Part 13

Kaiken aamua Margaret loikoi auringon paahteessa. Mountin nenäliina, joka oli kastettu putouksen vilpoiseen veteen, suojasi hänen otsaansa. Hämmästyttävän nopeasti hänestä alkoi tuntua, että hän oli ennallaan, että pahin kipu oli lakannut ja että hän jaksaisi taaskin olla apuna kasaamassa polttopuita!

»Ei. Huomenna kenties. Tänään on teidän pysyttävä alallanne. Nyt minä lähden taaskin kalliolle, ja te lupaatte loikoa keskipäivään saakka. Lupaattehan? Hyvä. No niin, asettakaa kellonne osoittajat minun kelloni mukaan! Teidän pitäisi osata auringosta määrätä ajan kulku.»

Uskomatonta, mutta Margaret nukkui taaskin Mountin paluuseen saakka.

Hän palasi yhtä tyytymättömänä kuin oli lähtenytkin.

Ei ollut näkynyt merkkiäkään häikäilemättömästä, vanhasta vintiöstä.

Se ei johtunut mistään vahingosta. Jos olisi sattunut joku vahinko tai tapaturma, olisi hänelle (sen hän tiesi) jollakin tavoin lähetetty siitä sanoma. Tahallisen, ajattelemattoman suunnitelman mukaan annettiin jonkun toisen kärsiä harmi ja vastus tuosta lemmon tytöstä.

Siinä se, niin, juuri niin!! Hän, Mount, panisi pian parhaansa selvittääkseen ukolle, mitä kunnon ihmiset hänestä ajattelivat.

Mutta samalla hän myönsi, ettei syy ollut tytön; hän kärsi, lapsi-paha!

Margaret alkoi reipastua. Mount puheli vienosti kuten sairaalle pienokaiselle... Ikäänkuin sattumalta, mutta ystävällisesti hän ehdotti, että kenties neiti Verity nyt valitsisi itselleen uimapaikan. Hän itse oli varhain aamulla mennyt veteen nuotiopoukaman rannasta. Ehkä neiti Veritystä olisi parempi se lahdeke, jonka lähellä hänen luolansa oli.

II

Heti yksin jäätyään Margaret alkoi valmistautua uimaan. Ensimmäistä kertaa meri nyt näytti hänestä välkkyvän houkuttelevasti. Oi, kuinka siunatun huojentavaa oli riisua yltään niin kauan käytetyt vaatteet!

Pois tämä laina-asu — villatakki ja tweedkankainen hame. Pois likainen, ryppyinen trikoo. Pois silkkiset, joustavat liivit. Pois ohuet, ranskalaiset liinavaatteet — vaalean kellertävät ja aikoinaan somat kuin äsken auenneen Islannin unikon terälehdet. Niin, mutta ne olivat pahasti kärsineet haaksirikosta, ummehtuneesta hajusta, höyrypurren ilmasta ja iltapäiväisestä raadannasta! Riemuissaan Margaret riisui vaatekappaleet yltään, laski ne hietikolle, pannen kiviä niiden päälle, ettei tuuli päässyt niitä lennättämään, pisti niiden sekaan rannekellonsa ja kalisevat helynsä ja kääntyi sitten hymyilevälle merelle päin.

Johtuiko hänen mieleensä Deauvillen uima-asu? Veripunainen kumipäähine, tulipunainen satiinireunuksinen tunikka ja housut, joissa oli delfiinikuvioita ja jotka päättyivät pitkiin, tulipunaisiin silkkisukkiin. Siihen asuun puettuna hän oli käyttänyt valkeasta vohlannahasta valmistettuja rantakenkiä, joiden nauhat oli palmikoitu ristikkäin pohkeiden ympärille. Lisäksi oli hänellä ollut valkeasta, vankasta satiinista tehty vaippa, johon oli painettu jättiläiskokoisia, punakeltaisia meritähtiä. Se oli näyttänyt ihastuttavalta _Tatlerin_ valokuvassa, hulmuten ja lepattaen tuulessa, taustana rantakaistale, uljas kasino, viiruisia kylpytelttoja, liehuvia lippuja, kukkaryöppyisiä pengermiä — kaikkea, mitä merikylpylässä konsanaan on.

Mitään sellaista ei ollut täällä. Vain helminauha kaulassaan Margaret juoksi neitseellisen lahdekkeen veteen.

III

Aaltojen kosketus tuntui hänestä aika purevalta; tyyni vesi ei ollut läheskään niin lämmintä kuin hän oli odottanut tuoksuavan ilman ja auringonpaisteen nojalla. Hän ui ulospäin vain vähän matkaa, peläten tuntemattomia merivirtoja ja myöskin sellaista, mikä aina esiintyy kaikissa saarikirjoissa — _sinisen veden pinnalle ilmestyvää, pahaenteistä, mustaa kolmiota._

Mutta eihän Mount ollut puhunut mitään haikaloista. Hän oli huomauttanut ainoastaan: »Jos alatte hukkua, niin huutakaa!» Sitten hän oli poistunut, veistellen keskentekoisia puuhaarukoitaan selkä lahdelle päin.

Noustessaan ripeästi vedestä Margaret tunsi itsensä reippaammaksi kuin muisti milloinkaan tunteneensa. Hän ei kaivannut kylpijän jaloille varattua, kuumalla vedellä täytettyä puista allasta, jota Deauville ja Dinard pitävät elinehtona. Taaskin hän noudatti lapsuusaikaista tapaansa, jonka hän oli oppinut uidessaan valmistautumattomana yksinäisillä paikoilla. Hän otti kourallisen kuivaa, hienoa hiekkaa ja hankasi sillä itsensä kuivaksi.

Rannikon ja lammikon pitäisi sopia kauniille tytölle vieläkin paremmin kuin hänen sievimmätkään leninkinsä sopivat. Sellaisen nuoren Venuksen olisi pitänyt nousta sen viehättävän, yksinäisen poukaman vaahdosta! Sellainen olento kuin Margaret silloin oli näyttää hauskalta Hemjicin mustekynäpiirroksena jossakin vastaisessa muotilehdessä. Mutta kuoropoika- ja ruumiskirstuvaikutelmia ei pitäisi tuoda tälle keltaiselle hietikolle. »Olenpa totisesti hirveän laiha», mietti Margaret, silmäillen vartaloaan. »Jalkani ovat pelkkää luuta. Entä kylkiluuni! Eivät suinkaan sievät...»

Hänen ensimmäinen itsearvostelunsa! Ensimmäisen kerran hän ajatteli vartaloaan muutoin kuin telineenä vaatteiden näyttelemistä varten. Vaatteet ja kasvot — vain niitä hän oli ulkonäöstään palvonut. Vaatteet! Milloinkaan ne eivät ole askarruttaneet ihmisiä niin paljon kuin nyt. Niiden viivoilla, liikkeillä, hienoilla kudoksilla, troopillisia lintuja muistuttavilla värivivahduksilla ja merkityksellä on oma kirjallisuutensa ja taiteensa. Hyvä kyllä, kunhan vain asiantuntijat eivät unohda, mikä on enemmän kuin puku.

Margaret katsahti ketjussaan riippuvaan peiliin, josta kuvastuivat hänen kasvonsa — viehkeät, vaikkakin niiden norsunluuta muistuttava jalusta oli saanut näivettyä muodikkaiden verhojen puristamana.

»Mutta miksi minun oikeastaan pitäisi olla huolissani? Olenhan täällä asumattomassa saaressa, kunnes joku laiva tulee —» Oikaisten selkäänsä hän keikautti päänsä pystyyn. Huomaamattaan hän teki muutamia kauan laiminlyötyjä harjoitusliikkeitä. »Miksi välittäisin rahtuakaan siitä, miltä näytän täällä?»

Kallion takaa hän kuuli Mountin puuhaillessaan hiljaa hyräilevän:

»Oh, Mauricot, Mauricot —»

(»Miksi maammoltasi sait niin sorjan muodon, ellei sulojasi armas nähdä saisi?»)

»Kun hän jälleen menee kalliolle, pesen vaatteeni vesiputouksessa. Ne kuivavat nopeasti auringonpaisteessa. Tuntui niin raikkaalta — en voi pukea niitä uudelleen ylleni sellaisinaan.» Niinpä hän veti kumiset saappaat sukattomiin jalkoihinsa — sujautti ylleen tweedhameen ja sinisen villatakin —, ja ne vaatteet tulivat olemaan hänen saariasunaan monia päiviä — viikkoja! Likaisemmat vaatekappaleet hän kääri mytyksi ja työnsi sen kallion rakoon.

Sitten hän lähti — pyytämään ensimmäistä palvelusta siltä mieheltä.

IV

»Halloo, neiti Verity! Oliko hauska uida?»

»Oikein hauska!»

Tytön ääni oli muuttunut. Lontoossa hänen väsynyt, iloton ääntämistapansa (tavut olivat laahautuneet hänen jälessään kuin riippuvat rönsyt) oli ollut omiaan osaltaan loitontamaan Mountia kauemmaksi tuosta lemmon tytöstä. Haaksirikon jälkeen oli lapsi-poloinen luopunut venyttelevästä puhetavastaan — hänen sävystään uhkui todella reipasta intoa, kun hän nyt vakuutti nauttineensa uinnista.

»Sepä hyvä! Ja katsokaahan!» Mount ojensi karkeatekoista, kolmipiikkistä haarukkaa, jonka pään hän oli vuollut suunnilleen pyöreäksi, hangaten sen sileäksi hiekalla. Mount katseli sitä kiihkoisen kunnioittavasti, kuten jokainen amatööripuuseppä silmäilee omin käsin valmistamaansa, vaikkapa kuinka alkeellista tekelettä.

»Kuinka komea!» ihasteli Margaret vilpittömästi. »Herra Mount, haluaisin pyytää teiltä erästä seikkaa — Luulisitteko osaavanne tehdä minulle erään kappaleen? Puisen kamman.»

Mies rypisti otsaansa epäilevänä.

»Osaisitteko? Tukkani on kauhea. Kaikki hiusneulani ovat pudonneet paitsi kahta. Ja se on ihan takkuinen. Se tuntuu tosiaan hirveältä. Mitä voisin sille tehdä?»

»Hm —»

»Kaikissa asumattomia saaria kuvaavissa kirjoissa kerrotaan ihmisten aina kampaavan hiuksiaan juuri syömänsä kalan selkäruodolla. Joko ovat heidän tukkansa olleet tyyten erilaisia kuin minun tai sitten eivät heidän kalojensa selkäruodot ole olleet samanlaisia kuin noiden forellien. Osaisittekohan te senvuoksi vuolla minulle kamman? Tai — ei kai teillä satu olemaan taskukampaa?»

»Olisinko tällaisen naurettavan pelättimen näköinen», kysyi Mount happamesti, pyyhkäisten päätään, »jos minulla olisi? Mutta koetanpa miettiä, miten saisin näperretyksi teille kamman. Perin karkeatekoinen koenäyte siitä tulee, pelkään. Muuten löysin juuri äsken tämän laudanpätkän —»

»Sen kai aallot ovat ajaneet maihin _Sweetheart II:n_ hylystä?»

»Hm — tämän.»

Hän otti jalkojensa juuresta hietikolta lähes metrin pituisen laudankappaleen. »Siitä saattaisin tehdä jotakin. Mutta pelkään, että kampa pikemminkin muistuttaa haravaa.»

»Mutta minähän näytän heinäniityltä!» Margaret pudisteli hartioilleen riippuvaa ruskeata takkua. »Mikä tahansa on parempi kuin tämä. Tahdotteko ensin lainata minulle veistänne muutamiksi minuuteiksi?»

»Mitä varten?»

»Leikkaisin hiuksiani.»

»Te ette voi sitä tehdä, neiti Verity. Sitä ei sovi tehdä?»

»Kyllä minä voin —»

»Mutta ette saa.»

»Minun on se tehtävä. Tukkani on nyt jo otsalta lyhyt. Minun on leikattava pois kaikki nuo takana olevat, haitalliset tupsut. Ajatelkaahan vain! Niitä ei ole kammattu viikkokausiin — ei koko sinä aikana, jonka olin purressa. Kuinka kauan sitä kesti?»

Tämän kysymyksen mies vältti. »Teidän ei sovi typistää tukkaanne, ymmärrättehän. Ajatelkaa, minkälaisen hälyn se nostaisi —»

»Kuka hälyttäisi?»

»Nähkääs —»

»Täällä ei ole ketään muita kuin te ja nuo lokit näkemässä, miten tukkani on laitettu.»

»Miksi ette anna sen olla ennallaan?»

»Se tuntuu niin ilkeältä.»

»Mutta kuulkaahan! Kun pääsemme pois tästä kir— tarkoitan, jos meidät joskus pelastetaan johonkin laivaan —»

»Se olisi joka tapauksessa heti leikattava lyhyeksi, ennen kuin voisin tehdä sille mitään», väitti tyttö, hypistellen tahmean makuisia hiuksiaan, jotka jo nyt näyttivät samanlaisilta kuin kissanpojan sotkema silkkinen lankavyyhti. »Jo ammoin sitten olisin lyhentänyt sitä, jollei se Cynthian mielestä olisi pitkänä ollut omintakeisemman ja vanhanaikaisemman näköinen. Nyt se on kamalan epämukava. En saa edes sidotuksi sitä taakse. Minusta te todella voisitte lainata —»

»Miten aiotte menetellä, jos lainaan teille veitseni? Otatte kai kiehkuran kerrallaan ja kihnutatte sen poikki? Niin arvelinkin. No niin, jos se kerran on tehtävä, voinette sallia minun tehdä sen kunnollisesti.»

»Sepä hyvä! Tahdotteko tehdä sen?» Tämä Margaretin vastaus ei ollut erikoisen nöyrä, mutta hän lausui sen säyseämmin kuin oli koskaan ennen puhunut ainoallekaan nuorelle miehelle.

Hän istui lähinnä lepattavaa tulta olevalla, matalalla punertavalla kivellä. Paitahihasillaan ja tukka kampaamattomana Mount seisoi kumarassa hänen vierellään kasvoillaan tuikean huolekas ilme. Katkaistuaan laudanpalan polveaan vasten hän sovitti Margaretin pitkät, ruskeat hiustupsut sievästi kappaleiden tasaisten reunojen väliin.

Margaretin mieleen muistui, miten hän oli tottunut »laitattamaan» tukkansa. Hienosti kalustettu makuuhuone, jonka ilman pihkalle lemuava hieromisaine, ihomaali, kuumat käherryspihdit ja jasmiinille tuoksuva hiusvesi olivat tehneet tukahduttavan raskaaksi. Kähertäjän nöyristeleviä kysymyksiä: »_Onko teidän täysin mukava olla näin, madam? ... Saanko pyytää teitä kallistumaan hiukkasen eteenpäin? ... Pidättekö erikoisesta shamponeerausaineesta? ... Onko liian kuuma, madam? ... Viileä suihku lopuksi? ... Tuntuuko jo aivan kuivalta nyt?... Tällä kohdallako tavallisesti pidätte jakauksen? ... Suvaitsetteko kiilloittaa kynsiä, sillä aikaa kun minä järjestän hiukset? ... Vain hyvin lievä aalto._»

Hän olisi totisesti voinut nauraa tälle vastakohdalle.

Aine alla työaseellaan, jota oli käytetty kaloja perattaessa ja puuta näperreltäessä, leikkasi mies tytön paksun, sekavan tukan poikki pitkin laudan reunaa. Kerran hän nykäisi hiuksia pahasti. »Suokaa anteeksi, neiti Verity; olen siitä hyvin pahoillani.» Vihdoin hän siirsi syrjään sekä laudankappaleet että hiustakun. »Kas niin!»

»Kiitos!» Margaret pudisti päätään kuten vuoristopony. Hänen niskassaan heiluivat lyhyeksi leikatut hiukset hujan hajan. »Somaa!»

»Nyt hän näyttää kaksitoistavuotiaalta», mietti Mount. »Kuinka kirotun hävytöntä! Ja kaikki sen vanhan vintiön syytä. Uhrata tukka! Onko nyt mukavampi, neiti Verity?»

»Paljoa mukavampi», vastasi Margaret, nauraen ja ottaen esille erottamattoman peilinsä. »Sitä ei olisi osattu tehdä paremmin Hillin liikkeessä», kehui hän lapsellisesti, kooten katkaistut kiharat, jotka nyt muistuttivat meriruohoa. »Mieleeni juolahti, Mount —»

»Mikä niin?»

»Kuinkahan usein minun vielä on pyydettävä teitä järjestämään hiuksiani, ennen kuin meidät pelastetaan.»

»Niin, kuinkahan usein?»

»Minusta pitäisi tosiaan tapahtua jotakin. Kirjoissa sattuu aina jotakin. Tavaralaatikoita hylystä — toivoihinpa, että rannalle ajautuisi joku sellainen, jossa olisi harja ja kampa; toivotteko te?»

»Kyllä, ja partaveitsi ja saippuapala —» Nuori mies-rukka! Se oli hänen suurin koettelemuksensa sitä seuraavina päivinä.

Ulko-ilmassa nukkuminen oli hänestä nautintoa. Rantatyöläisen lailla raataminen tuotti vaihtelua. Se, että hänet oli tuomittu syömään ruokaa, joka oli yhtä yksitoikkoista kuin häkkiin teljetyn tiikerin ravinto, ei merkinnyt hänestä niin paljoa kuin se olisi merkinnyt monista muista. Ikävystyminen suppeaan liikunta-alaan, mutta eikö Mount ollut saanut kasvatustaan englantilaisessa koulussa, jossa cricket-peli oli pakollinen? Ja jollei tämän kuivan pelin tarkoitus ole totuttaa kansamme nuorisoa nurkumatta kestämään minkälaista pitkällistä ikävää tahansa, niin mikä (kysyy nainen) se saattaa olla? Englannin leikkikentillä harjoitetaan brittiläisistä maailman uudisraivaajia. Mitkä valtakunnan rajaseudut saattavat niihin verrattuina tuntua tympäiseviltä? Kuukausia jatkuvan yksitoikkoisuuden olisi Mount saattanut sietää — mutta ilman partaveistä...!

Ja siihen hän oli tuomittu.

* * * * *

Päivien vieriessä hämäsi hänen lujan, hauskanmuotoisen, pyöreän leukansa ulkopiirteitä yhä pahemmin Newgaten vankilan kaularöyhelö, kuten isämme olisivat sanoneet. Kuinka se vaivasi häntä — ainoa puute, joka häntä kalvoi — sitä ei tyttö tajunnut. Mutta hän oppi perin hyvin tuntemaan Mountin käden liikkeen, kun hän nosti sen nuorelle parralleen.

Eräänä päivänä Margaret ajatteli: »Huomautanko siitä jotakin? Kysynkö häneltä, huvittaisiko häntä katsoa sitä peilistäni?»

Hän ei kysynyt.

Tämä sattui monta päivää myöhemmin.

Sillä päivät vierivät, ja vapaaehtoisen vartijan oli yhäti huolehdittava haaksirikkoiseksi luulotellusta tytöstä, eikä vieläkään, ei vieläkään näkynyt merkkiäkään ihmisistä saaren siinä osassa.

»Varmastikin», huoahti tyttö, »täytyy tapahtua jotakin. 'Oivallisessa Crichtonissa' ajautui maihin tykkivene. Varmaankin on tulossa jotakin sentapaista.»

»Niin, varmasti, neiti Verity», vahvisti ankarasti koeteltu Mount.

He odottivat...

Päivät kuluivat heidän odottaessaan, että laiva tulisi näkyviin.

VIII luku

Entisyyden ääni

I

Ensimmäiset neljäkymmentäkahdeksan tuntia (niin sanotun) haaksirikon jälkeen tuntuivat kahdelta viikolta. Oudoissa paikoissa ovat ensimmäiset päivät aina pitkiä. Niinpä tuntuu lukukauden samoin kuin loman ensimmäinen viikko loppumattomalta; myöhemmin viikot ihan vilahtavat ohitse.

Täällä, saarella (joka Margaretin mielestä yhä oli asumaton saari Tyynessä meressä — sillä sanansa sitoma nuori Mount ei särkenyt hänen harhaluuloaan) — täällä päivät karttuivat viikoiksi, ja aika kului nopeasti. Purppuran sinipunervan ja hopeisen hohtavat illat seurasivat siniselle ja kullalle välkkyviä päiviä nopeasti ikäänkuin taikuri olisi siirrellyt niitä loitsusauvallaan.

Heti kun aamiainen oli pyydystetty (turhaan oli Margaret koettanut oppia sitä temppua synnynnäiseltä salakalastajalta, joka osasi narrata forellin käteensä; kyyröttäen Mountin selän takana puron partaalla hän sai vain katsella toisen taitonäytteitä), simpukat koottu, villien tapainen, ihastuttava ateria, valmistettu ja syöty, oli alettava huolehtia tulesta. Ja kas sitten oli aurinko korkealla sinitaivaalla, ja hänen oli aika uida (hän ui keskipäivällä; Mount varhain aamulla). Senjälkeen otti Margaret aurinkokylpyä omassa poukamassaan ja voimisteli, kuten hän nyt teki joka päivä, niinkuin hänen oli ollut tehtävä pikku tyttönä ollessaan.

Vielä hän ei oivaltanut nauttivansa olemassaolosta, josta oli riistetty kaikki muu paitsi kipeimmin välttämättömiä tarpeita — tulta, vettä, ravintoa, surkeata suojaa ja ihmisen seuraa. Samoin kuin hänen ruokahalunsa (joka oli kauan ollut riidanalaisena) nyt oli valtava uutuus, samoin hän nautti muistakin yksinkertaisista huveista. Ilo ulko-ilmasta ja seikkailunhalu alkoivat herätä tässä tytössä, jossa oli... kaksi Margaretia. Toinen oli Hill-kadun, Ritzin, Berkeleyn, Rolls Roycen, Revillen, Embassyn, Bond-kadun ja Oddleyn Margaret... mutta toinen Margaret, sussexilaisen huvilan ja puutarhan tanakka tyttönen, josta nuori Verity oli ollut niin ylpeä, joustava kaksitoistavuotias, josta eläintieteellinen tarha oli ollut huvituspaikka ja joka käytti ensimmäiset rahansa ostaakseen lahjoja äidilleen — se lapsi ei sittenkään ollut kuollut.

Hän kohosi haaksirikosta.

Jos kourantäyteisen, neuroottisen, väsähtäneen tytön muuttuminen terveeksi, nuoreksi olennoksi, joka taaskin tunsi jokaisen jäsenensä pursuavan elämää, tuntuu liian nopealta, niin muistettakoon eräs seikka —

Meidän ruumiinrakenteemme, mielenlaatumme ja taipumuksemme muodostuvat kymmenen ensimmäisen elinvuotemme aikana.

Ne tärkeät vuodet olivat kehittäneet Margaretista huiman rasavillin, joka uhkui riehakkaa elinvoimaa. Seuraavien yhdeksän vuoden aikana oli terveiden juurien päälle kasaantunut kerrostuma, mutta ne eivät olleet tukehtuneet eivätkä turmeltuneet. Versovia vesoja tunkeutui niistä raikkaaseen ilmaan ja auringonpaisteeseen, jota Margaret piti niin troopillisena.

Onneksi pysyi sää kauniina koko sen ajan, jota Margaret, kumma kyllä, alkoi nimittää »loma-ajaksi».

Muistelkaahan alkeellisimmissa oloissa, saarimaamme romanttisimmassa, jylhimmässä, kauimpana sivistyskeskuksista olevassa piilonurkassa viettämäänne loma-aikaa! Aina on sivistys jättänyt jälkensä (ja kuorensa) kaikkeen. Joihinkin paikkoihin sivistys on painanut vaakunamerkkinsä: tyhjän säilykerasian. Mitä viehättävimmän pensasaidan alta olette löytänyt vanhan saapasrisan. Syrjäisimmässäkin majassa olette tavannut kahvikupin, jonka pohjassa on Irlannin kultainen valkoapila; siellä on ollut pesua, lamppu (johon on aina pitänyt kaataa öljyä), on ollut huolehdittava puhtaista pyyhkeistä, on kyselty, milloin posti saapuu, onko tuo keskiviikkoinen _Daily Mail_ ja muuta sensuuntaista.

Mutta niin ei täällä. Ei Margaretin saarella!

Ei kirjeitä, ei vuoteiden tekoa, ei astiain pesua, ei emäntää, jonka puolisoa aina vaivaavat niin kauheat ruuansulatushäiriöt, ei ostoksia, ei unohtuvia ajomiehiä, ei tilattujen, uusien uimapukujen odottamista, ei mitään sellaista, mistä tavallisesti on mahdoton irtautua vietettäessä lomaa _»pienellä tärveltymättömällä rannikkopaikalla»_.

Lisäksi, ei minkäänlaista lomakiusaa. Sillä muistelkaahan hilpeintä, yksimielisintä seuruetta, jossa milloinkaan olette ollut mukana! Aina — tai ainakin melkein aina — ovat toiset olleet sotkemassa. He ovat tahtoneet pelata golfia tai lähteä kiipeilemään tahi jäädä kotiin pelaamaan bridgeä tai lähteneet jonnekin yhdessä tai yksin; he eivät ole sopeutuneet, ovat noudattaneet omaa päätään... He ovat olleet harvasanaisia tai puhelleet liian paljon, olleet aina saapuvilla tai eivät ole milloinkaan näyttäytyneet — tehneet kaikki sopimattomaan aikaan tai sopimattomalla tavalla... Aina toiset, vaivaloiset, kiusalliset toiset.

Parhaassa, moitteettomassa lomaseurueessa on kaksi henkilöä — te itse ja se mies (tai tyttö), jonka kanssa silloin satutte sopusointuisesti viihtymään.

Onko sellaisen järjestäminen helppoa sivistyksemme nykyisessä vaiheessa? Onko?

Mutta hyvin siihen suuntaan oli Margaretille järjestetty. Muut ihmiset, aina vaikeasti ohjattavat, olivat jääneet loitolle hänen havaintopiiristään, lakanneet olemasta olemassa. Täällä hän oli alituisesti yhden ainoan, pettämättömän hyvän kumppanin seurassa.

(Vielä hänelle ei ollut lainkaan selvinnyt, että hän piti Mountia sellaisena.)

Hän ei ajatellut sitä; hän ei ajatellut mitään, ei edes omaa äitiään. Hänen ystävänsä taas, ne kuuluivat jonkun toisen ihmisen elämään.

Joskus ollessaan yksin aurinkoisella rannalla lokkien kirkuessa hän lausuili ääneen nimiä: »Claude, Claude Oddley... Cynthia.»

Ne olivat merkityksettömiä, tuntuivat jonkun aikoja sitten luetun, melkein unohtuneen kirjan henkilöiden nimiltä.

II

»Toivoisinpa, että meillä olisi jotakin lukemista», sanoi Margaret eräänä päivänä, kun he istuivat kallionrinteen puolivälissä olevalla kielekkeellä. Se oli luonnon muovaama, druidipappien alttarin tapainen, holvinmuotoinen komero, aurinkoinen, lämmin, suojassa tuulelta — eipä silti, että tuuli olisi ollut vinha. He istuivat siellä paistattaen päivää ja katsellen alati liikkuvalle, välkkyvälle merelle. »Muistatteko, herra Mount, suosittua puheenaihetta: '_Jos joutuisitte asumattomalle saarelle ja saisitte ottaa mukaanne_' —»

»— 'kaksi kirjaa, niin mitkä kaksi valitsisitte?'» jatkoi nuori Mount hymyillen. »Kyllä; tunnen sen hyvin. Ja jotkut ihmiset vastaavat heti: 'Shakespearen ja raamatun.' Ja kieli-intoilija väittää: 'Raamattu ei ole mikään kirja, vaan kirjakokoelma.' Jotkut valitsevat 'Wisdenin ja Oxfordilaisen runokokoelman'. Toiset taas tahtoisivat rouva Beetonin keittokirjan ja Paul Morandin viime teoksen suurkaupunki-humusta —»

»Mutta meillä ei ole mitään», lisäsi Margaret suruttomasti. »Ei edes ainoatakaan ravintolalaskua, ei ainoatakaan taskuun unohtunutta konserttiohjelmaa, ei edes kirjettä, joka muistuttaisi, miltä kirjoitus näyttää —»

»Ahaa! Siitä johtuu mieleeni», huudahti Mount naurahtaen.

»Olin tyyten unohtanut. Minulla on, neiti Verity.»

»Oi, mitä?»

»Kirjeitä. Koko joukko kirjeitä.»

»Täälläkö?» Hämmästyneenä loi tyttö suurista silmistään katseen nuoreen mieheen, joka paitahihasillaan nojasi selkäänsä kallioseinämään, ja kääntyi sitten silmäilemään autiota lahdelmaa ja herttaisen kaunista maisemaa.

»Miten olisitte voinut saada kirjeitä —»

»Oh!» Harmissaan Mount tunsi tehneensä virheen... olleensa tomppeli. Koska hän kerran oli päättänyt horjumatta näytellä valheellista osaansa siihen saakka, kunnes vahtia vaihdettaisiin, pitäisi hänen menetellä niin, ettei hänen tarvitsisi nolostua joka kerta, kun tämä lapsi-parka tuskailisi luuloteltua asemaansa. Hän selitti lyhyesti: »Tarkoitan vain sellaisia kirjeitä, jotka olivat taskussani.»

»Silloinko, kun kärsimme haaksirikon?»

»Hm — niin. Olin pannut ne erilleen aikaisemmin. Pistin ne tänne taskuuni.» Taaskin hän vei kätensä verrattomaan kangasvyöhönsä, jonka hän, kuten hän oli tytölle kertonut, oli ostanut eräältä merimieheltä Monte Videossa. »Nippu kirjeitä, 'menneisyyden ääni', ymmärrättehän?»

»Morsiameltanneko?» tiedusti Margaret.

»Hyvä Jumala, eihän toki.» Mount naurahti. »Mutta nuorelta naiselta ne ovat. Eivät kuitenkaan minulle. Ne oli kirjoitettu Charles-poloiselle, veljelleni, ja ne luovutettiin minulle äitimme tavaroiden seassa. Haluaisitteko silmäillä niitä?»

»Näyttäkää ne minulle, olkaa hyvä!»

Maidonlämpöisenä iltapäivänä, auringon valaessa ruusuista kultahohdetta kallion laella kasvavaan öljypuulehtoon, nämä saarelaiskumppanukset tarkastivat yhdessä ohutta nippua värillisiä kirjeitä, jotka Archie Mount otti vyönsä taskusta. Paperiin oli painettu kultainen soikio, jonka sisässä oli kirjain »M». Käsiala oli lapsellisen pyöreätä, sillä ne olivat samat kuusi kirjettä, jotka _»olivat suuresti sulostuttaneet»_ nuoren soturin elämän viimeisiä viikkoja. Viisi niistä alkoi: »Rakas Herra Mount.» Lopussa oli: »Teidän harras ystävänne Margaret Verity.»

III