Part 18
»Sitten on kaikki hyvin. No niin, ymmärrättekö, mitä tunsin. Ette... Mutta, rehellisesti puhuen, rakas ystävä, se oli helvetillistä... Ihmiset nauraisivat sille — milloin hyvänsä pidin jostakin, merkitsi se minulle liian paljon... Niin, on hulluutta antautua sillä tavoin! Sitten he _menivät_. Ja sitten viimeinen tapaus» — hän selvitti kurkkuaan — »rakas Charles-poloinen!»
»Veljenne», mutisi Margaret.
»Se olikin huippukohta», jatkoi Mount. »Senjälkeen keräsin voimani. Päätin: _'Surma minut periköön, jos enää ikinä antaudun minkään sellaisen voimakkaan tunteen valtaan, joka... runtelee'_ Ymmärrättekö, se peloittaa minua. Se herättää minussa samanlaisen tunteen kuin teissä myrsky. Raukkamaista, tiedän sen. Minun pelkoni nimittäin.»
Hänen äänessään oli sellainen sointu, jota Margaret ei ollut ennen kuullut, ja hän puhui asioista, joihin tyttö ei olisi odottanut kumpaisenkaan tuntemansa Archie Mountin kajoavan. Tämä mies ei ollut sovinnaisen miellyttävä, lontoolaisvaatturien pukema päivällisvieras eikä myöskään toimelias haaksirikkoinen, joka viritti nuotioita, kalasti, katkoi rautatammenoksia ja raahasi tavaralaatikoita kallioiden poikki. Tämä oli sellainen herra Mount, jota hän ei ollut sitä ennen kohdannut. Ja epävarmaa oli sekin, oliko kukaan ennen tavannut sitä Mountia. Löysikö hän nyt itsensä? Pimeyden, myrskyn ja koko tilanteen äärimmäisen outouden vapauttamana olennainen Archie (jonkinlaisessa yöllisessä vapaudessa!) kerrankin pohti sylissään lepäävän tytön kanssa sellaista asiaa, josta hän muutoin ei olisi suostunut puhumaan kellekään muulle, kuin itselleen ja silloinkin vain sielunsa sisimmässä sopukassa.
»Pelkkää arkuutta. Rakkaus, siinä minua ohjaava pelko.»
»Kyllä ymmärrän», vakuutti tyttö, jonka hirmu oli myrsky. Ja hän puhui hiukan arkana, sillä myöhästynyt salama oli valaissut heidän kuivan ja suojaisan komeronsa sisustaa. Hän oli nähnyt sen kallioseinien kaikki pintamuodostukset, erottanut hämähäkin nurkkaan kudotussa verkossaan, ison, monijalkaisen hämähäkin.
Hänen mieleensä välähti: »Hämähäkki yöllä tuo onnea.»
Sitten kuului sateen loiskeesta ukkosen jäähyväiskuminaa. Vaistomaisesti tiukkaantui jyrinää pelkäävän tytön hänen vyötäisilleen kierrettyjen käsien ote.
»En mahda sille mitään sen enempää kuin tekään», tunnusti rakkautta pelkäävä nuori mies. »Käsitin: _'Jos olen sellainen, että tunteeni sukulaisia ja kumppaneita kohtaan ovat tällaiset, niin kuinka minun käy, jos sallin itseni kiintyä naiseen?'_ Saatoin kuvitella sitä mielessäni. Saatoin kuvitella itseäni silloin. Se olisi samaa kuin panna kaikki yhden sattuman varaan, luovuttaa itsensä toiselle eikä enää olla oma herransa, olla kykenemätön irroittamaan mieltänsä siitä. Sielu ei — kirjaimellisesti — olisi enää omassa hallussa, vaan jonkun toisen ihmisen —»
»Väitetään sen olevan niin ihanaa.»
»Saattaa olla. _Tant pis._ Silloin eläisi, ajatellen saattavansa menettää hänet; menettäisi hänet. Tai se saattaisi olla kaikkea muuta kuin ihanaa... Saattaisi sattua sellainen, joka musertaisi rakastuneen, sellainen, jolle se ei ehkä merkitsisi mitään. Siinä ihminen silloin olisi, Margaret. Kohtalon armoilla. Hänellä olisi avonainen, arka haava, kuten olen nähnyt miehillä olevan. Kykenemätön enää mihinkään — tyyten armoilla — _sysittynä_ — »
»Olisitteko te?»
»Varmasti olisin. Oksin toivoton. Saatan kuvitella, millainen olisin. Olisi samanlaista kuin seisoa pienellä, kehnolla vuoristosillalla ja tuijottaa alhaalla kohisevaan ja riehuvaan tulvapuroon —»
Kuvitelkaahan! Tämä nuoren miehen tunnustus sellaisena yönä, jolloin oli vuoroin sysipimeätä, vuoroin huikaisevia salamoita ja jolloin huumaava jyrinä pauhasi tytön korvissa. Mountin hengitys sihisi hampaiden välissä, ennenkuin hän jatkoi. Margaret erotti hänen äänestään hyytävän pelon soinnun.
»Antaisinko itseni _vaipua_ siihen — Sallisinko itseni hurmautua rakastumaan? Voisinko antautua tuuliajolle? En. Olen aina ollut selvillä siitä, etten saa sallia sen tapahtuvan.»
»Noin kai ajattelitte, ennenkuin menitte kihloihin?»
»Vuosikausia sitä ennen. Monta vuotta.»
»Mutta senjälkeen menitte kihloihin.»
»Niin kyllä», vastasi Mount kokonaan toisenlaisella äänellä.
»Juuri sentähden, suureksi osaksi.»
»Mitä tarkoitatte sanoilla 'juuri sentähden’?»
»Tietysti sitä, että kihlautuminen — sehän on niin toisenlaista, eikö olekin?»
»Onko se? Niinkö arvelette?»
»Luonnollisesti on! Se on kokonaan toista, ettekö käsitä? Kokonaan toinen asia. Onhan miehen joka tapauksessa joskus mentävä naimisiin. Sitäpaitsi se tekee elämän niin rauhalliseksi, vakiintuneeksi ja varmaksi.»
»Ohoo!» äänsi Margaret.
Sillä hetkellä hän ei tiennyt, oliko hän samaa vaiko eri mieltä, oliko hänestä outoa vaiko aivan luonnollista, että mies pelkäsi rakkautta, meni sentähden kihloihin tytön kanssa ja ajatteli avioliittoa elämän tyyneyden säilyttäjänä.
Silloin se otaksuttavasti tuntui hänestä varsin luonnolliselta tai ei ainakaan paljoa luonnottomammalta kuin mikä muu luonnonilmiö tahansa.
VII
Margaret lisäsi: »Entä tyttö?»
Tässä teidän on otettava huomioon eräs seikka, joka tuntunee hieman uskomattomalta.
Sillä hetkellä ei Margaret lainkaan muistanut tuskaa, joka oli kalvanut häntä hänen nähdessään Mountin kelloon kiinnitetyn tytönkuvan. Hän oli unohtanut tuskaiset mietteensä, joita hän oli hautonut, kunnes näki Mountin uudelleen... oi niin, se oli kuin olikin ollut mustasukkaisuutta! Mutta siitä heräävän intohimon oiretta ei tuntunut. Niin vaihtelevia ovat neidon mielialat mieheen nähden. Niin tyyten erilaisella tuulella hän oli nyt kuin hurmaantuneena kuunnellessaan Mountin laulua nuotion valaisemassa hämärässä. Hänet vallannut myrskynpelko oli pyyhkäissyt syrjään hänen kumppaniaan kohtaan tuntemansa fyysillisen mieltymyksen... Mountista oli tullut suojelija, luotettava seuralainen. Unohtunut oli alkava huoli, unohtunut sen aiheuttama, vaivaava, kömpelö ujostelu. Uhkuen luottamusta ja lapsellista kiitollisuutta Margaret tunsi syvää mielenkiintoa kaikkeen siihen, mitä hänen ystävänsä oli sinä yönä kertonut.
Nyt hän lausui luonnollisen mieleenjohtuman:
»Entä tyttö?»
»Enidkö?»
»Sekö hänen nimensä on? Onko kelloonne kiinnitetty pienoiskuva morsiamenne?»
»Kyllä; se on Enidin kuva. Hän teetätti sen eräällä taiteilijaystävällään minua varten — se on hyvin hänen näköisensä.»
»No, miltä sellaiset seikat tuntuvat morsiamestanne, herra Mount? Mitä hän niistä sanoo?»
»Sanoo? Hän ei sano mitään erikoista.» (Hän puhui melkein sillä tavoin kuin olisi morsian ohut heidän parissaan saarella!)
»Täytyyhän hänen puhella kanssanne?»
»Kuinka niin?» Mount naurahti. Margaret tunsi sen värinän. Mies jatkoi: »Mutta älkää kuvitelko, ettemme tule toimeen keskenämme! Me sovimme oikein hyvän, Enid ja minä; hän tanssii ihanasti. Ensiksi kohtasin hänet tanssiaisissa. Niinpä niin, me vain tanssimme ja — mitäs muuta ihminen tekee? Pelaamme tennistä (hän pelaa huomattavan hyvin). Meitä pyydetään vierailuille maaseudulle yhdessä. Pelaamme yhdessä golfia. Ratsastamme. Ei kukaan halua puhella aina.»
»Kyllä ymmärrän. Tarkoitan voivani kuvitella, etteivät ihmiset puhele alinomaa, vaikka ovatkin kihloissa. Mutta minusta — hänen täytyy aprikoida — täytyy ajatella, oletteko te — mitä hän ajattelee, herra Mount?»
Omituisen välinpitämättömästi mies vastasi: »Mitä tytöt ajattelevat? Nykyajan tytöt, joilla on yllin kyllin harrastuksia, yllin kyllin sellaista, mikä vie heidän aikansa hupaisesti. Mitä useimmat naiset todennäköisesti ajattelevat avioliitosta ja muusta semmoisesta? Jauhavat kuluneita ajatuksia?... Kun heidän ei tarvitse koettaa vaikuttaa mieheensä, ei heidän ystäviinsä eikä kehenkään?... Sydämensä sisimmässä?... Kun he ovat ehdottoman vilpittömiä? Minä puolestani luulen, etteivät he lainkaan ajattele rakkautta.»
»Eivät _ajattele_?» kertasi Margaret kuvaamattoman huvitettuna.
»Eivät tytöt.»
»_Mitä?_» huudahti Margaret.
Koruttomasti ja suoraan kuin veli, viehättyneempänä kuin keskinkertainen veli Mount sanoi: »No niin, te olette tyttö; entä te itse? Oletteko te ajatellut sitä niin kovin paljon?»
»Mutta minä en olekaan ollut koskaan kihloissa?»
»Vai niin!» äännähti Mount hiljaa, puolittain halveksivasti.
»Sekö on koetuskivi?»
»Ei kaiketikaan. Mutta minä en ole milloinkaan pitänyt kestään», väitti sama tyttö, joka oli näytellyt henkivartiostonsa kuningatarta. »Olen vain —»
»Vain mitä?»
Margaret oli vaiti.
Syvällä sydämessään, Hill-kadun elämän kerrostumien ja lietteen alla, hän oli palvonut salaista vakaumusta, että rakkauden täytyi tulla ja sen oli tultava ihmeellisenä... Miten selittää se tälle nuorelle miehelle?
Mount jatkoi:
»Teidän mielestänne rakkaus ja muu semmoinen on ollut olemassaolon pääponsi — naisille?»
»Ei —»
»Kyllä; tunnustakaa suoraan! Kyllä, niin luulen. Olen varma, että äitinne ajattelee niin. No niin, sitenhän se on, tavallaan. Mutta siitä en ole puhunut. Useimmat naiset eivät nykyaikana kaipaa miestä — eivät rakkautta ollenkaan.»
»No, mitä sitten?»
»Sitä, mitä he voivat saada elämästä miesten avulla. Taitava, kunnianhimoinen tyttö — tilaisuuksia. Tilaisuutta esiintyäkseen ihailtavana emäntänä, kohdata mielenkiintoisia henkilöitä, kenties matkustaa... olla 'jotakin’. Keskinkertainen tyttö... niin, yleistä puuhaa ja kiihkoa, mikä kihlausta seuraa, sormuksen valintaa, onnittelukirjeisiin vastaamista, valokuvien ottamista _Bystanderia_ varten, häiden valmistelua. 'Oi, minun on pyydettävä sinua käymään niiden ja niiden ystävieni luona, kirjoittamaan loppumattomia luetteloja vieraista ja haastattelijoista ja lähtemään katsomaan kaupunkiasuntoa’... Pääasia on heistä luonnostaan lankeava, kihlautuneista tytöistä. He otaksuvat sen olevan sitä kaikkea, mitä he puuhaavat, ja että muu on — niin, kirjojen jaaritusta», lopetti nuori Mount.
Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä sitä Enidiä, joka oli lupautunut hänen vaimokseen, kuin hän nyt oli tätä toista tyttöä, jonka taipuisaa vartaloa hän nyt puristi käsivarsillaan ja jonka kasvoja hän ei nähnyt, koska ne olivat kaksinkertaisessa piilossa, yön pimeyden salaamina ja painettuina hänen olkaansa vasten. Yhdeksänkolmatta vuotta kestäneen elämänsä aikana hän ei ollut kertaakaan puhunut niin avoimesti, niin luontevasti ja tutunomaisesti ainoallekaan tytölle. Ja ajatella, että tämä tyttö olisi hänelle vieras, jollei olisi sattunut viime viikkojen aavistamattomia tapauksia! Mutta vain muutamat tunnit — nämä keskiöisen myrskyn raivotessa suojassa eletyt tunnithan ne olivat saattaneet heidät (sekä sielullisesti että sananmukaisesti) lähelle toisiaan.
Vaikka he olisivat viettäneet sivistysoloissa Lontoossa Hill-kadun varrella vuosikausia, olisi Mount sittenkin lausuillut Margaretille jokapäiväisiä, kuluneita huomautuksia lattiasta, uusista näytännöistä, kilpasoudusta, ja tyttö olisi kuunnellut häntä puolella korvalla osoittamatta kovinkaan suurta kohteliaisuutta.
Mutta nyt hänen rinnallaan lepäävä uskottu ystävätär virkkoi miettivästi: »Muistan jollekulle maininneeni, että olen aprikoinut, onkohan rakkaus niin hupaista kuin sen on väitetty olevan.»
Kerkeästi Mount kysyi: »Mitä hän sanoi?»
»... Olen taitanut sen unohtaa.»
Hän ei tosiaankaan muistanut, oliko hän puhunut siitä Claude Oddleylle vaiko punatukkaiselle Ericille. Siitä oli ihan liian pitkä aika... Ja olivathan ne pojat olleet sellaisia lapsia! Kuinka hän voisi muistaa heidän vertauksiaan?
Mountin syvä ääni kuului pimeästä.
»Olette siis aprikoinnut, onko rakkaus hupaista, niinkö? Oi! Älkää koettako ottaa siitä selkoa!» neuvoi hän. »Pysykää loitolla koko hommasta!... 'Romanttisuutta?' Elämässä on paljon hauskempaa kuin se! Koko rakkauden ihannoiva ylistely on varmasti suureksi osaksi suunpieksämistä.»
»Kas niin! Onko teillä nyt se kanta?»
»Se on silminnähtävästi järkevin.»
»Eikö siinä siis ole mitään muuta? _'Maya: haaveilua'?_ Mutta», huomautti tyttö, takertuen asiaan, »jollei siinä olisi mitään muuta, niin ette sitä pelkäisi».
»Hyvä Jumala, enhän ole väittänytkään, ettei siinä olisi mitään muuta, rakas lapsi. Olen vain, kuten jo mainitsin, päättänyt pysytellä kaukana siitä», selitti Archie Mount käsivarret edelleenkin koko ajan kierrettyinä tytön ympärille. »Minä puolestani en antaudu siihen vaaraan! Enkä tekisi sitä teidänkään sijassanne», varoitti hän. »Älkää tehkö sitä, jos olette viisas —»
Sitten hän äkkiä vaikeni.
Nyt syntyneen äänettömyyden aikana Margaretin olisi pitänyt tuntea jotakin, jotakin sähköistä, joka ei johtunut ulkosalla riehuneesta myrskystä; luolassa, jossa he istuivat sylikkäin, muuttui ilmakehä äkkiä jännittyneeksi kokonaan riippumatta helteestä. Mutta hän oli sellaisessa mielentilassa, ettei tämä sanoma tehonnut häneen. Se jäi häneltä huomaamatta.
Hän muisti vain (nyt, kun he olivat pysähtyneet pohtimaan rakkautta), että hänellä oli tuhansia kysymyksiä esitettävinä kumppanilleen kokonaan toisesta asiasta. Hän oli aikonut, niin pian kuin sattuisi sopivaa aikaa, tiedustaa ensiksi: »Herra Mount. _Mitä te oikeastaan salaatte minulta tästä saaresta, jolla nyt olemme?»_ Mutta nyt he olivatkin puhelleet ikäänkuin ei sellaista saarta olisi olemassakaan. Tavatonta. Ikäänkuin he olisivat olleet väliajan päättymistä odottava tanssipari... tahi lukiokumppanuksia istumassa ja keskustelemassa myöhään yöllä asuinpaikassaan...
Nyt hän kuitenkin kysyisi Mountilta.
Mutta heti pyyhkäisi uusi ajatus ensimmäisen kysymyksen hänen mielestään.
Hän huudahti hätääntyneenä. »Minkä tähden sydämenne jyskyttää tuolla tavoin? Voitteko pahoin?»
»Voinko pahoin?» toisti mies hyvin äreästi. »En. Pahoin? En tietystikään. Eikä jyskytys kuulukaan sydämestäni», jupisi hän liikahtaen.
Mutta kyllä se takoi rajusti, hänen sydämensä, Margaretin sydäntä vasten, tytön levätessä hänen käsivarsillaan, jotka olivat tiukasti ja rajusti kiertymäisillään hänen ympärilleen, muuttamaisillaan veljellisen, suojelevan, intohimottoman otteen täydelliseksi syleilyksi. Hän oli menettämäisillään kylmän harkintakykynsä. Niin äkkiä, niin aavistamatta. Hänet oli vallannut tunnepuuska.
Muistettakoon, että tämä nuori nykyajan ihminen oli vuosikausia pitänyt itseään miehenä, jonka oli onnistunut pitää inhimilliset intohimot loitolla elämästään (vaikka tunnustikin niiden voiman; se on suunnilleen yhtä helppo tehtävä kuin seljapensaiden tuhoaminen puutarhojen pientarilta, joihin ne ovat kerran päässeet juurtumaan). Siispä hän oli kääntänyt selkänsä koko asialle.
Ja nyt se lennähti hänen eteensä!
Eikä ilman varoituksia. Ensimmäisen hän oli saanut kuullessaan Margaretin äänen alhaalla kallionrinteellä huutavan apua. Häntä silloin ahdistaneen tuskaisen levottomuuden olisi saattanut herättää kenen naisen vetoomus tahansa eikä ainoastaan tämän kumppanin, jonka hän oli nähnyt hylkäävän liikasivistyksen virheet toisen toisensa jälkeen, tämän tytön, jonka hän sananmukaisesti oli nähnyt alkavan kukoistaa ja pyöristyä karkean asunsa alla ikivanhojen ihmelääkkeiden, auringonpaisteen, raittiin ilman, yksinkertaisen elämän, ruumiinharjoitusten ja unen taikavoimaisesta vaikutuksesta. Vähitellen oli Margaretin luontaista terveyttä, kauneutta ja viehkeyttä sumentanut pilvi haihtunut. Joka päivä oli oikean helmen maidonpuhdas kiehtova säteily alkanut yhä kirkkaammin välkkyä. Sen hän oli nähnyt; mutta sittenkään hän ei ollut tuntenut sydämellään. Ei tietoisesti...
Mutta toinen varoitus, hurmaava värinä, joka kuumasti oli kiitänyt hänen olemuksensa läpi tytön lämpöisen, nuorekkaan käden koskettaessa häntä. Margaret oli kysynyt: _»Pidittekö te minua kädestä veneessä?»_ Se oli riittänyt järkyttämään hänen tasapainoaan, pitämään häntä rauhattomana ja valppaana, ajamaan hänet pois tytön luota kokonaiseksi loputtomaksi päiväksi.
Ja sitten myrsky. Hänet heti vallannut vaistomainen pakko lähteä etsimään Margaretia, kauhea hetki, kun hän tapasi tytön luolan tyhjänä, hänen tuntemansa taivaallinen huojennus, kun hän ukkoshauteisessa pimeydessä kuuli taaskin tytön äänen. Sitten ne tunnit, jotka he olivat viettäneet tässä luolassa kietoutuneina toisiinsa kuten pari _Les Noyadesissa_.
Siinä ei ollut vaaraa — aluksi.
Sillä tämä viehkeä, kukoistukseensa puhkeava tyttö, odottamaton häiritsijä, jonka ääni saattoi koskea ja jonka kosketus saattoi millä hetkellä hyvänsä hurmaavasti värähdyttää, oli jälleen viety häneltä piiloon. Margaret oli muuttunut taas avuttomaksi lapseksi, kadonneeksi kissanpojaksi, hänestä riippuvaiseksi orvoksi. Tyttö oli ollut kuolemanpelon vahassa, häntä oli painanut kauhu, jota Mountin oli ollut suorastaan pakko tyynnytellä painamalla hänet rintaansa vasten ja jonka hän oli saanut vaimennetuksi vasta vertaamalla siihen omaa salaista pelkoaan.
Hyvä Jumala, kuinka hän oli lörpöttänyt...
Mutta se ei ollut pahaksi. Hän oli puhellut Margaretille kuten inhimilliselle olennolle lainkaan ajattelematta, että hän oli nainen tai mies, pitänyt häntä vain hädässä olevana ihmisenä. Sukupuoli oli jäänyt kokonaan syrjään, kokonaan.
Kunnes —
Niin! Kunnes hetkenä, pian häipyvänä ja valoisana kuin salaman huikaiseva välähdys, intohimo...! Se oli äkkiä lehahtanut hänen rinnassaan rajuun liekkiin. Kaikkien hänen varmojen suojuksiensa, päätöksen, järjen, tottumuksen, lävitse oli se pakanallinen tunne yhdessä silmänräpäyksessä murtautunut. Sinä kiihkon hetkenä se oli tarttunut Archie Mountin hillityn ja harkitsevan nykyaikaisen miehen kurkkuun ja pudistanut häntä niin, että se tuntui hänen ytimissäänkin. Tyttökin, joka ei aavistanut mitään, oli äkkiä viattoman hämmästyneenä huudahtanut: »Minkä tähden teidän sydämenne jyskyttää tuolla tavoin?»
VIII
»Ei jyskytys kuulukaan sydämestäni. Jäseneni alkavat puutua, siinä syy. Vasemmassa jalassani on hieman suonenvetoa.»
»Sepä ikävää.»
Margaret vetäytyi vähän syrjemmälle heidän suojapaikkana kallioseinämään päin tehdäkseen hänelle niin paljon tilaa kuin saattoi ahtaassa komerossa. Mutta kuinka mieletöntä olikaan ollut väittää, ettei hänen sydämensä ollut jyskyttänyt! Sehän oli äkkiä alkanut sykkiä yhtä nopeasti kuin tytön sydän ukkosen pahimmin jyristessä... Se oli tykyttänyt yhtä voimakkaasti kuin huvipurren koneet. Ja miksi _teeskennellä,_ ettei se muka sykkinyt kiivaasti? Kun he istuutuivat kietoutuneina toisiinsa, niin että Mountin karkean villapaidan kudos oli painettuna Margaretin poskeen ja kangasvyön juovat tuntuivat hänen kämmenissään, niin miten olisi tyttö voinut olla myöskin tuntematta sitä, että miehen sydän oli hetkisen sykkinyt tavallista vinhemmin hänen rintaansa vasten.
»Se kai johtui myrskystä», virkkoi Margaret huolestuneena. »Sähköisyydestä... Se aina kiihdyttää minun sydämeni lyöntiä —»
»Se menee ohitse. Tarkoitan, että myrsky on menossa ohi», ehätti Mount vastaamaan. »Kuunnelkaahan, neiti Verity!»
Lyhyt äänettömyys.
Ulkona, nelikulmaisen kallioaukon takana pieksi sade maata, mutta ei enää niin rankasti. Vähään aikaan ei ollut enää näkynyt salamanvälähdyksiä eikä kuulunut kiirivää jyrinää. Myrsky oli puskenut voimansa lauhduksiin. Pingoitus kävi joka minuutti lievemmäksi, painostava jännitys pimeässä oli laukeamassa. Ilma muuttui raikkaaksi. Myrsky oli ohitse.
Mount huomasi sen siitä, että edelleenkin hänen syleilyssään, mutta löyhemmin olevan joustavan vartalon kaikkien lihaksien ote vaistomaisesti alkoi hellitä. Hän toisti: »Ohitse!» Ja vetäisi syvän henkäyksen. »Huomenna on taaskin loistavan kirkas päivä. Se on ihan samanlainen kuin eilinen.»
»— Kuin eilinen», vahvisti tyttö venyttäen.
IX
Margaret torkkui jo, oivalsi Mount.
Lapsi-parka! ... Pelkkä lapsihan hän sittenkin oli... Lopen uupunut!
Hän oli ensin väsynyt samotessaan yksin kallioilla — olipa onni, että hän, Mount, oli ukkosen uhatessa arvannut tytön pelkäävän, mennyt hänen luolalleen heti, ja kun ei ollut löytänyt häntä sieltä, kiivennyt heti häntä etsimään!
Hän oli nääntynyt: ensin väsymyksestä, sitten viimeksi kuluneiden tuntien pelosta ja jännityksestä.
Lapsi-rukka, lapsi-rukka!
Miehen valtasi suunnaton sääli, joka himmensi kaikki muut tunteet. Tyttö herpautui parhaillaan. Hänen käsiensä ote heltisi Mountin vyötäisiltä. Toinen niistä putosi velttona hänen polvelleen.
Hän ei hievahtanut.
Tytön hengitys muuttui säännöllisemmäksi. Hänen sydämensä sykki tasaisemmin, rauhallisemmin karkean villapaidan peittämässä viehkeästi pyöristyneessä rinnassa.
Mount ei liikahtanut eikä ehdottanut, että he lähtisivät takaisin rannalle. Mitäpä hyödyttäisi, jos Margaret kastuisi läpimäräksi kävellessään luolaansa? Hän oli kuiva, ja hänen oli lämpimämpi ja parempi olla täällä.
Mies tunsi hänen vetävän syvään henkeään. Sitten hän sanoi unisesti, hajamielisesti: »En tiedä, mikä sen toi mieleeni — arvaatteko, mitä ajattelen?»
»Mitä niin?»
»Sitä helmeä.»
»Helmeä?»
»Niin», huoahti tyttö. »Sitä helmeä, jonka Kleopatra —»
Syntyi pitkä äänettömyys.
Varovasti kuiskaten Mount muistutti: »Mitä Kleopatran helmestä?»
Vastausta ei kuulunut. Tyttö vain hengitti hiljaa — hänen rintansa nousi ja laski Mountin rintaan nojautuneena.
Margaret nukkui sikeästi.
X
Kohta senjälkeen Mount tirkisti Margaretin pään ylitse kalliokatoksen ulkopuolelle. Sade oli lakannut. Tyynen meren yläpuolella kaartuva taivas teki omituisen painostavan, vaalean kangasmaisen vaikutuksen, joka esiintyy juuri ennen aamunkoittoa. Se tuntuu uhkaavan, että sarastuksen täytyy aina olla toivoton.
Häntä epäilemättä kalvoi miehen tupakan- ja ryypynkaipaus.
Hänellä oli tulitikkuja, hänellä oli savukkeita jossakin...
Hän ei hievahtanut. Kerran hänen huulensa liikkuivat.
Mount, perin hillitty, nuori nykyajan ihminen, kiitti kaikkia jumaliaan siitä, että hänen oli juuri onnistunut taltuttaa itsensä.
Sopivaisuusvaistot — sääli — Se tunne, että »hänen, lempo soikoon, oli näyteltävä osansa loppuun» — kaikki se ei olisi semmoisenaan jaksanut pitää aisoissa alkeellisia intohimoja. Se oli vaatinut väkevästi, yllättänyt hänet äkkiä, huutanut rajusti: »Minä tahdon tämän tytön omakseni. Minun on saatava hänet. _Nyt_!»
Tätä intohimoa vaientamaan oli tullut jotakin samanluontoista kuin se itsekin oli ja myöskin jotakin säälin ja ritarillisuuden tapaista — ja myöskin koko sen heimon pää — rakkaus!
Hän rakasti Margaretia. Hänet, joka niin kovasti pelkäsi rakkautta, oli hänen vihollisensa löytänyt, samoin kuin myrskyä pelkäävän tytön hirmu oli löytänyt hänet. Ja nyt hän tiesi rakastavansa...
Hänen oli saatava tuo tyttö omakseen, mutta ainoastaan, jos hän tahtoisi, ainoastaan miten ja milloin hän tahtoisi...
Hänen käsivarsillaan lepäävä Margaret liikahti, ja häntä peloitti, että tyttö heräisi.
Mutta ei. Yhäti sikeässä unessa hän teki luonnollisen, liikuttavan eleen kuten nukkuva lapsi. Hänen sormensa olivat puolittain nyrkissä, ja hän oli huitaissut kädellään työntääkseen Mountia vähän kauemmaksi. Nukuksissa hän sijoittui mukavammin selkä kallioseinää vasten ja käänsi sekavatukkaista päätään. Hänen kasvonsa, hänen pienet, unesta punehtuneet viattomat kasvonsa olivat vielä Mountin käsivarren ja rinnan varassa.
Hän nukkui huolettoman turvallisesti.
Mies ei liikahtanut.
Pian hänkin vaipui uneen.
Hitaasti sarasti aamu saarella ruusuisena, hymyilevänä.
XV luku
Seuraavana päivänä
I
»_Ihan samanlainen kuin eilinen_», oli nuori Mount ennustanut myrskyn jälkeisestä päivästä. Eikä hän tarkoittanut ainoastaan säätä.
Nämä sukkelat nuoret miehet ovat pohjaltaan kummastuttavan yksinkertaisia.
Sillä miten saattaisi odottaa sellaisen yön jälkeisen päivän muistuttavan mitään aikaisempaa päivää näiden kahden elämässä?
Oli tapahtunut liian paljon. Liian paljon, mutta ei sittenkään kylliksi.
II
Margaret oli nukkunut kuin lapsi hänen käsivarsillaan eikä ollut liikahtanutkaan, kun hän nousi ylös (varovasti ja meluttomasti). Kahden tunnin kuluttua tyttökin heräsi ja huomasi olevansa yksin. Silmät levällään hän tähysti kallioista turvapaikkaansa; se oli kuiva kuin Gideonin villat keskellä vesihelmistä kimaltelevaa maisemaa. Miksi hän ei ollut omassa luolassaan?
Sitten hän muisti kaikki ja lehahti punaiseksi rusentavan ajatuksen vallassa.