Part 21

Margaret, jonka ympärillä koko maailma tuntui pyörivän, tiesi. Hän ei edes muodon vuoksikaan ähkäissyt: _»Mikä ei hyödytä.»_ Hän vain odotti korallinruusuisena ja hiljaa ikäänkuin hänen viehkeät tytönkasvonsa olisivat muuttuneet korallinruusuiseksi, hiljaiseksi kiveksi hänen käsivarsiaan puristavien käsien kosketuksesta. Miehen syvälle uppoava katse tuntui melkein kosketukselta. Sitä katsetta tyttö ei karttanut, vaan päinvastoin vastasi siihen. Hän seisoi käsien ja katseen pidättämänä, ja koko hänen nuori olemuksensa keskittyi rukoukseen, ettei häntä koskaan päästettäisi irti.

»Tahdotko minut? Tuletko puolisokseni, tuletko? Heti ensimmäisessä sopivassa paikassa? Ensimmäisessä tilaisuudessa?»

Margaretin ainoana vastauksena oli vakaasti, värähtämättä häneen summattujen silmien laajeneminen.

»Teethän sen? Sinun on se tehtävä, Margaret! Teethän?»

Tyttö ajatteli, että jos hän ei vastaisi, pitäisi miehen, rakastettavan, ihailtavan, vieläkin rukoilla. Mutta hänen äänensä ei totellut hänen tahtoaan; se lausui: »Kerroit pelkääväsi.»

»Mitä —?»

»Viime yönä... kerroit pelkääväsi — sitä.»

»Mitä? Oi! Niin. Kerroin. Haa! Eipä ihmekään! Niin. Olen varmasti aina mielipuolisesti pelännyt, etten löytäisi sinua. Rakas, armas! Minun, minun, minun! Nyt minulla on. Eikö olekin? Puhu minulle!»

Hän pakotti itsensä unohtamaan hetkeksi, pysymään ihan hiljaa. Hänen rinnassaan riehui riemun myrsky, tämän tytön, joka oli pelännyt myrskyä. Viinit, musiikki, loisto, tuhatvärinen ilo eivät olleet jaksaneet lämmittää häntä, herättää häntä uinailustaan. Nyt hän oli valveutunut, valpas ottamaan vastaan hurmauksen, seisoi miehen käsien pitelemänä ja koki tänä hetkisenä kaiken sen, mitä kuolevaiset etsivät viinistä, musiikista, väreistä, tuoksuista, loistosta ja kiihoituksista. Usein he etsivät hukkaan. Sillä koska ihmisten riemuista voidaan ansaita rahaa, tarjotaan kuumeisen kiihkeästi valenautintoja. Kaupunkielämämme on täynnänsä valeriemua... taidokkaalla koneistolla koetetaan korvata riemun heräämistä, nousua, pursuamista. Mutta se ei käy päinsä. Väsyneenä, ahnaana, epätoivoisena (jollainen Margaret oli ollut) tarttui nuori ihminen näihin harhakuviin, ja koska valheelliseen ei sisälly hurmaannusta, uskoo hän, että sitä ei ole koko elämässä...

Elämän alkuvoimaisimman onnentunteen värisyttämällä Margaret (joka ennen oli aprikoinut, oliko rakkaus »niin huvittavaa» kuin »kirjalörpöttelyissä» uskoteltiin) seisoi nyt, ja hänen olemuksensa jokainen säie vastasi rakastetun sormien kosketukseen, hänen katseensa syvään hyväilyyn, hänen voimakasta liikutusta uhkuvan äänensä värinään, kun hän puheli, löytäen vain mitä jokapäiväisimpiä sanoja kuten nelikymmenvuotias rakastunut.

»Puhu minulle! Etkö voi? Sano se, ennen kuin lähdemme täältä!... Niin, ymmärräthän, meidän on lähdettävä heti. Meidän on mentävä. Meidän täytyy. Se on kirotun häpeällistä. Mutta meidän täytyy. Heti. Mutta ethän ikinä poistu luotani? Olethan nauttinut täälläolosta? Minä olen. Ethän koskaan jätä minua tämän jälkeen?» Hän hellitti irti tytön käsivarret, kiersi kätensä hänen ympärilleen, veti häntä lähemmäksi ja painoi hänet rintaansa vasten, kuten hän oli ollut edellisenä yönä (mutta kuinka toisella tavoin!) Hän kuiski Margaretin korvaan, hokien samaa (mutta kuinka eri tavalla!) kuin luolassakin. »Ei se hyödytä. Sitä ei voi vastustaa. Armaani! Tyttöni! En aikonut hiiskua sinulle sanaakaan, ennen kuin olisit omaistesi parissa... Olen pahoillani, mutta en mahda sille mitään. En mahda.»

Margaretin raottuneiden huulien välistä pääsi silloin hiljaisena huokauksena: »Oi!... _Tahtoisinko_ minä sinun mahtavan?... En _minäkään_ mahda.»

»Tahtoisitkos? _Sano,_ tahtoisitkos?»

_»En!»_

Tämän tunnustuksen mies imi — niin janoisen ahnaasti — hänen pehmeällä suultaan. Hän suuteli silkinsileitä, punehtuneita poskia, huulia, raikkaita kuin suolainen tuulahdus. Hänen mieleensäkään ei johtunut, kuinka kylmäkiskoisesti hän kerran oli keskustellut juuri tämän saman tilanteen mahdollisuudesta... (_»Niin ei käy. Luette jaksoromaaneja!... Niin ei käy tosielämässä... Ikävä, että särjen haaveenne!»_) Suudelmien väliin hän sopersi hyväilynimiä ikäänkuin pelkoa ei olisi milloinkaan ollut eikä hän koskaan ajatellut pitää elämää tyynenä. Hän nosti Margaretin leukaa ja suuteli sen hienoa alustaa, painoi vieläkin lämpöisempiä suudelmia ylväälle, nuorekkaalle kaulalle, jota reunusti karkeakudoksinen villapaita, samalla kun paidan rinnassa olevat punaiset kirjaimet, _Sweetheart II_, kohosivat ja laskivat kuten poiju valkovaahtoisilla aalloilla. »Oi, helmeni —!»

Samassa hänen armaansa teki ensimmäisen epäävän eleensä, hän kallisti päätään taaksepäin. Mutta sen hän teki vain vetääkseen jälleen pois tieltä helminauhan, jonka toisen huulet olivat painaneet kaulan helmen valkeaan ihoon. Hän kuiskasi hurmaantuneena: »Älä tuhlaa niitä _noihin_ — » Siihen se katkesi, ja hän ähkäisi.

Sillä samassa hän rakastajansa olan ylitse näki jotakin, mikä sai hänet ponnahtamaan erilleen hänestä, nykäisemään häntä käsivarresta ja huudahtamaan: »Herra Mount! Katsokaa —»

Mount seurasi hänen katsettaan ja näki — Ericin hämmästyneet kasvot.

IV

Niin, se oli sama punapäinen Eric, josta Mount oli sanonut: »Miellyttävä poika; kerrassaan sopiva mies neiti Veritylle.» Ja juuri Eric oli osunut neiti Verityn kihlautumisen näyttämölle. Ei; hän ei ollut saapunut Margaretin sedän lähettinä. Hänet oli tuonut julkea sattuma — sattuman kauas yltävä käsivarsi, joka ystävällisesti viitaten tuo seikkailuja seikkailuhaluisille.

Margaret ja Mount tuijottivat häneen; hän oli keskikokoinen, puettu kiiltävän ruskeaan autoasuun.

_»Eric!_ Se on Eric, eikö olekin?»

»Kyllä, se on Eric.» Tulija silmäili ällistyneenä luola-ihmisiä ja poukamaa, johon hänen pelkät saappaansa olivat tuoneet jazziajan. »Niin, Eric. Mutta—ikävä kyllä, äänenne on tuttu, mutta pelkäänpä, etten tunne teitä —» Sitten hän tunsi kuvatusmaisen puvun yläpuolella olevat, kauniit, punehtuneet kasvot.

_»Peggy?_ Jupiter Ammon! Peggy täällä? _Korsikassa_?»

Margaret ei saanut suustaan muuta kuin kaukosointuisen:

»Onko tämä siis Korsika, niinkö?»

»Etkö sitä tiennyt? Missä luulit olevasi?»

Eric pamautteli kysymyksiään yhteen menoon odottamatta vastauksia. »Mutta tiesithän sinä Margaret olevasi Korsikassa etkö tiennytkin miksi et olekaan Riossa ja missä se pursi on miksi et ole siinä ja hyvä ystävä sinähän olet leikannut hiuksesi? Ja etkö olekin lihonnut hitto soikoon etkö olekin Peggy monta kiloa? Se on varsin hyvä mielestäni kuinka kauan olet ollut täällä?»

Margaretin kysymykset sekaantuivat hänen kyselyynsä.

»Kuinka kauan olen ollut täällä kuinka kauan otaksut minun olleen täällä onko nyt tammikuu vai kesäkuu Eric?»

»Mitä tarkoitat lapsi kuinka kauan otaksun —»

»Rakas ystävä!»

»No niin, kukaan ei virka minulle mitään — aikaa ei ole oikeastaan ollutkaan, luonnollisesti —»

»Mutta Margaret, rakas ystävä, sanohan, missä majailet!»

»Majailen — _täällä!»_

»Mitä tarkoitat — täällä?»

»Niin, mitä sinä tarkoitat, Eric?»

»Peggy! Tarkoitan: missä nukuit viime yönä?» Äänettömyys (ehkä hengittämistä varten).

Sen aikana kookas, parrakas mies, jota Eric oli arvellut korsikalaiseksi rosvoksi, astui esiin ja tarttui Ericin autotakin hihaan.

»Eric! Hetkinen! Sallikaa minun selittää —»

»Kuka te olette?» tiedusti Eric varsin luonnollisesti. »Olenko tavannut —»

»Mount. Kohtasimme rouva Verityn luona.»

»Hitto soikoon! Niin onkin. Ikävä, etten heti teitä tuntenut, Mount», vastasi Eric naismaisen mielittelevään, lempeään tapaan, johon nykyajan nuoret turvautuvat joutuessaan hämilleen. »Olette — kasvattanut viikset, ettekö ole?»

V

Eric oli kovin tyrmistynyt, kuten hän myöhemmin selitti (useita kertoja tämän koristelemattoman saaritarinan aikana).

»_Näin meidän kesken_» (lainataksemme Ercin sanat) hän oli täällä, koska hän ensi kerran elämässään oli perinpohjaisesti kyllästynyt Oddley-sisaruksiin ja Nizzaan. Cynthia yhäti seurusteli niin mahdottomien ihmisten kanssa (ihan mahdottomien ihan, sanomattoman mahdottomien), ja Claude oli niin kirotun alakuloinen —

Eric oli lähtenyt Sardiniaan —

Sardinia oli mainio paikka (mutta siellä ei ollut voita eikä makuupaikkaa).

Senvuoksi hän oli liittynyt erääseen Meredith-nimiseen mieheen, joka oli ollut Magdalenissa samaan aikaan hänen kanssaan, ja he olivat tulleet Korsikaan, haluten nähdä jotakin _uutta_ —

(Ja eikö Eric ollut totisesti nähnyt?)

Sinä päivänä he olivat vuokranneet citroenin. Lähteneet liikkeelle varhain aamulla, ajaneet suoraan saaren poikki.

Uimaan keskitalvella! Toinen kumppanus oli vastustanut. Mainio mies, mutta hänen mielestään ei voinut uida ennen kuin heinäkuussa. Hän oli mieluummin tahtonut torkkua autossa.

No niin. Eric oli jättänyt hänet sinne.

Tullut rauhaiseen, pieneen onkaloon, jossa hän ei uskonut olevan ainoatakaan elävää sielua.

_Näytelmä! Loppukohtaus!_

_Tämä_ hurjannäköinen, kestävä, tehoisa, intohimoinen rakkausnäytös! Ihastuttava tyttö, jolla oli takkuinen tukka, herttaiset, pienet kasvot, ryysyinen puku ja helminauha kaulassa.

»Kiihkeä tunnenäytelmä», tuumi Eric. »Gaumont-yhtiön näyttelijät harjoittelemassa uusia filmejä varten.»

_Kun_ tyttö alkoi puhua ja Eric oivalsi, että siinä oli juuri Peggy, jonka olisi pitänyt olla kiertämässä maapallon ympäri, mutta joka oli pujahtanut Korsihan syrjäisimpään kolkkaan rosvon seurassa — oli Eric kuin puulla päähän lyöty.

Hm! Niin! Noh! Sitten rosvo veti hänet sivulle, esitti hänelle selityksen kuten ainakin »scenario», mutta todenperäisen —

Sellainen salaliitto! Mitä vanhaan Lloydiin tuli —

Ja eikö se osoittanut, millaisia naiset ovat? Kokonaan vailla maantieteellistä sekä aika- ja paikkavaistoa. _Peggy_ oli kummallisin koko jutussa... Kuinka kauan luuli lapsi olleensa merellä? Kuinka kauan hän kuvitteli kestävän — Jumala hänen sydäntään siunatkoon! — ennen kuin oltaisiin asumattomilla saarilla? Kun hänet sitten laskettiin maihin — miten ihmeessä hän saattoi _pysyä_ tietämättömänä siitä, että Ranskan rannikolle oli vain lyhyt purjehdusmatka?

Hänellä täytyi olla iso, ontto kohta siinä, missä hänen paikallisvaistonsa olisi pitänyt olla.

Niin tuumi Eric, omituinen.

VI

Mutta vuosisatamme taitavimmatkaan älyniekat eivät olisi pystyneet tekemään heidän hyväkseen sen enempää kuin Eric teki opastaessaan heidät pienelle Citroenille, jossa hänen lukiokumppaninsa vielä nukkui.

Tämä muuten arveli tulokkaita jonkun mielijohteen toteuttajiksi, taiteilijoiksi, jonkun kummallisen seuran jäseniksi, jotka istuvat kehässä ja miettivät. Pari _sellaista_, ajatteli hän; joku Café Royalin lama ja ylipapitar, jalokiviä kaulassaan, villapaita yllään, _Sweetheart_ rinnassaan ja päässään natsaretilaisen tukka, johon ei oltu pistetty kampaa hänen syntymänsä jälkeen.

Juonikas pari yksinkertaisen elämän intoilijoita.

VII

Takaisin, takaisin vuoroin nousevia, vuoroin laskevia teitä pitkin, huimaavia siltoja myöten vuoristopurojen poikki, sivuuttaen tuoksuisen Korsikan tavattomien rotkojen reunoilla olevia jyrkänteitä —

Takaisin sivistysoloihin —

Kalpeita, hylätynnäköisiä kyliä kiiti vaunua kohti ja jäi jälkeen — pieniä, korkealla sijaitsevia kirkkoja — upeita, sypressien varjostamia perhehautoja... Risti tien ohessa...

Sähkölennätinasema...

Mutta vaikka auto vierikin nopeasti eteenpäin, sujahdellen rinteitä ylös ja alas kuin terrieri, tuntui palaaminen Margaret Veritystä raskaalta ja hitaalta.

Huumaantuneena hän eli ne tunnit matkustaessaan seudussa, joka (oltuaan ensin jyllään kallioinen ja karu) painui metsiksi ja kukkaisiksi laaksoiksi, joissa koukerteli afrikkalaisen kasvullisuuden, vihreälehtisten ja punakukkaisten kaktuksien reunustamia teitä. Ensimmäiset heitä vastaan tulleet laumat pieniä, laihoja vuohia, autot, harmaakasvoiset, muuleilla ratsastavat naiset, rämisevät kyytivaunut... kaikki ne olivat Margaretista outoa, ikäänkuin hän olisi ollut poissa vuosikausia...

VIII

»Oletko väsynyt, rakas?»

»En —»

Hänet oli vallannut vastavaikutus. Hän tuskin ajatteli kuumeista toimintaa, joka odotti heitä kaupungissa — selitykset, kohtaukset — kaikkien sanomiset ja tekemiset ennen kuin heidän hätäinen, konsulin suorittama vihkimisensä tapahtuisi.

Hänen innostuksensa oli haihtunut. Hänen sielunsa silmien eteen ei kohonnut profetallisia kuvia heidän onnellisesta avioliitostaan, heidän yhteiselämästään, viehättävästä kodista Sussexissa, meren rannalla, jossa kaikki nummet olisivat hänen pienokaistensa — pikku Charlesin ja Ericin — leikkikenttinä... Hän ei nähnyt vilahdustakaan onnesta... Vaikka hän nojasikin autossa olkaansa rakastettunsa olkapäähän, oli hän kuitenkin surullinen.

Ei; se ei johtunut myöhästyneistä omantunnon vaivoista, siitä tuskasta, että hän oli häätänyt toisen tytön pois tältä paikalta. Vain kerran oli Margaret ajatellut Enidiä, jonka kirje parhaillaan odotti »Archie-parkaa» Mountin kerhon vihreällä kirjetaululla. Margaret oli miettinyt: »Jos se tyttö olisi rakastanut häntä, olisihan muuttanut Archien toisenlaiseksi...

Minä olen muuttanut hänet.»

»Kaikki menee piloille», jupisi hän.

»Margaret — mitä tarkoitat?»

»Palaaminen turmelee kaikki. En usko, että ihmiset voivat elää tällaisessa maailmassa kuin tämä nykyinen on ja samalla olla sellaisia kuin me olimme —»

Eric kääntyi ilmoittamaan, kuinka monta kilometriä oli enää jälellä.

Margaretin rohkeus lamaantui...

He saapuivat saaren toisella rannalla olevalle lahdelle. Ajaccioon päästäkseen heidän tarvitsi vain kiertää sen ympäri.

»Hyvinhän auto on kulkenut, eikö olekin?» kerskui ohjaaja. Tarpeetonta on lisätä, että auto juuri silloin meni epäkuntoon...

IX

Astellessaan alaspäin tietä myöten Ericin seurassa he sivuuttivat ison, punaisen, kiiltävän upean matka-auton, joka oli kallellaan rantanurmikolla.

Reipas ohjaaja tarkasti sen lamppuja. Sen ympärille oli ryhmittynyt seurue — niinkin pitkän matkan päästä näkyi selvästi, että matkailijat olivat englantilaisia. Yksi heistä oli vanhanpuolinen, valkoviiksinen mies, muut nykyajan nuoria ja muodikkaita. Hoikka, maalattu kaksikymmenvuotias tyttö yllään mustasta patenttinahasta ja keltaisesta suèdestä valmistettu autovaippa, jonka ylettömän leveä, kaulan suojaksi nostettu kaulus ylettyi keltaiseen suèdekankaiseen päähineeseen saakka; toinen tyttö hautautuneena turkiksiin; huomaavaisina odottavia miehiä.

Rusottavan illan ilmaan kohosi ääniä, jotka matkalaisiemme sivuuttaessa ryhmän sekaantuivat sorinaksi: »Ihan liikaa kehuttu paikka tämä Korsika! Miksi kannattaisi pysähtyä tähän kurjaan kylpyhanat kaikki avautuvat kädessäsi kaikki sidottuna nuoranpätkillä kuten kanervikko-Robinsonilla. Haha ei voi odottaa silkkivuoteita ja petuniaverhoja tällaisessa — Ikävystynyt itkuun saakka, Beryl? Pieni, likainen loukko kuten Evisa etkö niin pölyinen oi kyllä tuiki kamalaa ei mitään koko saarella muuta kuin yksi ainoa koinsyömä elävien kuvien teatteri ja ränstynyt talo johon Napoleon kyllästyi ehdottomasti. Napoleonin hävyttömät veljet Fedin ympärillä koko Bonaparten perhe ha-haa Liiaksi kehuttu sanottavaksi siirretty täksi illaksi loistavaa! Sievä postialus lähtee kello kahdeksan merkitsee kahdeksan ja viisikymmentä tässä kauheassa maassa kaikki ne saaret älä ihmettele niiden nimi on _'Iles Sanguinaires — »_

»Oi, katsokaa!» Se katkaisi sorinan.

Sitten: »Eric!» Se nimi huudettiin ällistyneenä toisen kerran sinä päivänä.

Turkiksiin verhottu tyttö, joka oli seisonut selkä tielle päin, kääntyi ja näytti Cynthia Oddleyn suipot kasvot (ja liekkienvärisen monokkelin)...

Entisten ystävien — Claude oli mukana seurueessa — kohtaaminen ja tervehtiminen oli Margaretista samanlaista kuin painajainen, jossa avutonta uneksijaa ahdistavat hänen kaikin voimin karttamansa olennot.

Cynthia huudahti: »Peggy... _sinä?_ Mitä se merkitsee?»

Claude töllisteli suu auki perin nolostuneen näköisenä. Kaikki se ikäänkuin poltti Margaretia.

Hän seisoi hetkisen tuskaisena. Hän tuskin kuuli Mountin täysin rauhallista selitystä, että he olivat eronneet herra Lloydista ja olivat parhaillaan menossa Ajaccioon yhtyäkseen siellä —

Tuskin hän kuuli myöskään, kun Cynthia kuvaili heidän ohjelmaansa. Cynthian uusien ystävien nimiähän ei erottanut.

»— Ja lähdemme tänä iltana kaikki yhdessä liikkeelle; minä kirjoitan, Peggy», lopetti Cynthia kevyesti.

Mutta kääntyessään poispäin Margaret tiesi, ettei hän kirjoittaisi, että tämä oli loppu.

Oddleyt ja ison, punaisen Rolls-auton omistajat olivat nyt läheisiä ystävyksiä, kuten Oddleyt ja Verityt olivat olleet. Keitä nämä uudet ihmiset olivat? Niin samanlaisia kuin niin monet muut, jotka hän oli tuntenut entisen elämänsä aikana. Saattoivat olla samoja. Heidän puuhansa olivat samat, he kävivät samoissa paikoissa, olivat puetut samalla tavoin, käyttivät samoja lauseita, ajattelivat samoja toisten keksimiä ajatuksia ja pitivät itseään huvittavina, miellyttävinä, kiehtovina ja tavallisia ihmisiä älykkäämpinä ja parempina.

Nuoret miehet olivat kaksikymmenvuotisen, vähäverisen, teeskentelevän, hennon Beryl-nimisen tytön henkivartijoita... Cynthia Oddley sujautti käsivartensa hänen kainaloonsa. Jumalan armo oli pelastanut Margaretin tuosta tilasta.

X

Tuntien sydämensä pohjasta vastenmielisyyttä Margaret jupisi taaskin: »En tahdo takaisin; en tahdo takaisin.»

Kuinka omituiset pikku sattumat voivatkaan rauhoittaa hänen mielensä! Vain tytön laulu veneessä — vain kummallisten muukalaisten kohtaaminen, jotka vilahtivat hänen elämässään kuten hippiäinen lentää joen partaalla olevan talon kuistin lävitse.

Maantielle näkyi kivinen santalaituri, kalastajien majoja, maalaisjuhlaa varten katettuja pöytiä ja niiden ympärillä hilpeästi tungeksiva ryhmä korsikalaisia talonpoikia pyhävaatteissaan... (»Nyt on siis _sunnuntai»,_ päätteli Margaret). Tätä ryhmää, jossa oli miehiä päässään leveälieriset, mustat huopahatut ja kaksi sievää, keskenkasvuista tyttöä hiukset hajallaan, yllään räikeät, siniset jumperit ja uumenillaan tulipunaiset vyöt, siten näyttäen punaisilla kaulanauhoilla koristetuilta riikinkukoilta, johti nuori nainen, joka syvällä, täyteläisellä kontra-altollaan parhaillaan lopetti laulua:

»Oh, les baisers quand ils sont bien donnés!»

Hän oli vaaleaverinen, verhottu mannermaan synkimpään mustaan surupukuun... Sen kehystämänä hymyilivät hänen vilkkaat, ruusuiset, koskemattomat kasvonsa. Hän viittaili eloisasti pienillä kätösillään, ojensi eteenpäin korkeakorkoisiin ranskalaisiin kenkiin verhottuja jalkojaan, silmäili veikeästi Ericiä, Mountia, Margaretia...

Tämä ystävällinen hymy laukaisi heti Margaretia vaivanneen painostuksen, Mount katsahti häntä silmiin ja kuiskasi lämpimän lohduttavasti: »Katsos tuonne! Veneitä tulee —»

Ensimmäiseen veneeseen he sulloutuivat samoin kuin molemmat tytöt (jotka ottivat esille kampansa ja sukivat harjojaan kuin lyhyttukkaiset aallottaret) ja laulajatar. Heidän soutajansa oli leveäharteinen, valpaskasvoinen ja puhuvasilmäinen korsikalainen. Ne silmät puhuivat todella. Sillä hän oli kuuromykkä. Kun hänen kyydittävänsä menivät hoippuen paikoilleen, päästi hän eriskummaisia ääniä kuten lapsi, joka ei vielä osaa puhua.

Laulajatar, joka oli vetänyt iloisille, sinisille silmilleen sysimustan, tiheästä harsosta valmistetun hunnun, istui lähinnä Mountia ja Margaretia kasvot soutajan leveään paidanselkämykseen päin.

Veneet lipuivat sataman kivilaituria kohti — siellä oli viimeinen askelma heidän matkatessaan sivistystöihin!

XI

Margaret silmäili taakseen kaartuvan lahden ylitse. Jossakin sen takana oli heidän taikapoukamansa kukkuloiden piilossa. Kahta korkeata (lumipeitteistä, ruusuisen valkeata) huippua lukuunottamatta nuo kaukaiset ylänteet kuvastuivat selkeän tummina kirkkaan kellervää iltataivasta vasten. Syvänä, syvänä ja rauhallisena solui ja välkkyi lahden vesi veneen alla kuin juokseva vuorikristalli. Meriruohonauhoja kiemurteli ja häilyi tyynessä vedessä ikäänkuin ruskeat silkkinauhat nefriitinvihreällä silkkitaustalla. Ranskalaisilla nuoranpätkillä hankoihinsa sidotut airot upposivat veteen miltei meluttomasti... Nauraen lausuttuja ranskalaisia sanoja kiiri ilmassa niin selvinä... Räikeästi puetut, riikinkukkomaiset tytöt väläyttelivät hampaitaan, kiusasivat kaupunkilaispukuista, vaaleaveristä naista taaskin laulamaan.

»Niin, pyydä häntä!» kuiskasi Margaret. »Pyydä häntä laulamaan vielä, Mount...»

»Tiedät kai nimeni?»

»Mutta — minusta Archie on niin kamala», tunnusti tyttö. »En tahdo käyttää sitä. Enkö saa sanoa sinua vaikka Dickiksi tai Billiksi? Ne ovat hauskimmat miestennimet.»

»Niinkö tahtoisit?»

»Ethän pahastu!»

»Varmasti en. Muuten sattumalta —»

»Mitä?»

»Koulussa jotkut aina nimittivät minua Billiksi.»

»Niinkö?»

Margaret tunsi äkkiä pistävää mustasukkaisuutta niitä ystäviä kohtaan, jotka olivat antaneet hänen armaalleen lisänimiä ennenkuin hän oli kuullut hänen nimiään lainkaan. »Niinkö? — _Minä_ nimitän sinua aina Dickiksi. Dick! Sinä puhut niin hyvää ranskankieltä. Pyydä tuota tyttöä laulamaan!»

Nuori Mount kääntyi laulajattaren puoleen kasvoillaan miellyttävä hymynsä.

Naisen kasvoista jo loisti suostumus.

»Teille», virkkoi hän ranskaksi Margaretille.

Mikä hän oli? Sitä pohtivat rakastuneet myöhemmin. Hän oli arvokas kuin papholainen papitar ja kultaisen sydämellinen kuin Marie Lloyd. Oliko hän kapakkalaulajatar? Kuorolainen? Merimiesten huvittaja Marseillesissa?

Kukapa olisi osannut sanoa? Mahdollisesti oli maksettava, jotta saataisiin kuulla lauluja noilta huulilta, jotka olivat nyt koskemattomat kuin persikankukka, mutta jotka sitten oli maalattava. Kenties nuo raikkaat posket piti punata, nuo pehmoiset, hienot kulmakarvat mustata, hänen pyöristyneen vartalonsa piirteiden näkyä selvästi ja hänen nyt hiekkaisten jalkainsa sipsutella näyttämöpalkeille ansaitsemaan silkkisukkia ja kiiltokenkiä...

Nyt hän loma-ajallaan valmisti iloa toisille — levitti ympärilleen auringonpaistetta... Hänessä yhtyivät nykyajan hilpeys ja alkuperäinen riemu... Margaretin tarkkaillessa häntä hänen katseensa kiersi kuin sininen perho toiseen veneeseen; kainostelematta hänen silmänsä keimailivat Ericille — hellinä ne suuntautuivat äidin helmassa olevaan pikku lapseen.

»Hän _kykenee_ kumpaankin», mietti Margaret, joka oppi tästä satunnaisesta kohtauksesta enemmän kuin olisi voinut oppia kaikissa kouluissa.

Sanattomasti sen naisen katse teroitti äsken kihlautuneen tytön mieleen opetuksen, joka sanoin lausuttuna kenties olisi kuulunut:

»Viimeiseksi sivistys saavutti naisen. Siispä käydä sivistystä hyödyksesi! Hanki siitä kaikki mahdolliset edut! Mutta älä anna sen häpeän Vallita itseäsi! Tartu toisella kädelläsi lujasti kiinni nykyajan käteen! Mutta toisella takerru lujasti, hyvin lujasti elämän yksinkertaisuuteen! Ja onneksi olkoon, pikku sisko!»

XII

Tuntien, että häntä ihailtiin, kääntyi korsikalainen laulajatar ulkomaalaisten puoleen, pakinoi heidän kanssaan ujostelematta ja kertoi päivänsä vietosta. Oli ollut hautajaiset; hän oli ollut serkkunsa luona syömässä. He olivat syöneet hyvin; nauttineet väkeviä, juoneet sikäläistä punaviiniä, niin että heidän päänsä olivat olleet kuin tuulimyllyt.

Hän lisäsi: »Je m’appelle _Aimée.»_

»Et vous le serez beaucoup», huomautti Mount koruttomasti.

Ne sanat nostattivat hilpeyttä. Niitä toistettiin ja huudettiin; niitä kaiuttivat toisessa heidän kohdallaan soudetussa veneessä istuvat henkilöt. Epäilemättä jäisi siihen korsikalaisperheeseen unohtumaton muisto nuoresta englantilaisesta, joka (kuultuaan »rakastettua» merkitsevän nimen) oli sanonut: »Ja te olettekin sellainen, hyvin suuressa määrin.»

Margaret pyysi: »Laulakaa!»

»_Les baisers_!» kirkuivat riikinkukkotytöt.

Ja Aimée lauloi. Hänen sointuva kontra-alttonsa hajoitti ja yhdisti tavallisen ranskalaisen kahvilalaulun tavuja, ja hänen huuliltaan se kuulosti hivelevältä lyriikalta...

Merellä nimitetään jäähyväislaulua »Rakkaaksi lähdöksi». Tämä oli Margaretin jäähyväiset seikkailulleen, tämä Aiméen laulu:

»Les baisers quand ils sont bien donnés — tendrement — langoureusement — Les caresses sont mieux que des promesses; óh, les baisers quand ils sont bien donnés!