Part 19

Kun hän lähti ulos työnnettyään syrjään aukolla kasvavat märät pensaat ja oikaisihe suoraksi kirkkaaseen päivänpaisteeseen, kohtasi hänen katsettaan niin hohtavan sininen taivas, niin korallinpunaisina sineä vastaan kuvastuvat kalliot, että hänen oli pakko räpytellä silmiään. Rankkasade oli huuhtonut puhtaaksi kaikki lehvät, oksat ja kivet, ja koko maailma loisti kiiltävän siloisena — mutta Margaret ei nähnyt tätä kauneutta. Nyt tulvi vastavaikutus hänen mieleensä. Viime yönä; viime yönä...

Oli uskomatonta, että hän oli heittäytynyt Mountin syliin. Hän oli lapsen lailla itkien rukoillut häntä pitelemään itseään... Hän oli ollut siellä koko yön! Nojautuneena Mountin sydäntä vasten ja puhellen _arvottomasti..._

Seisoessaan nyt auringonpaisteessa Margaret mietti (kuten niin usein on mietitty avomielisen luottamuksellisen illan jälkeen): _»Mikä sai minut puhumaan niin paljon?»_

Mies oli puhunut vieläkin enemmän; sen olisi pitänyt lohduttaa häntä. (Se ei koskaan tee sitä.) Tuijotellessaan pensaisiin, joissa vesipisarat toisaalta katsottuina näyttivät raudanharmaalta pölyltä ja toisaalta katsottuina kimmelsivät kuin timantit, Margaret muisti kaikki nuoren Mountin huulilta pimeässä tulvineet sanat.

»Pelännyt rakkautta!...» Painostavassa pimeydessä, jonka manala oli päästänyt raivoamaan ulkona, Margaret oli ymmärtänyt, tuntenut niin voimakasta myötätuntoa.

Nyt oli kaikki piloilla. Kiihkeästi hän toivoi, ettei hänen enää milloinkaan tarvitsisi nähdä sitä miestä. Turha toive. Oi, jospa se vain olisi ollut kuka muu hyvänsä eikä herra Mount!... Kuinka lohdullista olisikaan, jos hänen ei enää koskaan tarvitsisi puhutella Mountia, ei enää koskaan katsoa häntä silmiin.

III

Ymmärrättekö hänen mielentilaansa? Minä ymmärrän; kuka nainen tahansa pystyisi sen ymmärtämään, ja monet miehet käsittävät sen. Mutta Margaret Verity ei ymmärtänyt. Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli tunteisiin nähden ihan lapsi.

Voi noita varhainkypsyneitä maailmannaisia, jotka luulevat olevansa kaikkeen kyllästyneitä, vaikka heillä tosiasiassa ei ole kokemuksia muusta kuin elämän lieveröyhelöistä!... Itse elämäntuntemukseen nähden saattaa mikä rusoposkinen heinäntekijä tahansa heidät häpeään. Mitä Margaretiin tulee, oli ylellisyys pintasorallaan kauan pitänyt hänen tunnelähteensä tukahdutettuina. Tällä saarella vietettyyn aikaan saakka hän oli ollut nukkuva ja kuuro.

Nyt kuului vaiston ääni. Myöhemmin hän arveli varmasti kuulleensa sen jo aikoja ennen. Mutta tänä aamuna, jolloin aurinko jälleen paistoi kirkkaana, hän seisoi hämmentyneenä, painostuneena, synkkänä, taistellen sitä tietoa vastaan, että rakkaus kutsui häntä ja veti häntä puoleensa.

Hän pakotti itsensä ajattelemaan: »Inhoan _miestä,_ joka pelkää mitään! Ja sellainen mies taas, joka puhuu naiselle kihlauksestaan, on sietämätön. Ja joka tapauksessa vihaan —» Alhaalta kantautui heikosti Mountin kaukainen luikkaus. »En lähde alas», lausui Margaret, ikäänkuin Mount voisi sen kuuli...

IV

Mitä varten hänen olisi pitänyt mennä alas? Aamiaiselleko? Hänen ei ollut nälkä. Armias taivas, kuinka ikävystynyt hän oli. Häntä tympäisi sinisen meren autio välke, iänikuinen poukama, jonka muodon hän tunsi yhtä hyvin kuin herra Mountin hartiat.

Se paikka kävi hänen hermoilleen. Hän oli vanki. Hän tiesi tarkalleen, miltä vangista tuntui kopissaan, jääkarhusta Mappin-pengermällään, peipposesta häkissään.

Niin hän ainakin vakuutti itselleen, koettaen kerätä järkisyitä tuekseen, kun hänestä oli niin kovin vastenmielistä lähteä rannalle sen miehen luokse.

Hän saattoi nähdä itsensä, kopean nuoren naisen, jäykästi pyytämässä anteeksi viime yönä aiheuttamaansa vaivaa.

Myöskin hän osasi kuvitella, kuinka muuttunut herra Mount, viimeöinen suojeleva kumppani, nyt olisi.

Hän olisi kankea ja hämillään. _»Oi, ei mitään. Vaivaako, neiti Verity? Siitä ei kannata puhua.»_ Joskus sydämellinen ääni voi saada sävyn, joka rakentaa viiden metrin korkuisen käyrillä rautapiikeillä päällystetyn kivimuurin ystävyksien välille.

Mieluummin kuin jäisi sen muurin juurelle hän pysyisi täällä ylhäällä koko päivän.

Taaskin kajahti raikkaassa, tuoksuavassa ilmassa Mountin etäinen huuto: »Ho-hoi!»

»Huutakaa vain», murahti Margaret pikku tyttöjen tapaan.

»Minä en tule.»

Mount tulisi otaksuttavasti tänne ylös katsomaan, nukkuiko hän vielä.

Antaa tulla.

Luolan hiekkapermannolta hän otti liuskakivisen levyn ja teräväkärkisen kiven. Levyyn hän kömpelösti raapi ensimmäisen kirjoitetun sanomansa Mountille.

»_Menen kävelemään. Palaan myöhemmin_.

M.V.»

»Margaretiksi» oli Mount nimittänyt häntä viime yönä... Omituisen sekavasti hän oli sanonut milloin »neiti Verity», milloin »Margaret», milloin »lapsi», milloin »rakas ystävä». Useita kertoja »rakas ystävä» (nykyajan nuorten huolimaton, läheinen puhuttelusana sekä tyttö- että mieskumppaneilleen). Olipa hän kerran sanonut myöskin »rakas». Senjälkeen taaskin »neiti Verity», ja sillä hetkellä, suvaitkaa huomata, olivat neiti Verityn kasvot olleet painettuina hänen kaulaansa vasten, ja hänen villapaitansa karkea kudos oli pahasti (joskin rauhoittavasti) raapinut neiti Verityn huulia.

Ilveellisen kummallista!

Silloin ei Margaret ollut tuntenut mitään.

Nyt, muistellessaan sitä jälkeenpäin, hän tunsi miehen kosketuksen selvästi, ikäänkuin se olisi jättänyt lämpöisen orjanrenkaan hänen olkavarteensa!

Oi, jospa hän voisi tarttua johonkin jättiläiskokoiseen, loitsuvoimaiseen pesusieneen ja pyyhkiä kaikki viimeöiset tapaukset elämästään kuten taululta! ...

Kiivaasti hän viskasi levyn kivelle. Entä jos hän jättäisi helmensä sen päälle, jotta hänen katseensa osuisi niiden välkkeeseen?

Ei; Mount vain ajattelisi hänen aina unohtavan tavaroitaan.

Ikäänkuin hurjistuneena hän kiiti auringonpaisteessa upeana ja vakavana rahoittavaa, tummaa rautatammiryhmää kohti, sivuutti sen ja riensi edelleen sellaiseen suuntaan, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt.

V

Edellisestä yöstä huolimatta hän liikkui joustavasti ja hilpeästi — hän vakuutti itselleen, että oli hauska, kun sai kääntää selkänsä kammotulle poukamalle. Hän mietti: »Jos vielä kerran pääsemme pois tältä inhottavalta saarelta, unohdan sen, hänet ja kaikki, mitä siihen kuuluu...»

Samalla tulvi hänen mieleensä riemuisa »kaikki», hänen uusi näläntunteensa, hänen taivaalliset uintinsa ja aurinkokylpynsä! Hänen äsken saadut kokemuksensa, ruumiin terveys, nautinto, jota ruumiin voimistuminen hänelle tuotti — sillä nyt hänen ei enää tarvinnut häpeillä mitään jokapäiväisten kylpyjensä aikana; nyt olisi voitu sanoa, että yksinäinen ranta sopi hänelle ja puki häntä paremmin kuin etevimmän pariisilaisen muotitaiteilijan sommittelema puku. Kun hän nyt nosti kättään hypistelläkseen helmiään, ei hän enää tuntenut jyrkkiä kuoppia eikä ulkonevia luita, vaan ainoastaan terveen, silkinhienon ihokudoksen.

Samoin kuin hän ei ollut vuosikausiin ollut näin terve, ei hän ollut myöskään ollut niin kaunis, niin onnellinen...

»Hölynpölyä!» huudahti hän, sysäten silmilleen valahtaneen hiuskiehkuran syrjään ja sitten taaskin punastuen.

Mount oli leikannut hänen tukkansa —

»En ikinä enää anna hänen koskea siihen —» Yhä edelleen hän taivalsi tweedkankaisen hameensa käydessä yhä raskaammaksi sadepisaroista, joita siihen tarttui cystus-, vermutti-, lavendeli- ja villeistä rosmariinipensaista, joiden välitse hän tunkeutui tarkkaamatta ympäristöään. Kerran hän oli kuulevinaan tuulen kantamaa kellojen kilinää.

Mutta sen täytyi olla harhakuvittelua...

Samotessaan yhä nopeammin eteenpäin hän tunsi nälkänsä joka askeleella yltyvän...

Se ei ollut Mountin syy, hän oli huutanut Margaretia alas valmistamalleen aamiaiselle!

Kovin hän ylpeili kalastuksestaan ja yleensä toimeliaisuudestaan. Hän otaksuttavasti ajatteli olevansa perin sopiva henkilö joutumaan haaksirikkoisena asumattomalle saarelle.

Ehkäpä kaikki nuoret miehet ajattelivat samalla tavoin.

VI

Kerran olivat henkivartijat pohtineet asumattomien saarien ikuista kysymystä.

(Olisi luonnollisesti kummallista, jos he eivät olisi sitä tehneet.)

Claude Oddley oli selittänyt, että hän, joka tunsi olevansa ikäänkuin ruumis, vajoaisi mieluummin laivan mukana pohjaan... Eric oli toivonut jäävänsä yksin henkiin pikemmin kuin ajautuvansa maihin yhden ainoan kumppanin kanssa. Kun hän olisi kaksi päivää ollut ilman vaihtelua yhden ainoan ihmisen seurassa, ei hän ainoastaan alkaisi itse tuntua kuolleelta, vaan alkaisi myöskin tuntea haluavansa toisen kuolemaa. Prinssin kaksoisolion mielestä olisi ollut ihanaa ottaa puolisokseen joku Etelämeren saarien tyttö, joka tiesi, missä kasvit kasvoivat, osasi punoa koppia, piti punaista ruusua korvansa takana — »Sinä aasi, miehethän käyttävät punaista ruusua niillä saarilla», oli joku toinen poika huomauttanut. »Se merkitsee: '_Etsin sydänkäpyä_' —»

He olivat puhuneet lapsellista lepertelyä! Kuvitella, että olisi joutunut tänne seuranaan joku _niistä_ pojista! »No niin, kunpa taivas olisi niin suonut! Mieluummin olisin ottanut kenet tahansa heistä —» Mutta kehen heistä hän olisi voinut luottaa? Kuka heistä olisi osannut hankkia tulta, suojaa, ravintoa? Ja kuka heistä erittäinkin olisi hoitanut häntä sillä tavoin sinä aamuna, jolloin hänen lihaksensa olivat niin kovin hellät? Kuka kaikista hänen tuntemistaan miehistä olisi pystynyt selviytymään vaikeista pulmista samalla tavoin kuin Archie Mount?

VII

»Mutta olisin kyennyt katsomaan silmiin ketä niistä muista hyvänsä tänä aamuna. Ainakin niin luulen.» Mutta —

»Ei kukaan heistä ymmärtäisi viime yötä. Ei edes Cynthia.»

(Monen päivän perästä tuli Margaretin aikoinaan alituinen neuvonantaja ja läheinen ystävä hänen mieleensä.)

Ajatella, että hän kertoisi Cynthia Oddleylle: »Pelkäsin myrskyä niin kovasti, että vietin koko yön — luullakseni noin kello kahdestatoista aina puoleenkuuteen saakka aamuun — nuoren miehen sylissä. Painauduin niin kiinni häneen, että tunsin hänen sydämensä sykkivän moottorin lailla, niin likellä häntä, että helminauhani valahti hänen villapaitansa povelle ja että hänen hengityksensä kostutti hiuksiani. Puristin häntä niin tiukasti, että kuulin hänen vyönsä taskussa olevan kellon lasin risahtavan... Pilkkopimeässä olin siellä kauhuissani käsivarteni hänen ympärillään hänen puhellessaan minulle estääkseen minua kuuntelemasta myrskyn pauhua. Hän kertoi minulle salaisuuden, jota hän ei ole koskaan ilmaissut kenellekään muulle. Hän kertoi, mitä hän oli pelännyt kouluajoistaan alkaen ja minkä tähden. Hän puhui minulle äidistään ja tytöstä, jonka kanssa hän oli mennyt kihloihin, koska hän luulee tytön järjestävän elämän tyyneksi.»

Margaret huoahti. Vieläkin poltti hänen käsivarttaan Mountin puristuksen fyysillinen muisto, näkymätön orjanrengas. Hänen korvissaan kaikui Mountin kuiskailu: _»Sain mainioita ystäviä... ne tuntuivat vaikuttavan ihmisen elämään.»_

Sitten hänen mielessään väikkyi hänen tyttöystävänsä kuva: suippokasvoinen, mielikuvitukseton, monokkelisilmäinen ja kaikkeen kyllästynyt; ja hän oli kuulevinaan Cynthian lausuvan: »Entä kuinka pian tämä ihailtava nuorukainen alkoi kosiskella sinua omalla tavallaan, Peggy?»

Ja Margaretin vannottua, ettei koko myrsky-yönä ollut vihjattukaan rakkauteen, kuului jatkoa:

»No, no! Se on _lii-an_ korkeaa!» (Taaskin Cynthian kyynillinen ääni.) »Eikö mies käyttänyt hyväkseen romanttista tilannetta? Oi, kuinka _suloista!_ Ei _ainoatakaan_ hellää suukkoa _erotessanne_? Urheilija. Nopeudentavoittelija! Mitä? Mitä, hänen täytyy olla — minun oletetaan _uskovan,_ ettei hän edes koettanut... liehitellä?»

»Uskoisiko sitä kukaan?» aprikoi Margaret murheellisena. »Totisesti heidän täytyisi. Jos he tuntisivat Mountin (joka oli kihloissakin), ja jos he tuntisivat minut, niin silloin he varmasti tajuaisivat minun puhuvan totta.»

Cynthian haaveääni pilkkasi: »Peggy, uskoisitko sinä sitä mistään parista, joka olisi ollut samanlaisissa oloissa kuin te olitte?»

»Varmasti olisin kyllin ylevä tietääkseni joidenkuiden miesten voivan kohdella tyttöäkin inhimillisenä olentona —»

Margaretin sydämessä kuiskasi ääni: »Hyvin monet ihmiset eivät ole yleviä... eivät usko. Ihmiset saattavat olla _hirveitä_ näissä asioissa! Vain oma äitisi kenties uskoisi. Älä luota kehenkään muuhun ihmiseen!... Mutta eihän merkitsekään mitään, mitä ihmiset uskovat. Jollemme pääse täältä pois, ei kukaan saa koskaan tietää. Jollei meitä pelasteta tältä saarelta —»

Samassa Margaret äkkiä pysähtyi tyrmistyneenä näkemästään.

VIII

Kun heräävien tunteiden myllerrys oli ajanut Margaretia sisämaahan päin ja hän oli astellut kuin kilpailuja varten harjoitteleva nyrkkeilijä, ei hänen katseensa ollut kiintynyt maiseman piirteisiin. Mitään näkemättä hän oli sivuuttanut rinteet, jotka viettivät rotkoihin, kohosivat kallioiden laelle, rajoittuivat lehtoihin tai häipyivät kuulakan sinistä taivasta vasten valkoisina kuin alpit kuvastuviin vuorijonoihin. Ei hän huomannut sitäkään kohtaa, jossa kallionlaki loppui ja hän alkoi uudelleen laskeutua alaspäin.

Hänen olisi pitänyt tuntea, milloin hänen jalkansa lakkasivat polkemasta epätasaista turvetta ja joutuivat toisenlaiselle maaperälle. Mutta hän ei tuntenut mitään. Hän kuuli kuitenkin jotakin — äkillisen kilahduksen. Se ei ollut kellojen kilinää. Hän luuli helyketjunsa (joka muuten ei ollut hänen muassaankaan) pudonneen. Katsahtaessaan maahan hän näki jalkansa osuneen hevosenkenkään, joka virui maantiellä.

IX

Niin, maantiellä.

Hyvin tehtynä, leveänä, tomusta valkeana se kaarsi hänen oikealla puolellaan jyrkkien kallioiden taakse. Vasemmalla se painui painumistaan viljelemättömään vihreään laaksoon, jossa hän saattoi seurata sen juoksua kilometrimääriä. Vaalean mittanauhan tavoin se kiemurteli harmaanvihreällä pohjalla. Ei ainoatakaan taloa näkyvissä! Ei kattoa, ei savupiippua, ei tornia; vain siellä täällä näkyi kummuilla koskisia jokia valkoisina juovina. Se oli niin jylhää erämaaseutua kuin suinkin saattoi ajatella; elämästä ei näkynyt muuta merkkiä kuin musta hiirihaukka, joka leijaili sinisellä taivaalla hänen kohdallaan. Autio seutu, _mutta siellä oli tie_... siis... _saari ei ollutkaan asumaton._

Margaret kumartui ottamaan maasta hevosenkengän — ei, se oli liian kapea, liian pieni hevosenkengäksi; se oli muulinkenkä. Sen metalli oli kirkkaanpuoleinen, ikäänkuin se olisi pudonnut äskettäin. Hän puristi sitä niin, että kämmentä koski, ja tajusi vihdoin, ettei hän nähnyt unta.

Hän oli saapunut maantielle... joka vei pois sieltä. Mitä hänen oli tehtävä? Seurattavako sitä? Kumpaan suuntaan?...

Muutamilla askelilla hän pääsi oikealla olevan kallionnurkkauksen taakse. Siellä odotti uusi yllätys, ja hän jäi töllistelemään suu auki. Siellä oli perin sivistysmaailman tapainen tienviitta, johon oli räikeänkeltaiselle pohjalle isoilla mustilla kirjaimilla maalattu:

»DON DE DUNLOP»

»Ranskassa?» äänsi Margaret ällistyneenä.

Myöskin oikealle kiemurteli tie kilometrien päähän; sen oli hyvin ja kestävästi valmistanut se rotu, joka yksin on saanut perinnöksi roomalaisten valloittajien tientekotaidon. _Ranska?_

Taaskin hän kääntyi silmäilemään kirkasväristä viittaa, jossa oli:

»_Attention au virage_»

ja Margaretille outo nimi, jota seurasi kilometrejä ilmaiseva numero.

Ja Margaretin ajatukset olivat pyörineet sadoissa meripenikulmissa, Etelämerellä, Fidshi-saarilla... _Oliko mahdollista, ettei hän ollut poistunut Euroopasta?_

X

Hänen jalkojansa ihan poltti, kun hän kääntyi rientämään takaisin jääneen pettäjän luokse.

Niin, nyt hän voisi katsoa sitä miestä silmiin! Hän oli varma, että Mount tiesi kaikki.

Hän oli saanut hänet kiinni ja puristaisi häneltä kaikki tiedot.

Eipä ihmekään, ettei mies ollut tuskaillut haaksirikon tähden eikä välittänyt siitä, miten merimiesten, muiden veneiden ja Margaretin oman sedän oli käynyt —

»Kaikki hänen puuhaansa, siitä olen varma —»

* * * * *

Hänen teki mieli viheltää hilpeästi saapuessaan rannalle, jossa ruoka tuoksusi suloisesti.

Hiljaa ja nopeasti hän lähestyi. Herra Mount oli kattanut oikein juhla-aterian. Hän oli levittänyt esille kaikki, mitä oli jäänyt tähteeksi edellisen illan mässäyksen jälkeen.

Hänet oli nolattava ja heti.

Mutta ei. Pilasta tulisi hauskempi, jollei Margaret hiiskuisi mitään. Hän ei ainakaan kahteen päivään virkkaisi mitään havainnoistaan. Hän seisoi, tarkkaillen miestä ja samalla pohtien, milloin ihmiset tulivat niin vanhoiksi, etteivät heitä huvittaisi lasten uskottelut ja arvausleikit.

Yhdeksänkolmattavuotiaana herra Archie Mount sijoitteli tunnontarkasti ja juhlallisesti omin käsin pyytämiänsä purolohia alkeellisille lautasille, litteille kivilevyille — ikäänkuin hän ei olisikaan ollut tavallisen aamuisen kävelymatkan päässä ranskalaisesta maantiestä! Sen tien täytyi varmasti viedä johonkin Ranskan kaupunkiin; siellä oli kapeita, kahville tuoksuavia katuja, liikkeitä, joiden kiivissä oli sanoja: _boucherie, épicerie, charcuterie, pâtisserie_, ja muita ruokatavaramyymälöitä, joiden ranskalaisten nimien sointu kiihoittaa ruokahalua niin paljon paremmin kuin englantilaisten. Varmasti ne liikkeet, jotka eivät saattaneet olla kovin kaukana, olivat tavallisuuden mukaan kynnyksiään myöten täynnä houkuttelevia ravintoaineita... Mutta tuolla Mount ahersi vakavana ikäänkuin olisi itse uskonut, että sekä hän että Margaret nääntyisivät nälkään ilman hänen ponnistuksiaan! Tällä kertaa hän ei edes vihellellytkään.

Hilpeästi Margaret luikkasi hänen takanaan: »Halloo! Hyvää huomenta, herra Mount!»

Nuori mies hätkähti, ja häneltä putosi forelli liekkeihin. Sitten hän käänsi tyttöön päin sellaisen miehen kasvot, joka oli raivoissaan, koska ei ole rohjennut olla liian huolissaan.

»Kas! Te olette tullut?... Tiedättekö, kuinka kauan olette ollut _poissa_?... Missä olette —»

Hänen lauseensa katkesi äkkiä, sillä _hän oli nähnyt_. Hänen siniset silmänsä laajentuivat tummien, tuuheiden kulmakarvojen alla ja kiintyivät muulinkenkään, jonka Margaret oli pistänyt vyöhönsä. Hän tuijotti äänettömänä.

»Sitä kai saatte kysyä, herra Mount», vastasi Margaret.

(Sana »kirottua» leijaili melkein kuuluvana ilmassa.) Mount aprikoi vimmatusti, kuinka paljon Margaret oli saanut selville. Oliko hän käynyt niin kaukana kuin harmaista kivistä kyhätyillä paimenmajoilla, jotka olivat kokonaan viiniköynnösten peitossa, joiden luona oli vuohia lieassa ja joiden kynnyksellä kyyrötti madonna traagillinen ilme kasvoillaan? Oliko hän kohdannut —

Mitä Margaret virkkaisi hänelle?

Hän lausui pakotetusti: »Eiköhän meidän ole joka tapauksessa parasta syödä puolista nyt?»

Tämä sovinnainen lause oli vähällä haihduttaa hänen ympäriltään kalliot, kivet ja nuotion sekä loihtia niiden sijalle hänen lontoolaisen kerhonsa tulipunaiset seinäpaperit ja upean sisustuksen. Kohteliaasti hän lisäsi: »Otaksuttavasti ette ole saanut mitään syödäksenne, neiti Verity?»

Neiti Verity katsahti häneen suurin silmin ja vetäisi hiukan alahuulensa reunaa hampaittensa väliin. Ollen purskahtamaisillaan hermostuneeseen nauruun hän turvautui, kuten saattaisi sanoa, _valmistavan koulun sukkeluuteen_. »Mitään syödäkseni?» oli hän kummastelevinaan. »Tuolla kukkuloillako? Kun en ole vuohi, en syö pensaita enkä ruohoa.»

Jäykästi Mount vastasi: »Sen kyllä tiedän.»

»Miksi sitten kysyä, olenko saanut mitään syödäkseni?»

»Satuin huomaamaan _tuon_.» Mount nyökkäsi muulinkenkään päin.

Margaret irroitti kengän vyöstään ja katseli sitä viattoman näköisenä. »Tämänkö? Mutta kun en myöskään ole kamelikurki, en pysty syömään metallia.»

Tähän sutkaukseen (jota Margaret katui heti sen lähdettyä hänen huuliltaan) tuli kohtelias vastaus:

»Tarkoitan luonnollisesti, että se osoitti minulle, missä olette ollut.»

»Tiedätte siis, missä kävin.»

»Tietysti, neiti Verity. Ainakin maantiellä saakka.»

»Luulin teidän tarkoittavan, että tiedätte sen paikan nimen, ja arvelin teidän ilmoittavan sen minulle. Ilmoitattehan sen?»

»Mitä hyödyttää», huomautti Mount alistuvasti, »minun ilmoittaa sitä teille, jos itse sen tiedätte?»

Se oli Mountin ensimmäinen voitto. Margaret puri huultaan harmissaan siitä, ettei ollut painanut muistiinsa keltaiseksi maalatusta tienviitasta lukemaansa nimeä.

Äänettömyys.

XVI luku

Puhelua

I

Kuinka riitaisa olikaan sitten alkanut ateria!

Siinä he istuivat kahden puolen vakiintunutta nuotiotansa, jonka ympärille oli kasaantunut valkea, monin kerroin palanut tuhkakehys ja joka muistutti mustuneista oksista kyhättyä merilinnun pesää, valmistautuen riitelemään, jollei parempaa olisi...

Niin kiihtynyt kuin Margaret olikin, oli hänen aluksi nälkä; hän ahmi puolitusinaa voileipiä — jotka, kuten hän nyt tiesi, eivät olleetkaan mitään rantaan ajautunutta haaksirikkotavaraa, vaan jotka oli äskettäin kiltisti ostettu jostakin ranskalaisesta ruokatavaramyymälästä sisämaassa (missä se sitten olikin). Hän kuvitteli mielessään pientä, kahvituoksuista pesää, sen ilmoitustauluja, joissa tarjottiin makeisia ja piparminttuja, sen sipuliverkkoja ja ovelle sijoitettuja valtavan isoja, kadmiuminkeltaisia kurpitsoja. Hän nieli vähän rohkaisevaa curaçaolikööriä (joka myöskin oli samasta kaupasta peräisin), ennen kuin huomautti:

»Koko juttu on siis ollut vain kepponen, herra Mount.»

Mount katsoi häneen, näennäisesti äkeissään... Hän oli hyvin pahasti rakastunut Margaretiin! Miten se oikein oli käynyt, sitä hän ei olisi osannut selittää... Lyhyin tie saada nainen mieltymään itseenne on antaa hänen tehdä jotakin hyväksenne... Kaikki tunnemme sen piirteen — _naisissa_. Älkää kysykö minulta, onko miesten laita samoin! En väitä ymmärtäväni keskinkertaisten, sataprosenttisten miesten tunteita. Se, mikä saa heidät vireiksi, ja se, mikä panee heidät kuihtumaan, ovat molemmat salatut minun katseeltani. Mutta tuntuu siltä, että poikkeuksellisessa miehessä — älykkäässä, sympaattisessa, miellyttävässä, lempeässä ja miehekkäässä — on varsin voimakas naisellinen piirre. Niin oli Archie Mountissa. Hän oli — hitaasti, mutta vääjäämättömästi, kuten ankkuroitu vene nousevan vuoksen työntämällä — lähestynyt tätä hänen hoivattavakseen jätettyä, nuorta, avutonta olentoa.

Tyttö ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan virkkoi silmät suunnattuina toisaalle: »Teistä kai tämä on hupaista? Miehistä se lienee.»

»Minusta ei, sen vakuutan. Jos tarkoitatte —»

»Tarkoitan sitä, että olette uskotellut purtenne kärsineen haaksirikon ja kaikkien muiden hukkuneen —»

»Suokaa anteeksi, mutta olenko kertaakaan sanonut kenenkään hukkuneen?»

»— Ja olette ollut pitävinänne tätä asumattomana saarena.»

»Toivon, ettette pahastu, jos huomautan, etten kertaakaan täälläolomme aikana ole maininnut sanoja 'asumaton saari'.»

»Toivon, ettette te pahastu, jos huomautan viimeisen väitteenne olevan pelkkää saivartelua.»

Tämän pistoksen jälkeen taaskin äänettömyys. Syöminen jatkui.

Sitten puhkesi Margaret uudelleen puhumaan.

»Mutta kun _minä_ käytin sanoja 'asumaton saari’, ette koskaan väittänyt minua vastaan. Annoitte minun puhua sellaisesta mahdollisuudesta, että jäisimme tänne koko eliniäksemme. Visusti koetitte varoa, etten pääsisi samoamaan pois tältä vähäiseltä rantakaistaleelta. Syyksi esititte, että oli muka hoidettava nuotiota tai että minä olin väsynyt. (Kumma vain, ettette järjestänyt joitakin merimiehiä näyttelemään villejä.) Älkää uskotelko, ettette ole tiennyt minua koko ajan petetyn tällä kuulumattomalla kepposella. Herra Mount, te ette voi uskotella —»

»En koetakaan uskotella.»

»Ette _nyt,_ koska olette joutunut ilmi», tokaisi valehaaksirikkoinen musertavasti. »Nyt myönnätte koko ajan tietäneenne, mitä minä kuvittelin mielessäni. Eikö niin?»

»Kyllä, neiti Verity, sen myönnän. Oli tarkoitus, että kuvittelisitte niin.»

»Ja te panitte parhaanne pitääksenne minua harhaluulossani?»

»Kyllä.»

»Täällä olemme olleet — emme lainkaan haaksirikkoisia! Koko tämän ajan olemme olleet lähellä ihmisiä ja kaupunkeja ja puhelimia ja sähkölennättimiä! Ja minä vihoviimeinen hupsu olen sallinut teidän uskotella itselleni, että olemme olleet yhtä kaukana kuin Crusoe ja Perjantai... Muuten, missä _olemme_, herra Mount?»

»Sitä en voi sanoa, neiti Verity.»

Tytön silmät menivät levälleen. »Tarkoitatteko, ettette tiedä sitä itsekään?»