Part 20

»En toki; kyllä _tiedän,_ ilmeisesti. Mutta olen antanut sanani siitä, etten anna teidän sitä tietää, niin kauan kuin olemme täällä.»

»Tarkoitatteko, että olette luvannut sen?»

»Juuri niin.»

»Sedälleni kaiketi?»

»No niin, koska sen arvasitte... niin.»

»Oliko hän mukanamme veneessä, kun sinä yönä lähdimme purresta?»

»Kyllä hän oli.»

»Oliko muita?»

»Palvelijani Wallace ja kaksi merimiestä. He toivat meidät tänne maihin.»

»Sitten he katosivat, jättäen meidät tänne?»

»Niin, he soutivat takaisin purteen.»

»Joka ei siis ollut uponnut?»

»En ole väittänytkään sen uponneen!»

»Ette kyllä; ette ole _väittänyt_ sitä. Missä setäni nyt on?»

»Jospa Jumala soisi minun sen tietävän, neiti Verity», vastasi nuori Mount vakuuttavan kiihkeästi »En tiedä, missä se — en tiedä, missä hän on. Hänen olisi pitänyt olla täällä koko aika. Minulle oli vihjailtu, että herra Lloydin piti jäädä luoksenne koko täälläolonne ajaksi. Totta puhuen — en usko hänen olevan kaukana.»

»Hän ei ole kaukana», vahvisti Margaret odottamatta. »Näin hänet eilen.»

Mount oli viemässä voileipää suuhunsa, mutta hänen kätensä pysähtyi puolitiehen, ja hän jäi töllistelemään suu auki.

»Näitte herra Lloydin eilen? Te näitte hänet? Mitä tarkoitatte? Missä?»

»Näin kun näinkin hänet eilen. Ainakin olin näkevinäni valkotukkaisen miehen — en ollut siitä varma — viime yönä... Hetkisen luulin nähneeni jonkun, joka seurasi minua... Sitten hän katosi. Loittoni pimeään... Unohdin sen tyyten. Se tapahtui juuri vähää ennen ukkosta ja —»

Hän keskeytti lauseensa — suuttuneena itselleen siitä, että oli yhdellä sanalla johtanut jälleen mieleensä koko viimeöisen kohtauksen: myrskyn, paon, tuntikausia kestäneet jyrähdykset ja välähdykset, oudot, luottamuksellisesti jupistut puheet —

Hänen poskilleen lehahti kuuma puna. Taivuttaen päätään hän kumartui ottamaan maasta oksaa, joka oli palettuaan poikki pudonnut paperinvalkoiselle tuhalle. Hän viskasi sen takaisin nuotion keskelle.

»Onko setäni tullut hulluksi? Mitä arvelette?»

Nuori Mount oli vastaamaisillaan: »Olen usein sitä aprikoinut.» Mutta sensijaan hän noudattikin vaistoaan ja kävi puolustamaan naisen arvostelemaa oman sukupuolensa jäsentä.

»Herra Lloydko hullu? Kaikkea muuta! Harvinaisen taitava, järkevä, kyvykäs mies. Ei kukaan voisi sanoa häntä —»

»Minä voin. Ja minä teen sen», vastusti velvollisuudentuntoinen tyttö. »Jollei hän olisi täydelleen mielipuoli, niin miten hän olisi saanut päähänsä menetellä näin uskomattomalla tavalla minua kohtaan.»

Mitään vastaamatta Mount loi häneen nopean, kaunopuheisen katseen.

Se tuntui sanovan: »Älkää puhelko kuin pikku hupakko. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että setänne tarkoitus oli viedä teidät pois pahan ulottuvilta, elämästä väärällä tavoin ja joutumasta äärimmäisen tuhlaavaisen, toisten niskoilla elävän, kelvottoman tytön talutusnuoraan. Hän tarkoitti teidän parastanne. Ette voi kieltää, että tämä on ollut parasta, mitä teille en koskaan tapahtunut —»

Tämän ohessa katse sisälsi vetoomuksen: »Älkää missään nimessä olko vihainen minulle! Enkö ole joutunut surkeaan asemaan? Mahdanko sille mitään, lapsi? Oliko suunnitelma minun?»

Edelleen se katse paljasti: »Te viehättävä olento! Te herttainen, viaton, jumalainen olento! Rakastettava olette ollut aina, silloinkin, kun suunne oli punaisen tahnan peitossa ja kulmakarvoissanne oli kenkämustetta. Ja nyt — katsokaahan itseänne! Olette kuin taulu. Viehkeimmät pienet kasvot koko maailmassa; vartalo kuin ihanan veistoksen. Tulta ja samettia sylissäni... En saa rauhaa, ennenkuin saan teidät uudelleen samalla tavoin!»

Mutta tyttö ei ollut katsonut häntä silmiin. He jatkoivat kinasteluaan, syöden ahnaasti, puhuen niin ilkeästi kuin suinkin mahdollista.

»Tuntuuko teistä, herra Mount, että teillä on oikeus kertoa minulle mitään sen enempää setäni ennenkuulumattomasta suunnitelmasta? Kuinka pitkäksi ajaksi minut piti jättää tänne...» (äkäinen vilkaisu kallioihin) »tänne?»

»Rehellisesti sanoen, sitä en tiedä. Jos olisin aavistanut, että tarkoitus oli näin kauan —» Keskeytys, joka osoitti, että jokainen sekunti oli ollut kuin kiirastulta.

»Saanko kysyä, tietääkö äitini?»

»Rouva Verity luulee teidän vieläkin retkeilevän purressani.»

»Kas niin! Äitiä petettiin myöskin! Se on toki lohdutus. Äitini ei ole tiennyt mitään tästä Spoofin saaresta... Kuinka moni ihminen tuntee asian?»

»Kolme. Setänne, äitinne ystävätär ja minä.»

»Kolme ihmistä. He ovat käyttäytyneet katalasti. Lienee liian paljon toivottu, että he häpeisivät.»

II

Sättiessäänkin hän ihaili Mountia. Mies näytti tavalliselta kulkurilta, mutta kuinka komea hän oli! Miksi ei luonto muovannut _kaikkia_ miehiä tuollaisiksi? Ei edes tuo vaalea, lyhyt parta, joka oli vastakohtana hänen mustalle tukalleen ja sumensi hänen poskiensa, leukansa ja kaulansa piirteitä — ei edes se pilannut häntä. Eivätkä nuo vaatteet, jotka olivat haaksirikosta saakka olleet yötä päivää hänen yllään, rumentaneet hänen vartaloaan. Miltä näyttäisi Archie Mountin rinnalla uhkein kaartinupseeri, mikä koskaan on astellut Piccadillyyn vietettyään puolet aamusta palvelijansa silosteltavana? Tyhjänpäiväiseltä miesmannekiinilta.

III

»Missä on purtenne?»

»Satamassa.»

»Aiotteko ilmaista minulle, missä satamassa?»

»Ikävä kyllä, mutta minun ei ole sallittu mainita teille mitään nimiä. Annoin sanani. Ymmärrättehän, neiti Verity?»

»Täydelleen. Ette kai vihjaa, että _minä_ haluaisin miehen rikkovan sanaansa? Mutta että olette ollut kyllin heikko luvataksenne — sitä en anna anteeksi.»

»En itsekään anna sitä anteeksi, neiti Verity», tuli yksikantaan.

»Olen hyvilläni, että olette siksi säädyllinen», huomautti neiti Verity ylväästi, hilliten haluaan purskahtaa hilpeään, raikuvaan nauruun.

Sillä, oi, kuinka hän nautti! Archie Mount kokonaan hänen vallassaan, hänen armoillaan, kuunnellen kaikkea, mitä hän sanoi! Ja käyttäytyen lisäksi ihailtavasti. Joka suhteessa hän oli ainutlaatuinen. Jumaloitava olento! Minkä herjauksen hän nyt osaisi sinkauttaa?

IV

Se forelli, joka Mountilta oli pudonnut tuleen Margaretin näyttäytyessä, oli luonnollisestikin paistunut ja palanut. Hän otti sen — mutta Margaret anasti sen tahallaan. Tyttö ehätti pyytämään: »Antakaa minulle tuo! Pidän palaneista.»

Todenperäisesti hän inhosi palaneita kaloja. Mutta hän otti palaneen kalan, ja nähdessään Mountin syövän hänen herkullisesti paistunutta forelliaan, tunsi hän kummallista riemua.

_»Kas noin!_ Hän nauttii ruuastaan», mietti Margaret voitonriemuisena.

Nuori äiti tuntee samanlaista tyydytystä hoidellessaan rinnoillaan lepäävää poikalastaan. Palvellessaan nälkäistä metsästäjäpuolisoaan lienee luolanainen tuntenut samaa.

Nykyajan nainen on melkein kuin talo, jossa asuu kolme eri olentoa: luolanainen, keimailija ja naisasian kiihkoilija.

Mikä niistä näyttäytyy, se riippuu kokonaan siitä miehestä, joka kolkuttaa ovelle. Joillekuille miehille on keimailija aina kotosalla. Muutamien miesten vaatimuksesta tulee esille vain naisasian ajaja uhmaavasti tuijottamaan suljettujen ikkunoiden takaa. Kummallista kylläkin, nyt eivät enää teidän »voimakkaat, harvapuheiset, käskevät», hallitsevat miehenne kykene menestyksellisesti kiihoittamaan »alkuperäistä» naista, vaan pikemminkin sen tekee sellainen, joka panee liikkeelle kaikissa nykyajan naisissa piilevän ärtyneen »naisellisuuden» ja on onnellinen, jos vielä saa hymyn kylmältä keimailijalta.

Mutta Archie Mountin kaltaisilla miehillä näyttää säilyneen lahja houkutella lämminverinen, puolittain unohtunut luolanainen tervehtimään ja hyväilemään itseään.

V

Ulkoisesti ankarana Margaret jatkoi: »Kuinka pitkän ajan tarvitsen ehtiäkseni lähimpään paikkaan, josta voin lähettää sanoman äidilleni?»

Nuori Mount rypisti otsaansa, laskien päässään.

»Koko päivän iltamyöhään saakka. Oletteko päättänyt heti lähteä kaupunkiin?»

»Tietysti. Ja — herra Mount, onko teillä rahaa?»

»Minullako? Olen hyvin pahoillani. Ei penninpyörylää. Ei edes papereitani. Minut kiidätettiin rannalle... Meidän on lainattava rahaa, siinä kaikki. Meidän on sähkötettävä ja sitten mentävä maamme lähetystöön.»

»Niin! Lähetystöön. Kuinka loistavan mainiota nähdä taaskin joku englantilainen kunnollisesti siistittynä ja hyvästi puettuna! Meidän ei kai liene vaikeata saada rahaa lainaksi?»

»Otaksuttavasti ei» (kylmäkiskoisesti).

»Erinomaista! Sitten voin ostaa itselleni vaatteita ja muita tarpeita, pesettää, kampauttaa ja leikkauttaa hiukseni ihmisten tapaan — ja saan kynteni hoidetuiksi — ja itseni siistiin kuntoon. Kuinka jumalallista päästä jälleen elämään _sivistyneen_ tavalla —»

»Kaipaatteko sitä niin hartaasti?»

»Kaipaanko? Armias taivas! Mitä muuta voitte otaksua? Mutta kuvitelkaahan, että pääsee takaisin ihmisten luokse kaupunkeihin ja saa keskustella toisten kanssa! Kuvitelkaa, että saa nauttia kunnollisia aterioita... syödä hopeisilla vehkeillä... että on liina pöydällä... sähkövalo... matto lattialla... kukkia maljakoissa! Kuvitelkaa, että saa nukkua oikeassa vuoteessa, jossa on patjat ja pielukset... saa ottaa kuuman kylvyn... että pääsee takaisin kaikkeen entiseen —!»

»Tarkoitatteko, että olette inhonnut kaikkea tätä?»

»Ettekö te ole, herra Mount? Kuinka tavatonta!» kummeksi Margaret venytellen. »Minä olisin luullut, että täällä oleminen olisi inhoittanut kaikkia muita paitsi merileijonia! Minusta itsestäni on tuntunut kuin olisin ollut kuollut... mitä sanoittekaan? ... Yhtä mielelläni olisin ollut vankilassa. Oikeastaan mieluumminkin. Rangaistustaan suorittavien ihmisten sallitaan joskus tavata vieraita, eikö totta? Heillä onniin ollen paljoa hauskempi kuin minulla on ollut —»

Koska hänen äänensä vapisi hieman, taukosi hän puhumasta. Sekavan kiistansa aikana he olivat syöneet kaikki ruoat viimeistä murua myöten. Nyt Margaret nousi kiveltään ja alkoi koota jätteitä kaivaukseen ne hiekkaan.

Mount tarkkaili hänen liikkeitään ja sanoi jäykästi: »Teidän ei tarvitse pestä noita kiviä. Miksi ei viskata niitä mereen? Tämä oli viimeinen ateriamme täällä, neiti Verity.»

»Kuinka erinomaista! Viimeinen! Sepä hauskaa! Tarkoitatteko, että voimme heti lähteä taivaltamaan sisämaahan?... Väsynytkö? Hyvä Jumala, en suinkaan. Ja vaikka olisinkin nääntymäisilläni uupumuksesta, antaisi tieto poispääsemisestä minulle niin paljon voimia, että jaksaisin kävellä vaikka viisikymmentä kilometriä. Miksi tuhlata täällä enää sekuntiakaan? Minä en sitä tee... mutta voinhan jättää teidät tänne... Koska tämä mielestänne on miellyttävä oleskelupaikka, ikipäiviksi —»

»Hyvä Jumala, miellyttävä — haha!» Lyhyt, kuvaava nauru. »Uskokaa toki, että olen ainakin yhtä hyvilläni kuin tekin, kun saan lähteä. Mutta pelkäänpä, että teidän on sallittava minun tulla seurassanne, neiti Verity. Ensinnäkin tunnen tien —»

»Niinpä kai. Olkoon menneeksi! Jos siis olette valmis —» Hänen vihaa uhkuva katseensa olisi toiselle naiselle kavaltanut, kuinka täydelleen hän piti Mountia maailman ainoana katselemisen arvoisena miehenä...

VI

Jättäkäämme heidät niin sanoaksemme levähtämään ennen uutta sanaottelua.

Palatkaamme vähäksi ajaksi Englantiin, Lontooseen ja minun kerhooni, jossa sillä hetkellä join kahvia, istuen sohvassa. Vieressäni kahvikuppinsa ääressä savuke kädessä istuva tyttö rypisti otsaansa ikäänkuin huolissaan; hän oli nuori tyttö, hoikka, tummaverinen, muodikkaasti puettu itsevarmasta hatusta käärmeennahkaisiin kenkiin saakka.

Hänen ottaessaan lattialta pudonnutta tulitikkurasiaansa luiskahti hänen sormestaan sormus, joka kieri matolle. Ojensin sen hänelle; siinä oli briljanttien ympäröimä, kaunis smaragdi. Hän sujautti sen epäiltyyn sormeen ja alkoi kertoa muutamien sivujen pituista tarinaa.

»On siunatun lohdullista», virkkoi hän, »löytää joku puhetoveri». Veli, joka hänen olisi pitänyt kohdata, ei ollut saapunut, ja hänen puolisonsa oli ollut kauhea... »Juuri silloin kun ihminen on yksin, ja yksinäisyyttä vielä painostaa se, että hän on ymmällä, mitä tehdä!» Vastasin, että oli surkeata, jos kukaan eloisa, nuori, kaunis ihminen oli ymmällä.

Hän seurasi sormukseen suunnattua katsettani, veti syvään henkeään ja sanoi: »Niin, tietysti se _on_ sen merkki. On hirvittävää olla kihloissa —»

Joitakuita kummastuttanee se, että tämä tyttö, jonka nimeäkään en ollut kuullut, puhui minulle avomielisesti. Mutta eikö juuri outojen odoteta olevan avomielisiä?

Sisko, vanha koulukumppani, perheen ystävä — he ujostelevat — heillä on salattavaa, he eivät voi puhua peittelemättä! He tuntevat meidät liian hyvin! Sellaiset ihmiset, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet meitä ja jotka eivät enää milloinkaan jälkeenpäin kohtaa meitä, _sellaiset ihmiset tarjoavat meille (siekailematta leikaten)_ viipaleita elämästään. Tuosta kerhossa sinä iltapäivänä istuneesta tytöstä huokui tarvetta huojentaa sielunsa sisimmän murheita samoin kuin huolten painama mehiläinen surisee ruusulle. Vain kolme muuta kerhon jäsentä oli salin toisessa päässä, keskustellen valiokunnista...

Tiedustin myötätuntoisesti: »Mikä häntä vaivaa?»

Ikäänkuin sydämestä purkautuneena vastauksena tuli tummaihoisen kaunottaren selitys:

»Hän on ikävä.»

Pian hän jatkoi: »'_Viehättävä nuori mies_', sanovat ihmiset, '_niin ajatteleva ja miellyttävä_'. Se on kaikki varsin hyvää... Miksi hän ei voi tehdä mitään? Oi, kyllä hän otaksuttavasti on huvitettu monista seikoista; ei koskaan ikävystynyt, jollei myöskään innostunut... Niin varma. Tekee aina oikein, tuntee oikeat ihmiset, sanoo oikean sanan oikeaan aikaan. Niin vähän innostava. Ihmiset pitävät häntä '_niin hyvännäköisenä_'. Hänellä on kauniit piirteet, komea vartalo. Kaikki sanovat: '_Kuinka viehättävän näköinen mies sulhasenne onkaan_!' Näytän olevani mielissäni ja vastaan: 'Onpa hauska, että ajattelette niin'. Mutta kukapa välittää virheettömän hyvännäköisestä miehestä? No niin, hänen kulmakarvansa _ovat_ liian tuuheat. Ne ovat muodottomat, vain kaksi tummaa täplää otsassa. Muutoin hän on viimeistellyn moitteeton», valitti tyttö, painaen savukkeenpätkänsä rajusti teelautastaan vasten. »Tanssii hyvin. Pelaa tennistä hyvin Mainio ampuja. Miehet pitävät häntä miesten parhaana. Naiset rakastuisivat häneen... jos hän rohkaisisi heitä! Hän ei tee sitä koskaan; hän ei tahdo —»

Sieluni silmien eteen kohosi selvä kuva tästä moitteettomasta, esittelykelpoisesta, innostamattomasta nuorukaisesta.

Mutta halusin kuulla lisää.

»Te», huomautin, »olette anastanut sellaisen nuoren miehen, jollaista lukemattomat sievät tytöt etsivät».

»Miksi he eivät löydä häntä? Miksi he eivät ota häntä ja mene hänen kanssaan avioliittoon? Hän ikävystyttää minua niin sanomattomasti. Hän tekee minusta yhtä penseän kuin hän itsekin on; se on ainoa sopiva sana. Tuhoaa minusta kaiken vireyden. Heti kun se rakas poloinen astuu huoneeseen, muuttuu kaikki elottoman harmaaksi!»

»Miksi ette pura kihlausta!»

»Ei sovi purkaa ilmoittamatta syytä, ei ainakaan sellaista kihlausta, jota kaikki muut pitävät _'niin sopivana'_. Sitäpaitsi on minusta vastenmielistä loukata ihmisiä. Tiedän, että hän loukkaantuisi, lievään tapaansa kuten rakastunut kuhnuri! Lisäksi kaikki ihmettelisivät, enkä sietäisi sitä ajatusta, että olisin ehkä purkanut kihlaukseni jonkun —»

»Jonkun toisen tähdenkö?»

»Niin ja ei», tunnusti hän empien. »Olen kohdannut erään miehen mentyämme kihloihin. Hän on vanhempi — niinpä kyllä! Viisitoista vuotta minua vanhempi, mutta oi, millainen _poika_! Niin sympaattinen, niin älykäs, niin eloisa; tekee _minut_ viehättävämmäksi. Hänen seurassaan tulee minusta ihan säteilevä! Tunnetteko miehiä, joilla on sellainen vaikutus tyttöön?»

»Olen — kuullut sellaisista.»

»Ja — tiedättekö, kuinka kamalaa tee on rautatieasemilla?»

»Sakeaa kuin terva, harmaassa porsiiinikupissa, musteenmakuista. Kyllä... Kuinka niin?»

»No niin, hänen kaltaisensa miehen seurassa maistuu sellainen tee samppanjalta», vakuutti rakastunut tyttö. »Jos olisin asumattomalla saarella kahden kesken _hänen kanssaan_, tuntuisi minusta samanlaiselta kuin olisimme keskellä kuuluisaa Ascotia. Hän haihduttaa harmauden ja valaa koko maailmaan ruusuisen hohteen. Sakeinkin Lontoon sumu näytti ihanan päivän alulta niinä aamuina, jolloin kävin hänen luonaan mallina —»

»Ahaa, hän maalasi kuvanne?»

»Pienoiskuvan. Lahja sulhaselleni!» selitti tyttö, hymyillen surumielisesti. »Ne tunnit olivat taivaallisia. Ja sitten! Kun sulhaseni pistäytyi atelieriin noutamaan minua 'Princeen', putosin taivaasta keskelle lähetyskokousta!»

»Eikö sulhasenne huomannut sitä?»

»Hän ei koskaan huomaa mitään. Nuo sovinnaiset, elottomat puukuvat (käyttääkseni hyväntahtoista nimitystä) kuvittelevat, että kaikki ovat täsmälleen samanlaisia kuin he —»

Yhä selvemmin näin mielessäni turtatunteisen ilonpilaajan, johon tämä kovaosainen lapsi oli sidottu. »Minusta tuntuu kuin olisin jo ollut hänen kanssaan _naimisissa vuosikausia_», valitti tyttö. »Joskus lohdutan itseäni: 'No niin, muista olevasi vasta kihloissa Archie Mountin kanssa —’»

—!!

Mutta rauhallisesti sain sanotuksi: »Kas! Sekö hänen nimensä on?»

»Minun ei olisi pitänyt sitä mainita, kun olen moittinut häntä näin pahasti. Mutta eihän se haittaa, vai mitä? Ettehän ole kohdannut häntä?»

»En; en ole kohdannut... häntä.»

Kuinka totta onkaan, että ihminen saattaa olla kuin talo, jossa asuu useita henkilöitä. En totisesti ollut kohdannut maailman surkeinta nahjusta, hänen Archie Mountiaan. Olin tavannut sydäntenlumoojan, jonka hymyilyä tyttö olisi saattanut pitää kunniana. Mutta tämän tytön, morsiamensa, maailman hän muutti harmaaksi. Suuri Ishtar, miten se oli mahdollista? Luultavasti osittaisen vastauksen antoi se mieliala, jonka vallassa hän oli mennyt kihloihin.

(»Kaikki järjestyy tasaisesti», oli hän kuvitellut.)

»Teidän», virkoin, »on purettava kihlauksenne tämän Archienne kanssa. Taiteilijanne on toinen tarjokas. Hän saattaa sopia tai olla sopimatta... Mutta teillä ei ole hätää, kun vain pääsette eroon tästä huonosti osuneesta liitosta. Joskus löydätte onnen, teitä puoleensa vetävän miehen, elämäänne ruusuista hohdetta ja tulista viiniä. Mutta sitä ette saa teidän herra Mountiltanne.» (Lausuin sanan 'teidän' hieman korostaen.)

»Antakaa hänelle ero!» neuvoin. »Niin, hyvä ystävä, teidän molempien onnen tähden menkää hiljaiseen kammioonne, istuutukaa pöytänne ääreen ikkunan viereen ja kirjoittakaa purkavanne kihlauksenne — _nyt_!»

»Niinkö minun teidän mielestänne pitäisi tehdä? Olen siitä oikein hyvilläni. Sillä olen tehnyt sen», ilmoitti kapinoitsija, jonka kanssa Archie Mount oli mennyt kihloihin (uneksien hänen pitävän elämän tyynenä). »Kirjoitin hänelle, osoittaen kirjeen hänen kerhoonsa. Menen panemaan sen heti postiin. En mahda sille mitään. Hyvä Archie parka!...»

VII

Tällä välin kaukaisella rannalla oleva pari viivytteli yhäti nuotionsa ääressä. Sen liekit olivat hiipuneet hehkuksi, joka hohti paksun, valkoisen tuhkakerroksen lävitse, muistuttaen ruusuisen punertavia, lumipeitteen alla olevia kukkia. Tulta olisi pitänyt kohentaa; mutta enää ei tarvinnut vaalia sitä nuotiota. Tämä poukama ei enää olisi ihmisten asumapaikka — koti. Margaret oli sinkauttanut lautaskivet merenlahteen.

Kolme loiskahdusta, neljä.

Sitten hiljaisuus, jota rikkoivat vain Välimeren pienten aaltojen humu, hiipuvan hiilloksen kuiske ja ylhäällä leijailevien lokkien kirkuna.

Sitten kuului hämmästyttävän voimakkaana Margaretin oma ääni. Hän kuuli kysyvänsä itseltään, surkeasti kuin lapsi, jota liian pian käsketään lähtemään hauskoista pidoista: »Onko meidän mentävä? Onko?»

XVII luku

Kaihostuttava lähtö

I

Terävästi nuori Mount tiedusti: »Mitä sanoitte?» Miksi toistaa sitä? Margaret tiesi hänen kuulleen.

Heti mies lisäsi: »Tarkoitatteko, onko meidän lähdettävä heti?»

II

Sitäkö Margaret oli tarkoittanut?

Ei. Eikö se ollut sydämestä pulpahtanut, vaistomainen huuto, joka toi julki hänen kiihkeän toiveensa? Oi, kunpa tämän ei tarvitsisi milloinkaan loppua!

Tämä oli elämää. Sitä ei ollut se toinen, johon Mount aikoi hänet palauttaa. Mikä häntä odotti? Hänellä olisi edessään sekava sarja kiihdyttäviä, elähyttäviä kokemuksia — hän pääsisi matkan päähän, saisi selville, missä oli, saisi rahaa ja sähköttäisi, vaatettaisi itsensä, tapaisi taaskin äitinsä — niin, se olisi ihastuttavaa! Hänen ystävänsä — mitkä ystävät? Margaretin ainoa ystävä oli täällä: parrakas, villapaitaan puettu, pitkäraajainen, takkuinen, häikäilemätön nuori veitikka, joka oli antautunut mukaan häntä vastaan punottuun salajuoneen. Häntä ei Margaret voisi pidättää luonaan. Hän palaisi entisiin oloihin, muuttuisi jälleen Hill-kadun asumuksen moitteettomaksi ja sovinnaiseksi vieraaksi. Hän oli sen Enidin omaisuutta, jonka valokuva oli hänen kellossaan. Hän menisi jälleen Enidin luokse ja sitten Enidin kanssa avioliittoon. Ja senjälkeen ei Margaretin maailmassa olisi enää mitään, mistä hän välitti. Ja mitä hänelle jäisi? Vanha, kulunut, kuumeinen tyhjäntoimittaminen 'Ritzissä' ja Rolls-Roycessa.

Mitään uutta ei entisessä elämässä olisi. Täällä hän olisi ollut onnellinen. Ainoastaan täällä hän oli elänyt. (Pitikö hänen lähteä?) Täällä oli terveys kiitänyt hänen suonissaan riemuisan elähyttävänä virtana. (Pitikö hänen lähteä?) Pitikö hänen loppu-ikänsä vanhuuteen, kuolemaan saakka viettää muistelemalla näitä muutamia rikkaita, aurinkoisia, hymyileviä viikkoja? (Pitikö hänen? Oi, pitikö hänen lähteä?)

Jokainen hermo hänen nuorekkaassa, kauniissa ruumiissaan huusi sitä vastaan, kysyen: miksi? _Miksi?_

III

Mount virkkoi jäykästi: »Ihan äsken arvelitte, ettette ole liian väsynyt.»

Uljaasti Margaret selitti, ettei hän ollut lainkaan väsynyt. »Minä vain ajattelin — entä jos uisimme vielä yhtenä aamuna? Emmekö voisi viipyä vielä yhtä päivää?»

»Se ei taida käydä päinsä.» Niin sanoen Mount ponnahti pystyyn. (Olla täällä tuon tytön kanssa kahden kesken vielä kokonainen päivä! Viime yön jälkeen! Se ei vedellyt.)

»Jollette siis ole väsynyt, niin lähdemme.»

»En ole, lähdetään heti.» (Merimiehen tytär... Ei saa näyttää, kuinka hirveästi se koskee... On käyttäydyttävä merimiehentyttären lailla.) »Käväisen vain luolassani, herra Mount, ottamassa tavarani. Se kuulostaa matkatavaroilta. Siellähän ei tietenkään ole muuta kuin ketjuni ja helyni ja teidän autovaippanne, jonka lainasitte minulle ja joka minulla on ollut koko tämän ajan. Noudan sen.»

Hän kääntyi kalliosolaan, jonka kautta hän oli tullut ensimmäisenä aamuna, tavaten Mountin äsken viritetyn nuotion ääressä.

Kaikki muistutti hänelle... jokainen kivi, jokainen kallionkieleke, kaikki niillä kasvavat pensaat, villistä rosmariinista. Rosmariinista, muistokukkasesta. Voisiko Margaret ikinä unohtaa? Ei toivoakaan, hän mietti, astellessaan poispäin.

Mount astahti hänen jälkeensä. »Oi, älkää vaivautuko!» Hänen äänensä oli niin hillitty, että se soinnahti ikävystyneeltä. »Sallikaa minun noutaa vaippa puolestanne, neiti Verity!»

»Oi ei; kyllä minä sen tuon, herra Mount.»

Siinä kaikki ennen räjähdystä... He eivät olleet virkkaneet mitään muuta, nämä kaksi, eivät kerrassaan mitään muuta. Margaret vain kääntyi puhuessaan katsomaan Mountia. Hän vain huomasi miehen olevan lähempänä kuin oli luullut. Heidän silmänsä — miehen sininen ja tytön herttainen, harmaa, laajasisältöinen katse! Heidän silmänsä sattuivat vastakkain — sattuivat, empivät, sulkeutuivat.

Seuraavalla hetkellä oli tämän kaiken heidän teeskentelynsä, varomisensa, »käyttäytymisensä» loppunäytös.

_Räjähdys!_

Sillä seuraavat sanansa mies lausui äänellä, jota tyttö ei ollut vielä kuullut.

Käheästi häneltä pääsi: »Oi! Se ei hyödytä mitään —»

Nopeasti hänen kätensä puristuivat Margaretin olkavarsien ympärille. Häneltä pääsi lyhyt, hurja naurahdus. »Hyödytöntä, Margaret. Tiedäthän sen? Rakas, etkö tiedäkin?»