Part 5

»Eipä silti, että pesemätön kaula olisi _pahaksi_ helmille. Päinvastoin: kerron teille siitä.» Nyt otti Cynthia Oddley puheenvuoron, ja kaikki kumartuivat eteenpäin kuuntelemaan, kun hän pakinoi: »Eräs näyttelijätär-ystävättäreni oli saanut ihmeen kauniita helmiä, mutta kuinka murheellista: hän on sellaisia ihmisiä, joille helmet eivät sovi. En tarkoita, ettei hän _näytä_ hyvin hauskalta, kun hänellä on niitä kaulassaan; hän on tosiaankin haaveellisen kaunis. Teidän _täytyy_ tutustua häneen. Hän näyttää Domerquelta, ja hänen ilmeensä on viehättävä, _häijy._ Vikana ei ole se, vaan se, että hänessä on jotakin, mikä _pilaa_ helmet. Näin hänet tuonnottain; hänellä oli helmet kaulassaan, ja ne olivat ihanat... Huomautin: 'Kas vain! Sinähän väitit helmien muuttuvan kauheannäköisiksi pidettyäsi niitä jonkun aikaa, mutta nämä ovat suorastaan _jumalalliset_ juuri nyt!' Hän vastasi: 'Niinpä kyllä, Cynthia; ne ovat juuri äsken olleet _muokattavina.'_ 'Muokattavina'? kummastelin. 'Mitä tarkoitat?’ Ja hän kertoi, mitä hän niille teki. Hän tuntee perin kammottavan vanhan naisen, erään Hoxtonissa asuvan juutalaisakan, ja vie aina helmet hänelle. Tämä vanha, lihava, tuikea, likainen akka panee helminauhan lihavaan, rasvaiseen kaulaansa (joka otaksuttavasti on kokonaan hautautunut hänen leukojensa ja helyjensä sekaan) ja pitää niitä yhtä mittaa kolme päivää ja kolme yötä. Ja sitten ne saavat takaisin välkkeensä, joka kestää himmentymättömänä jonkun ajan. Ja kun ne taaskin tummenevat, vie tuttavani ne taaskin uudistettaviksi ja niin edelleen. Minähän voin ottaa selkoa velhosta, Peggy, ja sinä voit antaa hänen kiilloittaa omat helmesi.»

»Voi, Cynthia, onko minun se tehtävä? Minua inhoittaa helminauhani kastaminen hoxtonilaisessa nesteessä! Se on kammottavaa», valitti Margaret veltosti. »Mutta jotakin pontevaa on tehtävä. Se ei ole luulottelua, että nämä käyvät himmeiksi. Helmetkin ovat sairaita. Eikö totta, setä Tom?»

Tom-setä vastasi, nyökäten lyhyesti: »Varmasti. Helmissäkin on tauteja, Margaret.»

Oliko vanhuksen äänessä kaksimielinen soinnahdus? Nurinkuriseen tapaansa Margaret piti Tom-sedästään. Arvasin, että hänestä oli tärkeätä, mitä setä ajatteli. Hän halusi sedän olevan yhtä mieltä kanssaan, mutta tivaisi, ettei hän ollut.

Minua vastapäätä istuva nuori herra Mount puuttui sitten puheeseen: »Olen kuullut väitettävän, että helmisairauksien lääke on merivesi. Eikö Italian kuningatar aikoinaan uskonut muutamia arvokkaita helmiä Englannin laivaston huostaan, sillä aikaa kun ne olivat upotettuina —»

»Minä koetan lämmintä maitoa.» Margaretin pitkäveteiset sanat katkaisivat käskevästi hänen miellyttävä-äänisen lauseensa. »Monet ihmiset kehoittavat pesemään ne lämpimässä maidossa ja jättämään ne auringonpaisteeseen kuivumaan. Mutta nykyisinhän ei ole auringonpaistetta.»

»Eipä silti, että Margaret näkisi sitä, jos sitä olisikin! Ha, ha! Kuinka hän voisikaan, kun hän ei nouse makuulta, ennenkuin aurinko on mennyt mailleen?»

»Ole vaiti, Eric, aasi!» ärähti tyttö jyrkästi. »Koska eiliseen saakka olin vuoteessa ja —»

»Sinäkö vuoteessa?»

»Niin, juuri minä. Minussa oli kuumetta neljäkymmentä astetta» (eipä ihmekään, että hän oli minusta näyttänyt riutuneelta ja vanhentuneelta) »ja mielestäni suoritin ihailtavan rohkean näytteen, kun lainkaan nousin tänään makuulta enkä hajoittanut seuraamme. En usko, että kukaan teistä olisi sitä tehnyt; vai olisivatko he, Violet?»

»Eikä sinunkaan olisi pitänyt sitä tehdä», valitti rouva Verity surkeasti. »Sinun olisi oikeastaan pitänyt pysyä vuoteessa vielä —»

»Oi vuoteessa!» tuskitteli Margaret. »Vuode on kammottava muulloin paitsi aamuisin! Kaikkina muina aikoina se ikävystyttää minua niin, että nyyhkytän tuskissani kyynelettömin silmin. Mutta totisesti, hyvät ihmiset! Aiommeko jäädä iäksi tähän kummitusravintolaan?... Miksi ei tarjoilija tuo kahvia? Odds, miksi et komenna häntä?... Sinä olet auttamattoman leväperäinen palvelusväkeä kohtaan, Odds... Niin, tietysti tahdon likööriä. Tarvitsen sitä tuiki kipeästi. Ja tahdonkin _hyvän_ ryypyn päästäkseni reippaammaksi...»

»Miksi heidän kaikkien pitää juoda kuin pesusieni?» kysyi setä Tom minulta _sotto voce._ »Eikö heillä muutoin ole kylliksi elinvoimia pysyäkseen vireessä? Minun aikoinani oli nuorten seuroissa aina hauskaa pakinaa ja naurua, hupaista pilailua ja pursuavaa hilpeyttä. Ja vain mietoja juomia, ainakin tyttöjä varten! He olivat perin iloisia, vaikka nauttivatkin vain limonaadia, teetä ja kahvia, pikarillisen punaviiniä. Nykyisin... nuorten seuroissa... Mutta nyt ovat cocktail ja liköörit muodissa. Näyttää siltä, etteivät he pysty nielemään mitään, jolleivät saa myöskin ryyppyä. Eivät nuorimmatkaan koko tästä joukosta! Minkähän tähden?»

»Lorua, Vi. _Sinä_ olet raittiuskiihkoilija», torui Margaret äitiään. »Niin, sinä olet. Raittiuskiihkoilija ja ruoka-intoilija. Jätä silleen... tahdon oikein _hyvän._ Käske hänen tuoda, Odds! Kaksi vihreätä chartreusea, yksi benedictineä, seitsemän Grand Mamieria, yksi cointreauxia; sinulle kai tavallinen annoksesi, Cynthia?»

»Eikö sinulle mitään, Vi? Eikä sinulle? No niin; siinä se. Ja iso, oikein _hyvä_ neidille...»

VI

»Ja nyt reipastautukaa taivaan tähden ja joutukaa liikkeelle», komensi Margaret vieraitaan, »jos meidän on lainkaan mieli tanssia».

Myöskin »Ritzissä» oli tanssia, ihanaa soittoa, hyvä lattia. Mutta muoti on tyranni! Marssiessamme peräkkäin ulos ravintolasta oli pitkän käytävän vasemmalla puolella oleva tanssisali melkein tyhjä. Margaret oli vaatinut, että lähdettäisiin »Berkeleyhin». Siellä olisi väkeä ahdinkoon saakka, mutta mitäpä siitä. »Kaikki» olisivat tänä iltana Piccadillyn toisella puolen ison, valkean »Berkeleyn» ruusuisen tulipunaisten verhojen takana.

Senvuoksi kannatti hyvin maksaa ne viisitoista shillingiä hengestä, jotka neiti Verity suorittaisi vieraistaan.

Tunkeutuessamme kermanväriseksi maalattuun eteishalliin, jota valaisivat lukuisat kristallikruunut, loi Cynthia Oddley veljeensä käskevän silmäyksen ja virkkoi nopeasti: »Claude.»

Nuori mies meni nöyrästi hänen luokseen. He keskustelivat jupisten keskenään.

Taaskaan en erottanut heidän puheistaan muuta kuin sanan _»myöhemmin»,_ ja taaskin heräsi minussa ikäviä aavistuksia heidän suunnitelmaansa nähden.

IV luku

Tanssit »Berkleyssä»

I

Toiset ajat, toiset tanssit.

Mutta niitä on kuvailtu niin kovin usein. Kerrankin teitä säästetään kuulemasta valitusvirttä. »Samalla kun kaikki muu on kiihtynyt ja vilkastunut, on tanssin vauhti hidastunut ... Eivät ainoatkaan tuollaisen hälyisen neekeritanssin sävelet vedä lähimainkaan vertoja armaiden entisaikojen kaihoisalle kolmitahtiselle valssille» (niiden aikojen, jolloin valittajat itse olivat nykyaikaisia nuoria). Mainittakoon vain lyhyesti, että »nykyajan tytöt eivät kykene uneksimaankaan, minkälainen nautinto oli tanssia neljätoista tai viisitoista sellaista valssia käsittävä ohjelma alusta loppuun saakka tai miltä tuntui, kun sellaisen tanssittajan voimakas käsivarsi, jollaisia nykypäivinä on suorastaan mahdoton nähdä, kohotti tytön lansieerikatrillissa lattialta ilmaan, pyöritti häntä ympäri kuten lelua ja sitten jälleen salli hänen laskeutua, niin että hän tuli lattialle keveästi kuin virran välkkyvälle kalvolle pudonnut kukkanen... Näissä vastenmielisissä tungoksissa ei ole tilaa millekään sellaiselle... Nykyajan tanssisalissa ei ole liikunnon runoutta... Voi, tanssiminen ei ole nykypäivinä tanssimista. Nyt tanssittaessa vain ratkaistaan jaloilla mittaus- ja laskuopillisia tehtäviä.» Niin menneiden päivien päämurehtijat...

No niin, on helpompi pitää nykyaikaista nuorta huonompana kuin myöntää, ettei arvostelija itse enää ole nykyaikainen eikä nuori. Kun ilmaantuu uusia huvittelu-, leikki-, musiikki-, taide- ja haaveilusuuntia, ollaan aina helposti taipuvaisia väittämään, että »vanha on parempi», mutta ajan virtausten tasalla pysyminen on vaikeampaa kuin arvosteleminen.

Joka tapauksessa oli seniltainen tanssiminen piloilla liikatungoksen tähden. Vain mahdollisimman pienin, varovaisin askelin saattoivat tanssijat lainkaan kiertää salia. Poljettiin toisten kengille. Olkapäitä kahnattiin vastakkain. Silkkiharsoiset vyöt rutistuivat. Erään toisen tytön hiuskoristus sotkeutui Margaretin kultavanteeseen, sfinksimäiseen päähineeseen, ja kului minuutteja, ennen kuin ne saatiin selvitetyksi erilleen.

Setä Tom istui takakenossa ja tähysti jonkun verran huolestuneen näköisten ihmisten hitaasti aaltoilevaa tungosta. Ääneen hän virkkoi: »Teidän sietäisi nähdä argentinalaisia tangontanssi joita. Ihailtavia.» Hän katsoi taaskin edessään liikkuvia englantilaisia poikia ja tyttöjä, ja tuikkivista silmistä lähti melkein kuuluvana sana: »Aloittelijoita.»

(Kaikkien noiden näköpiirissä olevien englantilaisten poikien ja tyttöjen maineen osittainen luhistuminen.)

II

Vielä toinen hyinen tuulahdus: tyttöjä oli ainoastaan kaksi, kun taas nuoria miehiä oli kokonainen joukkue.

Toiset ajat, toiset suhteet.

Niihin aikoihin, jolloin Violet Verity joutui seuraelämään, oli Lontoossa kutsujen järjestäjättärien unelmana saada »tanssiaisiin enemmän miehiä kuin naisia». Aina liian paljon tyttöjä! (Muuan sukkela amerikkalainen leikinlaskija on esittänyt lyhyen puhelun, jonka tarkoituksena on kuvata englantilaista seuraelämää: _Kuinka voit, Molly? Kuinka voit, Diana? Kuinka voit, Grace? Kuinka voit, Lily? Kuinka voit, Pam? Kuinka voit, Enid?_ MISSÄ ON VELJESI?) Tavallisesti oli rivittäin tanssittamattomia »seinäkukkasia». Mutta niin ei täällä. Ei nyt. Minkä tähden? Liiallista huolenpitoa. Tytöt eivät suostu lähtemään tanssiaisiin, jollei heillä ole tanssitoveria tai jolleivät he tiedä, että tanssittajia varataan. Toisaalta nuoret miehet häärivät soiton alkaessa samoin kuin mehiläiset taotun kattilan kilistessä. Otaksuttavasti he esivanhemmilta perityn vaiston nojalla päättelevät, että tyttöjä täytyy olla saatavissa yllin kyllin. Olkoonpa sen laita miten tahansa, nämä henkivartiostoon kuuluvat, perin edustavat nuoret tanssijat tyytyivät vuorotellen istumaan Margaretin ja Cynthian tanssiessa.

Margaretin äiti (joka ei ollut tanssinut pyörähdeltyään viimeisen valssin Jackin kanssa) huomautti hänen vieressään istuvalle ja vuoroaan odottelevalle herra Mountille: »Kovin ikävää, ettei morsiamenne voinut saapua! Hän olisi ollut yksi tyttö lisää!»

»Se on tuskin kohtelias tapa mainita naista seurueen jäsenenä, Violet!» pisti Tom-setä väliin vilkuttaen ilkamoivasti silmiään.

Tällöin kutsujemme emännän äiti punehtui niin, että se muistutti Margaretin äkillistä, eloisaa, lapsellista punehtumista, ja herra Mount jupisi jotakin kohteliasta siitä, että hänen morsiamensa toivoi kohtaavansa rouva Verityn myöhemmin.

Nyt olin oivaltanut, minkä tähden herra Mount oli »erilainen».

Hänen nykyajan-kumppaninsa olisivat mahdollisesti olleet ymmällä, jollei heillä olisi ollut totuttua jazzisivistyksen taustaa. Mutta herra Mountin ei saattanut ajatella joutuvan ymmälle missään. Hänen soman tumman päänsä ja vaaleaveriset, älykkäät kasvonsa saattoi perin hyvin kuvitella mitä upeimman sotilaallisen juhlapuvun yhteydessä. Työssä kulunut ja tahrainen lämmittäjän asu olisi näyttänyt yhtä sopivalta hänen kookkaan, miellyttävän vartalonsa verhona. Kaikissa erilaisissa ammateissa ja oloissa, jotka kuvastuvat erilaisista pukimista, olisi Mount aina ollut »kotonaan».

Tarkkailin, kun hän tanssi (erikoisen hyvin) neiti Oddleyn kanssa. Hän muistutti niitä taiteellisia mustepiirroksia, joilla Denis Bradley koristaa ilmoituksiaan. Päivällispöydässä hän oli kyllin puhelias, vaikka hänen puheensa tekivätkin samanlaisen vaikutuksen kuin japanilaisen päivänvarjon kirjailut, joiden tarkoituksena on salata varjon kantajan silmien väriä. Naisten on usein tapana puhella sillä tavoin seuraelämässä. Miesten virallinen puhetapa, kun he eivät tahdo ilmaista ajatuksiaan, ei muistuta niin paljon somaa päivänvarjoa kuin tummaa, märkää sateenvarjoa, jonka kaaret pyrkivät pistämään toisten ihmisten silmiin. Mount ei ollut hajamielinen sillä tavoin, että olisi jättänyt sanojen tavuja lausumatta tai tuijottanut lasimaisin silmin eteensä, mikä osoittaa, että ihmisen koko olemus ruumista lukuunottamatta on kaukana, hyvin kaukana. Mutta, niin — hän pysytteli takalistolla.

III

Pian huomasin olevani tanssimassa prinssin kaksoisolennon, murheen jäytämän nuorukaisen, kanssa.

Nyt hän syytti nykyajan tyttöä vieläkin katkerammin.

»Kaikki heitä ikävystyttää», valitti hän. »Ikävystyneitä kotona. Ikävystyneitä ulkosalla. Alan vähitellen käsittää, minkätähden niin monet nuorukaiset pyrkivät» — tässä hän silminnähtävästi suoritti mielessään nopean laskelman ja lausui julki vastauksen — »itseään vanhempien naisten seuraan. Tytöt ihmettelevät sen syytä. Niinpä niin, sehän se on. Miehet tahtovat vieläkin, että nainen on nainen eikä pelkkä nukke, joka hieroo punaista vahaa huuliinsa ja jota kammottaa ajatus —»

»Mikä ajatus?»

»Että se taaskin hangataan pois, otaksuttavasti. Tiedättekö, ihan avoimesti puhuen, nämä tytöt ovat ruumiillisesti kylmiä. He ovat kylmiä kuin lampaanliha.»

»No, no, älkäähän toki!»

»Niin he ovat. He eivät ikimaailmassa kaipaa miestä muutoin kuin seurakseen. Tiedättekö, he kammoavat kihlautumista. Takertuvat johonkin mieheen saadakseen etuja. Se on ihan toivotonta», jatkui moittiminen. »Kaikessa on kysymys rahasta. Kaikessa. Jos he sattumoisin saavat käsiinsä jonkun siksi varakkaan, että heidän kannattaa mennä avioliittoon hänen kanssaan, niin he suorastaan jäätyvät häneen kiinni ikäänkuin vääjäämätön kuolema, vaikkapa hän olisikin surkea kuin syyhyinen rotta tai kyllin vanha ollakseen heidän isänsä. Mutta tulimmainen, miten he sittenkin kiemurtelevat — jollette loukkaannu siitä, että käytän asioista niiden oikeita nimityksiä — kuinka tyystin he torjuvat kaikki ajatukset lapsista! Ja niitähän äitini nuorena ollessaan kovin hartaasti toivoi, kuten luulen», lisäsi hän, ja hänen nuori äänensä laskeutui sanatulvan sävelestä kaihoisan hiljaiseksi. »Nämä tytöt — tiedättekö, mitä he sanovat lapsista? He sanovat: _'Jumala niistä varjelkoon!'_ Eikä siinä kyllin, vaan he _tarkoittavat_ sitä. Eikö teidänkin mielestänne jotakin ole perinjuurisesti vinossa?»

Vastasin: »Sallikaahan minun kertoa teille eräästä tuntemastani tytöstä — sodanaikaisesta tytöstä. Hän ei ollut tätä viimeistä satoa, mutta silti koko lailla uudenaikainen. Hänkään ei tahtonut ajatellakaan lapsia. Hän sanoi minulle: 'Kuvittelehan, että pitäisi kestää sellaista! Sellaiset kammottavat kuukaudet! Luopua kaikesta — tanssista, ratsastuksesta, seurustelusta; menettää vartalonsa muoto, ei koskaan kyetä pukemaan yllensä säädyllistä leninkiä, näyttää liian — _liian sanoinkuvaamattomalta!_ Ja kaiken sen jälkeen, kaiken sen kruunuksi saada — mitä? — ei helminauhaa (kuten se ansaitsisi), ei timanttikorua, ei edes kilpikonnankuorista valmistettua pukeutumisrasiaa! Ei! Vaan saada siivoton, parkuva, märkä, inhoittava _lapsi!_ Vain se.’»

(Toiset ajat, toiset puheenaiheet, totisesti.)

»Juuri niin», ehätti väärä Walesin prinssi vakuuttamaan, »juuri sitä minäkin tarkoitin. Kaikki samanlaisia nämä nykyajan tytöt. Vailla kaikkia naisille sopivia vaistoja. Mihin he päätyvät?»

»Se tyttö, josta puhuin», kerroin hänelle tanssin juuri päättyessä, »vietti hilpeät häät ja sai kaksi lasta. Ne olivat komeita pikku poikia. Hän on sieluineen kiintynyt niihin. Teidän sijassanne en olisi niin kovin huolissani nykyajan tyttöjen vaistoista!» Yhtäkaikki en ollut erikoisen varma siitä, että tämän tyttöystäväni tarina toistuisi Margaret Verityyn nähden.

Tuolla hän tanssi foxtrottia yllään nykyaikainen muunnos tuon egyptiläisen keimailijattaren hepenistä, jonka kauneuteen aika ei pystynyt ja jota tavat eivät jaksaneet tehdä vanhanaikaiseksi... Mikä asu olisi voinut näyttää vähemmän sopivalta tälle lakastuvalle lapselle?

Silmäilin hänen sfinksiä jäljittelevää päätään muiden päitten välitse tanssijoiden kiertäessä ohitseni hehkuvien lamppujen himmennetyssä valossa. Silmäilin hänen kasvojaan. Ne olivat ilmeettömät kuin naamari ja ikäänkuin maalatut! Mutta niiden teennäisyys ei ollut pahin seikka. Tahmea huulipuna, paksu ihojauhe-kerros, kulmakarvojen mustat maalikokkareet ja hyasintinsininen voide silmäluomissa olisivat niin nuorella tytöllä saattaneet näyttää sukkelalta naamiolta, jos ne olisivat koristaneet pyöreäposkisia, silkkihipiäisiä ja iloisia kasvoja. Mutta maalauksesta ja kaunistavasta valaistuksesta huolimatta näkyi, että Margaretin piirteet olivat vääntyneet, kellertävät ja jännittyneet. Ja, mikä pahempi, hän oli ikävystynyt. Huvitusten tavoitteluako? Se tavoittelu oli kylläkin paikallaan, mutta mikä huvitus tekisi hänet hilpeäksi? Missä hänelle sopiva pursuava iloisuus? Kun hän kerran tanssi ohitseni, kuului hänen naurunsa soiton seasta. Se kimeä hilpeyden tuulahdus ei kuvastunut hänen silmistään. Ärtyneinä hänen pienet, soikeat kasvonsa vilahtivat milloin minkin ihailijan olkapään takaa, milloin Clauden, milloin Ericin, Pisaraan, Tyngän, Prinssin... ihailijoiden, joista yhden tai useamman tai kaikkien seurassa tämä tyttö vietti aikansa päivät pääksytysten ilman vanhemman valvontaa!

Toiset ajat, toisenlainen valvonta.

IV

Kuinka lohikäärmemäisen ankaraa nuorten tyttöjen valvonta aikoinaan olikaan! Tunnettu huimapäinen seikkailija sir Richard Burton piirsi vapisevin käsin liidulla seinään sellaisen tytön luettavaksi, jolle hän ei vielä ollut esitelty, mutta josta oli tuleva hänen elämänsä määräävä tekijä, kysymyksen: _»Saanko puhutella Teitä?»_ Hänen Isabelinsa (joka jo oli valmis seuraamaan häntä kautta koko Aasian) ei tohtinut vielä rikkoa perinnäistapoja vastaan. Vuorostaan hän tarttui liituun. _»Ette; äiti ei pitäisi siitä.»_ Myöhemmin heidän yhteinen elämänsä oli maailman romanttisimpia.

Isabelin äiti pelkäsi sukupuolen pakanallista vaikutusta kuten tulta, sähköä, tulvia — voimia, jotka tuhoavat mantereita, joskin ne palvelevat koteja. Rajoitukset eivät olleet turhan vuoksi. Nykyisin ne rajoitukset muistuttavat roomalaisten patorakennusta, joka on lähes kilometrin päässä rannasta, kaukana nousuveden ulottuvilta. Jotakuinkin jokainen nuorukainen voi (jos tahtoo) järjestää niin, että voi tutustua melkein kehen hyvänsä oman yhteiskuntaluokkansa tyttöön. Melkein kaikki tytöt seurustelevat oman mielensä mukaan miesystävien kanssa miltei mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Nuoret tahtovat olla nuoria, sanovat he; nuoret ovat aina olleet samanlaisia — mutta heitä ympäröivät olosuhteet eivät enää ole samanlaiset. Victoriankin hallitusaikana sykki kapinallisia sydämiä, mutta silloin ei ollut sivuvaunuja. Sivuvaunut, yökerhot ja huvit ovat vaikuttaneet nuorten alituista kiistaa nostattaneeseen elämään. Nykyisin he lukevat mitä haluavat, pöyristyttäviä romaaneja ja vertahyydyttäviä tosikertomuksia (jotka kummatkin lastemme lapsenlapsista jo tuntunevat uskomattoman värittömiltä). Nykypäivinä he keskustelevat keskenään pahamaineisesta Freudista ja mistä sukupuolikysymyksistä hyvänsä. Vieretysten he istuvat katselemassa restauratioajalta kaivettuja tai Keski-Euroopan imeliä näytelmäkappaleita. He tanssivat lakkaamatta, ja jollei heillä silloin olekaan posket vastakkain, niin se johtuu yksinomaan siitä, ettei se enää ole nopeasti vaihtuvan muodin mukaista. Leikkiä ja työntekoa he tuskin erottavat toisistaan. Kukaan ei näe vaaraa... Eihän tosin vanha vaara (nimittäin se, että jos poika ja tyttö joutuvat olemaan yhdessä, heissä helposti äkkiä leimahtaa kaikki esteet särkevä intohimo) uhkaakaan Margaretin oloissa elävää tyttöä.

Toiset ajat, toiset vaarat.

* * * * *

Tähän kohtaan sopii kertomus, jonka paljoa myöhemmin kuulin setä Tomilta.

Hän kertoi: »Kahdesta Pohjois-Englannin kylästä, joiden lävitse kerran kuljin, on aika merkillinen tarina. Ne olivat toistensa kohdalla kahden puolen vaarallisen vuolasta virtaa. Toinen niistä oli kuuluisa kauniista tytöistään. Kun vastaisella rannalla olevan kylän nuoret miehet aikoivat lähteä heitä mielistelemään, oli heidän kierrettävänä noin seitsemän tai kahdeksan kilometriä. Kesäisin he joskus uivat joen poikki. Joka tapauksessa solmittiin kylien kesken aina lukuisasti avioliittoja. Nuorukainen tai parikin oli hukkunut tulva-aikana. Joku hyväntekijä oli jälkisäädöksessään määrännyt rahaerän, jolla olisi rakennettava hyvä, vankka kivisiltä virran poikki. Tämä määräys toteutettiin. Nyt on siellä silta. Mutta sitten tulee jutun merkillinen osa. Naapurikylien nuorten kesken ei enää solmittu avioliittoja. Kylät olivat liian lähellä toisiaan: nuorukaiset menivät etsimään armaita muualta.»

Palatkaamme Margaretiin ja hänen nuorukaisiinsa. Jonkun tytön sydämessä olisi joku viimemainituista viikkojen vieriessä varmastikin herättänyt jonkinlaisia hellempiä lähemmyyden tunteita. Eräät tytöt olisivat pitäneet miellyttävinä Ericin punaista tukkaa ja hauskan hyväntahtoista »haukuskelua». Toiset olisivat »pihkaantuneet» perintöprinssin kaksoisolentoon. Muutamiin olisi tehonnut myöskin Clauden jalosukuinen nukkemaisuus.

Mutta — näistä nuorista miehistä ei yksikään itse asiassa »merkinnyt» heidän nuorelle kuningattarelleen sen enempää kuin tarjoilija tai saksofoninsoittaja. Hänellä »täytyi olla» tämä liehakoiva henkivartiosto aivan samoin kuin hänellä »täytyi olla» Rolls-autonsa, eloisa Cynthia, Hill-kadun asuntonsa, tuhansien värikylläisten, vaihtuvien elämysten suoma kiihoitus. Kaikki nämä keinotekoiset apuneuvot tarvittiin antamaan Margaret Veritylle heikko kajastus siitä hurmaavasta värähdyksestä, joka kiitää terveemmän tytön olemuksen lävitse, kun nuori rakastaja, johon hän alkeellisella tavallaan on kiintynyt, tarttuu hänen käteensä viedäkseen hänet tanssiin.

Nyt oli poikien puheenaiheena _The Kitten on the Keys._

»— Opettajani sanoi mies sellainen tyttö kuin se, jota tanssittelin Sandhurt Etonissa taaskin alkoi tuntua kuolemanraukeus. Tuntui samanlaiselta kuin »jos» kappaleessa »Jos _talvi tulee»_, kun olin viimeksi pänttäämässä minä hyvä Jumala toivon minä kun pänttäsin päähäni takaisin Oxfordiin huomenna riippuu kumppanista sinä —»

Saattoiko kaikki johtua siitä, että he olivat niin nuoria? Jäikö mies varjoon leikkitoverin rinnalla? Mitenkähän kävisi, jos Margaret joutuisi tekemisiin itseään vanhemman, mutta vielä nuoren miehen kanssa, jolla olisi miellyttävä luonne ja samalla koko sukupuolen viehätysvoima?

V

Häntä lähestyi Mount. Silloin välähti mieleeni ajatus, että Margaretille tekisi hyvää, jos hän rakastuisi tähän nuoreen mieheen, joka oli kihloissa, saavuttamattomissa. Mitäpä siitä? Jos Mount voisi saada hänet tuntemaan jotakin — vaikkapa onnettomuuttakin — niin siitä koituisi hyvää... Epäilenpä, paniko Margaret sinä iltana merkille, oliko hän tumma vaiko vaalea.

Mount kääntyi hänen puoleensa, hymyillen perin hauskaan tapaansa.

»Aiomme poistua», virkkoi mies pahoittelevasti. Niin kookkaaksi mieheksi hänellä oli erittäin vieno ja lempeä ääni. »Olisin niin kovin mielelläni halunnut tanssia kanssanne, neiti Verity, mutta olette joka kerta ehtinyt lupautua tanssimaan jonkun toisen kanssa, ja nyt lähdemme, enkä minä saa enää tilaisuutta!»

Margaret käänsi kaunista, pientä, sfinksiasuista päätään, vilkaisten kulmikkaan olkansa ylitse, ennen kuin asteli edelleen käsivarsi Cynthian kainalossa. Margaretin vastaus ei näyttänyt saavan nuorta miestä hämille. Minusta se tuntui samanlaiselta kuin olisi kylmää vettä viskattu vasten kasvoja.

Hän vastasi venytellen: »Niinkö? Se on _teidän_ vahinkonne, eikö olekin?» Sitten hän käveli edelleen. Yhtä karkea kuin sairaloinenkin; mitä voi Margaretista toivoa, mitä?

VI

Katseeni osui Tom-sedän kirkkaaseen merirosvon silmään.