Part 14

Archie Mount luki ensimmäisen kirjeen ääneen. »Lupasin kertoa teille eläintieteellisestä tarhasta ja matineasta, joka oli kerrassaan viehättävä. Oi, kuinka siitä nautin, sitä ette osaa kuvitellakaan!!! Pidättekö tästä kirjepaperista? Eikö se ole kaunista? Ostin sitä Harrodin myymälästä, koska maksuosoituksestani jäi koko joukko rahaa tähteeksi ja voin niin ollen vielä ostella ja otin äidille joitakuita sievää nenäliinoja, joissa on V, ja arvelin, että olisi hauskaa saada juuri tätä paperia kirjoittaakseni Teille, koska sanoitte, että Teistä on hupaista saada kirjeitä. Jotkut arkit ovat vaaleanpunaisia, toiset sinertäviä kuin muna, ja jokunen on purppuran sinipunerva, mutta siitä väristä en pidä varsin paljon. Mikä on Teidän mielivärinne? Pienessä kissojen huoneessa oli kauhein haju, mitä ikinä olen tuntenut; se oli vähällä tehdä minut merikipeäksi — ja se tuntuu kamalalta. Rakas herra Mount, Teidän olisi pitänyt olla papukaijojen huoneessa, josta pidin niin kovin paljon. Oletteko koskaan kuullut niiden puhuvan? Kun nojasimme kaiteeseen katsellessamme antilooppeja, putosi lakkini niiden pesään, eikö se ollut kauheaa, mutta kiltti hoitaja kävi noutamassa sen sieltä. Miesparka, hän oli haavoittunut sodassa ihan raajarikoksi, mutta hän hyppeli kuin kuka tahansa. Pekka Poikasen esityksessä pidän eniten merenneitojen kalliosta, joka oli _loistava!!!_ He kaikki sukelsivat veteen. Emme luonnollisestikaan jääneet katsomaan merileijonien ruokkimista, koska kello oli kolme. Joimme teetä teatterissa Minä pidän teestä teatterissa, pidättekö Te? Tahtoisin aina juoda sitä siellä. Te kai olette ollut monissa teattereissa, ja luultavasti on naurettavaa innostua niin, ettei saa unta, mutta ymmärrättehän, että olin ensikertalainen ja olin niin ihastunut. Vierellämme istui vanhempiensa seurassa kaksi pikku poikaa, toinen heistä nautti melkein yhtä paljon kuin minäkin, mutta toinen oli liian nuori eikä sanonut sanaakaan. Vasta nähdessään ikkunan, josta Pekka Poikanen lentää sisälle, ja sen takaa näkyvän öisen taivaan hän kysyi: 'Onko nyt pimeä? Onko kadulla nyt jo pimeä, vaikka äsken tänne tullessamme oli kirkas päivä? Minusta oli kauhean surullista, kun rouva Darling luuli, että vain hänen lastensa aaveet tulevat takaisin; se pani minut ajattelemaan, kuinka kamalaa olisi omasta äidistäni, jos minä kuolisin tai sattuisi jotakin, ja minua ihan tukehdutti. Wendyn pieni koti puissa oli hajoamaisillaan. En muistanut kertoa teille eläintarhan apinoista, joilla on niin surumieliset silmät, mutta uskallan väittää, että ne ovat todella ihan tyytyväisiä. Onkohan Teistä hauskaa Sveitsissä? Olkaa hyvä ja kirjoittakaa minulle talviurheilusta ja kertokaa herttaiset terveiseni Wallacelle! Nyt minun taitaa pitää lopettaa, koska on maatapanon aika, joten sydämellinen tervehdys ja toivon teidän pian parantuvan ihan terveeksi.

Teidän harras ystävänne

_Margaret Verity_.»

Sitten alkaneen lyhyen äänettömyyden aikana kirkui lokki. Mount käänsi katseensa kirjeestä. Hänen kuulijansa suurisilmäiset, soikeat kasvot olivat muuttuneet.

»Mutta kuulkaahan! Onko tämä teistä pahaa... ehkä minun ei olisi pitänyt —»

»Olkaa hyvä ja lukekaa toinen», pyysi Margaret, puristaen herkän suunsa tiukemmalle. »Ajattelin vain, kuinka pitkään aikaan — ei, en tarkoita täällä. Aikaisemmin. Pitkään aikaan en ole käynyt teatterissa enkä missään näytännössä kahden kesken äidin kanssa...» (Tämä samoilta huulilta, jotka olivat huudahtaneet: _»Hölynpölyä, Violet, et suinkaan aio pakottaa minua luopumaan ystävistäni. Kun sanon jotakin, niin tarkoitan sitä.»_)

Nyt hän virkkoi: »Olisin hyvilläni, jos lukisitte.» Mount alkoi lukea toista veljensä saamaa kirjettä.

»Kiitoksia niin hirveän paljon kuvallisista postikorteista, joissa on ihmisiä hiihtämässä. Se on varmaankin taivaallisen hauskaa. On niin hyvä, kun ulkomailla on ystävä, jolle saa kirjoittaa ja joka vastaa kirjeisiin. Mutta olin niin kovin kateellinen Teille, kun saatte olla siellä ja nähdä sitä kaikkea. Ja ajatelkaahan, että siellä on joitakuita ihan pieniä lapsia, monta vuotta minua nuorempia! _Kuinka_ toivonkaan, että pääsisin sinne! Kammon Englannin talvea. Niin en oikeastaan tee, mutta niin kuulin erään meille teekutsuilla tulleen rouvasihmisen sanovan. Hän oli noita kunnianarvoisia papinleskiä, hyvin nuori, eriskummaisin vieras, mitä meillä on ollut. Hänellä oli niin iso, monimutkainen, kultainen rintaneula. En usko, että se oli oikeata kultaa, ja siinä oli kahdeksan isoa rubinia, enkä usko, että ne olivat oikeita rubineja, ja siinä oli paikka vielä yhdelle, mutta siinä ei sitä ollut. Äiti luki juuri tämän kohdan ja sanoo, että on julmaa ja ilkeätä pilkata toisten ihmisten pukua ja ulkonäköä ja olemmeko itse niin täydellisiä. En senvuoksi tahtoisi sitä tehdä, mutta, rakas herra Mount, Te olisitte nauranut niin sydämenne pohjasta, ja niinpä minun oli kuvailtava häntä Teille vain vähän. Sanoitte, että leikkihuone tuntuu jäykältä, jos siellä on sellaista, minkä pitäisi olla äitien kokouksessa, joten ajattelin, kuinka tämä Teitä huvittaisi toivoen Teidän olevan nyt jo melkein terveen, Teidän harras ystävänne

_Margaret Verity_.»

Vielä yhden kirjeen Mount luki miellyttäväsointuisella, hillitynvakaisella äänellään...

»_Rakas Herra Mount_, kuinka voitte? Toivottavasti oikein hyvin. Kiitoksia hyvin paljon kirjeestänne, mutta ettekö voisi kirjoittaa musteella, koska lyijykynän jälki oli niin kovin heikkoa, etten saanut selvää kaikista sanoista, ja kysyin äidiltä, eikä hänkään erottanut ihan kaikkia. Hän oli hyvän pahoillaan, kun ei erottanut. Kun minun hyvin pienenä tyttönä piti kirjoittaa lyijykynällä isälle, niin äiti joskus korjaili sanoja musteella, jotta isä ymmärtäisi, mitä olin tarkoittanut. Meidän oli tapana osoittaa kirjeet laivayhtiön konttoriin, koska emme koskaan tienneet, missä isän laiva oli. Viime yön olin melkein kokonaan valveilla, koska oli ukkosilma ja minä pelkään ukkosta hirveästi. Koetan olla pelkäämättä, koska olen merimiehen tytär, mutta yleensä kaikki pelkäävät jotakin. Koetan niin kovasti, mutta joka kerta kun kuulen jyrinän, en mahda mitään, mieluummin soisin tiikerejä olevan samassa huoneessa, ja niinpä menin äidin vuoteeseen. Tämä on hyvin lyhyt, huono kirje, ja antakaa anteeksi tahra, koska parhaillaan valmistamme nekkuja tilimarkkinoita varten. Ne ostaa sama rouva, jolla ei ole kaikkia rubineja rintaneulassaan. Muistattehan, kun kerroin teille, että kun tutustuu häneen, niin hän on oikein mukiinmenevä. Harras ystävänne MARGARET.»

Mount selvitti kurkkuaan. »Lukekaa loput itse, neiti Verity! Teettehän niin?»

»Ääneenkö?»

»Hm — ei, jollette pahastu. Minä taidan lähteä uudelleen uimaan, niin kauan kun on lämmin.»

Hän jätti Margaretin istumaan silmät kirkkaina ja lukemaan nipussa alimpana ollut kirjettä.

»_Rakas Charles!_

Tuntuu kauhean oudolta ja melkein hävyttömältä puhutella täysikasvuisia ristimänimellä, olet ainoa täysi-ikäinen, jota olen nimittänyt niin, mutta koska viimeisessä kirjeessäsi oli: etkö voi edes kerran nimittää minua muutoin kuin herra Mountiksi, niin teen sen, ja jollet pidä siitä, niin voit heti ilmoittaa sen, ja minä kirjoitan herra Mount kaikkiin muihin kirjeisiin, jotka lähetän. Ole hyvä ja kiitä Wallacea siitä, että hän kirjoitti kirjeen, jonka sanelit, koska olit venähdyttänyt kätesi. Hänen käsialansa on kaunis, niin selvä, paljoa helpompi lukea kuin sinun, jollet pahastu. Pian tulee kevät, ja tuhannet pikkupojat, jotka tulevat Lewesiin palatakseen valmistavaan kouluun kevätlukukaudeksi, täyttivät koko junan eilen, kun äiti ja minä olimme siellä. Muistatko, että viimeksi olimme asemalla sinä päivänä, jona näimme eläintarhan ja sinut ja Pekka Poikasen ja kaikki, niin paljon tapahtuu aina yhdellä kertaa. Tiedättekö, herra Mount» (näiden sanojen päälle oli vedetty viiva) »tiedätkö, Charles, kuulimme, että Victoria-asemalla oli tänään sattunut kovin kamala tapaus. Koululaisjuna lähti liikkeelle kenenkään aavistamatta, pari minuuttia ennen määräaikaansa, ja vaunuissa oli koko joukko äitejä järjestämässä matkatavaroita hyllyille, ja ulkona paljon poikia katsomassa sateenkaarta, uusia tulokkaita ja muuta sellaista, ja ihan rauhallisesti ilman vihellystä ja vihreätä lippua ja mitään muuta juna lähti, ennen kuin poikien äidit ennättivät ulos, tuoden pysähtymättä heidät kaikki Lewesiin. Eikö heille käynyt kauheasti, ja heidän poikiaan jäi paljon ihan avuttomiksi asemasillalle. Heidän oli saavuttava viiden ja viidentoista junassa. Joukossa oli kaksi veljestä, ja toinen heistä pääsi mukaan, toinen jäi jälkeen. Ihan kuin raamatussa, mutta hän sai Rumplemayerin kahvilassa teetä erään tutun pojan äidiltä, joten hän ei ollut millänsäkään. Enää ei taida olla mitään kerrottavaa paitsi sitä, että lumi sulaa ja puut tarhassamme paljastuvat. Panen kuoreen sinua varten kaksi lumipisaraa, jotka voit pistää napinläpeesi. En luule, että tulisi enempää kolmen pennyn postimerkillä, sillä Sveitsiin on pitkä matka, ja toivon, etteivät ne kuihtuisi matkalla, mutta jos niin käy, niin pane ne maljaan, jossa on lämmintä vettä ja vähä suolaa, niin ne virkistyvät jälleen. Hyvää yötä, rakas Charles ja parhaat terveiset MARGARETILTA.»

Tämä oli ollut lapsen viimeinen kirje hänen ulkomailla olevalle ystävälleen.

Postileiman päivämäärä osoitti, että se oli saapunut sveitsiläiseen parantolaan kaksi päivää aikaisemmin, ennen kuin Charles Mount oli siirtynyt sinne, mihin hänelle ei enää voitu kirjeitä lähettää.

Ne olivat tunneherkän, hartaasti kiintyneen, teeskentelemättömän, turmeltumattoman nupun — Margaretin! — kirjeitä.

Kun hän nyt luki niitä, tuntui hänestä ikäänkuin hän olisi taivaltanut äärettömän matkan; hän näki niissä niin erilaisen luonteen! Liikutettuna, tuntien sydämessään pistoksen hän ajatteli: »Kuinka kauheaksi olen tullut; minusta olisi tullut niin kiltti äidille ja kaikille... Kuinka erilaiseksi ihminen muuttuu varttuessaan!»

Mutta juostessaan poukamansa veteen Mount mietti: »Tavattomassa määrin samanlainen sittenkin!... Sydämensä sisimmässä hän on ihan sama lapsi...»

IX luku

Haaveet ja todellisuus

I

Arvaan, mitä ajattelevat kaikki ne, jotka ovat lukeneet tätä kertomusta tähän saakka.

He lausuvat sen lyhyesti yhdellä sanalla:

»_Vääjäämätöntä_!»

Ajattelette: kaksi nuorta, normaalista, hyvännäköistä ihmistä on joutunut yhteen tällä saaren rannikolla — olkoonpa saari sitten tosiaankin asumaton tai ei, se ei merkitse mitään. Nuori nainen yhä mielellään kuvittelee, että se on, ja nuoren miehen on näyteltävä. Oivallatte, että hänet on melkein pakotettu siihen. Ei sekään merkitse mitään. Hän pitää siitä puuhasta. Auringon laskiessa, keskipäivän helteessä, viileässä, miellyttävässä hämärässä he ovat aina yhdessä. Tyttö alkaa joka päivä kukoistaa yhä raikkaampana. Mitä muuta saattaa odottaa?

Omasta kohdastani uskon nuorta Mountia, kun hän vakuutti, että vaikka hän olikin lakannut vihoittelemasta lemmon tytölle, vaikka häntä huvitti ja ilahdutti Margaretissa tapahtunut nopea, sekä ruumiillinen että sielullinen muutos, vaikka hän piti tyttöä liikuttavan rohkeana, hauskana, hyväluontoisena, mukavana kumppanina — kaikki se oli vielä pitämistä eikä mitään sen enempää.

Mutta se oli tulossa, arvelette.

»Välttämättömästi!» toistatte.

Kohtalo oli määrännyt, että tämän nuoren, ruumiillisesti terveeksi ja elinvoimaiseksi kehkeytyvän tytön piti alkaa kiintyä tähän nuoreen mieheen, joka oli sorea, vaikka olisikin ollut kansimiehen asussa kehnossa höyrylaivassa, vaikka hänen tukkansa olisi ollut kuin jonkun Café Royalin runoilijan ja partansa... kenpä voisi määrätä, kuinka monta päivää vanha?

Mutta miksi huitoa ilmaa tämän vuoksi (ei parran, vaan tilanteen)?

Jos he vietettyään nämä päivät kumppanuksina todella alkuperäisissä oloissa eivät vielä olleetkaan rakastuneet — niin täytyi vähitellen käydä ilmeiseksi, että mies tai tyttö tahi molemmat pian rakastuisivat. Arveletteko tosiaankin, että se on niin perin ilmeistä ja yksinkertaista?

Väitätte yhä: »Välttämätöntä.»

Niin, mutta malttakaahan —

Kuunnelkaahan tätä samaa asiaa koskevaa keskustelua.

II

Tämä oli tapahtunut vähän aikaisemmin, päivää ennen Margaretin ryöstöä — tarkoitan hyväaikeista siirtämistä. Oltiin Nizzassa; olin lähtenyt nuoren Mountin kanssa kävelylle sisämaahan päin lelumaisen kaupungin laidalla kohoaville rinteille.

Ne, jotka luulevat olevan helppoa onkia tietoonsa nykyajan nuoren salaisuuksia häneltä itseltään, eivät ole tavanneet hänen kaltaisiaan. »Onkija» on hän.

Heti kun kokeeksi viittasin tulevaan saariseikkailuun, kääntyi hän minuun päin, huulillaan herttaisin hymynsä, ja vastasi: »Avioliiton järjestelyäkö?»

»Niin itse tiedätte, että se on mielessänne», intti hän, kun väitin vastaan. »_Te_ ajattelette — nuo kaksi joutuvat ihanteelliseen ympäristöön, ja tyttö ainakin luulee, että hänet on ryöstetty lunnaita varten. Arvelette, että nuori mies, kun tyttö kerran on kiskaistu irti sivistyneistä oloista, esiintyy romanttisessa hohteessa. Luulette —»

»Herra Mount, näytte olevan kummallisen varma siitä, mitä ajattelen!»

»Suokaa anteeksi! Jos ikävystytän teitä, niin vaihdetaan puheenaihetta —»

»Ei sinnepäinkään! Haluan kuulla ajatuksenne siitä.»

»No, olkoon vastuu teidän! Luulette minun ehdottoman varmasti rakastuvan silmittömästi tähän nuoreen naiseen, koska — jos herra Lloydin suunnitelma lainkaan onnistuu — minä olen omin silmin tarkkailemassa, kun hän muuttuu pilaantuneesta hylystä takaisin luonnolliseksi ihmisolennoksi. Arvelette, että asiaan sekaantuu itse rakkautta, koska minulla on osuuteni siinä muutoksessa! Lisäksi tulee läheisyys, meri-ilma, kuutamoinen yksinäisyys, rannalle loiskivat aallot. Ette jaksa käsittää, miten voisi käydä muutoin kuin niin, että seikkailun lopussa neiti Verity ja minä olisimme kihloissa —»

Vastustin: »Ettehän välitä edes siitä, että tiedän teidän jo nyt olevan kihloissa.» (Hän oli, se muistettakoon.)

»Avioliittojen rakentajien mielestä ei sellainen haittaa. Mietitte itseksenne: 'No, kihlaus ei ole avioliitto.' Se on vain koetusaika. Nykyajan nuoret mielivät yhtä vähän mennä kihloihin kuin ottaa tytön kumppanikseen sekaviin juonitteluihin. Ja sitäpaitsi te ette ole kertaakaan nähnyt nuoren Mountin morsianta», jatkoi nuori Mount järkkymättömän ystävällisesti. »Kenties se on joku tuollainen pojan ja tytön liitto, joka purkautuu heti jouduttuaan kosketuksiin todellisuuden kanssa —»

»_Oliko_ se sitä lajia?»

»Kas vain, se kiinnittää mieltänne!» huudahti tämä tyrmistyttävä nuori mies, joka osoittautui yhä pidättyvämmäksi, kuta enemmän hän puhui. Jos hän puheli, täytyi sen koskea muita ihmisiä eikä häntä itseään. Ei koskaan häntä itseään! »_Te_», syytti hän minua, »luette jaksottaisia julkaisuja. Kaikki käy kuten jonkun sellaisen jatkuvassa kertomuksessa. Siitä kehittyy uusi, kiehtova näytelmä —»

»Olette kohtuuton. Te olette sellaisia ihmisiä, joihin ei voi loukkaantua. Tiedätte sen ja käyttäydytte, sen mukaan. Jaksottainen kertomus tosiaankin. Mitä tarkoitatte?»

»Edellisten kappaleiden lyhykäinen selostus on kahdeksannella sivulla», jatkoi Mount hymyillen minulle somasti. »Mutta koska tämä ei ole romanttinen sarjajulkaisun kertomus, niin sanonko teille, miten asiat oikein ovat, miten todennäköisesti käy?»

»Tehkää se kaikin mokomin!»

»Tosielämässä neiti Verity palaa seikkailultaan muuttuneena tyttönä, kuten hänen setänsä tarkoitus on, reippaana, hilpeänä, uhkeana. Hän alkaa jälleen entisen elämänsä — niin, ei, ei entiseen tapaan. Ei enää samanlaista sekaannuttavaa, teennäistä sisäelämää. Hän on oppinut pitämään huolta itsestään, oppinut nauttimaan elämästään. Hän luopuu sellaisesta, eroaa kelvottomista ihmisistä. Siihen saakka pitää kaikki yhtä... Mutta siitä alkaen ohjelma muuttuu.»

»Millä tavoin?»

»No niin, hän _ei_ ole oppinut pitämään minua ainoana hänelle varattuna miehenä maailmassa. Se on vain puhetapa. Mutta niin ei käy. Ei käy. Valitan, että särjen teidän romanttisen —»

»Jatkokertomuksen», jupisin. »Mutta koska tiedätte niin paljon, herra Mount, niin saanko pyytää teitä ilmaisemaan, miten käy. Kestä tulee Margaretin miesihanne?»

»Nuoresta Oddleystä kenties.»

»Claudesta? Tuosta marionetista, jonka sisällä on vesilähteitä? Mutta onhan koko tämä hullu suunnitelma punottu sitä varten, että hänet pelastettaisiin Clauden ja Cynthian seurasta. Kuvitteletteko, että tyttö vielä ihmistyttyäänkin ajattelisi Claudea?»

»Claude ei ole niin kovin huono», pani Mount vastaan. »Eikö todellisen rakkauden ja muun sellaisen otaksuta tekevän ihmisestä miestä?»

»Minä vihaan teitä», virkoin. »Kiitän kohtaloa, ettette elänyt minun tyttöaikanani... Ainakin on vähemmän todennäköistä, että hänen osakseen tulee Claude, kuin se, että te tulette.»

»Sellaisella tytöllä oli yllin kyllin valinnanvaraa. Jos niitä ennen oli tusina, on niitä parannuksen jälkeen kaksikymmentä. Ja, hitto soikoon, olenpa ajatellut, kuka olisi hänelle sopiva mies! Se punatukkainen nuorukainen, joka antoi hänelle pekingiläisen koiran. Viehättävä poika.»

»Eric? Oppiarvoton ylioppilas, joka ei edes osaa puhua englantia, joka ei ole edes kuullut puhuttavan mistään, mitä tapahtui ennen vuotta 1919? Otaksutteko Margaretin ottavan sellaista poikaa vakavalta kannalta?»

»Kiltti poika», vakuutti Mount hämmästyttävän välinpitämättömään, varovaiseen tapaansa. »Joku tyttö voisi saada paljoa huonomman puolison kuin nuoren Ericin. Ja joka tapauksessa voitte pitää paljoa todennäköisempänä, että hänestä tulee sulhanen...»

Käännyimme takaisin aamiaiselle.

III

Mutta palatkaamme saarelle, sitten kun aika oli alkanut siellä kiitää.

Kerran Margaret lausui: »Herra Mount, näyttää siltä, että meidät on jätetty tänne kuukausimääriksi! Mutta toisin puolin tuntuu kuluneen vain tunteja; tuntuu siltä, kuin olisimme vain minuutti sitten katselleet eileniltaista komeata iltaruskoa. Ja katsokaahan, aurinko alkaa taaskin mennä mailleen!»

Niin, nopeasti oli kultainen päivä kulunut...

Heti sanottuaan: _»Hyvää yötä!»_ oli nuori Mount kerran avannut suunsa huomauttaakseen: »Toivotamme aina 'hyvää yötä' tässä onnenmaassa.»

Myöhemmin hän ei jaksanut käsittää, minkä tähden hän ei ollut sitä virkkanut.

Se olisi pannut Margaretin nauramaan. Nyt hän nauroi usein. Hänen koko olemuksensa elämä oli niin paljoa vilkkaampaa, muita samalla niin paljon rauhallisempaa! Alituisesti hän uurasti jotakin, joka piti liikkeessä ennen toimettoman velttoa, sairaloista, nuorta ruumista, niin että hän illalla vaipui tiedottomuuden tummaan, sametinpehmeään tilaan ja nukkui niin kauan kuin tähdet kiersivät taivaalla, kunnes aurinko oli ylhäällä.

Päivällä hän työskenteli ja juoksenteli: hän kasasi puita, rakenteli luolia kuten lapsi, alkoi koota simpukankuoria. Hän kokeili saaren hyvätuoksuisilla kasveilla. Hän kehitti sukellustaitoaan. Hän kiidätti Mountia, ottoveljeään, hietikolla kiveltä kivelle. Hän valmisti lapsellisen yksinkertaisia koristuksia merilinnunsulista ja omaan katkaistuun ja tasoitettuun hiuskiehkuraansa pujotetuista marjoista. Sentapaiset mitättömät seikat tuottivat hänelle riemua. Koko ajan hän tunsi elämän sykkivän hyvinvoinnin yksitoikkoisen rytmillisessä tahdissa. Ei mitään tapahtuisi... vähätpä siitä.

Sitten, kun hän oli siten alistunut osaansa, tapahtui jotakin.

X luku

Etäinen kutsu

I

Sen tapahtuessa Margaret oli yksin rannalla.

Mount oli mennyt kalliolle muka katkomaan eukalyptuspuiden oksia, mutta todellisesti, se minun on mainittava, tavanmukaisen, pettävän toivonsa ajamana tähyilemään herra Lloydia...

Ajatella, että se vanha vintiö saattoi koko ajan olla melkein kivenheiton päässä nuoresta sukulaisestaan ja tämän vastahakoisesta vartijasta! ... Se oli kerrassaan _liikaa_...

Sillä välin oli Margaret (joka ennen oli pitänyt huoneensa mahdollisimman huonossa järjestyksessä ja siivottomana, mutta joka nyt huolehti omituisen tarkasti luolien ja rannan hyvästä järjestyksestä) lopettanut hyörintänsä »siivottuaan» hietikon. Siellä olivat puukasat nykyisin aina somasti pinotut, kalanruodot aina kuopatut. Siellä ei saanut olla roskia, ei lehviä eikä risuja. Litteistä kivistä hän oli kyhännyt karkeatekoisen, puolipyöreän tulisijan nuotion ympärille. Nyt hän lakaisi sitä omalla tekemällään luudalla. Se oli uusi. Hän oli kerännyt sitä varten samankokoisia oksia, riipinyt niistä lehdet, sitonut ne yhteen ja valikoinnut paksumman, suoran oksan varreksi. Se oli varsin auttava puutarhaluuta. Mount ei ollut sitä nähnyt. Margaret katsahti rinteelle, jota myöten hän saapuisi. Vielä ei näkynyt merkkiäkään kookkaasta, sekava-asuisesta, miellyttävästä miehestä.

Sattumalta ja ohimennen hänen katseensa lipui lahdelle — ja silloin hän näki _»sen»_.

Siellä oli tarinain mukainen »_pilkku taivaanrannalla_»...

Höyrylaiva kuvastui tummana sinistä taivasta vasten, ja sen perässä tuprusi pieni, harmaa savuviiru. Niin, höyrylaiva, edeten nopeasti pohjoiseen päin! ... Nähtynä niin etäältä kuin Margaret sitä katseli se oli kenties tytön etusormin pituinen.

»Iso laiva», äänsi Margaret kuuluvasti. »Laiva, joka on tullut viemään meitä pois saarelta!»

Se oli kaikki asumattomien saarien seikkailuja käsittelevien kirjojen juonen mukaista.

Kiihkosta vapisten haaksirikkoinen huojui edestakaisin.

Hän joutui kokonaan pois suunniltaan. Kirjojen haaksirikkoiset säilyttävät malttinsa niin helposti! Margaret Verity ei säilyttänyt.

Hän huohotti ja huojui ainakin kolme sekuntia. Sitten hän huudahti: »Miksi ei herra Mount ole nyt täällä? Miksi pitää hänen olla kalliolla?» Sitten välähti hänen aivoihinsa ajatus: _»Miksi emme_ ole laittaneet isoa merkkiroihua, jonka aluksessa olijat näkisivät? Aina hän on lykännyt sitä tuonnemmaksi.» ... Sitten: »He eivät erota nuotiotamme!» Ja sitten: »Minun on liehutettava jotakin. Minun on liehutettava jotakin.» Hän muisti haaksirikkoisten repineen paitansa heiluttaakseen niitä lippuina...

Hän juoksi luolaansa, juoksi kallionhalkeamalle ja kiskoi sieltä esille ranskalaisen trikooleningin, joka nyt oli auttamattomasti piloilla, kun sitä oli käsitelty putous-pesutuvassa. Siinä oli ylt'yleensä mustia juovia; se oli vaikka minkä muotoinen ja monen pituinen — leninkinä se oli likainen, harmaa ja kelvoton; mutta kelpasihan se ainakin lipuksi.

Hän sitoi sen helmat rautatammenoksaan, jota Mount käytti nuotionsa kohennuskeppinä. Hän kiinnitti sen lipun tapaan. Sitten hän nosti oksan pystyyn, mutta mietti hätäisesti: »Ei, ei! Se ei vetele — se ei varmastikaan vetele — minun on mentävä jonnekin korkealle —»

Lippu kädessään hän riensi umpimähkään ylöspäin. Hän kapusi korkealle, punertavalle kivilohkareelle, kiskoen nopeasti kyhäämänsä lipun mukanaan.

Siellä hän liehutteli sitä hurjasti ja luikkaili: »Laiva _hoi_!» mutta ääni lähti heikkona hänen kurkustaan. Sitäkin korkeammalla päänsä yläpuolella hän heilutti lippuaan. Suunnaten epätoivoisena silmänsä kiinteästi taivaanrantaan hän _»tahtoi»,_ että laivasta annettaisiin vastausmerkki, keitä siellä sitten lieneekään ollut. Hän ei osannut ilmoittaa minulle, kuinka kaukana se laiva oli arviolta ollut; kolmen, neljän kilometrin päässä? Sen matkan päästä olisi minkälaisen tähystäjän hyvänsä pitänyt varmasti erottaa punaista taustaa vasten kuvastuva, vinhasti heiluva, valkoinen täplä!

»_Hoi_ — »

Liian kaukana kuullakseen; heidän täytyi _nähdä._ He näkisivät heti...

Kuvitelkaa ankarasti kiihtynyttä, yksinäistä tyttö-parkaa huutamassa, liehuttamassa _laatimassa_ laivaa! Se alus merkitsi apua, ihmisiä, äitiä, kotia, sivistysoloja, mukavuuksia, pääsyä tämän saaren asumattomilta, yksinäisiltä kallioilta —

II

Tässä yhteydessä välähti outo ajatus jossakin, ei suinkaan Margaretin mielessä, vaan kauempana kuin tuo savukierukka oli:

»_En tahdo päästä pois täältä! Toivoisin, ettei minun tarvitse. Tulen takaisin. Joskus minun on palattava tänne, missä olen ollut niin onnellinen_ —»

III

Se pieni ajatus häipyi kuin vilahdus.