Part 17

Sitten hän tunsi koko jännittyneessä olemuksessaan, mitä oli tulossa.

Se valtasi hänet äkkiä samoin kuin maanjäristyksen aavistus, joka (monien kilometrien päässä) aiheuttaa Uuden Seelannin naisille äkillisiä pyörtymyskohtauksia. Hän pudotti alppisauvansa maahan.

_»Se se on!»_ varoitti häntä jokainen värisevä hermo.

Tunnettuaan sen hän myöskin näki sen. Ensimmäinen koukerteleva salama välähti pilvissä.

Ja sitten hän sen kuuli, äänen, joka hyydytti hänen vertaan, pani hänen jäsenensä vapisemaan, hänen suunsa meni ammolleen ja silmät laajentuivat kauhusta, leikattu tukka nousi pystyyn. Hänen takanaan kiiri raivostuneen pedon karjuntaa muistuttava, kaukainen, epäselvä jyminä.

Hänen ainoa hirmunsa...

_Ukkosilma_...

XIV luku

Kaksi kauhua

I

Sen hetken jälkeen hän ei enää selvästi tajunnut mitään, ei aikaa, ei etäisyyksiä, ei juoksemansa matkan pituutta; hän ei tiennyt, kompastuiko hän kahdesti vai kolmasti, kellahtaen pitkin pituuttaan pensaikkoon, joka repi hänen ihonsa naarmuille...

Hänen takaansa kuuluva uhkaava kumina antoi hänelle siivet.

Voi, kuinka kauhuissaan hän oli! ... Ei koskaan ole ajokoirien ahdistama jänis, läheisimpään loukkoon vinhasti syöksyvä kaniini, julman kissan väijymä haavoittunut lintu ollut paetessaan pahemmin hädissään kuin tämä nuori tyttö, jonka rajuilma oli yllättänyt kallioiden laella yöllä.

Pelko raastoi hänen olemuksensa jokaista kuitua, sillä niiden kuitujen kehittyessä oli myöskin pelko muodostunut.

On vanhojen vaimojen juttuna, että sellainen, mikä on pahasti säikäyttänyt äitiä, painaa jälkensä sellaisen lapsen itämässä olevaan luonteeseen, jota äiti ei vielä ole nähnyt. Se saattaa tietysti olla turhaa lorua. Mutta muutamia kuukausia ennen Margaretin syntymistä oli ukkonen yllättänyt ystäväni Violet Verityn; hän oli kiiruhtanut heidän asuntonsa puutarhaportille, ja hänen nuori puolisonsa oli rientänyt häntä vastaan; hän oli nähnyt salaman välähtävän luokseen juoksevan miehensä lähellä, kuullut ukkosen tärähdyksen, jota heti seurasi toinen rysäys, kun pirstoiksi murtunut tammi oli sortunut maahan ihan lähellä hänen armastaan, joka juoksi sulkemaan hänet syliinsä...

Mahdollisesti ei tämä tapaus ole missään yhteydessä sen ainoan seikan kanssa, joka kykeni viemään itsehillinnän Violetin rohkealta lapselta. Mutta ukkosen kaukainen jymy pani pikku tytön aina syöksymään turvaan äitinsä helmaan, läähättäen: »Meneekö se pian ohitse? Pidä minusta kiinni, äiti! Pidä tiukasti, kunnes se on ohitse!»

Mutta mihin hän voi nyt paeta suojaan?

Sokeasti hän noudatti puron juoksua; vaisto lienee häntä ohjannut siihen kallion notkelmaan, josta hänen oli helpoin laskeutua omalle poukamalleen.

Yhä uhkaavampana nousi myrsky hänen takaansa lounaasta möyryten kuin turpa maassa hyökkäävä härkä.

Voin mielessäni nähdä pensaiden ja kivilohkareiden täyttämän, sinisen, manalamaisen kalliorinteen ja öiset pilvet, jotka näyttivät purppuraisilta, synkiltä lohkareilta... ja näen pelolta siivet saaneen hennon tytön kiitävän rinnettä alaspäin samalla tavoin kuin tuulen ajama lehti hipoo maata, pysähtyy sekunniksi, hypähtää ja lentää edelleen. Se ainoa ajatus mielessään, että hänen oli päästävä piiloutumaan luolaansa, hän riensi umpimähkään vierulla ja painautui sitten hiekalle kuten kananpoika, jonka kohdalla tummasiipinen haukka leijailee, ja kiersi päänsä ympärille vaipan, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla. Hänen takanaan kiiti myrsky yhä vinhemmin, entistä uhkaavampana lähestyen merelle luoteista kohti. Purppuraisen mustat ukkospilvet olivat painostavan, rusentavan, uskomattoman alhaalla. Ne riippuivat hänen kohdallaan kuin verhot, pullistuivat alaspäin kuin veden painama teltan katto, tukahduttavina, peloittavina ne kasaantuivat synkiksi, vyöryviksi röykkiöiksi ja tuntuivat yhä raskaampina painuvan hänen päälleen. Läähättäen ja nyyhkyttäen hän oli ehtinyt vierun puoliväliin, kun hänen poskeensa osui jokin kuulantapainen. Se oli ukkossateen ensimmäinen pisara. Pian napsahti toinen raskaasti hänen kumaraisen päänsä takaraivoon. Sitten välähti fosforinvihertävä salama rinteen ylitse mereen, niin että hän näki jalkansa ja kaikkien kasvien oksat ja lehdet. Tämä silmänräpäyskuva tuntui syöpyneen hänen silmiinsä useiksi sekunneiksi sen jälkeen, kun se oli kadonnut helteiseen indigovivahteiseen pimeyteen... Ja sitten räjähti ensimmäinen, läheinen ukkosenjyrähdys ihan hänen kohdallaan, kuten hänestä tuntui; se ryski, kiiri, ryski, kiiri... Sen melskeen jälkeisenä väliaikana erotti Margaret, nyt pelosta mielettömänä, loppuosan omasta parkaisustaan.

Sitten hän kuuli Mountin vastausluikkauksen.

II

Huumautuneena, mielettömänä, vapisevana hän ei tuntenut Mountin ääntä tämän huutaessa hänelle rohkaisevasti pimeästä:

»Tännepäin —!»

Taaskin kalsiuminvihreä välähdys taivaalla! Vilahdukselta se näytti hänelle meren, hietikon, kallion ja pienipäisen, leveäharteisen, hoikan olennon, joka tummana kuvastui sinertäviä, kuparinhohtoisia pilviä vasten.

Heti kävi sitten taaskin kaikki pimeäksi. Mutta pimeässäkin se hahmo hyppi hetkisen painuneena hänen näköhermoihinsa...

Margaret ei tuntenut häntä vielä sittenkään. Vielä sittenkin hahmo oli hänestä vain aineellistunut apu, vain häntä auttamaan rientävä ihmisolento.

»Tänne!» nyyhkytti hän kimeästi. »Olen täällä —»

Hänen äänensä hukkui ukkosen jyrisevään pauhuun; mutta sittenkin hän taaskin erotti melkein viereltään saman rohkaisevan luikkauksen. Taivaallisen jymyn vaimentuessa hän kuuli: »Halloo —»

»_Halloo!_ Olen täällä!» kirkui hän. »_Täällä_ — »

»Kaikki hyvin. Olen lähellä. Näen teidät.»

Hänen hartioittensa ympäri kiertyi käsi, ja toinen tarttui hänen käsivarteensa.

Sitten hän tunsi tulijan Mountiksi. Huohottaen hän kääntyi auttajansa puoleen, hapuili ja kaatui häntä vasten.

Kuuma, synkkä, saartava pimeys piilotti hänet. Vain tunnustelemalla Margaret löysi kallionvankan turvan, jota vastaan hän heittäytyi. Lapsi-rukka, kuinka lujasti hän takertuikaan sammalenkarkean villapaidan verhoamiin, voimakkaihin olkapäihin ja käsivarsiin! Kuten hukkuva lintunen tarrautuu oksaan, kuten tuulen kiidättämä ruoho painautuu turvaista aitaa vasten, samoin Margaret takertui tuskaisena käsivarsiin, jotka nyt olivat kiertyneet hänen ympärilleen. Hän oli painanut kasvonsa Mountin rintaa vasten, mutta sittenkin salamien välähdykset tunkeutuivat hänen näköhermoihinsa. Myöskin mies taivutti aina silloin päätään, kallistaen silmänsä tytön hiuksiin. Heidän ympärillään raivosi taaskin turmiokas pauhu, räiskyen, repien taivasta. Se järkytti lujimpiakin hermoja! Margaretista, joka oli kärsinyt siitä jo ennen syntymäänsä, se oli rusentavaa. Mutta läheltä korvaansa hän (vapisevana kuin pudistettu elohopea) kuuli Mountin syväsointuisen äänen:

»Hieman myrskyä. Se on pian ohitse. Älkää pelätkö! Se se on vain —» Seuraava jyrinä tuntui loputtomalta... Sillä kukapa voi sellaisessa myrskyssä erottaa välähtävän salaman, joka paljastaa pienimmätkin kivenmukulat, sen huikaistuneeseen silmään jättämästä kirvelevästä kuvasta? Kuka voi erottaa itse ukkosen kumean, mahtavan jymyn voimakkaasta kaiusta, joka jyrinän tauottua kajahtelee kuulijan korvissa?

Viimeisen ryskeen jälkeen alkoi kuulua napsahtelevia ääniä. Sadepisaroita tipahteli läheisille kiville kuin litistyviä kuulia. Margaretin ranteelle osui pisara rajusti, naksahtaen kimeämmin. Toinen putosi Mountin kengälle, antaen toisenlaisen äänen.

Mount virkkoi reippaasti: »Sade alkaa piiskata meitä pian! Kuulkaahan, meidän on paras laittautua hyvissä ajoin suojaan. Tänne! Oikealle!... Siellä on sellainen —» Naps! Iso sadepisara osui suoraan hänen huulilleen hänen puhuessaan.

»Tuolla on jonkunlainen suojapaikka kallionkielekkeen alla. Näemme sen seuraavan salaman valossa. Kannan teidät sinne, jollette —»

Samassa välähti salama, ja hän sieppasi Margaretin syliinsä.

III

Samoin kuin vaunuihin autettava pikku lapsi salli Margaret Mountin nostaa itseään. Avuttomana, melkein mielettömänä pelosta lapsi-raukka tunsi, että häntä kannettiin muutamia askelia rinnettä alaspäin ja sitten hänet työnnettiin johonkin onkaloon. Se tuntui melkein samanlaiselta kuin huvipurren kojuvuode. Hänet laskettiin hellävaroen maahan, kuten lapsi laskee nukkensa puolittain istuvaan asentoon.

»Olkaa varovainen! Kallio on ihan päänne yläpuolella», lausui Mountin ääni.

Kalliota tuntui olevan sekä hänen takanaan että hänen yläpuolellaan; permanto oli hiekkaa — tai tomua. Vasta paljoa myöhemmin Margaret oivalsi, mikä paikka se oli. Se oli holvintapainen, jonka muodosti kaksi ulkonevaa kallionkielekettä reunustavaa kivilohkaretta — tilava, luonnon valmistama katos, jonka takaseinänä oli kallio. Sen edustalla vietti rinne epäsäännöllisesti alaspäin. Vesipisaroita tipahteli nyt tiheämmin sen ulkopuolella, mutta Margaret oli hyvässä suojassa.

Mutta — aiottiinko nuo lämpöiset lohdullisen turvaiset ihmiskädet irroittaa hänestä? Seuraavan salaman valossa hän oli näkevinään Mountin vetäytyvän kauemmaksi, ja melkein samanaikaisesti alkoi heidän suojapaikkansa kohdalla uudelleen huumaava ryske... kuului jyrähdys toisensa jälkeen, ja tuntui siltä kuin niiden täytyisi särkeä koko kallio pirstaleiksi, sortaa jokainen lohkare sijoiltaan, hajoittaen ne kuten lapsen leikkirakennuksen. Aikoiko Mount jättää hänet yksin nyt? Hän tarrautui kiinni mieheen niin lujasti, että karkea villapaita painui alaspäin ja sen kaulus oli ikäänkuin kuristava nauha Mountin kaulan ympärillä.

Mount pikemminkin tunsi huulien liikkeistä kuin erotti sanat, jotka tyttö koetti lausua.

»Ettehän lähde luotani — ettehän —»

»En tietysti, en lähde, lapsi! Tulen istumaan viereenne tänne katoksen alle, jos saan... (Taitaa tulla kamala ryöppy)... En poistu luotanne.» Samassa kajahti uusi pamahdus kirkkaan välähdyksen jälkeen.

Lempeästi Mount irroitti Margaretin kädet kiskomasta hänen villapaitansa kaulusta. Pauhun kovetessa tyttö takertui häneen uudelleen, painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten ja kiristi hänen vyötäistään tiukemmin kuin vyö oli niitä konsanaan puristanut. Juuri silloin (arvelee hän) räsähti jotakin hänen vyössään, mutta vasta useita tunteja myöhemmin hän huomasi vyötaskussa olleeseen kelloonsa kiinnitetyn pienoiskuvan lasin särkyneen säröille. Vasta myöhemmin hän sen huomasi. Sillä nyt hänen oli hoivattava sylissään olevaa hurjistunutta lasta, jottei hän tulisi hulluksi pelosta.

»Ei se ole vaarallista, ei ensinkään. Se ei voi osua teihin... Painakaa päänne piiloon! Niin. Älkää kuunnelko! Se ei voi osua meihin, kun olemme täällä. Tämä on mainio onkalo. Olipa onni, että olimme lähellä sitä —»

Hän siirtyi syvemmälle kallioloukkoon, joten tytön käsivarsien jännitys helpottui. Sitten hän istui kumartuneena Margaretin puoleen, oikea käsivarsi kierrettynä hänen hartioittensa ympärille vasemman käden lujasti puristaessa hänen olkavarttaan. Jalkansa hän oli ojentanut suoriksi, niin että ne parhaiksi olivat kielekkeen suojassa ja muodostivat heidän sopukkansa kynnyksen. »Sitä ei voi jatkua ikuisesti. Kaikkihan loppuu kerran. Kas niin, nyt alkaa sataa oikein todenteolla. Hitto soikoon —»

IV

Vettä tuli kuin saavista kaataen. Sihisten kiitivät kuurot lahden pinnalla ja paiskautuivat litisten kallioihin ja kiviin. Kohisten putosivat pisarat pensaikkoon, ja kun sade osui heidän suojapaikkansa lähellä kasvaviin, isoihin, punertavalehtisiin kasveihin — ne olivat ehkä kaktuksia — kuului kuin rummunpärrytystä... Kaikki ne äänet yhtyivät meluiseksi, äkäiseksi sateen sinfoniaksi. Seuraavan salaman valossa näytti siltä kuin olisi luolan suulla ollut paksu, hopeisista helminauhoista kudottu verho. Poukama näytti todella muuttuneen valkean usvan täyttämäksi, tasapohjaiseksi amfiteatteriksi, jossa tyyntä vedenpintaa pieksävät pisarat räiskivät lukemattomina miljoonina pienen pieninä suihkuna. Ja pian sekaantui näiden sadeäänien kuoroon paisuneen puron kohina.

Koska en ollut siellä, on minun sommiteltava näystä oma mielikuvani, joka saattaa olla oikea, mutta voi olla olemattakin. Minun on koottava sen yön näkemykset, äänet ja tunnelmat yhdeksi kokonaisuudeksi... Se, mitä olen näkevinäni ... no niin, se ei ole paljoa. Välähdyksien väliajoilla lienee näkynyt vain sysimustan purppuraisia ainejoukkoja — paikallaan olevia, indigolle vivahtavia möhkäleitä (kallioita), hitaasti, raskaasti vyöryviä, riippuvia, viinirypäleenpurppuraisia röykkiöitä (ukkospilviä). Vain silloin tällöin paljasti taivaalla välähtävä sinertävä, smaragdinvärinen salama usvaisen meren ja rosoiset niemet, valaisten myöskin hyvin selvästi sen kalliononkalon kaikki pimennot ja sopukat, jossa he olivat, muistuttaen komeroon sijoitettua, elävää veistosryhmää, säikähtynyt, vapiseva tyttö ja häntä käsivarsillaan turvaava nuori mies (mitäpä hän tiesi tai välitti siitä, oliko mies nuori vai vanha, vai oliko hän ehkä nainen — hänen äitinsä, minä tai kuka tahansa).

Entä äänet?... Tykkien jyskeen tapainen myrskyn pauhu — »yhteen läjään samalla kertaa tyhjennettyjen tuhansien hiilivaunujen ryminä» olisi jokapäiväisempi vertaus — puron ja putouksen paisuva kohina, ukkossateen jatkuva, moniääninen räiske. Silloin tällöin tuntui ukkonen vaimenevan... Silloin aina Mountin vyötäisiä kiristävä ote hölleni hiukan. Mutta myrskyn sinfonia alkoi uudelleen, ja taaskin puristus tiukkeni. Pienet kasvot painautuivat epätoivoisemmin hänen olkaansa, kaulaansa, hänen likintä jäsentänsä vasten... Hän tunsi tytön sydämen taaskin sykkivän rajummin hänen rintaansa vasten. Ja sitä kesti tunnin, toista tuntia...

V

Vihdoin hän taaskin tunsi tytön huulien liikkuvan korvaansa vasten ja kuuli aran soperruksen:

»Olen hirveän pahoillani... hirveän häpeissäni. Mutta en — en mahda sille mitään.»

»Niin, Margaret, tiedän, ettette mahda!» keskeytti Mount lohduttavasti, samalla rohkaisevasti tiukentaen tytön tutisevaa käsivartta puristavien sormiensa otetta. »Tiedän, ettette mahda, mutta mitäpä siitä? Monet ihmiset ovat samanlaisia hyvin monet! He ovat aina silmittömästi kauhuissaan ukkosilmalla. Ei vain —»

»Ajatelkaahan!» jupisi tyttö väristen. »Vähää ennen kuin te tulitte... luulin kuolevani... En olisi ollut siitä kovin pahoillani, koska silloin en olisi kuullut... Voi!» Hänen hento ruumiinsa vapisi päästä jalkoihin saakka, niin että Mountkin tutisi. »Nyt se alkaa taaskin. Luulin sen olevan ohitse... Älkää jättäkö minua yksin... Olen pahoillani, mutta ettehän jätä?»

»En jätä, kunniasanallani... Kunpa minulla olisi tilkka konjakkia teille!»

»Se ei auttaisi vähääkään. Kunhan vain... lupaatte pitää minusta lujasti kiinni, kunnes se on ohi.»

»Hyvä, hyvä, rakas! (En voi pitää teitä tiukemmin kuin te pidätte minua.) Tuo hornamainen melu se vain... Hyvä Jumala! Se kuulosti samanlaiselta kuin miinan räjähdys. Mutta ei se ole vaarallista, tiedättehän sen... Se tuntuu niin kamalalta luonnollisesti sen tähden, että koko ajan täällä ollessamme on ollut niin kaunis sää, maidonlauha... Ja sitten tällainen myrsky! Vastakohta on niin järkyttävä... Samoin kuin jos joku tavallisesti herttainen ihminen äkkiä saa raivoisan puuskan... Eikö se olekin paljoa masentavampaa kuin se, että joku sellainen, joka usein vimmastuu, alkaa riehua?... Älkää välittäkö siitä! Tätä ei voi jatkua... Älkää katselko salamia!... Ehkä se on pilven viimeinen lieve.»

Mutta se ei ollut viimeinen lieve. Yhäti kesti myrskyä. Yhä aika vieri.

Aika vieri, ja he, jotka tunsivat ja kuulivat toistensa jokaisen liikahduksen, näkivät toisistaan ainoastaan salamien välähtäessä tumman hahmon, vaalean käden, sinertävät kasvot, silmien ja helmien välkkeen. Tytön sopertava ääni kuului Mountin rinnalta.

»Pidättekö minua pahimpana tapaamananne pelkurina?»

»Oi, älkää olko hupakko! Pelkäätte ainoastaan tätä. Pidän teitä rohkeana. Te olette _ollut_ rohkea kaikessa muussa. Niin olette! Olen nähnyt sen, Margaret.»

»Kuka muu hyvänsä luulisi minua mitä kurjimmaksi raukaksi... Olen koettanut muistaa olevani merimiehen tytär ... Mutta kuka tahansa arvelisi —»

»Heidän ei pitäisi, se on varma», keskeytti Mount. »Maailmassa ei liene ainoatakaan ihmistä, joka ei pelkäisi jotakin.»

»Luuletteko niin?... Luuletteko tosiaankin niin, herra Mount?»

»Varmasti.»

»Mutta sittenkin», intti Margaret arkana, »eikö sellaisiakaan, joiden otaksuttavasti pitäisi olla rohkeita? Eikö edes merimiesten tyttäriä?»

»Minkä tähden? Sen enempää kuin merimiehiäkään», tokaisi rohkaisevasti tumman hahmon ääni pimeydestä. »Usein kehutaan jotakin sankaria ja vakuutetaan, ettei _'hän milloinkaan pelännyt'_. Se on hölynpölyä. Hän lienee aina hillinnyt pelkonsa, mutta jos hän on ollut kuolevainen, on hänkin joskus pelännyt, se on varma.»

* * * * *

Se keskustelu tuntuu kummalliselta, kun muistamme, että puhelijat olivat nykyajan nuoria, jotka koko ajan istuivat sylikkäin, muodostaen ryhmän, joka olisi saattanut esittää luolaihmisten armastelua.

* * * * *

Olosuhteet olivat heittäneet heidät sellaiseksi ryhmäksi, jollaisia rakkaus on ammoisista ajoista sommitellut. Mutta siitä he eivät olleet tietoisia. He olivat sykertyneet yhteen saadakseen lohtua — tytön painautuessa miehen rintaa vasten ja miehen puristaessa häntä itseään vasten — mutta sittenkään he eivät tietoisesti tunteneet rakkautta, eivät intohimoa eivätkä sukupuolivoimia, yhtä väkeviä kuin ne, jotka halkoivat öisiä pilviä ja pieksivät merta sen kaiho-onkalon ulkopuolella, jossa Mount ja Margaret syleilivät toisiaan ja puhelivat. Hyvin omituisen vastakohtaisia olivat varmaankin heidän nuorekkaiden ääniensä persoonaton sävy ja heidän nuorten vartaloittensa keskinäinen asento! Kylmän selkeästi he vastailivat toisilleen, puhellen keskenään kietoutuneina syleilyyn, joka tuskin olisi saattanut olla tiukempi, jos he olisivat olleet tulisesti rakastuneet toisiinsa.

Voidakseen lainkaan puhua, oli Margaretin irroitettava suunsa Mountin kaulasta, jota vastaan se oli painettu ikäänkuin mitä lämpimimmin hyväillen.

Mutta hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin: »Arveletteko oikein tosissanne jokaisen ihmisen pelänneen jotakin?... Puhelkaa, oi, puhelkaa vielä, etten niin hyvin kuulisi muuta! Kertokaa minulle itsestänne!»

Viimeksi tänään hän oli oivaltanut, ettei tämä varovasanainen nuori mies ollut kertaakaan ollut kyllin avomielinen puhuakseen hänelle mitään itsestään. Hän oli aprikoinut, tekisikö hän sitä milloinkaan...

Nyt oli se aika käsillä.

Kun hän sopersi: »En usko _teidän_ koskaan pelänneen mitään», vastasi Mount hänelle hämmästyttävän avoimesti:

»Minunko? Enkö ole pelännyt mitään? Se on erehdys, neiti Verity», virkkoi mies, jonka leuka lepäsi hänen hiuksiaan vasten, jonka sormia Margaretin pyöreä olkapää lämmitti, jonka rinnalle oli huomaamatta valahtanut tytön omassa kaulassa riippuva, sileän keveästi hivelevä helminauha. »Se on erehdys, neiti Verity. Tosiasia on, että olen aina hirveästi pelännyt erästä seikkaa.»

»Tekö? Mutta teillähän on urhoollisuusmerkki, olette palvellut torpeedonhävittäjässä, ollut mukana kolmessa räjähdyksessä, ja kaikki tuntuivat ajatelleen, että olitte ollut ihailtava sodassa ja kaikkea muuta semmoista. Olen kuullut siitä —»

»Sellaistahan kuulee. Sitä en tarkoita, ymmärrättehän», katkaisi nuori Mount hänen lauseensa. Hänen hiljaa liikahtaessaan Margaret sekä tunsi että kuuli hänen hieman naurahtavan. »Sellaistahan se kyllä oli. Aina tiesi, että sellaista saattoi sattua millä hetkellä tahansa. Mutta se oli ulkoista, saattoi saada surmansa, tuhoutua räjähdyksessä, hukkua — mutta eräs seikka pelotti minua paljoa enemmän kuin se.»

»Mikä se oli?»

»Ettekö naura, jos ilmoitan sen?»

»Miten voisinkaan?»

»Niin, tiedän, ettette naura. No niin sitten, puhuakseni totta», virkkoi Mount hyvin koruttomasti, »olen aina pelännyt rakkautta».

VI

»Pelännyt rakkautta?»

Viehättyneenä hänen sylissään oleva tyttö unohti tuskaisen jännittyneesti odottavansa myrskyn taukoamista.

»Mutta minkä tähden pelkäätte rakkautta? En ole tiennyt kenenkään —»

»En tiedä, pelkääkö kukaan muu, mutta itse tiedän pelkääväni.»

»Mutta kuinka — pelkäätte sitä?»

»Hyvin kovasti.»

»Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte? Minkä tähden pitäisi pelätä rakkautta?»

»Yhdestä syystä — se tekee niin kipeätä», sanoi Mount — tavalliseen tyrmistyttävään, täysin hillittyyn tapaansa. Hänen äänensä aleni; Margaret tunsi sen. »Se koskee kirotusti. Kun ihminen on sellainen, että hän pitää — pitää niin mielipuolisesti toisista. Niin, se on kirous, häntä painava kirous. Ymmärrättekö sen?»

Syntyi hiljaisuus, jota rikkoi vain sateen jatkuva, monisävelinen loiske (heidän turvapaikkansa kristallihohteinen oviverho) ja lähellä olevasta punertavasta kasvista kajahteleva rytmillinen rummutus.

Sitten vastasi Margaret huvitettuna, ääni vakavampana kuin ennen:

»En luule ymmärtäväni. Kertokaa minulle siitä!»

»Tiedättekö, etten ole koskaan puhunut siitä kellekään? En ole milloinkaan hiiskunut siitä sanaakaan ainoallekaan elävälle sielulle.»

»Oi! Minun ei olisi pitänyt pyytää —»

»No no, älkää olko hupakko! Aion kertoa _teille._ En taitaisi voida sitä tehdä, jos näkisin teidät, ymmärrättehän? Mutta ... näin on toista. No niin, aluksi mainitsin, että pidin kauhean paljon äidistäni. Hän kuoli, tiedättehän» — (hän äänsi ne sanat hyvin nopeasti ja epäselvästi). »Se oli kovin surkeata. Olin silloin pieni, piskuinen vekara. Myöhemmin — käydessäni koulua — Koulussa, tiedättehän, saa joskus erinomaisia ystäviä. Erinomaisia ystäviä; heillä saattaa olla helkkarinmoinen merkitys, kun on kaikki yhteistä heidän kanssaan, kun ajattelee heitä loppumattomasti... On joitakuita kumppaneita — niinpä niin, ymmärrättekö, vain se, että tuntee heidät, tietää, kuinka ihailtavia he ovat, tuntuu muuttavan koko elämämme juoksun. Sankaripalvontaa!... En tiedä, onko tyttöjen laita samoin. En usko, että niin on, neiti Verity.»

»En ole koskaan ollut koulussa», vastasi neiti Verity, siirtäen Mountin kaulaan nojaavaa poskeaan nostaessaan kätensä helmiinsä. Silloin hän huomasi kaulassaan riippuvan helminauhan (hänen takertuessaan kiinni Mountiin) sujahtaneen miehen villapaidan povelle ja tarttuneen irtonaiseen villasilmukkaan. Nyt heidät yhdisti toisiinsa mutkitteleva, sileä, maidonlämmin helmiketju. Vetäen sen irti hän sysäsi sen syrjään samoin kuin tanssiva tyttö heilauttaa sivulle häntä vaivaavan kaulanauhan. Hän työnsi sen syrjään melkein huomaamattaan, sillä hän oli kokonaan viehättynyt heidän keskusteluaiheeseensa. »Äitini opetti minua, kunnes tulin kaksitoistavuotiaaksi, tiedättehän. Sitten minulla oli kaikenlaisia ohjaajia, ranskalaisia opettajattaria ja monenlaisia muita neuvojia, jotka kävivät hotelleissamme antamassa minulle haluamaani opetusta, minulle yksin. Se ei luonnollisestikaan ole kouluelämää. Minulla ei siis koskaan ole ollut kouluystäviä eikä muitakaan läheisiä ystäviä.»

On ehkä merkillepantava seikka, ettei hän maininnut eikä ajatellut Cynthia Oddleyta — jolla aikoinaan oli niin suuri vaikutus hänen elämäänsä. Äänettömänä hän sitten odotti, mitä sanoja nyt lähtisi miehen suusta, joka oli vajaan kymmenen sentimetrin päässä hänen huulistaan.

»Tyttöjen», virkkoi Mount miettivästi, »oletetaan olevan romanttisempia kuin me olemme. Minä en sitä usko. Minun luullakseni tytöt ovat paljoa käytännöllisempiä: he eivät haaveile, eivät kuvittele niin paljoa eivätkä ole niin myötätuntoisia muita ihmisiä kohtaan. He ovat tavallaan proosallisempia. Enhän kylläkään ole oikein kunnolla tuntenut ainoatakaan tyttöä», lisäsi hän vilpittömästi. »Mutta mistä olinkaan puhumassa?»

»Kouluaikaisista ystävistänne, joista piditte —»

»Ahaa, niin! No niin, pian he tietysti menivät menojaan, katosivat tyyten elämästäni. En enää nähnyt heistä vilahdus takaan. Kaikki he hajaantuivat, kukin suunnalleen. Se tuotti kiusallista kärsimystä... Toivoakseni en ikävystytä teitä», keskeytti hän esityksensä, omituisesti luiskahtaen noudattamaan aikaisempia, lontoolaisia tapojaan.

»Jatkakaa, jatkakaa! Silloin en pelkää kuunnellessani sitä toista.»