Part 16
Mielenhaikeus ja mustasukkaisuus kytivät... tukehtuivat ... Pannessaan kelloon varovasti omien helyjensä joukkoon kallionhalkeamaansa hän päätti antaa sen Mountille heti, kun tämä sitä kaipaisi. Mutta hetkisen kuluttua hän otti kellon jälleen esille — veti tulitikkurasian piilostaan ja sijoitti sitten ne molemmat huolekkaasti silmäänpistävälle kohdalle sille kivelle, jolla Mountin oli aina tapana istua. Hän odotti Mountia...
Hän ajatteli: »Minnehän hän lienee mennyt? Mitä hän on saattanut löytää? Missä hän on?»
IV
Sillä aikaa Mount oli odottamassa — vimmoissaan odottamassa pienen kylän postitoimistossa saaren lumirajan yläpuolella. Lumi peitti maantietä ja reunusti puroa, jonka vesi oli läpinäkyvän kristallikirkasta, kirkkaampaa, puhtaampaa kuin rantakallioiden putouksessa. Huikaisevan sinivalkoinen lumi verhosi kaukaisia, huippulatvaisia vuoria; lähempänä se päällysti metsäomenapuista kasvatettua aitaa, saniaisia ja vaaleanvihreitä, villejä orjantappuroita, joita kasvoi niin runsaasti kaikkialla tässä kolkossa kyläpahasessa, niin syrjäisessä niin kylmässä...
Pienen toimiston tukahduttavan ummehtunut ilma pani Mountin yskimään, kun hän odotteli vastausta puhelinsoittoonsa, kiihkeihin sähkösanomiinsa, kaikkiin ponnistuksiinsa, joilla hän oli koettanut saada tietoja kaupungista.
»Kestää kauan!» huomautti ristikon takana istuva, madonnankasvoinen postinhoitajatar, jolla oli musta shaali ja sininen esiliina. »Kestää kovin kauan!»
Kaukana rannikolla, lumirajan alapuolella, lämpöisellä aurinkoisella vyöhykkeellä puuhaili Margaret, myöskin odottaen, ja hänestäkin »kesti kauan», joten se päivä tuntui hänen saarella viettämistään pisimmällä.
Hän jupisi hiljaa: »Mikähän häntä viivyttää?»
XII luku
Kielten helähdys
I
Auringon laskiessa Mount palasi, ja hänen muassaan oli — yllätys. Se oli kuluneella nuoralla köytetty kotelo. Keikutellen, nykien ja vetäen sitä selkänsä takana nuorasta hän toi sen leirille ja huomautti: »Vähän taloustarpeita, neiti Verity» (lausuen sanat tavattoman hilpeästi).
Heti Margaret ajatteli: »Hän on _yhä_ kovin äreissään.»
Niin hän olikin.
Eikä hän ollutkaan syyttä, sillä odotettuaan tuntikausia ja tiedusteltuaan hurjan kiihkeästi, hän oli saanut kovin onton, tyhjänpäiväisen, epätyydyttävän vastauksen, jonka herra Lloyd oli jättänyt sen kaupungin hotelliin. Sieltä hän oli ainakin löytänyt sen vanhan veijarin jäljet. Vastauksessa oli ollut kaksi lausetta: _»Jatkakaa toistaiseksi! Lähetän tietoja.»_
Mitäpä hän olisi senjälkeen voinut tehdä muuta kuin vedota kylän papin ja postinhoitajattaren, joka samalla oli kylän ainoa kauppias, sääliväisyyteen?
»Olette löytänyt jotakin. Olette todella löytänyt jotakin haaksirikkotavaraa», huudahti Margaret, siten vapauttaen Mountin punomasta lisävalheita. Palatessaan takaisin leiripaikalle hän oli kiukkuisena sommitellut tarun, että hän oli löytänyt kotelon, joka oli ollut ahtautuneena kallionrotkoon heidän oikealla puolellaan olevassa lahdekkeessa. Nyt hänen ei tarvinnut turvautua siihen.
»Katsotaanhan, mitä siellä on», pyysi Margaret, käyden kotelon kimppuun ja kiskoen sormineen tiukkaa, monimutkaista solmua...
Margaret ja Mount aukaisivat tiiviisti sullotut kääreet innokkaampina kuin olisivat entisaikaan olleet, vaikka tarkastettavina olisivat olleet Fortnumin ja Masonin koko varastot. Kotelossa oli monenlaista tavaraa, kuten iso laatikko Petit Beurre-keksejä, kymmenkunta omenaa, lasipurkki kielisäilykettä, kuivattua makkaraa, ranskalaisia tulitikkurasioita, savukkeita, pullo punakeltaista curaçoa-likööriä, suklaata, saippuakappale (jonka Margaret kiihkeästi sieppasi), iso veitsi ja lopuksi jotakin vanhassa nahkakotelossa.
»Herra Mount, mikä on tämä kummallinen vehje?»
»Sitä teidän sopii kysyä», vastasi Mount typerän näköisenä. Hän ei käsittänyt, miten hän oli saattanut olla sellainen tomppeli. Hän oli jaksanut torjua vanhan, hyväntahtoisen papin esitykset, kun tämä oli tarjonnut hänelle todella tarpeellisia esineitä, kuten saksia ja partaveistä. Tavattomasti ponnistaen tahtoaan hän oli hylännyt nämä elämäntarpeet, sillä hänenhän täytyi viimeiseen saakka näytellä tytölle asumattoman saaren kujetta ja käyttää avukseen kaikkia senmukaisia yksityiskohtia. Mutta sittenkään — sittenkään hän ei ollut jaksanut vastustaa, kun hänelle tarjottiin hyödytöntäkin turhempaa...
Mielessään moittien itseään hän lausui ääneen: »Minkätähden tämän kotelon sulloja, ken hän sitten lieneekin, on pannut siihen lisäpainoksi tämän mitättömän kapineen —»
»Mutta mikä se sitten on?»
»Niin, ajatelkaahan. Se on ukulele.»
»Oi, kuinka hauskaa! Osaatteko soittaa sillä, herra Mount?» »Kyllä jonkun verran. Mutta arvokkaan tilan täyttäminen hyödyttömällä soittokoneella jonkun käytännöllisen esineen asemesta —»
Hän näytti niin suunnattoman harmistuneelta, ettei Margaret edes ottanut puheeksikaan unohtuneita tulitikkuja ja kelloa.
Hän salli nuoren miehen itsensä löytää ne. Mount pisti ne paikoilleen hiiskumatta mitään. Mahdollisesti hän kuvitteli, ettei Margaret ollut niitä huomannutkaan.
II
Ensimmäisen kerran haaksirikon jälkeen oli heidän illallisenaan muutakin kuin kalaa, simpukoita, kasviksia ja putouksen vettä. Mikä odottamaton onni!... Nuori pari syödä mutusti keksejä, joiden väliin oli pantu kielileikkeleitä; he pureksivat makeita, meheviä omenia. Syvimmistä osterinkuoristaan he joivat kuumaa, elähyttävää, punakeltaista curaçoaa. Sen olisi pitänyt olla hilpeä ateria!
Se oli äänettömin, painostavin, minkä he olivat nauttineet ensimmäisen saarella syömänsä kala-aamiaisen jälkeen. Mountia kiukutti entistä pahemmin heidän tilansa, josta hän ei saanut keskustella. Hän vannoskeli mielessään, ettei hän päästyään kerran eroon Lloydista enää ikinä puhuttelisi moista vintiötä koko elämänsä aikana. Hän ei ikinä menisi häntä kohtaamaan. (Hänen Lloydia kohtaan tuntemansa, yltynyttä raivoa olivat itsesyytökset vain omiaan pahentamaan. Sillä hän, Mount, oli saanut puoliseksi sipulikastiketta, vasikanlihavatkulia, oikeata leipää ja oikeata kahvia, kun taas tämä lapsipoloinen ei ollut maistanutkaan ruokaa hänen lähdettyään)... Hän ei enää ikinä tapaisi Lloyd-vanhusta eikä ketään hänen seurapiiriinsä kuuluvaa henkilöä.
Sellaisia olivat Mountin mietteet juhla-aterian aikana.
Margaret taas —
Häntä vaivasi se omituinen turtumus, jota ihmiset nimittävät _»ei minkään ajattelemiseksi»_.
Hyvin hajamielisenä Margaret kyyrötti hämärässä nuotion äärellä, äänettömänä äänettömän nuoren miehen vastapäätä. Taaskin häntä kalvoi sama kummallinen, epämukava tunne — nyt se ei ollut tuskaa, ei vihlovaa kipua! Tuskin se edes koski. Tuntui vain siltä kuin jokin olisi melkein tuntumattomasti näppäillyt jotakin hänen sydämensä kieltä — kehoittaen häntä, kutsuen häntä — mihin?
III
Hänen aikaisemmin kuvittelemallaan troopillisella saarella oli pimeys aina verhonnut maanpinnan yhtä nopeasti kuin näyttämön esirippu piilottaa auringon valaisemat ryhmät kolmannen näytöksen päätyttyä. Mutta niin ei täällä. Täällä oli aina ollut hämärä aika. Hämärä tuli nytkin.
Se oli tuoksuva, viileä, leppeä, ruusuinen sinipunerva. Iltataivaalla välkkyi Venus valkeana. Muut tähdet lähettivät sille tuikkivia tervehdyksiään. Pian kiipesi kuin laaja, pyöreä, punertavan kermanvärinen kehrä verkkaisesti näkyviin oikealla kädellä kohoavan kallion takaa. Joka hetki muuttui öinen väritys rikkaammaksi, värähteleväksi. Nuotio hohti punertavana, miehen ja tytön hahmojen taustana; sen valo heijastui oikullisesti heidän hampaistaan ja silmänvalkuaisistaan; se pani helmet kimaltelemaan Margaretin kaulalla, kultaiset kellonperät Mountin vyöllä. Kauempana oli kaikki kiedottu pimeyteen, salaperäiseen, äärettömään...
Jotkut ihmiset olisivat saattaneet sanoa: _»Se näytti näyttämömaisemalta.»_... Tuho periköön niin ontuvan vertauksen! Sillä tällaista näkyä koetetaan näyttämöllä alituisesti saada aikaan (mutta ei koskaan saada).
Kun puhutaan suu puhtaaksi, milloin ovat tasaiset palkit voineet harhauttavasti kuvata maaäidin aaltoilevaa rintaa?
Miten voitaisiin näyttämölle saada eloisaa, hymyilevää valoa, kasteenkosteata hämärää? Miten voisi merituulahdus puhaltaa näyttämöohjaajan pöydältä? Millaisilla näyttämövälineillä voitaisiin kuvata luonnon kohinaa ja rytmillistä huolintaa niille, jotka tuntevat luontoa? Kun taide on pannut parhaansa, antanut osuvimpansa, jää näyttämöstä aina samanlainen vaikutelma kuin valaistuista laatikoista, joissa lasten pahvinuket pannaan sätkyttelemään vetämällä niitä kömpelösti sovitetuilla langoilla.
Mutta täällä oli Omarin villi luonto — Omarin ja hänen kaikkien miljoonien veljiensä, jotka ovat koskaan tunteneet kaihoa —
»Ja sinä —»
IV
»Aiotteko laulaa?» tiedusti Margaret.
Sillä Mount oli ottanut kotelosta harmillisen soittokoneen, villien ja maailmallisesti viisaiden silmätikun.
»Haluan vain koettaa, onko tämä vietävän vehje vireessä», vastasi Mount — lyhyemmin kuin itse huomasikaan.
(Paljoa myöhemmin hän kysyi Margaretilta: »Mitä tarkoititte saneessanne, että olin 'petomainen’? Olin olevinani teille niin kovin kiltti.»)
Hän näppäili ukulelen kieliä. Niiden puolittain inhimillinen värinä levisi taivaalliselta tuoksuavaan ilmaan.
»Se tuntuu olevan kunnossa», virkkoi Mount, soitellen.
Margaret selvitti kurkkuaan. »Laulakaa! Laulattehan?»
»Niinpä niin. En ole oikeastaan perehtynyt tähän vehkeeseen... Juurihan sen löysin... Tahdotteko polttaa noita kaitselmuksen lahjoittamia savukkeita?»
Omaksi ja Mountin kummastukseksi Margaret ei tahtonut polttaa.
Tänä iltana hänestä tuntui kuin hän olisi taaskin ollut »pelkkiä hermoja», mutta polttamisen hän ei uskonut nyt rauhoittavan niitä. Hill-kadun varrella hän oli ollut pinttynyt ja kiihkeä tuoksusavukkeiden polttaja — mihin hän oli tottunut huoneensa ummehtuneessa ilmassa. Täällä se tapa oli jäänyt pois, samoin kuin monet muutkin tottumukset — venyttelevä puhetapa, cocktailin himo, suupielien laskeminen alaspäin, vaistomainen huulipuikon käyttö, kaikki sellainen, mikä ei ollut synnynnäistä terveessä tytössä. Miehen poltellessa tupakkaa ja soitellessa hän istui matalalla kivellään ja lisäili nuotioon oksankappaleita.
Eikö Mount aikonut puhua hänelle koko iltana?
Vihdoin kuului kielien pehmeän helkynnän seasta miehen ääni: »Ettekö te osaa laulaa jotakin, neiti Verity?»
Margaret pudisti lyhyttukkaista päätään. »Mutta mielelläni kuuntelen —»
Huvilassa oli Jack Verity usein laulanut, ja hänen pieni tyttärensä (joka polvenkorkuisena oli seurannut häntä pukeutumishuoneen parranajopeilin luota höyläpenkin luokse tai aittaan) oli kuunnellut heltyneenä tai ihastuneena.
»— Isäni lauloi niin kauniisti. Ne olivat kaikki vanhanaikaisia lauluja, joita en usko kenenkään kuulleen paitsi äitiäni ja minua! Mielilauluni oli — niin, tietysti pois muodista... 'Vanha kentyckilainen koti' —»
»Mutta kyllähän minä sen osaan.»
Hän näppäili kieliä hiljaa. Hänellä oli herkkätuntoiset sormet, jotka osasivat houkutella kala-paran otteeseensa ja puristua naisenkäden hermoihin niin, ettei nainen ikinä unohtanut niiden kosketusta! Niillä sormillaan hän houkutteli alkusoiton sielun kuuluville. Sitten hän alkoi laulaa miellyttävän, himmeän soiton säestämänä. Hänen äänensä oli sametinpehmeä baryton, kouluttamaton, erehtymätön; se tapasi täsmälleen jokaisen nuotin, osui jokaisen sellaisen kuulijan heltyneisiin hermoihin, jolla on kuuleva korva.
»Nyt nuoret ne palkeilla leikkiä lyö, ilo hilpeä ilmoille raikuu. Kova aika saapuu, ja edessä on työ, ja kaihoten laulumme kaikuu.»
Hänen _obligatonaan_ olivat pienet laineet, joiden ääni oli kuin silkin kahinaa, nuotiotulen hiljainen lepatus...
Ei millään sanoilla voi kuvata äänen kauneutta; sitä on mahdoton selostaa. Se välähtää ohitse nopeasti kuin valo, jota ei millään valokuvvauskoneella, ei millään väreillä voida jäljentää. Se on samanlainen kuin hetken kauneus, jolle emme lakkaa huutamasta: _»Oi, viivy! Olet niin ihana.»_ Eikä siihen huutoon saada muuta vastausta kuin ihanuuden katoaminen.
Hyvin hiljaa nuori Mount lauloi:
»Älä itke, neitonen, anna murheen mennä, kaikuessa hontelon aatoksissa lennä kotirattoon rauhaisaan Kentuckyssä asumaan.»
Äänien ja soittimenkielien tenhovoima saaren yössä!... Yhä kuului laineiden kohinaa, liekkien lepatusta, nukkuvan maan kohdalla henkivän tuulen huokailua.
V
Mountin reipas puheääni särki lumouksen. »Vuosia sitten kuulin tämän vanhan sävelen ja ehdottomasti oikein. (Esitin sen kai kokonaan väärin.) Se on varmasti yhtä hyvä kuin nykyiset, uudet ja 'hienot’, eikö teistäkin?»
Margaret (joka näkyi tummana hahmona nuotion hehkua vasten, vain helmissä vaaleanpunerva välke) ei voinut vastata heti.
Mount oli näppäillyt soittimen kieliä aavistamatta, mikä muu kieli oli värähdellyt.
XIII luku
Yöllistä vapautta
I
Ennen kuin Margaret toivotti hyvää yötä, virkkoi hän nuorelle Mountille: »Te otitte ensimmäisen tutkimusvuoron! Huomenna tahdon minä lähteä vaellukselle.»
»Vaellukselle — minkä tähden?»
»Olen kyllästynyt pysyttelemään yhdessä ainoassa pienessä, ahtaassa paikassa.» Margaretia vaivasi tunne, ettei hän nyt voinut puhua tälle miehelle avoimesti ja vapaasti, kuten hän olisi voinut tehdä edellisenä iltana. Ihan ilman aihetta oli heidän suhteissaan tapahtunut jokin muutos... »Kaipaan _pois_ täältä, herra Mount. Sallikaa minun liikkua vähän, teettehän niin?»
(Heti häntä harmitti, että oli käyttänyt sanaa »sallikaa».)
Mount puhui hänelle kohteliaan vieraan tapaan.
»Neiti Verity, ette ole vielä varsin kauan harjoitellut tätä ponnistuksia kysyvää elämää varten.»
»En haluakaan ponnistella. Tunnen oikein hyvin jaksavan! kävellä vähän — puolitoista penikulmaa —»
»Ei vielä. Te väsyisitte perinpohjaisesti hoivailtavakseni—»
»Lupaan, etten väsy.»
»Sellaista ei voida luvata», huomautti nuori Mount, pistäen ukulelen koteloonsa. Hänen itsehillintänsä salasi eräänlaista pelkoa...
Sillä tämän kiusallisen jutun hoitaminen alkoi käydä täpäräksi. Jollei hän sitoisi tuota kotelon kiinnitysnuoraa tytön nilkkoihin, niin miten hän saisi Margaretin pysymään määrätyllä alueella? Hän oli nyt ilmeisesti päättänyt lähteä tarkastelemaan seutua. Entä jos hän sen tekisi?
Se olisi pulman yksi ratkaisutapa. Mahdollisesti paras.
Entäpä jos tyttö lähtisi, pujahtaisi hänen luotaan puolentoista penikulman taipaleelleen? Jollei hän kiertäisi ympyrässä, joutuisi hän puolitoista penikulmaa samottuaan tielle ja vieläpä mainion hyvin tehdylle tielle. Se veisi hänet johonkin noista kivisistä kylistä, jotka muistuttivat _Grimmin kotisatuja_, jollekin noista kirkoista, jotka olivat niin korkealla, että näyttivät olevan taivaanmatkan puolivälissä. Hän tapaisi ihmisiä, muuleilla ratsastavia talonpoikia, vuohipaimenia...
Se särkisi kaikki.
Äkkiä Mountin mieleen välähti, että olisi sääli, jos Margaret yhdennellätöista hetkellä saisi kaikki selville. Hän teki omituisen päätöksen... Niin kiukuissaan kuin hän olikin Lloyd-vanhukselle, tukisi hän häntä loppuun saakka. Hän ei päästäisi tyttöä näkyvistään. Hän keksisi verukkeita... Sellainen oli hänen suunnitelmansa.
»No niin, neiti Verity, nähdäänpähän, missä kunnossa olette huomenaamulla. Hyvää yötä!»
II
Margaret virui luolassaan myöhään yöhön saakka valveilla, silmät levällään.
Ylen määrin kiihtyneenä ja huolestuneena hän heittelehti kyljeltä toiselle ison päällystakin alla. Hän kyseli itseltään: »Mikä häntä vaivaa? Jokin hänen on. Jokin, mitä ei ollut eilen.»
Sitten hän ajatteli: »Minkä tähden olin niin surkean onneton tänä iltana? Miksi olin vähällä purskahtaa itkuun hänen laulaessaan? Minua kalvaa koti-ikävä. Olen täällä... kaukana kaikista, joista pidän...»
Äkkiä hänelle selvisi: »Yhdestä seikasta olen varma. Hän salaa minulta jotakin. Hän on salannut minulta jotakin koko ajan täällä ollessamme.»
Sitten vaisto (kuten vaisto silloin tällöin tekee) osui naulankantaan: _»Tässä saaressa on jotakin kummallista, ja hän tietää, mitä se on. Entäpä jos emme olekaan haaksirikkoisia. Entäpä jos minua onkin pidätetty täällä jossakin määrätyssä tarkoituksessa?»_
Kuten tavallisesti sai vaiston neronleimahdus nytkin huonon vastaanoton sitä kuuntelevalta järjeltä. Melkein heti Margaret päätteli: »Se on järjetöntä! Mistä sellainen mielipuolinen ajatus lienee lehahtanut päähäni?»
Taaskin hän pohti: »Mutta herra Mount koettaa aina minua estää epäilemästä — mitä? Tietääköhän hän varmasti, että kaikki muut hukkuivat? Näkikö hän heidän uppoavan? Saattaakohan se olla sitä?»
Sitten hän aprikoi: »Jokohan hän nukkuu? Kerran hän kertoi ehtineensä vain kahdesti kääntyä ja sijoittua kasvot merelle päin, ennenkuin vaipui uneen eikä tiennyt enää mistään.»
Vielä hän ajatteli: »Hyvä! Täysi kuu! On tuntikausia valoisaa kuin päivällä... Kun uskon sen miehen olevan sikeässä unessa, nousen vuoteesta... En odota huomisaamua lähteäkseni puolentoista penikulman kävelylle. Menen tänä yönä... Jaksan kyllä taivaltaa. Jollen saakaan saaresta mitään selville, väsyn ainakin niin, että palattuani nukun kuin tukki —»
Se oli _hänen_ suunnitelmansa.
III
Pian oli kuu, joka hämärässä oli näyttänyt kultaiselta kilveltä, samannäköinen kuin hopeakolikko korkealla kallioiden yläpuolella.
»Nyt», tuumi Margaret.
Työnnettyään vaipan syrjään hän nousi pystyyn ja veti kumisaappaat jalkaansa. Sitten hän muisti, että hänen oli tunkeuduttava pensaikon lävitse, ja riisui saappaat jälleen pois pannakseen ensin jalkaansa paksut golfsukat. Myöskin hän otti käteensä karsitun oksan, jonka piti olla hänen alppisauvanaan. Niin varustautuneena hän lähti kiipeämään, noudattaen puron vartta. Aluksi hän kapusi hitaasti, varovasti, hiljaa (ettei herättäisi toisessa luolassa nukkuvaa miestä), mutta sitten hän joudutti vauhtiaan. Jokaisen askeleen jälkeen lisääntyi seikkailun tuottama nautinto, ja siihen punoutui öisen vapauden tunnetta.
IV
Öinen vapaus... kummallisia sanoja, joita on käytetty määrätystä sieluntilasta. Jotkut ihmiset uskovat varmasti sielun unessa voivan irtautua maahan sidotusta ruumiista. Ihan tosissaan nämä ihmiset luulevat voivansa erottaa sellaiset yöt, joina heidän sielunsa on siten liikkeellä, niistä öistä, joina heidän sielunsa (lihan vankina) ei jaksa vapautua, joina heidän sielunsa ei »ole poistunut». Ne yöt ovat väsyttäviä. Olkoonpa uni ollut vaikka kuinka sikeätä, se ei ole virkistänyt.
Uni on yhäti tutkimaton alue. Tiede tunnustaa, että öinen tilamme on elämämme suurimpia ongelmia...
Ehkä Margaretia hänen entisen elämänsä aikana, jolloin hän tanssi aamusarastukseen saakka ja nukkui päivänvalossa, vaivasi yöllisen vapauden puute. Saarella oli sikeä nukkuminen edistänyt hänen parantumistaan...
Mutta tänä iltana oli Margaretin sisäinen minä hänen valvoessaankin täydellisesti »vapautunut» ikäänkuin hän olisi nukkunut — niin, silloinkin kun hän liikkui oudon hopeiselle hohtavassa maailmassa, jollaisia hopeiset unelmamaisemat ovat.
Rajattomana ja värittömänä seutu kohosi, leviten hänen ympärilleen. Kuun vuorilta näyttävät kalliot reunustivat toistensa takana olevia kumpujonoja, jotka olivat kuin norsunluuta hopeisella pohjalla.
Läheiset kivet näyttävät norsunluulta, niiden välissä kasvavat sekavat pensaat hopeakudokselta. Hänen oma kätensä oli kuin marmorista veistetty... Ruskeasta hameesta ja sinisestä villapaidasta oli väri kadonnut, ja kaikessa oli kuutamon sinertävän kalpea leima, joka olisi ollut kammottava, jollei se olisi ollut niin kaunis. Oi, hopeavivahteiden sinfoniaa! Hennoista koivunrungoista välkkyvä, haavanlehtien alapinnoista värähtelevä hohde levisi ikäänkuin timanttien tähdittämänä hämähäkin kudoksille — kyyhkysenhöyhenten, kissankäpälien, terälehtien tuppien harmaata väriä oli luomassa vivahduksia avaraan, outoon maisemaan... Harmaata, joka välähteli kuin kalansuomukset, harmaata, pehmeätä kuin ohdakkeessa, samanlaista kuin naisen vaaleneva tukka, kesäkuun taivaan harmaata, helmiäisen hohtavaa harmaata, kirkkaiden lapsensilmien harmaata, järvenpinnan väreiden harmaata — kaikkia niitä vivahduksia näkyi, vaihtuen, sekaantuen toisiinsa, värittömässä, mutta kuitenkin värikylläisessä maisemassa, jota yöllistä vapautta nauttiva Margaret katseli astellessaan eteenpäin.
V
Pian lakkasi maaperä kohoamasta, eivätkä hänen pehmeäpohjaiset jalkineensa lainkaan kapsahdelleet sametinpehmoisella ylätasangolla. Oksat hipoilivat hänen hamettaan. Se kahina ja hänen oma hiljainen hengityksensä olivat ainoat kuuluvat äänet. Hän oli huomannut mukavammaksi luopua kantamasta kilisevää helyketjua, ja nyt se oli tallessa hänen kallionsa syvennyksessä. Hänellä oli muassaan vain helmet, jotka kuutamossa välkkyivät hänen kaulallaan.
Hän asteli tietään, unohtaen kaiken muun paitsi yksinäisyyden riemua... Kuten pienet tähdet häipyvät valtavaan valoon, samoin hukkuivat kaikki Margaretin omat ajatukset... Ei ollut ainoatakaan kuvaa sekoittamassa viehättävää, tenhoista näkyä. Hänen sydämensä kieli, jonka heräävä tunne oli näpäyttänyt liikkeeseen, oli tauonnut värähtelemästä. Hän ei ajatellut sitä miestä, jonka käsi oli kieltä koskettanut. Enää ei hänen korvissaan kuulunut Mountin silkinpehmeän, sydäntähellyttävän barytonin kaiku. Hän, jonka rinnassa joitakuita tunteja sitten oli intohimo alkanut kuohua, ei tällä hetkellä edes huokaissut... Hän ei tuntenut, kuinka hän nautti yksinäisyydestään. Äänettömänä hän asteli tahdikkaasti eteenpäin. Häntä ei häirinnyt ainoakaan nimi, ei ainoakaan kuva. Hän oli niin kaukana maasta, niin kaukana ruumiin tasosta, sen riemuista, sen tuskista! Hän oli saanut takaisin sekä ruumiin että sielun terveyden, mutta ei ollut tietoinen kummastakaan.
Hän liikkui henkenä henkimaailmassa, kuun viehättävässä, jäisessä, persoonattomassa välkkeessä.
VI
Kirkas hohde himmeni. Hopeista järveä muistuttavan maiseman yli näytti kiitävän tummia väreitä, öinen taivas alkoi vetäytyä pilveen...
Margaret ei huomannut sitä, ennenkuin hänen tietoisuuteensa oli tunkeutunut silmäänpistävämpi seikka. _Hän oli nähnyt aaveen._
Se oli kadonnut, ennenkuin hän ehti »tointua».
Mutta... Varmastihan hän oli sen nähnyt? Se oli liikkunut täydessä kuutamossa — tanakka miehen hahmo, ja tuuhea tukka oli loistanut hyvin kirkkaasti monivivahteisessa hopeahohteessa. Niin, se oli ollut vain kivenheiton päässä hänestä, kylpien yliluonnollisen kirkkaassa valossa! Ja _silloin_ oli kuu äkkiä peittynyt pilveen. Kun se jälleen alkoi paistaa, oli hahmo kadonnut. Margaret oli nähnyt sen selvästi niin kauan, että olisi ennättänyt laskea kuuteen — ajatelkaa — yhtä selvästi kuin te näette sormenne tämän kirjan sivulla. Sitten vilahdus, ja se oli poissa!...
»Haamu?» äänsi Margaret epävarmasti. Vieläkin tuntui siltä kuin hänen oma henkensä olisi vasta juuri äsken palannut.
»Tietysti! Arvaan, kenen haamu se oli...»
Hän ei ollut säikähtänyt. Aina hän oli kuvitellut, että jos jonkun tutun ja rakkaan (esimerkiksi hänen nuorekkaan isänsä) henki näyttäytyisi hänelle, hän kyllä säpsähtäisi, mutta ei pelkäisi. Kun hän nyt ollessaan yksin tässä lumotussa maisemassa oli nähnyt, kuten hän itse luuli, aaveen, ei hänessä ollut rahtuakaan sellaisesta kauhusta, joka olisi nostanut jokaisen aaveita pelkäävän ihmisen sydämen kurkkuun...
Margaretia ei vaivannut se pelko.
VII
Sillä samoinkuin kaikkein kaunis ei ole yhtäläinen ja se, mikä tuottaa toiselle riemuista nautintoa, ikävystyttää toista, samoin on meillä kullakin omat hirmumme.
Jotkut pelkäävät pimeässä. Toisissa taas pienet, suljetut paikat herättävät kauhua ikäänkuin he olisivat elävänä haudatut. Käärmeiden pelko, joka muutamissa on niin elävä, on hyvin tunnettu Edenin taruna. Monet miehet, jotka pelkäävät naisten hiirikammoa, säikkyvät itse pelkkiä yöperhosia. Margaretia oli aina peloittanut se, mikä nytkin oli tulossa. Silläkin hetkellä, jolloin hopeisesta loitsumaailmasta palasi tosielämään ja ajatteli: »No, niin, minua väsyttää», kääntyen samaa tietä takaisin, lähestyi se häntä...
VIII
Se lähestyi lounaasta, peitti kuun ja vähitellen täytti raikkaan, merituoksuisen yöilman kaivosonkaloita muistuttavalla raskaalla tunnulla.
»Kuinka painostavaksi ja helteiseksi ilma muuttuu», mietti Margaret, »melkein kuin...»
Vaistomaisesti hän joudutti askeliaan.