi ja että sen terän katkeaminen olisi tuhoisa onnettomuus.
»Luonnollisesti», jupisi Margaret tosissaan. »Ainoa vehje, jolla voimme perata kalojamme ja vuoleksia mitään!»
»Aion kiivetä tuonne», ilmoitti Mount, mitaten katseellaan, kuinka korkealla oli seuraava oksa, jonka hän mieli katkaista. »Nakerran sitä puoliväliin saakka ja käyn sitten riippumaan siihen, joten painoni murtaa sen. Jos suvaitsette vain siirtyä syrjään, neiti Verity —»
Neiti Verity astui nopeasti sivulle pensaikkoon ja jäi katsomaan miehen puuhia.
IV
Niin, ihastuneena hän katseli, kun nuori mies kiipesi lähimpään eukalyptuspuuhun, saavutti oksan, heilautti pitkän jalkansa sille, siirtyi mukavampaan asentoon ja alkoi vuolla veitsellään. Mies huojui ja ponnisteli. Räsähdys! ... Lisää kahinaa ja räiskettä, ja lehväinen oksa katkesi. Pudotessaan se kiskaisi rungosta pitkän kaistaleen kuorta, jättäen valkean jäljen. Mount tipahti selälleen pensaikkoon. Noustuaan pystyyn hän ravisti itseään ja nyökäytti hieman päätään. Huomaamattaan murahtaen hän kiersi oksan lopullisesti irti rungosta, vetäisi sen erilleen ja viskasi sen syrjään.
»Hän on hyvin vahva», mietti tarkkaileva Margaret.
Koska hän ei ollut vuosikausiin luonut kehenkään mieheen muuta kuin pikaisen, raukean, näkemättömän silmäyksen, ansainnee kenties mainita, minkälaisen vaikutuksen häneen teki tämä olento, joka (myöhemmin niin loisteliaana vierassaleissa) nyt liikkui niin päättävänä, hiestyneenä, hengittäen syvään, ponnistellen puun kimpussa, mutta selviytyen siitä yhtä hyvin kuin Margaret voimiaan jännittäen selviytyi syvälle juurtuneesta voikukasta...
* * * * *
Kun Eva ensi kerran näki Aatamin otsa hiessä kamppailevan luonnonvoimia vastaan, näytti mies hänestä silloin mahdollisesti paremmin katsomisen arvoiselta kuin vetelehtiessään paratiisin puutarhassa hänen vierellään.
Komeiden nuorten miesten näkeminen ei kyllä ollut Margaretille mikään uutuus. Eikö hän ollut elänyt sellaisten olentojen ympäröimänä? Mutta kuinka paljon hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, millaisilta oikeastaan näyttivät nuo henkivartijat, jotka panivat autoja käyntiin, kantoivat päällystakkeja, aukoivat ovia, tarjoilivat hänelle ohjelmia? Hänen päähänsä ei ollut kertaakaan pälkähtänyt arvostelevasti katsella näiden huomaavan kohteliaiden nuorukaisten pituutta, liikkeitä ja eleitä. »En ole koskaan pannut merkille, miltä miehet _näyttävät»_, oli hän tunnustanut Cynthia Oddleyn huudahdettua: »Miehet _ovat_ niin kamalannäköisiä!»
* * * * *
Onko se katsantotapa leviämässä? Tytöt sanovat: »Ei ole väliä, miltä _sulhanen näyttää_, vai onko?» (Olen itse kuullut tyttöjen lausuvan tällaisen enteellisen huomautuksen.) »Kunhan vain »morsian on kaunis». Hyvin nuoret tytöt mieltyvät hauskannäköisiin koulutovereihinsa. Kouluaikoina se on varsin luonnollista — mutta onko se hyvä merkki, että he toisen vuosikymmenensä lopulla ja kolmannen alussa eivät pidä miehiä katsomisen arvoisina (kuten Margaret ei pitänyt)? Kaikkien kauneusihanteiden kiinnittäminen _ainoastaan_ naiskauneuteen on yksipuolista. Jotkut tytöt kannattavat sitä. Heistä miehet muuttuvat yhä vähäarvoisemmiksi. Jo nyt miehet ovat heistä äärettömän paljon mitättömämpiä kuin näyte-ikkunat, joihin on levitetty houkuttelema kankaita ja viehkeän pehmeitä turkiksia. Pian miehet ovat muutamien tyttöjen silmissä pelkkiä kiinteitä, pitkulaisia ainemöhkäleitä, jotka vaativat niin ja niin suuren tilan ja pimittävät niin ja niin paljon auringonpaistetta. Miehet, jotka eivät jaksa käsittää tyttöjen näennäisen mielenkiinnon somien, alituisten väreiden takana piilevää, tympeän syvää välinpitämättömyyttä! Se ei ole hyvä merkki! Kenen on vika?
Osaksi ovat kenties syynä miesten jokapäiväiset puvut, jotka tekevät heidät niin epäselvän himmeiksi: tasoittavat muodot, mullanvärit, painostava harmaa, ukkospilvensininen, joita he mielellään käyttävät... Se on myöskin kostoa muuttumattomasta mustasta ja valkeasta asusta, joka kärsii tappion naisten uljastelevien, moniväristen iltapukujen rinnalla (sillä rakkausasioissakin tahtovat naiset loistaa)... Osaksi lienee vikana se, etteivät naiset näe miehiä edullisimmalta puolelta, silloin kun nämä ovat reippaassa liikkeessä, kyllin usein muualla kuin leikki- ja urheilukentillä. Ne ovat miesten tenhovoiman ja arvon viimeiset suojapaikat. Siitä naisten »joukkueille» osoittama ihailu. Siitä »lukuisat hyvin puetut naiset katsojien joukossa», kuten kilpailuselostuksissa mainitaan.
Margaretin koko ajan tarkkaillessa nuorta Mountia hänessä heräsi kokonaan uusi kunnioituksentunne miehen voimaa kohtaan. Mutta vain alitajuisesti hän silloin näki, kuinka miellyttävä Mount oli karkeassa asussaan ja kuinka paljoa nuoremman näköinen hän nyt oli, koska hänen tukkansa oli pörröllään, hänen vaaleaihoiset poskensa olivat punehtuneet ja hänen kasvoillaan oli sekä aivoja että ruumista askarruttavassa työssä olevan miehen ilme. Tietoisesti hän vain ajatteli, että Mount oli väkevä, nopea, kätevä ja osasi hyvin suoriutua näistä ulkoilmapuuhista. Odottaessaan hän vain ihmetteli, mitä hän olisi tehnyt, jos hän olisi joutunut tänne ihan yksin ilman tätä miestä.
Kammottava ajatus... Vaistomaisesti hän sen pakotuksesta astui askeleen työskentelevään mieheen päin.
V
Pian Mount kääntyi, luoden silmäyksen aurinkoiseen, hyvätuoksuiseen maisemaan. »Se riittää. Meidän ei ole viisasta olla kovin kauan poissa nuotioltamme. Nyt kuljetamme nämä sinne alas. Jos nyt haluatte tarttua kiinni tähän —»
Tottelevaisesti Margaret kävi käsiksi oksaan. He ponnistelivat rinnettä alaspäin, kiskoen ratisevia oksia, jotka silloin tällöin takertuivat kivien teräviin särmiin. Tuontuostakin heidän jalkansa luiskahtelivat, kun sattui vähäisiä maanvieremiä. Rinnettä myöten he raahasivat raskaat taakkansa nuotiopoukamalle — Mount ja lemmon tyttö.
Rantakaistaleelle saavuttuaan he heittivät kantamuksensa maahan, kohensivat tulta ja palasivat kalliolle. Kaksi, kolme kertaa he tekivät saman retken, ja joka kerralla he kävivät yhä harvasanaisemmiksi. Mountilla oli yllin kyllin ajateltavaa. Margaret taas sai pinnistää voimiaan estääkseen nuoren miehen huomaamasta, että vaikka hän olikin aloittanut iltapäiväisen uurastuksen järkähtämättömän päättävänä, hänen sisunsa alkoi pettää...
VI
Ennen kuin tuomitsette tyttöä ankarasti, ajatelkaa, millaista hänen elämänsä viime vuosina oli ollut, kuinka heikot ja veltot hänen liian nopeasti kasvaneen, liian vähän harjoitellun, joutilaan ruumiinsa lihakset olivat. Ainoa hänen tuntemansa ruumiillinen puuha oli ollut tanssi, eikä tämä puuha kysynyt tanssilihaksia. Hänen jalkansa heltyivät, ja hän väsyi; hänen selkänsä tuntui katkeavan. Hän kapusi kalliolle ja raahasi sieltä oksia, jotka kävivät yhä painavammiksi, ja viimeisen hakumatkan jälkeen tuntuivat hänen raajansakin liian raskailta nosteltaviksi ja liian epävarmoilta hänen hallittavikseen.
Hänen sydämensä jyskytti. Hänen kasvoillaan virtasi hiki. Hän puri hammasta jaksaakseen olla ähkymättä...
Ei ollut kovin kauan siitä, kun oli tilattu auto viemään neiti Verityä hotellista saman bulevardin varrella, vain kivenheiton päässä olevaan muotiliikkeeseen, odottamaan kaksi tuntia ja sitten viemään hänet takaisin. Mutta hervoton neiti Verity, jonka oma se Rolls-auto oli ja joka valitsi hattuja tukuttain puhumattakaan hinnasta, oli myöhäisempi kehitysmuoto kuin tanakka pieni Margaret, joka oli kaivanut sokeriherne-penkkien ojia sussexilaisessa puutarhassa. Me kasvamme juuristamme. Palaudumme alkuumme. Hämmästyttävän nopeasti alkoi Margaret Verity saada takaisin perityn, terveen, reippaan rohkeutensa ja sitkeytensä.
Niinpä hän hammasta purren kiskoi oksaansa rinnettä myöten. Hän raahasi sen kasalle saakka ja vasta sitten sen pudotti. Mutta hän pudotti sen niin äkkiä, että nuori Mount, joka parhaillaan nosti omaa oksaansa läjälle, pyörähti kiivaasti ympäri.
Tyrmistyneenä hän huudahti: »Hyvä Jumala! Tehän olette ihan nääntynyt... Voi! —»
VI luku
Tekoveli
I
Tyttö piti päänsä uljaasti pystyssä vastatessaan, ettei häntä mikään vaivannut ja että hän hieman levähdettyään jaksaisi alkaa uudelleen.
Mutta sitten hänen päänsä nuokahti. Koko hänen nuorekas vartalonsa vaipui hietikkoon kuin Mountin äsken katkaisemat oksat. Hän tuskin tiesi, mitä tapahtui, vain tuntien vankan, lämpöisen, paidanhihan peittämän käsivarren kiertyvän ympärilleen. Oli niin viihtyisän turvallista, kun hän tunsi ihmisruumiin lämpimän kosketuksen matalasointuisen äänen rauhallisesti lausuessa: »Ei mitään hätää. Teidän työnne on lopussa, neiti Verity. Nyt vien teidät luolaanne. Lähdetään —»
Hän vei tytön kalliosolan läpi poukamalle, jossa hän oli avannut silmänsä ikuisuudelta tuntuvaa kokemusjaksoa aikaisemmin. Taaskin oli Margaret menettänyt koko ajantajuntansa. Hän olisi heti paikalla voinut vaipua uneen kävellessään niitä muutamia askelia. Hänen silmänsä painuivat umpeen; hänen oli väkisin aukaistava ne jälleen, suunnattava ne Mountih kasvoihin...
Hän oli juuri parhaiksi hereillä nähdäkseen miehen hymyilevän (rohkaisevasti, hellästi) heidän saapuessaan luolaan.
»Istukaa hetkinen!» Mount polvistui ja kaivoi hiekkaan pienen kuopan. Margaret ei vielä silloin käsittänyt, että se oli leirielämään tottuneiden käyttämä lonkansija. Silmäluomiensa pyrkiessä ummistumaan hän tarkkaili Mountia. Persikan- ja ambrankirjava auringonlasku loi hiekkaan loistavan hohteen ja muutti nuoren miehen hartioita ja selkää peittävän paidan tavallisesti valkean värin mitä pehmeimmän ruusunkarvaiseksi.
»Teillä sietäisi olla takki yllänne», mutisi Margaret. »_Teidän_ pitäisi vetää yllenne se autovaippa —»
Se kuulosti tavalliselta huomautukselta. Mahdollisesti se tuntui sellaiselta Mountistakin. Mutta se oli käänteen merkki, koska tyttö nyt ensi kerran Sussexista lähdettyään ajatteli ensiksi jonkun toisen mukavuutta.
»Minulla ei ole hätääkään. Minulla on lämmin takki. Niin, ihan totta. Minulla on. Nukun se ylläni. Eikä täällä ole missään nimessä kylmä, ei yölläkään. On ikäänkuin kaitselmuksen huolenpitoa, eikö olekin, tällainen sää? Ja nyt käärin teidät kuin pikku lapsen —»
Hän puhui kuten mies haastellessaan sairaalle pienokaiselle. Jotkut miehet ovat yhtä helliä pienoisille lapsille ja kivuloisille naisille kuin toiset mielieläimilleen.
»— Kuin pikku lapsen tähän. Muuten, neiti Verity, ettekö sattumalta viime yönä tunnustellut vaippani taskuja?»
»Oliko se siis teidän vaippanne?»
»Ettekö tunnustellut sen taskuja? Vai ette? No niin, katsokaa tätä!»
Kädessään (joka oli viheriänä puiden homeesta ja mustana savusta) hän ojensi siniseen paperiin kiedottua kääröä.
»Suklaata?» Oli luonnollista, että lapsi-poloinen (Mountin ajatuksista oli sillä hetkellä häipynyt »lemmon tyttö») oli taaskin nälissään. »Suklaata!»
»Ja joitakuita vesikorppuja.»
»Armias taivas, niinkö?» huudahti Margaret ahneen kiihkeästi. »Minä luulin — luulin meidän, kuten monien ihmisten, saavan tyytyä säännöstelyyn, syömään vain yhden aterian päivässä.»
»Sitä ajattelemme myöhemmin. Mutta tänä iltana saamme pienen illallisen.»
Nauttien yhdessä illallisekseen kumpikin sata grammaa makeata suklaata, vesikorppuja ja lähdevettä, jota Mount toi Margaretille osterinkuoressa, nämä uurastajat saivat huutavan nälkänsä ainakin osittain tyydytetyksi. Sitten Mount kiersi tytön ympäri turkisvuorisen autovaipan, joka oli paksumpi kuin peitehuopa.
»Älkää nousko liikkeelle ennen kuin huomenaamulla! Niin, pelkäänpä, ettette kykenekään. Minä valmistan forellit aamiaiseksi. (Ensin tietenkin pyydystän ne.) Te nukutte. Pysytte pitkänänne, kunnes jäykät jäsenenne vertyvät. Pelkään lihastenne tulevan pahasti helliksi», varoitti mies äänessään äskeinen, uusi, hellä sointu.
Mutta mielessään hän oli kiukkuinen. »_Jos_ tämä säälittävä lapsi olisi poika, niin voisin hoitaa häntä — hangata ja hieroa häntä aika tavalla... Kirotun ilkeätä!... Hornamaista. Tämän enempää en otaksuttavasti voi hänen hyväkseen tehdä... mutta, laupias Luoja!»
»En taida enää voida auttaa teitä millään tavoin?»
»Kiitoksia hyvin paljon, herra Mount —»
»Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä!»
Ennen kuin simpukankuoria murskaavien askelten ääni oli häipynyt, oli Margaret taaskin unohtanut väsymyksen.
Mitäpä siitä, että hän viimeöisen haaksirikon jälkeen oli nukkunut niin monta tuntia sikeästi kuin tukki. Taaskin hän nukkui samalla tavoin. Hänen nukkuessaan häipyi auringonlaskun viimeinen rusko, saaren verhosi pimeys, ja sametinpehmeä, tähtikirkas yö teki tarumaan entistäkin taikamaisemmaksi. Tunnin toisensa jälkeen Margaret uinui tähtien alla vaipuneena tiedottomuuden tilaan, jota vain kerran häiritsi epäselvä uni. Hämärästi kohosivat jostakin syvyydestä hänen näkyviinsä nuoren Oddleyn suipot, murheelliset kasvot. Margaret pani merkille, että hänellä oli tumma tukka albinohiustensa asemasta, ja että hän yritti suudella Margaretia, jolloin hän oli sanovinaan: »Ei, älä tee _sitä,_ Odds. Pidä sensijaan minua kädestä! Kuten venheessä... En pahastu, jos pitelet kättäni...» Taas laskeutui tiedottomuuden musta vaippa hänen ympärilleen... Hän nukkui.
II
Herättyään hän ei luonnollisestikaan kyennyt liikkumaan. Hänen jäsenensä ja kaikki lihaksensa olivat jäykät ja hellät, ja niitä pakotti ankarasti eilisten, äkillisten, vaativien ponnistusten jälkeen.
Ajatelkaahan, miltä teistä tuntuu juostuanne ensimmäisen päivän metsässä ajokoirien jälessä, oltuanne mukana ensimmäisessä hockeyottelussanne maattuanne sitä ennen influensassa, uituanne ensimmäisen kerran kesällä, kun ette ole olleet vedessä koko talvena, kokeiltuanne ensimmäisen kerran outoja, erikoisen pontevia liikkeitä! Kun ajattelette kaikkea sitä kymmenkertaisena, saatte perin hämärän aavistuksen siitä, miltä tuntui Margaretista — lapsi-poloisesta.
Juuri kun hän oivalsi, kuinka tuskallisen vaikea hänen tilansa oli, kuuli hän ääniä viereiseltä lahdekkeelta, askelten narskahtelua simpukankuoria vasten, hiljaista vihellystä ja Mountin äänen, kun hän hyräili kappaletta vanhasta »Botany Bay» -laulusta:
»Ja kapteeni ja laivaväki ja luokkamatkustajat näki, kuinka me vangit kärsittiin.»
»_Raiskis_!» Oksa lennähti läjään. Sitten kuului;
»Oletteko valveilla, neiti Verity?»
»Kyllä», huusi tyttö vastaan.
»Saanko tuoda teille aamiaista?»
»Olkaa hyvä!» Sen sanottuaan Margaret säpsähti kivusta.
»Sepä hyvä. Tulen nyt.»
Hän tuli; hän tuntui taivaan lähettämältä.
Sanoinkuvaamattoman lohduttavana ja ystävällisenä hän auttoi Margaretia — tuota hyvin helläjäsenistä, sairasta lapsosta, kun hän reutoutui kallioisesta suojastaan täyteen auringonpaisteeseen.
Sillä sen enempiä lääkkeitä ei lapsi-poloiselle ollut tarjolla tällä asumattomalla rannalla. Täällä ei ollut voiteita ei haude- eikä puhdistusnesteitä, ei Pondin ekstraktia eikä parantavaa noitapähkinää. Vain uudistavaa unta, rauhaa, päivänpaistetta ja ilmaa, jotka virkistävät ja elähyttävät ja ovat ravintoa — parempaakin kuin ravinto.
Ruokaa Mount hänelle kuitenkin toi. Tarjottimen tapaisella, litteällä kivellä, jolla oli lisäksi puisia vehkeitä, vieläkin pikemmin polttopuun kuin haarukan näköisiä, hän tarjosi tytölle aamiaista esihistoriallisten tapaan. Ja ojensipa hän vielä pari appelsiiniakin.
»Appelsiinejä!» huudahti Margaret ylen riemastuneena nähdessään kullankellertäviä antimia, joiden arvon sivistysolot ovat tehneet mitättömäksi. »Kasvaako appelsiinejä tällä saarella?»
»Hm — nähtävästi vähän. Löysin nämä kaksi. Älkää liikkuko. Pysykää hiljaa!» (Sillä taaskin tyttö oli vavahtanut yrittäessään nousta istumaan.) »Minä kuorin ne teille.»
Hän palveli Margaretia ikäänkuin tämä olisi tosiaankin ollut pikku lapsi ja hän synnynnäinen eikä koulutettu, äidillinen hoitaja. Hänen huolenpitonsa, liikkeensä, ison koiran tapainen lempeytensä ja huomaavaisuutensa vaikuttivat tähän tyttöön ikäänkuin hän ei olisi sitä ennen aavistanutkaan, miltä tuntuu palveltuna oleminen.
Vilpittömästi Margaret ajatteli: »Jos minulla olisi ollut veli niin juuri tällainen hän olisi ollut.»
III
Hän olisi saattanut olla sellainen. Mutta hän olisi voinut olla myöskin toisenlainen. Veli saattaa merkitä mitä hyvänsä, kaikkea tai ei mitään. Jos veli on myöskin ystävä, syntyy läheisin, puhdas suhde, minkä tytön kanssa saattaa solmita (kun syrjäytetään pettävät intohimoiset suhteet). Sellainen veli, joka _ei_ ole ystävä, saattaa olla kaikkien sukupuoli-vastakohtien alkuna. Kaiken sen pahan parantaminen, jonka »oma» veli on kotona aiheuttanut, saattaa vaatia vuosikausia kestävää viihdytystä muiden ihmisten veljiltä!
Näiden kahden äärimmäisyyden välille sijoittaa keskitason tyttö keskinkertaisen veljensä erilleen muista miehistä. (»Oi, sinä et osaa arvostella meidän poikia»...) Hän ei ole millään tavoin tytön tulevaisuuden yhteydessä. Mutta hän oppii sisarestaan tuntemaan naisia. (»Sisareni muistaakseni sanoi aina niin — ja niin.»)
Suurin piirtein katsoen ei sellaista tyttöä, jolla on veljiä, voida erottaa sellaisesta, jolla niitä ei ole.
Mutta sisareton poika on koko elämänsä ajan alakynnessä sisarsukupuolen kanssa solmittuihin suhteisiin nähden.
Margaretista, ainoasta lapsesta, tuntui tosiaankin, että kookas nuori mies, joka paitahihasillaan oli polvistuneena hietikolle ja silminnähtävästi tarvitsi parranajoa, oli hänen kaipaamansa hellän veljen täydellinen esikuva...
Hän kääntyi Mountin puoleen. Kuinka lapsellinen olikaan hänen huudahduksensa: »Olette niin kauhean hyvä minulle —»
Ja kuinka rohkaisevan herttainen olikaan toisen vastaus: »NO, no, älkää olko hupakko!»
IV
Eikä Margaretilla kuitenkaan ollut aavistustakaan Mountin lempeän ystävällisyyden takana piilevästä rajusta harmista ja kiihkeästä jännityksestä.
Hän ajatteli (ja tavallaan hän oli oikeassa): »Hän on _varovasanainen,_ hyvin pidättyväinen nuori mies. Milloinkahan hän alkaa, kuten kaikki saarille joutuneet tekevät, haastella minulle todellisista ajatuksistaan?»
Ärtyneenä Mount mietti: _»Tämä_ on vihoviimeistä! Yö ja päivä, ja nyt vielä yö, täällä...
— Tätäköhän se vanha heittiö _tarkoitti?_ Tällaista hän suunnitteli lapsi-paralle, sen tiedän. Kaikki on tähän saakka käynyt ohjelman mukaan häneen nähden. _'Teetä hänellä työtä kuin neekerillä, huolehdi siitä, että hän saa ruokaa, mutta ei liian paljoa, hengittää raitista ilmaa ja pysyy tällä rannalla!'_ Se merkitsee sitä, etten _minä_ saan luopua tehtävistäni...
— Niin, onpa tämä hupaista puuhaa... Mitä häneen tulee, niin kuittaa tämä kaikki, kunhan hän taas näyttäytyy. Missä hän on? Mielisairaalaan teljettynä hänen tietystikin pitäisi olla; mutta mitäpä toiveita siitä on! Olisin valmis lyömään vetoa, että hän on etsinyt mahdollisimman mukavan hotellin ja rehentelee siellä, komennellen parhaillaan sen hoitajia...
— Ja minun on pysyttävä täällä... _Meidän_ on pysyttävä.
— Hyvä Jumala, kuinka nauttisin, jos saisin polttaa hänet tuossa nuotiossa kuin minkäkin Guy Fawkesin!
— Hän saa nauraa koko jutulle, ja hän on tehnyt minusta jonkunlaisen lapsenhoitajattaren, suojelusenkelin ja vanginvartijan sekamuodon! Ja kuinka pitkäksi ajaksi? Sen haluaisin tietää.
VII luku
Venuksen peili
I