Part 4

Hän kertoi: »Olen ollut ulkomailla. En nähnyt heistä ketään paitsi vanhusta, nimittäin heidän Tom-setäänsä, jonka me kaikki otaksumme tulevan mukaan päivällisille kahdentenakolmatta päivänä. Osuin hänen seuraansa kerran Argentinassa. Niin, rouva Verity ja minä olemme tietysti ahkerasti kirjoitelleet toisillemme. Hän on viehättävä nainen.»

Lausuin jotakin sovinnaista siitä, että hän oli vanha ystävättäreni ja etten ollut tavannut häntä muutamiin vuosiin.

Nuori Mount huomautti: »Ette siis ole tätä ennen nähnyt tyttöä hänen tultuaan täysikasvuiseksi?»

»Margaretiako? Niin; en ole ennen nähnyt häntä täysikasvuisena.»

Hän loi minuun syrjäsilmäyksen ikäänkuin olisi halunnut sinisillä silmillään tutkia, mitä ajattelin tytöstä, hänen kodistaan, käytöksestään ja seurakumppaneistaan, kahdennenkolmatta päivän viettoa koskevasta suunnitelmasta ja tilanteesta yleensä.

Nähtävästi hän luki ajatukseni.

Hän keikautti leukaansa hieman ylöspäin. Luultavasti hänen huulillaan häivähti hymyntapainen, mutta juuri silloin emme olleet katulampun kohdalla, joten en ole siitä varma.

Hän virkkoi vain: »Siinä siis oli Margaret Verity. Mikä sekasotku!»

III luku

Päivällinen »Ritzissä»

I

Päivällinen »Ritzissä» toi sarjan yllätyksiä, mutta ei sellaisia kuin olin valmistautunut näkemään.

Olin otaksunut, että Margaret ja Kumppanit tekisivät tyrmistyttävän vaikutuksen herra Lloyd-Rip-Van-Winkleen. En aavistanutkaan, että Rip Van Winkle itse antaisi läksytyksen.

Hän ei puhunut sinnepäinkään kuin oli odotettu, ei pahoitellut olevansa kokonaan ymmällä tässä nykyaikaisessa Babylonissa, joka hänen kaltaisestaan vanhasta jäärästä tuntui uudelta maailmalta.

Hänen ensimmäinen rauhallisesti lausuttu huomautuksensa oli: »’Ritziin’, vai niin? Luulin, ettei ’Ritz’ ole kovinkaan huvittava paikka juuri nykyisin. Minulle on kerrottu täkäläisen hotellielämän muuttuvan joka kuukausi. Jollakin viikolla voi käydä vain Claridgen ravintolassa. Sitten ei siellä kohtaa ainoatakaan ihmistä. Kaikki ovat Berkeleyssä. Varmastikin haluavat jotkut näistä nuorista tanssia. Minkä tähden emme siis ole 'Lähetystötalolla’? Epäilemättä on heistä joku siellä jäsenenä. No niin, koska kerran olet kaikki järjestänyt, rakas Violet, niin miksi emme söisi päivällistä ’Ritzissä’ ja lähtisi sitten tanssimaan johonkin hilpeämpään paikkaan?»

Eipä niinkään hullusti niin sanotulta aarniometsän kontiolta, vai mitä? Hänen kasvonsa olivat rattoisan teräväpiirteiset, paahtuneet heleän kastanjanruskeiksi ja sileiksi ajellut. Ei ainoatakaan karvaa koko kasvoissa, mutta runsaasti päässä — jykevässä, kaunismuotoisessa päässä, jota peitti sekava tukka, tuuhea, tiheä ja kiharainen kuin naava. Hänen melkein yhteen kasvaneet kulmakarvansa olivat samanlaista naavaa. Niiden alta tuikkivat silmät kirkkaina kuin pojalla, joka on pitämässä vesillä ensimmäistä leikkipurttaan. Hän oli toimelias ja reipas kolmenseitsemättä ikäinen mies, ja Etelä-Amerikassa olivat häntä niin kauan pidättäneet jotkin laivauspuuhat. Olin erottavinani sanat »rannikkojen välinen».

(Tässä yhteydessä pyydän anteeksi, että olen naismaisen epätäsmällinen. Miesten »liike»-puolta osaan kuvata vain sellaisilla sanoilla, joita olen kuullut heidän käyttävän. Tavallisesti olen nekin unohtanut, joten saatan käyttää vääriä nimityksiä. Kohtapuoleen ehkä kaikki naiset perehtyvät tarkoin miesten toimialoihin ja ammatteihin, samoin kuin, esimerkiksi, miehet itse ovat tutustuneet naisten pukunimistöön. Enää ei mies sano: »En nähnyt, mitä sillä naisella oli yllään. Jotakin untuvanpehmoista tai läpikuultavaa se näytti olevan. Shiffoniksi te taidatte sitä nimittää.» Nykyisin nuori miespuolinen tarkkailija tietää heti, oliko »se» georgettea vaiko harsokangasta, miten se oli valmistettu ja mistä Molyneuxin mallista se oli jäljennetty.)

Mutta lopetan tämän lörpöttelyn palatakseni mustaan lampaaseen, Tom-setään. Hän oli noin sataseitsemänkymmentäkaksi tai -kolme, sentimeriä pitkä ja teki sellaisen vaikutuksen, että hänen rintansa ympärysmitta oli yhtä suuri kuin pituutensakin. (Sellaista luullakseni nimitetään vankaksi ruumiinrakenteeksi tahi, kuten miehet sanovat, sellainen on miehellä hyvä!) Minä en huomannut, että hänen kauluksensa (kuten Cynthia Oddley myöhemmin moitti) oli yhtä laaja kuin vyö, joka olisi ylettänyt toisen Tom-sedän uumenille. Hänen musta, välkkyvä kravattinauhansa ja kielonippunsa miellyttivät minua. Pidin myöskin siitä, että tämä valkohapsinen merikarhu istui vakavana paikallaan, nojaten tuolinsa selkämykseen, ja puhui vähän, samalla kun hänen silmänsä, yhtä vilkkaat ja valppaan väijyvät kuin sisiliskon kieli, ottivat huomioon... _kaikki._

»Ritzissä» emme olleet yksityisessä huoneessa.

Cynthia oli selittänyt, että pitkä pöytä ruokasalissa, jossa saattoi nähdä kaikki muutkin päivällisvieraat, olisi paljoa hupaisempi.

Seurueessamme olivat: ensinnä tietysti Verityt, sitten sota-ajan jälkeiset nuorukaiset, jotka kymmentä päivää aikaisemmin olin kohdannut Verityjen vanutäytteisessä huoneessa, minä, setä Tom ja kookas, miellyttävä, lempeä-ääninen nuori mies, joka oli kävellyt kanssani Hill-kadulla, nykyajan lapsi, joka oli tuntunut jonkun verran eroavan toisista — nuori herra Mount. Hän istui vastapäätä minua. Toisella puolellani istui setä Tom ja toisella muuan Margaretin henkivartija, jolla oli sellainen kunnia, että häntä (hänen liikkuessaan kerhoissa ja ravintoloissa ja kävellessään Piccadillyssa) alituisesti erehdyttiin luulemaan Walesin prinssiksi.

Aluksi oli pöytäkeskustelu vähemmän vuoropuhelua kuin samaa epäselvää sorinaa, joka oli täyttänyt vanutäytteisen huoneen... Aluksi kuului vain seuraavanlaisia katkelmia:

... »Juokse hornaan, hylkiö! Missä sinä istumassa täällä ensimmäisenä iltana Luulin hänen olevan Ihmeteltävän kurja Nelson Avaimet oi katsohan tuota puolista urheilijakerholla Cochranin uusi esitys IH-meellinen Dempsey-nainen tuolla ihan kuin Tulen keskiviikko-iltana Margaretin leninki Phyllis Titmuss ei viereisessä pöydässä ei siellä; _tuolla!_ kamalannäköistä väkeä täällä tänä iltana Eric, eikö niin? Minä MITÄ?»

Sillä välin Tom-setä haasteli minulle hiljaisella bassoäänellä valtamerimatkastaan Riosta Englantiin.

»Ei mikään vedä vertoja merimatkalle», erotin tarkkaillessani hänen merirosvonsilmäänsä, joka harhaili ympäri 'Ritzin’ salia. Se tähyili ylettömin kultakirjailuin koristettua huonetta ja lähetti tukikohtaansa, aivoihin, paljon huvittavia tietoja. Olisin kovin mielelläni halunnut tietää, mitä Tom-setä piti kaikesta, koristeiden muutoksista, uudesta valaistuksesta, uusista muodeista, uusista hiuslaitteista, Englannin naisten kasvoista, joita oli alettu maalata paljon enemmän kuin hänen viimeksi käydessään kotimaassa. Mutta silmissään hänelle ominainen tuike ja äänessään entinen sointu hän edelleen kuvaili, kuinka kauniina »ilma pysyi koko matkan... hohtavan sininen... lintuja seurasi... myöskin delfiinejä, leikkien aallokossa, ymmärrättehän, uiden kilpaa laivan ympäri; niitä oli parvittain. Kokonaisia laumoja —» Taaskin vilkaisu ympäri salia.

Otaksuttavasti hän oli mielessään arvioinut, minkälaisia kaikki näköpiirissä olevien pöytien ääressä istuvat ihmiset ja Margaretin henkivartijat olivat luonteeltaan ja mitä he puuhasivat. Noiden hivutautisia muistuttavien, kalpeiden nuorukaisten kanssa hän tuli toimeen hyvin, pakisten heille moottoriveneistä ja merikelpoisista pursista. Saatoin miltei kuulla hänen koko ajan ajattelevan: »Mitä nämä oikeastaan ovat? Nuori Oddley? Läpikotainen tomppeli, mutta herrasmiehen näköinen, sille ei mahda mitään. Onko hän sukunsa ainoa elossaoleva jäsen? Mitenkähän tiluksille käy hänen hallussaan?... Tuo Margaretin kanssa keskusteleva nuorukainen näyttää varsin vilpittömältä; mutta hänen kerrotaan aikovan suorittaa lainopillisia tutkintoja. Entä tuo toinen, punatukkainen miekkonen? Hänen isänsä lienee ansainnut rahaa. Tuo insinööri. Toivottavasti hän menestyy, mutta sillä alalla on kaikkialla kiihkeä kilpailu.» Hän ja pöydän toisella puolen istuva nuori Mount nyökkäsivät toisilleen hyvin ystävällisesti.

Sitten hän virkkoi minulle: _»Tuossa_ on tämän joukkion miehevin mies.»

Arvelin hänen alkavan pohtia sitä asiaa, mutta hän siirtyi kuvailemaan erästä matkaansa Tyynen meren poikki, jolloin hän seitsentoistavuotisena nuorukaisena, oli ansainnut kyydin työskentelemällä merimiehenä.

Hänen silmänsä tähyilivät Margaretia. Mitä hän päätteli tytöstä? Hän ei sanonut mitään eikä edes paljastanut mitään ilmeillään. Mutta istuessani hänen vieressään tunsin hänen aivojensa sinkauttelevan hiostavan ilman läpi huomautuksia riutunutta ja väsyneen näköistä nuorta tyttöä kohti.

Margaretin pienet, maalilla ja jauheella runsaasti koristetut kasvot näyttivät vielä viime näkemästäkin kutistuneen, kun taas hänen silmänsä olivat laajentuneet. Minusta hän näytti vanhentuneen. Vai aiheuttiko sen puku?

II

Toiset ajat, toisenlaiset puvut!

Yhteen aikaan oli Margaretin ikäisen tytön esiintyessään ensimmäisiä kertoja seuraelämässä muistutettava hämähäkinverkkomaisessa, valkopitsisessä kehyksessä kelluvaa persikkaa. Sillä oli viehätysvoimansa. Sitä seuranneilla muodeilla on ollut omansa. Neljä vuotta takaperin olisi seurustelupuku jättänyt koko Margaretin selän vyötäisiä myöten paljaaksi, ja se muoti oli ainakin omiaan pakottamaan tytöt hoitamaan ihoaan huolellisemmin kuin he tekivät »siveämpinä» aikoina.

Mutta nykyinen muoti salli, että kaula-aukosta lähti vain hyvin kapea, suora, avonainen juova noiden huolestuttavasti ulkonevien solisluiden alapuolelle. Koetusjuova! Vain mitä täyteläisin, helmenvalkoinen kaula kykeni selviytymään siitä voitonriemuisesti, vanhanaikaisten katsantokantojen mukaan arvosteltaessa. Samalla tavoin arvostellen oli ihan nuoren tytön ylle puetussa Margaretin »egyptiläisessä» jotakin liian omituista.

On muistettava, että oltiin marraskuussa, ennen kuin Egyptissä suoritetut kaivaukset saattoivat Luxorin muodit kaikkiin hissikoreihin ja Lyonin kahviloihin. Myöhemmin ei Cynthia olisi missään nimessä sallinut Margaretin käyttää niin halpahintaista pukua. Siihen aikaan hänen »uusi egyptiläisensä» oli siis tosiaankin omituisen omaperäinen.

Ei yksikään muu »Ritzin» naisvieras ollut sinä iltana verhonnut päätään sfinksimäiseen, muinoisen Nil-virran käärmeen kruunaankaan hiuslaitteeseen. Ei kukaan muu ollut ripustanut himmeästi välkkyviä kiekkoja rintaansa. Ei kellään ollut samanlaista Kleopatran vaatteusta, joka oli kierretty lanteiden ympärille, sidottu kokoon, valuen sitten nilkkojen välillä olevaan, laajaan kultaröyhelöön. Minä puolestani arvelin, että se puku olisi sopinut Cynthialle. Kun ihmiset vaatettavat ystäviään, huomaa usein, että ystävien puku paremmin korostaisi valitsijan kuin käyttäjänsä edullisia puolia.

Neiti Oddleylla itsellään oli yllään sama vaatteus kuin istuessaan mallina herra Johnin maalatessa hänen muotokuvaansa, suora, petunianvärinen leninki, jonka kuosi suuresti muistutti turkkilaisissa kylpylöissä käytettyjä vaippoja. Se oli säären puolivälistä alkaen läpinäkyvä ja ulottui etupuolella hänen petunianväristen, platinakoristuksilla somistettujen, monihihnaisten kenkiensä ylitse. Takana riippui lähes kahden metrin pituinen, viidentoista sentimetrin levyinen laahustin. Toinen hoikka, valkea käsivarsi oli paljas, toista peitti heliotroopin värin en georgettehiha sormenpäihin saakka. Tänä iltana hänen välttämätön monokkelinsa välkkyi sopusointuisesti purppuraisena.

Vilkaisin Tom-setään, kun hänet esiteltiin — hän ei ollut luonut silmäystäkään monokkeliin eikä koko nuoren naisen asuun. Omasta kohdastani pidin Cynthiasta vieläkin vähemmän nähdessäni hänet nyt toistamiseen.

Hän oli »seurueen elävöittävä sielu» (kuten sanottiin silloin, kun olin nuori ja järjetön).

Purppuranvärisen savuke-imukkeen heiluessa tulipunaisten huulien välissä hän jutteli juttelemistaan Margaretin tarkkaavasti kuunnellessa hänen sanojaan. Margaretin henkivartiosto ihaili Cynthiaa eniten Margaretin jälkeen. Cynthia oli persoonallisuus ja mahti. Hänen sanansa olivat painavia. Cynthia oli vaikuttava tekijä heidän kaikkien elämässä suu auki töllistelevästä veljestään alkaen aina hillittyyn rouva Verityyn saakka. Mutta minun mielestäni siinä tytössä ei ollut lainkaan tyttömäistä. Hänen puheensa näytännöistä ja äsken ilmestyneestä _»Garconnesta»,_ hänen pukunsa, monokkelinsa, asentonsa, harrastuksensa, koko häntä ympäröivä ilmakehä ei viitannut luontaiseen hilpeyteen, ei edes luontaiseen kevytmielisyyteen, vaan johonkin harkittuun, johonkin, mikä oli hankittu kaunotarten kammioissa, taiteilijaseuroissa ja — niin, ooppiumipesissä. Hän oli ruumiillistuneen teennäisyyden esikuva.

Cynthia Oddleyn hilpeys ei ollut nuoruuden pursuavaa eloisuutta, joka on kuin naurua helkkyvä, kohiseva vuoristopuro, vaan se tuntui harkitulta, ikäänkuin kemikalioiden nostattamalta vilkkaudelta.

Se näytti elähyttävän seuruetta. Muut seurasivat hänen jälessään, ja minusta tuntui, että tuolla tytöllä, jonka vasen käsi oli muodikkaassa hihassa, oli vielä jotakin mielessään.

Tämänkin äärimmäisen nykyaikaisen Cynthian seurassa oli tuike silmäinen Tom-setä kuin kotonaan, pakisten hänen kanssaan tanssimisesta eri kulkuväylien laivoilla. Mutta koko ajan tunsin, että vanha merimies pystyi ihan yhtä hyvin arvostelemaan Cynthian kuin aterian ruokalajien laatua.

III

»Ei mikään anna ihmiselle susimaista ruokahalua niin hyvin kuin meri-ilma», lausui Tom-setä minulle kohta. »Näytän olevan koko seuran suurin syömäri tai oikeammin ainoa. Margaret oli ennen herkkusuu. Nyt hän ei maista paljoakaan koko ateriasta, vai mitä? Hänelle ei ruoka maistu.»

Sen olin pannut merkille.

Tänä iltana ei Margaret Verity ollut ainakaan herkkusuu! Istuen sohvallaan hän oli juonut Martini-viininsä (kaksi pikaria) ja tyhjentänyt samppanjalasinsa. Ruokalajien välillä hän pureskeli suolattuja manteleita ja poltti jokaisen ruokalajin jälkeen (pitkän, norsunluisen imukkeensa nenään kiinnitettyjä) voimakastuoksuisia savukkeita. Keittoon hän ei koskenutkaan; söi suikaleen kalaa, pannen siihen runsaasti kastiketta, ja murusen lintupaistia. Jäätelöä hän ei huolinut lainkaan ja jätti jälkiruuasta puolet tähteeksi. Sikäli kuin huomasin kelpasi hänelle vain voileipäpöytä, futuristisen maalarin palettia muistuttavalla tarjottimella olevat, kirjavat ruuat, tulipunaiset, harmaanvihreät, punaisen ja rikinkeltaisen kirjavat, helmiäisen- ja teräksenhohteiset, veripunaisen ja kerman väriset hakkaukset. Ne kaikki olivat väkevästi maustettuja suolalla, hapoilla, etikalla ja pippurilla. Niitä olisi tehnyt mieli pitämään kiihoitusaineina vanhahkojen, ruuansulatushäiriöiden vaivaamien henkilöiden käytettäviksi. Mutta juuri niitä tuo yhdeksäntoistavuotinen tyttö nautti ateriakseen.

Aika on muuttunut, ja ruokahalu on muuttunut!

Istuessani muka silmäillen ruokalistaa muistelin mielessäni niitä ruokia, jotka olivat olleet maukkaita tässä päivällispöydässä istuvien nuorten tennistä pelanneista, metsästystä ja murtomaajuoksua harrastaneista vanhemmista, sanokaamme, viisikolmatta vuotta sitten.

Ajattelin sunnuntaisin tarjottua, punertavan ruskeata paistia ja pihisevän kuumaa yorkshireläistä vanukasta; kuinka murea olikaan sen kuori ja kuinka pehmeä sisus!

Vihreitä herneitä: ne _ensin_! Isoja, meheviä palleroita, vihreämpiä kuin mikään kasvi. Niihin oli keitettäessä sekoitettu hieman sokeria ja niitä ympäröi tummanvihreä, äärimmäisen pehmeä kiehkura, valmistettu mintuista, jotka olivat luovuttaneet kaiken tuoksunsa tehdäkseen täydellisen vieläkin täydellisemmäksi!

Porkkanoita! Tuoreita porkkanoita hakattuina hyvin pieniksi kuutioiksi ja pantuina teekuppiin, niin että laitos näytti hiekkapasteijalta! Ilman kastiketta, ilman mitään sekoitusta! Ne olivat _suloisia_...

Hillovanukasta! Ah, höyhenenkevyttä munuaisrasvaa, joka pihisi herkullisesti granaattipunaisen luumuhyytelön seassa! Ja kaiken päällä vispikermaa! Jotkut tiputtivat vielä sokeria ylelliseen, kermakastikkeiseen hillovanukkaaseen, jota heille kotona tarjottiin.

Koulussa oli tämä jumaltenruoka tietystikin tehty yksinkertaisemmaksi ja vaatimattomammaksi...

Unohtaen hetkiseksi, millä vuosisadalla elämme, kallistuin taaksepäin ja sanoin nauraen Violet Veritylle:

»Muistatko 'Keitettyä pienokaista’?»

»Enpä taida _koskaan_ lyödä vetoa kilparatsastuksessa», kuului Margaretin äidin hajamielinen vastaus eläintarhaa muistuttavassa hälinässä. Vain taivas tietää, mistä hän luuli minun puhuneen.

Pian johtui mieleeni karkeista jauhoista leivottu leipä; pehmeät, kovakuoriset, maukkaat palaset, joiden päällä oli kinoksittain maatiaisvoita!

Muistelin aamiaispuuroa, hyvin kypsytettyä kaurapuuroa, johon lapsi saattoi sarveislusikallaan kaivaa käytäviä, kanavia ja säiliöitä tiputtaakseen niihin loppumattoman hitaasti kullankeltaista, sulavaa siirappia... Kuinka ahnaita olimmekaan ruualle! Kun sanon »me», ajattelen myöskin tuntemaani, pientä Margaret Verityä. Sillä kaikkia näitä ruokia oli pantu hänenkin eteensä. Niitä syöden hän oli viihtynyt hyvin, niitä syöden hän oli tuntenut kasvavan lapsen tervettä riemua.

Ajattelin...

Älkää toki kuvitelko, että istuin ’Ritzissä’ äänettömänä ja kuurona, tietämättä mitään ympärilläni vallitsevasta hilpeydestä ja edessäni olevista ruu’ista loitsiessani esille viisikolmatta vuotta sitten nautittujen kouluaterioiden näkyjä; en suinkaan. Kovin heikko täytyy sellaisen henkilön henkisen työkyvyn tosiaankin olla, joka ei pysty ajattelemaan omia mietteitään ja samalla kuulemaan katkelmia yleisestä puheensorinasta —

(— HIRVITTÄVÄSTI liikarasittunut kuten tavallisesti ha HA menee filmiin kirkas kuin kuolema istuu lähinnä rouva tuoksu sujunut Cynthia? suurottelu oi! Babanilla on kerrassaan mainiota et tule eläviin? no niin näitkö hänet kappaleessa _Le Moment Apres_ ei ole ollut aikaa Lowersin rohdosliikkeessä. Mutta, rakas ihminen! Venäläinen baletti yliopistossa vaivaa kroonillinen liikarasitus ha ha aina niin mainiosti valmistettua. Ei! ei ainoatakaan ihmistä täällä tänä iltana mitä Peter Quennelin runoja lukenut käännöksenä Oi hyvä Jumala! kun olen niin liikarasittunut että Kuulin toisen ha, ha, ha! Sano Margaretille: liika RASITtunut? Sano Margaretille MARgaretille —»)

— Ja keskustelemaan vieruskumppaninsa kanssa!

IV

Toiset ajat, toiset puheenaiheet!

Mistä olisikaan Margaretin ystävän, prinssin kaksoisolennon, vasemmanpuolisen pöytäkumppanini, ikäinen nuorukainen keskustellut kanssani menneinä aikoina? Otaksuttavasti reumatismistani ja niistä keinoista, joihin hänen äiti-parkansa turvautui lievittääkseen tuskiaan. Nimittäin siinä tapauksessa, jos hän oli hyväsydäminen poika. Jos hän ei olisi ollut, ei hän olisi puhunut mitään, kunnes olisi saanut jonkun tytön lepertelemään kanssansa. Mutta koska elämme tällä vuosisadalla, jolloin niin harvat äidit tietävät, mitä reumatismi on, ja jolloin maailma on keksinyt niin paljon uusia, heliseviä keskustelunaiheita, näytti tätä vaaleatukkaista, somakasvoista poikaa huvittavan, että edes joku nainen kuunteli hänen huomautuksiaan.

»Tiedättekö», uskoi hän minulle, »että minä en tule toimeen tyttöjen seurassa?»

»Onko minun uskottava sitä?»

»Se on totta, sen vakuutan. Tuntuu siltä kuin en tietäisi, mihin nykyajan tytöt kelpaavat.»

»Surullista heille!»

»Älkää laskeko pilaa! Olen tosissani. Toivoisin, ettei niin olisi», valitti prinssin jäljennös tai oikeammin tämä yksi hänen kuninkaallisen korkeutensa lukemattomista jäljennöksistä. On kansamme ansiota, että tällaisia urheilevia, poikamaisen vaaleaverisiä nuorukaisia vilisee näillä saarilla. »Minusta on kurjaa, että on mahdoton löytää kaunista tyttöä, joka olisi iloinen ja puoleensavetävä ja jolla myöskin olisi jotakin päässään. Ei kukaan kohtaamistani tytöistä harrasta mitään; he kyselevät Vain: 'Oletko ollut joissakin näytännöissä äskettäin?’ Ja: ’Mitä arvelet leningistäni?’He eivät koskaan lue muuta paitsi muotilehtiä. He eivät milloinkaan heilauta kättäänkään kenenkään hyväksi. — En tarkoita Margaretia; hän on tietysti ihastuttava tyttö», ehätti hän lisäämään, punastuen äkkiä. Otaksuin Margaretin tai Cynthian äskettäin nolanneen häntä ja hänen nykyaikaiseen tyttöön kohdistamansa arvostelun aiheutuneen siitä.

Nykyaikainen poika jatkoi: »He ovat niin _lopullisen_ itsekkäitä. He eivät koskaan kuuntele, mitä mies sanoo —»

»Ahaa, sekö on vikana?»

»Ei, ei.» Hän naurahti ja punastui uudelleen. Hän oli aika vireä ja koko lailla huvittava. »Ajattelette syyksi vain sen, että miehet tahtovat aina puhua itsestään, että heillä pitää olla kuulijoita ja etteivät naiset suostu siihen; siinä muka kaikki. Vikana ei ole yksistään se. Tytöt arvelevat voivansa olla niin karkeita kuin haluavat. Siten on asia. Kerron esimerkin. Joku aika sitten olimme äitini ja minä järjestäneet päivällis- ja tanssikutsut kuudelle hengelle. Pöytä oli tilattu. Kutsuja oli äitini. Hän oli itse pyytänyt tyttöä; niin, hän tiesi minun erikoisesti toivovan sinne erästä tyttöä. Tyttö lupasi tulla Hän liikkuu paljon, hänen ympärillään on aina joukottain miehiä —»

(»Margaret», mietin, »siitä huolimatta, mitä hän sanoo».)

— Ja minusta olisi saattanut varsin hyvin käydä niin, että hän olisi ilmoittanut päivää tai paria aikaisemmin, jos hänelle olisi sattunut tarjoutumaan joku hauskempi tilaisuus. Hän ei ilmoittanut. Mutta samana päivänä, juuri kun olimme lähdössä — auto oli oven edustalla ja äitini veti vaippaa yllensä — kilisi puhelinkello. Miesääni kysyi: 'Onko rouva se ja se tavattavissa?' 'Kyllä.' 'Minun on ilmoitettava, ettei neiti'— kysymyksessäoleva tyttö — 'voi tulla seuraanne päivälliselle tänä iltana. Hyvästi!' — Niin jäi seinämme yhden tytön puutteeseen.»

(»Margaret», ajattelin)

»Kun soitin hänelle seuraavana päivänä, ei hän suinkaan pahoitellut tapausta, ei sinnepäinkään. Hän virkkoi yksinkertaisesti: ’Niin, herra se ja se tahtoi minut välttämättä mukaansa Dalyn uuteen näytäntöön. Minkäs sille voin?’Ei kirjelippua äidilleni; ei mitään. Kovasti teki mieleni menetellä tänä iltana samalla tavoin hänen kutsuunsa nähden», selitti prinssin jäljennös, siten täydelleen paljastaen olevansa loukkaantunut, mutta silti yhä edelleen orjamaisen kiintynyt tyttöön, joka oli kohdellut häntä sillä tavoin. »Eikö se _teistäkin_ ole lopullisen karkeata?»

V

Tällä tavein arvosteltu tyttö istui pöydän toisella puolella punatukkaisen Ericin ja loordi Oddleyn välissä.

Nukkemainen nuorukainen osoitti sormellaan Margaretin kaulassa olevaa helminauhaa. En tiedä, mitä hän siitä sanoi. Kuulin Margaretin tympeäsointuisen vastauksen (niin: hän oli ollut sama lapsi, joka oli nauranut niin paljon, nauranut niin, että riemuisa, värähtelevä ääni oli kiirinyt ympäri huvilan ja pannut sen kajahtelemaan!)

... »Eikö se ole hävyttömän harmillista», virkkoi hän venytellen. »En jaksa käsittää mistä se johtuu. Jotkut niistä menettävät kiiltonsa tyyten. Ja katsokaahan tuota pientä, joka on nauhan päässä, soljen vieressä! Se on tulemaisillaan nokimustaksi.»

»Niinpä niin, jollet tahdo pestä kaulaasi —» naljaili Eric-poika. »Jollei nuori Margaret _suvaitse_ pestä kaulaansa, niin mitä voi odottaa?»

Toiset ajat, toisenlaiset kohteliaisuudet.

Violet Verityn (tai sanokaamme Violetin äidin) aikaiset Ericit olisivat lausuneet jotakin rakastettavaa, jotakin siihen suuntaan, että kaikki helmet näyttävät himmeiltä sellaisella kaulalla. (»Mihin, armaani, vertaisin silmiäsi? Kristalli on sameata», valitti Elisabethin aikainen rakastaja.) Nämä uusyrjöläisen ajan kavaljeerit laskivat vähäsen liian kauan pilaa siitä, ettei Margaret taipunut pesemään kaulaansa.