Part 15
Uudelleen oli tytön ainoana kiihkeänä pyrkimyksenä: pois täältä — pois täältä! Hän puri huuliaan, hankasi jalkojaan kiveen. Oi, aluksessa olijain _täytyi_ nähdä hänet; heidän täytyi (_»Auttakaa!»_) Jospa hän vain jaksaisi kiljua kovemmin, liehuttaa rajummin —
Hänen omissa korvissaan kaikui hänen äkäinen äänensä, kun hän kysyi: »Missä hän on? Miksi ei _hän_ tule pysähdyttämään tuota laivaa?»
IV
Mount oli sillä hetkellä vajaan neljänsadan metrin päässä pensaisella rinteellä. Hän oli lähtenyt lehdosta ja palasi parhaillaan mielipaikaltaan puron mutkasta. Kiduksien läpi pujottamassaan notkeassa vitsassa hän kantoi neljää forellia, jotka olivat komeimmat hänen siihen mennessä saamistaan (tuon kookkaimman täytyi painaa puolen kilon vaiheilla). Heilutellen saalistaan hän asteli »kotiin» päin.
Kummallista, että hän ajatellessaan poukamaa, käytti siitä nyt jo mielessään sitä sanaa.
Sitten hän mietti: »Nuo ovat kaikki varsin komeita ja isoja, mutta kuinka kauan _saattaa_ tällaista asiaintilaa jatkua? Sen vanhan valehtelijan on täytynyt määrätä joku aikaraja ennenkuulumattomalle järjestelylleen, jonka lempo vieköön. Mitenkähän hänen nuori sukulaisensa menettelee, kun loppu tulee? Siihen ei enää saata olla kuin muutamia päiviä», päätteli Archie Mount itsekseen (kuten hän oli vakuuttanut itselleen alusta alkaen). »Vanhan vehkeilijän on näyttäydyttävä, tunnustettava tytölle kaikki peittelemättä —»
Entä sitten?
Jumaliste, kyllä tyttö sitten suuttuisi! ... Hän raivostuisi. Totta kyllä, se pikku olento oli terästäytynyt tässä Jumalan hylkäämässä paikassa ja (oltuaan ennen pelkkä »vätys») osoittautunut todelliseksi urheilijattareksi. Mutta maailman innokkainkin urheilutyttö kiukustui sellaisiin ihmisiin, jotka panevat toimeen — ei ollut tätä suunnitelmaa kuvaavaa, kohteliasta sanaa.
Margaret Verity oli huvipurressa myrskynnyt, kun hänet vastoin tahtoaan vietiin vain meriretkelle. Entä sitten sen jälkinäytös?
Entä mitä tyttö sitten sanoisi hänelle — Mountille? Samassa kantautui hänen korviinsa Margaretin ääni; tyttö huusi korvia vihlovasti jossakin alempana rinteellä, huusi hurjistuneesta »Auttakaa! Auttakaa!»
V
Sillä lahdella liikkuva höyrylaiva loittoni mitään huomaamatta kauemmaksi saaresta.
Yhä kiivaammasti huiskutti haaksirikkoutunut tyttö merkinantolippuaan. Hyödytöntä. Keitä aluksessa lieneekään ollut, heidän mieleensäkään ei nähtävästi johtunut vastata rannalla näyteltyihin vimmaisiin merkkeihin.
(Jos osutte sitä ajattelemaan, miksi ihmeessä he olisivat sen tehneet?)
Hänen ponnistuksensa olivat tuloksettomat. Hän saattoi liehuttaa lippua näännyksiin saakka, luikkailla äänensä käheäksi. Yhä pienempänä näkyi höyryalus sinistä taustaa vasten, yhä pienempänä savukiehkura, joka yhä ohentuen kieri taivaalle.
»Liian kaukana», ajatteli Margaret tuskissaan. »Komentosillalla ei ketään tähystämässä... Se poistuu... Jättää meidät tänne... Mitä minun on tehtävä?» (Vielä viimeinen yritys lipulla.) »Hoi! Auttakaa! AUTTAKAA!»
»Halloo!» kuului hänen yläpuoleltaan hyvin huolestuneella äänellä luikattu vastaus. »Halloo, mikä hätänä? Mitä nyt? Mikä teitä vaivaa, Margaret?»
Margaret kääntyi katsomaan miestä, joka tuli pensaikon lävitse, niin että räiski, ja pudotti kääntyessään liikuttavan tiuhan leninkilippunsa.
»Laiva», huoahti hän arkaillen, ja hänen äänestään oli kaikki rohkeus poissa. »Katsokaa! Tuolla oikealla... Melkein silmänkantamattomissa jo nyt.»
Ensimmäisen kerran nuori Mount oikeastaan ärähti hänelle: »_Siinäkö_ kaikki?»
»Kaikki?» kertasi tyttö, silmäillen rajattomalle sinilakeudelle häipyvää mustaa pilkkua. »Se meni menojaan...»
»Pelkäsin, että teitä oli purrut käärme. Totisesti luulin, että teitä oli vähintäänkin käärme purrut. Älkää taivaan tähden enää toista kertaa säikähdyttäkö minua tällä tavoin!»
»Säikähdyttäkö teitä? Ettekö sano muuta, kun —»
»Te säikäytitte minua oikein riivatusti... Älkää toki tehkö sitä uudelleen, jollette pahastu» (italialaisen kohteliaasti, joka on huolestuttavampaa kuin rajuus). »Kuullessani teidän huutavan sillä tavoin luulin — uskon täällä olevan skorpioneja —»
»Ettekö osaa puhua muusta kuin _tuollaisesta?_ Eikö teillä ole lainkaan mielikuvitusta? Katsokaa! Ajatelkaa! Ainoa mahdollisuutemme! Lipunut käsistämme!... Ettekö jaksa käsittää?»
Mount katsahti häneen. Eikö hän muka käsittänyt? Hän oli hyvin vähällä pamauttaa kuuluville, mitä _tyttö_ ei käsittänyt. Ja kun he sitten laskeutuivat rinnettä (Mountin roikuttaessa forelleja tuskin tietäen, mitä ne olivat), hän oli alkamaisillaan selittää tytölle tarkoin, miksi ei mikään ohimenevä laiva todennäköisesti välittäisi panna vähintäkään huomiota häneen, vaikka hän liehuttaisi lippuaan kuinka vimmatusti tahansa. (Mitäpä väliä olisikaan ollut, vaikka kalliolla olisi ollut huiskuttamassa kokonainen lauma haaksirikosta pelastuneita tyttöjä?)
»Ajattelin, että vihdoinkin oli alus tullut... Luulin, että nyt olimme pelastetut. He eivät lainkaan huomanneet minua, herra Mount.»
»Sille emme mahda mitään», tokaisi Mount synkkänä.
Kiusaus oli ohitse. Hän ei rikkoisi sanaansa, ei paljastaisi tätä petosta. Hän alistui vielä yhden päivän pitkittämään tätä ilveilyä. Ja eihän se henkilö, jolle hän oli kiukuissaan, ollut täällä. Kovin häpeällistä olisi hänen purkaa harmiaan tytölle, johon koko juttu kohdistui vieläkin karkeammin. Lohduttavasti hän lisäsi: »Älkää olko noin alakuloisen näköinen, neiti Verity!» (Hän ei muistanut juuri äsken ja ensimmäisen kerran käyttäneensä Margaretin ristimänimeä.) »Seuraavalla kerralla on onni myötäisempi. Tulee vielä toinenkin laiva, se on varma —»
»Puhutte, ikäänkuin olisimme Lontoossa maanalaisella rautatieasemalla», nurisi Margaret epävarmasti, »Puhutte, ikäänkuin juna olisi juuri äsken _'sivuuttanut tämän aseman'_ emmekä olisi juuri äsken menettäneet ainoata toivoamme päästä pois asumattomalta saarelta!»
Astellen rinnettä alaspäin hänen vierellään nuori Mount vastasi: »Kuulkaahan, kun puolustaudun! Se ei ole minun vikani. Uskokaa minua! Uskokaa, että olen pahoillani! _Kaikesta!_»
Hänen äänestään värähti vilpittömyys. Viimeiset sanat (joiden Margaret luuli tarkoittavan vain äskeistä tapausta) tehosivat häneen. Hän katseli Mountiin lapsellisen herttaisin, avomielisin silmin ja virkkoi: »Luonnollisestikaan se ei ole teidän syynne. Miksi sanoitte olevanne pahoillanne? Mitäpä siitä —»
Äkkiä hän ojensi Mountille sen kätensä, joka oli lähempänä häntä. Siirtäen kalat vasempaan käteensä hän tarttui tytön käteen. Käsikkäin he saapuivat rannalle.
Samassa alkoi Margaret ihmetellen ajatella,: _milloin ennen oli Mount pitänyt hänen kättään?_ Äkkiä se muistui hänen mieleensä.
Nostaen kättään, jota Mount yhä puristi (hän oli auttanut tyttöä laskeutumaan viimeiseltä kivijärkäleeltä, mikä teko olikin varsin luonnollinen!) hän katsoi mieheen silmät levällään. »_Ah!_ Silloin se oli; tekö se olitte?»
»Mitä niin?»
»Tekö», sanoi Margaret, »piditte minua kädestä sinä yönä?»
»Mitä te puhelette?»
»Te se olitte... Te piditte minua kädestä sinä yönä, jona kärsimme haaksirikon... Kun olimme veneessä tulossa tänne. Eikö niin, herra Mount?»
Äänettömyys.
Mount: »Minkä tähden kysytte sitä?»
»Tehän piditte kädestäni?»
»Niin... Mutta miksi tosiaan sitä kysytte?»
Taaskin äänettömyys.
VI
Ihan aikomattaan Margaret oli lausunut sen kysymyksen. Useita kertoja hän oli aprikoinut, miten saarelle oli tultu.
Tietenkin oli ollut vene... No niin, missä se vene oli?
Pirstoutunut rantakallioihin, oletti hän. Niin, hän oli otaksunut (puhuessaan siitä erinäisiä kertoja), että vene oli paiskautunut sirpaleiksi, särkynyt tulitikkupuiksi — että siitä (nähtävästi) oli jälellä vain se rannalle ajautunut laudanpätkä, jonka Mount oli katkaissut kahtia ja jonka palasia hän oli käyttänyt lyhentäessään hänen hiuksiaan. (Myöskin koetti Mount näpertää siitä hänelle jonkunlaista kampaa.)
Mutta sitä venettä soutamassa oli täytynyt olla jonkun —
On mahdoton soutaa ja pidellä toisen ihmisen kättä —
Ja jos veneessä olisi ollut ainoastaan herra Mount —
Vai oliko siellä ollut muitakin?
Helppoa olisi teidän mielestänne ollut Margaretin tiedustaa heti kaikkea sitä nuorelta mieheltä...
Ei niinkään helppoa.
Hänen ei ollut helppo kysellä. Hän oli liian hämmentynyt. Hänen aivojaan askarrutti...
Tällä hetkellä Margaret itse tiesi, mikä alkoi askarruttaa hänen aivojaan.
Se venekysymys oli hänestä hyvin tärkeä. Vene, myrsky, haaksirikko — ne olivat syvän veden pintaväreilyä. Sisimmässään hän ajatteli hämmästyttävän paljon tätä toisen ihmisen kädenkosketusta. (Se saattaa olla hyvinkin tärkeä elinkysymys!)
Se on kummallista, kun muistelee, miten hän loikoi koruompeluksin koristetuilla pieluksilla, ojentaen, ei, vaan _jättäen_ hervottomat sormensa nuoren loordi Oddleyn käteen ihan yhtä välinpitämättömästi kuin olisi jättänyt ne lämpöisellä, sitruunatuoksuisella nesteellä täytettyyn maljakkoon, jonka mustaihoinen kynsienhoitaja oli tuonut, kysyen: »Haluatteko, että leikkaan kynnet pyöreiksi vaiko kärkeviksi, madam?» Niin monen monituista kertaa Margaret oli antanut kätensä Claude Oddleylle, mutta kertaakaan ei edes Clauden huulien kosketus hänen käteensä ollut tuntunut hänestä sen kummemmalta kuin kynsienhoitajan liike! Jos hänen henkivartijoistaan kuka hyvänsä olisi puristanut hänen kättään pimeässä, ei hän olisi tuntenut siinä mitään erotusta.
Mutta Mountin kädenpuristus oli ollut toisenlainen. Hänen kätensä oli ollut niin — magneettinen, turvallinen — miksi muuksi hän olisi osannut sitä nimittää. Hän ei löytänyt sopivia sanoja. Tunnettuaan hänen kosketuksensa kerran Margaret tiesi vastaisuudessa tuntevansa sen aina. Kummallinen pikku huomio! Se oli ollut hänestä mieluinen; äkkiä oli hänestä alkanut tuntua, että hän mielellään salli Mountin pidellä kättään.
(Tämä luonnollisesti tapahtui sillä hetkellä, jolloin hän irroitti kätensä ja antoi sen painua sormien kerran avautuessa ja sulkeutuessa hameensa karkeille laskoksille.)
Hän piti siitä!
Kun hän ei osannut selittää sitä itselleen, niin miten olisi hän sitten osannut selittää sen miehelle? Hän ei voinut puhua siitä. Hän ei voinut suoraan vastata toisen tiedustukseen: »Minkätähden sitä kysytte?»
Ujostelematta hän virkkoi: »Olen miettinyt sitä. Olin puolinukuksissa koko ajan veneessä. Mietin vain, olinko nähnyt unta —» Sitten hän ikäänkuin vilkastuen jatkoi: »Kuinka paljon kello on?»
»Kuuden ja seitsemät! välillä — juuri seitsemän.»
VII
Siitä hetkestä muuttui heidän elämänsä sävy. Hyvinvoinnin rytmillinen yksitoikkoisuus särkyi — epäsoinnuiksi.
Jo seuraavana aamuna kuului niitä useita.
XI luku
Muutos
I
Ensimmäisen kerran sairaan lapsukaisen tapauksen jälkeen Mount sinä aamuna puhutteli Margaretia melkein muodollisesti. Ei jäykästi; siitä ei tytön olisi sopinut häntä syyttää. Mutta jotakin hänen käytöksestään puuttui. Jotakin, mikä oli ohut hyvin tärkeätä, oli poissa hänen äänestään. Syy ei ollut ainoastaan siinä, mitä hän sanoi...
Hänen sanansa kuuluivat: »Kuulkaahan — mitä arvelette siitä, että söisimme noista forelleista aamiaiseksi vain puolet ja säästäisimme toiset puolet illaksi? Ja sopisiko teille, että söisimme tänään illallisen tavallista myöhemmin? Ja jollette pahastu, on minun pyydettävä teitä pysymään tällä rantakaistaleella, kunnes kohtaamme uudelleen, neiti Verity. Minun on ikäänkuin otettava teiltä kunniasana, ettette karkaa minun ohessani poissa koko päivän.»
Margaret, joka oli perkaamassa kaloja, katsahti ällistyneenä häneen. (Kuinka kauheasti häntä nyt alkoikaan väsyttää, vaikka hän ei tehnyt mitään!)
»Poissako?»
»Niin.»
»Minun pitäisi tosiaankin käydä silmäilemässä tämän — tämän paikan sisäosia. Ajatelkaahan, että kaikkina näinä päivinä olen pistäytynyt tuskin kolmen kilometrin päässä rannasta! Ehkä saisin sieltä — jotakin», virkkoi Mount.
Siinä seisoessaan hän näytti esikuvalliselta, kammottavalta ja partaveitsettömältä haaksirikkoiselta. Heidän ainoat pukeutumisvehkeensä (kunnes hän olisi saanut näperretyksi kamman valmiiksi) olivat eukalyptyspuiset puikot, joiden päät oli hakattu tupsuiksi ja joita he partiolaisten tapaan käyttivät hammasharjoinaan. Nämä kaksi ihmistä olivat puhtaita kuin merituuli (ilman, meren, ruumiinliikkeiden raikastuttamina puhtaampia kuin perin turhantarkka kaupunkilainen, joka usein käy turkkilaisessa kylvyssä ja kuluttaa varoja kristalleihin ja ihovoiteihin.) Mutta he olivat myöskin takkuisia kuin vuoristokanervikko. Mountin viikset ja parta olivat vaaleat ja sopivat hänen sinisiin silmiinsä eivätkä olleet hänen tummien hiustensa, kulmakarvojensa ja silmäripsiensä mukaiset. Näillä »kaksivärisillä» miehillä on kummallisen pakottava vaikutus. Sellaisena väriltään Mount komeine vartaloineen, pörröisine tukkineen ja hiekkaisine, sekavine pukuineen näytti Adonikselta — Augustus Johnin sanojen mukaan. Margaret (joka ei ollut edes niin siisti kuin tämä miellyttävä villi, mutta risaisessa asussaan viehkeämpi kuin oli koskaan ollut ranskalaisissa leningeissään) katsahti häneen. Niin tehdessään hänen muistiinsa välähti vähäinen kohtaus hänen aikaisemmasta elämästään, kun tämä sama nuori mies, ollen täysin samannäköinen kuin Denis Bradleyn miesten seurustelupukujen ilmoituskuva, viimeistellyn kuosin mukainen ja moitteettoman siloinen, oli puhutellut häntä huulillaan tanssisalihymy.
_»Valitettavasti, neiti Verity, en ole saanut tilaisuutta tanssia kanssanne; ja nyt meidän on poistuttava_.»
Neiti Verity oli vastannut: »_No niin, se on teidän vahinkonne, eikö niin_?» Varjokuva »Berkeleystä»! Oliko sellaista ikinä sattunut?
Taaskin muuttui häntä ympäröivä saari synkäksi... Taaskin olivat tämän miehen teot kaikki kaikessa. Hän aikoi lähteä pois kokonaiseksi päiväksi.
Loukkaantuneena Margaret tiedusti: »Enkö minä voi tulla mukaanne?»
»Kuka hoitaisi nuotiota?»
»Se ei ole vielä kertaakaan sammunut —»
»Sitä ei ole jätetty valvomatta niin kauaksi.»
»Emmekö voisi peittää sitä? Se kytee peitettynä tuntikausia. Muistan, miten kerrankin kotona lehväkokkomme pysyi sammumatta kaksi kokonaista päivää, vaikka emme lainkaan kohentaneet sitä, herra Mount. Me vain jätimme sen —»
»Silloin te ette otaksuttavasti olleet riippuvaisia siitä saadaksenne lämmintä ja valmistaaksenne ruokanne.»
»No niin! Jos tuli sammuu, niin voimmehan virittää sen uudelleen. Meillä on tulitikkuja. Teillähän on niitä kokonainen rasia.»
»Kuvitelkaahan, että tuhlaisimme tulitikun!... Mistä arvelette meidän saavan toisen rasian?»
»En tiedä», vastasi Margaret kylmästi — tosiaankin hyvin kylmästi. Tänä aamuna hänen ottoveljensä tuntui ilkeältä, ärtyiseltä, pahantuuliselta, jopa riidanhaluiselta. Herttaisuus oli tyyten kadonnut hänen sävystään ja hän katsoikin Margaretiin ikäänkuin olisi sydämensä pohjasta toivonut olevansa ainoa haaksirikkoinen tällä rannalla.
Heidän ympärillään oli hymyilevä maisema, hietikko, lahti, taivas. Tuntui siltä, että he loittonivat yhä kauemmaksi toisistaan. Ja se kävi niin äkkiä sitten; eikä Margaret jaksanut käsittää sen syytä. Oli samanlaista kuin olisi jotakin tapahtunut heidän toivotettuaan toisilleen hyvää yötä —
»Tulen sytyttäminen uudelleen», huomautti Mount kylmäkiskoisesti, »saattaisi käydä aika vaivaloiseksi. Olettakaahan, että sattuisi satamaan, kun nuotiomme on sammuksissa! Kun on näin kauan kestänyt kaunista säätä, ette ole tullut ajatelleeksi — troopillista ukkosmyrskyä, jollainen saattaisi puhjeta.»
Margaretin pienien kasvojen ilme muuttui nopeasti äreästä hurjan pelokkaaksi.
»Ettehän poistu luotani, ettehän, jos ukkonen on tulossa? Mistään muusta en välitä... Merelläkään en pelkää myrskyä, kunhan vain ei samalla jyrise... Mieluummin, paljoa mieluummin näkisin villipetoja — tai villejä ihmisiä —»
»No, luultavasti teidän ei tarvitse pelätä kohtaavanne täällä petoja tai villejä. Tällaisessa paikassa ei juuri ole kettuja isompia otuksia; enkä minä — hm — en ole nähnyt muita jälkiä kuin omiamme, neiti Verity.»
»Tiedän sen. Vakuutinhan teille, etten pelkää. Mutta kun puhuitte — ettehän tosissanne usko, että tänään tulee ukkosilma?»
»Ei siltä näytä», toisti Mount kuivasti, vilkaisten pilvettömälle taivaalle, jossa valkeita lokkeja leijaili mutkikkaissa kaarissa. »Ihana sää. Ei merkkiäkään sateen pikaisesta tulosta. Ettehän todenteolla ole huolissanne siitä, että jäätte yksin?»
»En ole huolissani mistään _muusta_», selitti Margaret. »Olen mielelläni yksin. Pidän siitä.»
Tätä mielitekoaan hän sai tyydyttää sen siniseltä ja kullalta hohtavan päivän loppupuolella.
II
Mutta hän ei jaksanut pitää ajatuksiaan kaukana tavallisesta seuralaisestaan, joka aina muulloin oli ollut niin kumppanillinen ja jonka kanssa oli ollut niin helppo tulla toimeen. Minkälainen peto hän olikaan ollut tänä aamuna! Kuinka inhoittavasti hän olikaan lausunut: »Hyvästi!», ennen kuin lähti astelemaan kallionrinteelle, noudattaen solisevan puron, heidän ainoan ruoka-aittansa, juoksua.
»Hyvästi», tosiaankin! Niin kohteliaasti...
(Peto!)
Valmistautuessaan uimaan Margaret muisti aikaisemman elämänsä aikana kerran sanoneensa jollekulle, ettei hän sietänyt Tom-sedän »nuorta ystävää Mountia». Hän käyttäytyi niin kauheasti.
»Niin se on», hän mietti kiskoessaan villapaidan lyhyttukkaisen päänsä ylitse ja viskatessaan tweedkankaisen hameensa syrjään. »Hänen käytöksensä on kerrassaan hirvittävää.»
Sitten hän vaipui pohtimaan. Kuinka kiehtova Mount osasi olla! Kuinka hupaisa hän oli ollut! Kuinka herttainen silloin, ensimmäisenä päivänä, jolloin hänen ruumiinsa oli ollut niin jäykkä, hellä ja ylen rasittunut! Kuinka myötätuntoinen! Ja myöskin ystävällinen hänen lapsellisiin kirjeihinsä nähden! Aina niin »kiltti», joskin niin sulkeutunut! ...
Sillä sulkeutunut hän oli aina.
Vaikka hän oli haastellut Margaretille tuntikausia — vaikka hän (hääriessään puron partaalla, veistellessään tai kävellessään hänen vierellään pensaikossa) oli selostanut hänelle monien lukemiensa kirjojen sisällön, vaikka hän oli kuvaillut näkemiään näytelmäkappaleita, kertonut hänelle sellaisten maiden elämästä, joissa Margaret ei ollut milloinkaan käynyt — jopa sodan aikana omalla torpeedonhävittäjällään vietettyä elämää — oli Mount, vaikka olikin ollut veljellinen, sittenkin pysynyt erehtymättömän suljettuna. Hän ei ollut kertaakaan maininnut Margaretille ainoatakaan häntä henkilökohtaisesti koskevaa seikkaa. Niin, ei kertaakaan koko aikana, minkä he olivat olleet tällä asumattomalla saarella yhdessä. Puhuisikohan hän milloinkaan? Margaret aprikoi...
Hän muisteli lukemattomia muita asioita, joista Mount oli hänelle haastellut... Hän tunsi Mountin äänen jokaisen soinnahduksen, muisti, miten hän lausui: »Ahaa!», »Tosiaankin, neiti Verity...» tai ystävällisesti huomautti: »Älkää olko hupakko!» Hän muisti Mountin sinisten silmien hymyn, hänen tumman päälakensa välkkeen auringonpaisteessa, hänen kasvojensa sivukuvan, hänen miellyttävän, pienipäisen, leveäharteisen varjokuvansa, joka iltaisin kuvastui tummana liekkejä vasten. Kaikki nämä yksityiskohdat hän oli pannut merkille vain sen tähden, että Mount oli ainoa henkilö täällä. Mount teki ilkeästi jättäessään hänelle vastenmielistä muistettavaa poistuessaan hänen luotaan ensimmäisen kerran. (»Kuvitelkaahan, että tuhlaisimme tulitikun!» Pahatuulinen raakalainen!)
Ilkeätä sekin, ettei Mount ottanut häntä mukaan tälle ensimmäiselle, saaren sisäosiin tekemälleen retkelle. Hän oli kyllästynyt tähän rantakaistaleeseen. Hän olisi niin halusta lähtenyt tutkimaan, mitä oli noiden kaukaisempien kallioiden, lehdon, asumattoman alueen takana.
Mutta esittäen hataroita tekosyitä oli Mount jättänyt hänet tänne... (puhellen _»ihanasta säästä»_ ikäänkuin teatterimaisella puutarhakävelyllä... Pyh!)
Vasta uinnin jälkeen — (Mount oli vaatinut häneltä lupauksen, ettei hän Mountin ollessa poissa läheisyydestä menisi omaa mittaansa syvemmälle) — vasta uinnin, hieronnan, voimisteluliikkeiden ja luuta kädessä häärinnän jälkeen alkoi Margaretin harmi talttua.
Pian hän oli riemuissaan...
III
Hän riemastui löytäessään, mitä Mount oli jättänyt jälkeensä. Jättänyt, unohtanut, huolimattomuudessa jättänyt! Kivellä lähellä putousta oli — kaksi verratonta aarretta, joista toinen oli tulitikut — tulitikkurasia.
»Kuinka mainiota!» riemuitsi Margaret kuten koulutyttö. »Hän, juuri hän! Aina nuhtelemassa minua, kun en muista, mihin olen pistänyt haarukan! Sättimässä minua, kun olen unohtanut veitsen jonnekin! Enää hän ei saa hiiskua minulle sanaakaan. Nyt on minun vuoroni moittia häntä huolimattomuudesta... Annankohan tulen sammua?» mietti hän pahankurisesti.
»Rajoitan nuotiota vähän ja sitten annan sen sammua. Kun hän sitten luulee kadottaneensa tulitikut —» Samoin kuin pikku pojat tallettavat kalleuksiaan, sujautti hänkin kallisarvoisen rasian povelleen villapaitansa alle, jonka ympärille nyt oli vyöksi kiedottu Mountin autovaipasta leikattu hihna. Nauttien hän antautui ennakolta kuvittelemaan, minkälainen kohtaus siitä sukeutuisi. Mahdollisimman lyhyessä ajassa hän eli sen etukäteen. Sillä heti kun hän taaskin käänsi päätään, osui hänen katseensa toiseen aarteeseen, jonka Mount oli pudottanut, jättänyt, unohtanut.
Mountin kello!
Kuinka liiallista hyvää! Mikä mieheen oli mennyt, kun hän niin kokonaan poikkesi tavallisesta huolellisuudestaan tänä aamuna?
Margaret otti käteensä kellon, vanhanaikaisen, sievän, kultaisen vehkeen, joka (kuten Mount oli kertonut) oli ollut hänen äitinsä. Äidin olivat olleet myöskin ohuet kultaperät, joissa hänkin kantoi kelloa. Kello oli perineen aina ollut kiinnitettynä hänen leveään vyöhönsä. Aina hän piti kelloa vyönsä taskussa, ja perien toinen pää oli kiinni toisessa taskussa, joten se ei jäänyt häneltä koskaan.
Mutta nyt — nyt _hän_ oli jättänyt sen!
Margaret ajatteli häntä tuiki ystävällisesti, unohtaen hänen käytöksensä ja riidanhalunsa, miettien vain, miten hän nuhtelisi häntä ja kuinka hyvin hän oli sen ansainnut... Äkkiä hän huomasi pienen kellon takakuoreen kiinnitetyn esineen. Pieni valokuva tietystikin. Luonnollisestikin pienoiskuva. Hyvin nuoren, tummasilmäisen tytön kuva. Sehän oli selvä. Sitä katsellessaan Margaret heti arvasi, että tuon tytön täytyi olla Mountin morsian.
Kohta senjälkeen hän tunsi tuskaa.
Se kummastutti häntä niin suuresti, ettei hän aluksi osannut määritellä, miltä hänestä tuntui. Sitten hän tunsi sen uudelleen, ja nyt hän ei voinut erehtyä. Tuskaa. Sielullista tuskaa, joka melkein vaivasi ruumiillisesti. Sydämessä pistävä tuntu, kurkkuun kohosi jotakin...
Hän, joka oli ajatellut: _»En koskaan voi olla, onneton tällä saarella.»_ Nyt hän oli tulossa onnettomaksi!
Hetkisen hän seisoi otsa rypyssä. Sitten hän laskeutui istumaan auringon lämmittämälle soralle, veti polvet leukaansa saakka ja mietti. Outo, jäytävä kipu, kurjuuden tunne, valtasi hänet.
Paljoa myöhemmin hän selitti itselleen sen johtuneen säälistä, kun hän ajatteli, että Mount oli erotettu tytöstä, jonka kuva oli kellon kuoressa.
»Tietystikin tyttö kuvittelee, että Mount on hukkunut ja ettei hän enää milloinkaan näe häntä. Se on hirveätä hänestä ja luonnollisesti myös Mountista. Senpätähden hän on niin huonolla tuulella; häntä kalvaa se epävarmuus, kuinka kauan kestää, ennen kuin hän näkee tytön jälleen... jos näkee.»
Vilpittömästi puhuen, Margaret ei aavistanut, mitä hänen sydämessään tuntunut pistos, kurkkuun kohonnut möhkäle, jäytävä, kalvava tuska merkitsivät. Saatuaan ensimmäisen vihjauksen sydämessään piilevästä, alkuaikaisesta väijyjästä hän tuli murheelliseksi, hätkähti...
Tuntia myöhemmin hän asteli rauhattomana edestakaisin (paljain jaloin, sillä kumikengissä alkoi näkyä pahoja kulumisen merkkejä ja hän säästi niitä kiipeilläkseen ne jalassa kallioilla). Hän käveli sinne tänne hietikolla kytevän, tukahdutetun nuotion lähettyvillä. Paikkansapitämättömillä verukkeilla hän koetti tukahduttaa toista liekkiä, joka oli viriämässä hänen rinnassaan.
»Varmasti saapuu vielä toinenkin laiva», järkeili hän.