Part 3

Mutta palatkaamme henkivartijoihin. Kilvan he tarjoilivat Margaretille tulitikkuja ja savukkeita (»— kas tässä, maistahan minun kotelostani —» »Ei! Margaret ei koskekaan muihin kuin noihin voimakastuoksuisiin savukkeihin, joita hän ja Cynthia ostavat aavemaiselta, pieneltä kreikkalaiselta —»). He kiidättivät hänelle teetä ja leivoksia, viimeisen _Starin_ ja hänen autoon unohtuneen kilpailuohjelmansa ja helmillä koristetun laukkunsa.

Kuka näistä nuorukaisista, jotka silminnähtävästi olivat orjamaisesti häneen kiintyneet, oli hänen suosikkinsa?

Sen aprikoiminen ja arvaileminen oli mielenkiintoista. Aikoiko hän rohkaista viimeisen Oddleyn kosiskelua? Hän ei ohut huomaavinaan Claudea sen enempää kuin jättiläiskokoista nukkea. Hänellä tuntuikin olevan enemmän puhuttavaa »Ericille», punatukkaiselle, kaunisääniselle, sieväsukkaiselle ylioppilaalle, jonka huulilla väikkyi »vakaana» hymy. Olikohan Eric saanut hänet haaveilemaan?

»Sinä lupasit minulle», moitti Eric. »Kymmenen päivää sitten lupasit lähteä tanssimaan tänä iltana. '_Embassyssa_’—»

»No niin, minulta varmaankin unohtui kirjoittaa se muistiin. En muista muuta kuin sen, että lupasin Oddsille mennä hänen seurassaan pieneen teatteriin. Teidän on parasta taistella siitä keskenänne.»

Kas vain! Hän näytteli kuningatarta. Mutta minusta hän esiintyi kovin epäkuningattarellisesti. Siltä tuntui hänen aloittelijamainen, veltto asentonsa, joka näytti hänen selkänsä kumarana, rintansa onttona ja solisluiden päät niin korkeina, että niihin olisi voinut ripustaa hatun.

Hän oli ripustanut niiden ympärille hyvin kauniin, timanttisolkisen helminauhan. Lisäksi hänellä oli timanteilla koristettu hattuneula, rannekello helmistä jäykässä kapeassa, mustassa nauhassa ja pitkät platinaketjut, joissa riippui kilisevä kokoelma »helyjä», kuten hänen isänsä olisi sanonut. Siinä oli vihreä, neuriittinen epäjumalankuva, kultakehyksinen taskupeili, pieni kultainen Nildé-rasia, savukekotelo, lyijykynä ja neuriitista ja merenvahasta valmistetun putken suojaama huulipuikko.

Hän otti koneellisesti käteensä peilin; nyrpisti hiukan nenäänsä; tarttui huulipuikkoon ja alkoi piirtää kalpeata ylähuultaan helakan punaiseksi. »Mikä on hyvää lääkettä _pisamille_?» kysyi hän kärtyisesti. »Taaskin on tulossa _inhoittava_ pisama juuri tuohon. En jaksa _käsittää,_ mistä ne johtuvat, ymmärrätkö sinä, Violet?» (Kysymys oli osoitettu äidille.)

»En, sitä en ymmärrä, rakas... Minulla ei ollut niitä kukaan ollessani sinun ikäisesi, eikä niitä ole nytkään.»

»Ei tietysti, sinulla ei milloinkaan ole huolia. Sinun laita ei ole samanlainen kuin minun, Vi. Sinä et ollut kasvanut niin nopeasti», selitti Margaret, silmäillen äitiään arvostelevasti. »Sinulla ei ollut mitään _tekemistä_ silloin, kun _sinä_ olit nuori. Sinä et joka aamu herännyt niin _perinpohjin_ herpaantuneena.»

»Herpaantuneena?» kertasi rouva Verity, äkkiä huolestui »Mitä tarkoitat, rakas?»

Autossa saapuneet nuoret ehättivät yhteen ääneen kummastelemaan; »Niinkö? Ettekö tiedä, mitä on herpaannus rouva Verity? Minua vaivaa herpaannuksen tunne joka aamu; eikö sinuakin, Odds?»

»Panen vetoa vaikka kuinka paljon, että olen herpaantuneempi kuin kukaan teistä. Olen herätessäni kuin kuollut», liioitteli nuori Oddley. »Ihan kuin kuollut. Kun kiusanhenkeni astuu sisälle, tuoden varhaisen teeni, kykenen hädin tuskin pidättymään sinkoamasta sitä vasten hänen kasvojaan. Juuri niin.»

»Tee ei haittaa, mutta jos vain mainitaankin jotakin _syömisestä»,_ valitti bulldogin isäntä.

»Minä virkoan henkiin», pisti väliin poika, joka teen asemasta joi konjakkia ja soodaa, »vasta kello yksi».

»Oletko hengissä jo kello yksi?» huudahti kalpea Adonis, jolla oli henkivartioston nauha. »Minä virkoan aikaisintaan puolikaksi. Kello kaksi alan kohota istumaan ja virvoitella heikkoa tajuntaani. Neljän aikaan tuntuu jo melkoista paremmalta. Kello kuusi _alkaa_ päivän viettäminen. En jaksa käsittää, miten voidaan pysyä pystyssä _ennen_ puolista. Minä puolestani muutun joka päivä yhä raukeammaksi kaikissa suhteissa.»

Se oli tietysti kerskailua, mutta tuskin kaunista.

Ja jos kamalan »raukea»-sanan merkitys on sama kuin sanojen »ei varsin virkeä», niin se, sen pahempi, ei ollut kokonaan harhaan osunut.

Koko tämä nuorten ihmisten ryhmä... Heitä oli vaikea nähdä silloin. Kun tee oli tuotu sisään, oli paksut verhot vedetty ikkunoiden eteen ja himmeiden, petunianpunaisten ja tummanhelakoiden kaihtimien verhoamat lamput sytytetty. Huoneessa vallitsi ruusuhohteinen hämärä, mutta minä olin tarkastellut henkivartiostoa päivänvalossa.

Ja ottakaa huomioon, että nämä sodanjälkeiset henkivartijat olivat pohjaltaan siivoja poikia (loordi Oddleykin oli »kiltti», vaikka hupakko). Ja kaikki he olivat myöskin hauskannäköisiä.

Kaikkien polvien naiset pitävät oman nuoruusaikansa miehiä miehisen kauneuden kulta-ajan edustajina. _»Katsokaahan_, kehoittavat iäkkäät tädit, »_noita valokuvia! Sellaisia olivat Dick, Tom ja Harry nuorina miehinä, Margaretin henkivartijoiden ikäisinä. Eikö niistä näy_ — »

Ne ovat ryhmävalokuvia, jotka on otettu Sandhurstissä, Woolwichissa tai laivankannella, jalkapallojoukkueita, yhdeksännentoista vuosisadan kahdeksannen kymmenluvun tuuheaviiksisiä nuorukaisia tennistä pelaamassa, soutumiehistöjä Henleyn pitkissä, ennen sotaa käytetyissä veneissä. Katselemme niitä... ja pudistamme päätämme... Niin raskastekoisia, jykeviä, karvaisia. Ja kuinka kömpelösti, kuinka maalaismaisesti puettuja olivatkaan nuo nykyisin neljättä ja viidettä vuosikymmentään käyvät miehet, joilla silloin oli menossa toinen tai kolmas kymmenensä!

Nykyajan nuorukaiset ovat monessa suhteessa äärettömän paljon hauskemman näköisiä kuin edellisen polven nuoret, joihin Jack Verity kuului.

Osaksi se tietystikin johtunee heidän pukujensa suunnattomasti paremmin vaatettavasta kuosista. Mutta ruumis on muutakin kuin pelkkiä vaatteita. Heidän rakenteensa, ryhtinsä ja liikkeensä ovat miellyttävämmät. He ovat viehättävämpiä, taipuisempia, joustavampia. Heidän ruumiillisia harjoituksiaan on ohjattu paremmin kuin Sandowin oppilaiden kuningas Edwardin hallituskautena. Raskaat voimistelun välineet on hylätty. Nyt ei enää näe jykeviä, liian pullealihaisisia voimavartaloita (kuten isät ja sedät valittavat: _»Nykyisin ei enää koskaan tapaa kunnollisen näköistä, hyvin muodostunutta nuorukaista. Naisia! Niiden kaltaisiksi he ovat muuttumassa_.») He ovat kehittyneet sulavammiksi kuin yhdeksännentoista vuosisadan nuoret. He ovat vilkaskatseisempia ja (mielestäni) vilkasälyisempiä. Heidän kätensä, hiuksensa ja hampaansa saavat innokkaampaa, huolekkaampaa hoitoa.»

Mutta — eikö heidän terveytensä ole sallittu kärsiä muissa suhteissa?

Omituisen kalpeakasvoisia olivat nämä Violetin tyttären ympärillä hyörivät nuorukaiset! Kaupunkilaistuneita, sisälläolosta näivettyneitä siitä huolimatta, että he olivat juuri äsken saapuneet autolla maaseudulta (ohjaajina noudattaen tunnuslausetta: »Turvallisuudesta vähät!») Kellahtavan kalpeita kaikki tyyni. Ja heidän silmänsä — useimmilla oli turvonneiden luomien ympärillä väsynyt, jäykkä ilme, joka johtuu siitä, ettei nukuta kyllin monta tuntia vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä.

Tämän polven nuoret nukkuvat liian vähän. Kukapa heistä ajattelee makuullemenoa ennen kuin aamuhämärässä? He ovat liian vähän nukkuneet, lyöneet laimin kävelemisen. Kuka heistä menee iltapäivällä kävelylle sateeseen? (»Kävelylle? KÄVELYLLE? Mutta uusi Indian-autoni vie minut sinne kuudessa ja puolessa minuutissa, bzzzzupP!») He ovat kävelleet liian vähän, mutta tanssineet liian paljon. Ajelleet autolla liikaa... Pelanneet tennistä liiaksi. Liian paljon lämmitelleet takan ääressä. Viettäneet liiaksi aikaansa Ritzissä (ainakin tämä ryhmä oli)! Ja varmasti polttaneet liian paljon tupakkaa (yhtenään he sytyttivät savukkeen toisesta). Liian kiihtyneitä. Ahtoivat neljäänkolmatta tuntiin niin paljon puuhaa, että se olisi Jack Veritylle riittänyt kokonaiseksi kuukaudeksi, ja suunnittelivat uusia puuhia viikkomääriä etukäteen...

Joillakuilla näistä henkivartijoista oli epäilemättä ammatti. Muutamat heistä olivat liikealalla. Toiset palvelivat sotaväessä. Toisten taas oli luettava suorittaakseen tutkintonsa, jotka merkitsivät heidän elämänuransa alkua. Muutamilla taas oli varsinaista työtä. Tunnen nämä nykyiset nuoret. He työskentelevät ankarasti. Mutta — rutto periköön sen ajatuksen, että heidän pitäisi huvitella vähemmän kuin niiden, joilla et ole muuta tehtävää koko maailmassa kuin huvitteleminen! Ne, joiden täytyy tehdä työtä, elävät kaksinkertaisen paineen alaisina; siinä kaikki.

Mietin: »Olkoon menneeksi, jos he nauttivat siitä!» Pojat (mainiota ainesta, väärin käytettyä, mutta lujempaa kuin tytöt) nähtävästi nauttivat elämästään. Entä Margaret? Tyttö? Mitä hänestä tulisi moisessa mielettömässä riennossa?

Tuossa hän virui savukekotelo toisessa kädessä, Martini toisessa... Silmäilin viehättäviä, väsyneitä, kalpeita pikku kasvoja.

Ymmärsin, minkä tähden hänen äitinsä näytti niin huolestuneelta.

Sfinksi ilmoitti: »Neiti Oddley.»

IV

Nyt siis saapui vielä yksi Margaretin elämään vaikuttava tekijä, hänen paras ystävättärensä.

Kun hän ilmestyi väliverhon takaa, osui katseeni ensiksi hänen kenkiinsä. Ne olivat valkeaa suèdeä, ja niissä oli korkeat poimuvarret. Sitten tuli näkyviin valkeasta, karkeasta friisikankaasta valmistettu hame. Sitten rohkeakuosinen, korkeakauluksinen takki mehunvihreästä nahasta. Sen yläpuolella näkyi teräväpiirteiset kasvot, jotka suuresti muistuttivat hänen veljeään, monitaipeinen, vihreä savukkeenpidin ja vihreä nahkahattu. Savukkeenpitimen ja hatun välillä välkkyi monokkeli, sekin vivahtaen hieman vihreälle.

Henkilö, jolla oli nämä erikoispiirteet, syöksähti Margaret Verityn luokse, siirsi hetkeksi suustaan imukkeensa (joka oli melkein niin pitkä, että se olisi sopinut jättää sateenvarjotelineeseen), suuteli tyttöä rakkaasti, ennen kuin oli näkevinäänkään rouva Verityä, ja huudahti: »Peggy, miksi et soittanut? Olen ollut pakahtumaisillani kiihkosta halutessani varmaa tietoa kahdennenkymmenenkahdennen päivän näytännöstä.»

»No, se on ihan selvä juttu, Cynthia», pisti lattiapieluksella istuva Claude Oddley väliin. »Se on järjestetty. Minä tulen noutamaan Margaretia; hän syö päivällistä kanssani, ja sitten tuon hänet huveihin.»

»Sepä herttaista! Kerrankin on Claude osoittanut hieman intelligenssia. Se kai johtuu siitä, että hänen armonsa on nyt täysi-ikäinen. Tiedäthän, että hänen syntymäpäivänsä oli keskiviikkona. Taivutin hänet pitämään sen kunniaksi laskujuhlat. Nimittäin maksamaan laskunsa. _Eikö_ se ollut loistava keksintö?» jatkoi neiti Oddley lepertelyään, sysäten veljensä permantopielukselta nyt jo kovin siivottomalle matolle ja sijoittuen hänen paikalleen. Hänen lörpötellessäänkin oli hänen silmissään valppaampi arvosteleva ilme kuin olin koskaan nähnyt ainoankaan nuoren naisen silmissä; veli sai kyllä olla perijä, mutta silminnähtävästi oli sisar hänen hallitsijansa. »Istuimme Half Moon-kadun varrella olevan rakennuksen kirjastossa ympärillämme laipioon saakka ulottuvia kirjeröykkiöitä! Kaikkialla oli laskuja, maksuosoitusniteitä, holhoojia, sukulaisia, ja silloin keksin aika hauskan leikin, jolla Claude sai huvittaa muita. Hän piti aina kädessään suljettua laskua ja sanoi: »Arvatkaa, kuinka suuri tämä lasku on? Se on suutariltani, liinavaatekauppiaaltani, parturiltani (keitä milloinkin sattui) ja se ulottuu hänen viimeisestä Etonissa viettämästäni lukukaudesta (tai jostakin muusta ajasta) tähän saakka. Arvatkaa, kuinka suuri se on, ja saatte yhtä suuren rahaerän, jos arvaatte shillingit ja kaikki tarkalleen. Sitäpaitsi minä suoritan sen.»

»Arvasiko kukaan, Cynthia?» tiedusti Margaret. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt ensimmäinen hymyn häive. Niin, hän oli ilmeisesti huvitettu. Tämän vanhemman, eloisamman tytön vilkas pakinoiminen näkyi elähyttävän häntä. Hän näytti ikävystyneeltä, palkatun leikinlaskijansa hullutteluja kuuntelevalta prinsessalta.

Kyllä; minä arvasin. Arvasin Lobbin lähettämän laskun suuruuden ihan shillingilleen. Mitenkö osasin? Koska olin erehdyksestä avannut sen, kun se viimeksi lähetettiin ja selitettiin, että liikkeen oli vastenmielisesti pakko... Sain siis koko erän, satakolmekymmentäseitsemän puntaa neljätoista shillingiä kahdeksan pennyä. Ei niinkään hullusti. Vahinko vain, että menin panemaan sen vetoon _This Freedomin_ puolesta, joka saapui perille seitsemäntenä. Ja tiedätkö, että olin vähällä panna sen _Tiaran_ puolesta! Eikö se ollut hurjan harmillista! Mutta olihan siellä kuitenkin Woolandin, Debin, Revillen ja toilettikauppiaani laskut; Claude suoritti ne kaikki. Ne olivat? hauskat, pienet, perheenkeskeiset syntymäpäiväkekkerit, Mutta varsinainen juhla tietystikin vietetään kahdentenakolmatta päivänä. Siitä tulee viehättävä, Peggy. Aiotko pukeutua uuteen egyptiläiseen pukuusi?»

Tällöin rouva Verity (jota muuten hänen ilmeisesti kovin kunnioittamansa neiti Oddley ei vielä ollut tervehtinyt) sekaantui puheeseen teekuppinsa takaa. »Cynthia, rakas, en tahtoisi keskeyttää... Margaret kulta, kun puhutte kahdennestakolmatta päivästä, ette kaiketi tarkoittane toista keskiviikkoa?»

»Kyllä; juhla on ensi keskiviikosta viikon päästä. Entä sitten? Oi, Violet, älä ole kiusallinen äläkä väitä, että silloin on jotakin muuta!»

»Mutta, armaani, on todellakin muuta. Oletko unohtanut: Ja minua peloittaa, että se on hyvin tärkeää. Tom-sedän odotetaan saapuvan Etelä-Amerikasta yhdentenäkolmatta oltuaan poissa yli kymmenen vuotta. Ja ymmärräthän, rakas että hän ensimmäisenä iltana Lontooseen saavuttuaan välttämättä haluaa syödä päivällistä meidän seurassamme. Emme luultavasti mitenkään voi —»

»Voi, kuinka kauhea isku! Sitä on suorastaan mahdoton kestää», huudahti monokkelisilmäinen tyttö. »Ei ainoastaan tanssi, vaan myöskin —» Hän vaihtoi veljensä kanssa silmäyksen, joka tuntui puhuvan lukemattomista suunnitelmista »Kaikki on järjestetty, rouva Verity! Jollei Peggy tule mukaan, romahtaa kaikki murskaksi. Voi, sellaista ei voi ajatellakaan, Ei saa turmella koko tilaisuutta jonkun harmaantuneen vanhan herrasmiehen tähden, joka saapuu toisesta maailmanäärestä kuten Rip Van Winkle. Jos hän kerran on odottanut niin monta vuotta, niin hän jaksaa odottaa vielä _yhden_ yön lisää.»

»Cynthia, olen todella pahoillani, mutta pelkään —»

»Setien seurassa voimme olla _milloin tahansa_», tokaisi Cynthia, »mutta meidän ei käy pilaaminen tätä erikoista pikku juhlaamme. Jotakin on keksittävä; täytyy keksiä. Miksi ei pyydettäisi setä Tomia? Voimme työntää hänet syrjään myöhemmin, ennen kuin illanvietto muuttuu sellaiseksi, ettei se oikein sovi hänelle.»

»Niin, miksi ei?» vahvisti nuori loordi Oddley. »Jos hän on päättänyt syödä päivällistä Margaretin seurassa, niin tehköön niin! Sehän on niin kuin olla pitääkin. Syököön päivällistä Margaretin ja meidän kaikkien muiden seurassa! Mennään 'Ritziin’. Tulettehan kaikki mukaan, ettekö tulekin?» Hän käänsi nukkemaista, kultatukkaista päätään puolelta toiselle, katsoen tukahduttavan suitsutuksen täyttämässä huoneessa olevaa tungosta.

»Niinhän on kaikki hyvin, rouva Verity, eikö olekin?»

Rouva Verity-rukka ilmeisesti arveli, ettei sillä tavoin olisi likimainkaan hyvin.

Hänen Tom-setänsä, vanha, hyväntahtoinen, huvila-aikainen ystävä, saapuisi Englantiin kymmenvuotisen poissaolon jälkeen ja joutuisi vieraaksi, ei pieneen kotoiseen perheseuraan, vaan Ritzissä vietettyyn rymyjuhlaan, jossa olisi ainakin parikymmentä nykyajan nuorta! Hänet vietäisiin juhlatilaisuuteen, jonka isäntää hän ei olisi kertaakaan nähnyt ja jonka emäntä... Mitähän hän ajattelisi neiti Monokkelista?

Ruusuisessa hämärässäkin erotin, että tällaisia mietteitä risteili vanhan ystäväni kasvojen takana. Hän kävi yhä huolestuneemman näköiseksi. Nyt luulen rouva Verityn jo sinä iltana käsittäneen, että hänen määräysvaltansa oli lopussa.

Margaret kiskoutui pystyyn sohvaltaan ja tunkeutui tupakansavun lävitse, joka aaltoili hänen nuoren, laihan vartalonsa takana kiertäen kuin joen pyörre, ja istuutui äitinsä tuolin leveälle käsinojalle.

»Vi, rakas», virkkoi hän valittavasti, »sinun _on_ järjestettävä tämä. Minun on suorastaan mahdoton kestää raskaan perhepäivällisen kotoisen puuduttavaa painoa Tom-sedän seurassa. _Joko_ on sinun pidettävä hänet kokonaan täällä kahden kesken —»

»Mutta, kullannuppu, juuri sinuahan hän haluaa tavata Hän ei omien sanojensa mukaan ole nähnyt sinua sen jälkeen, kun sinä olit pikkuinen merimiessiniseen puseroon puettu tyttö —»

»Oi, Violet, _säästä_ meitä!»

»Kuinka _kirkuvaa,_ Margaret pienenä ja merimiessinisessä asussa! Eikö olisi paras, ettei Margaret uusine, komeine egyptiläispukuineen häiritsisi herttaisen vanhan herran muistoja?»

»Vi, jollet yksin halua olla hänen seurassaan, on sinun taivutettava hänet tulemaan Clauden ja Cynthian kutsuihin 'Ritziin'.»

»Niin, hän Ritzissä käy, ei juuri muualla näy, ja siksipä on hän nököttäjä-Tom!»

lauloi joku toinen nuorukainen. Tätä sukkeluutta tervehti myrskyinen nauru. Yleisen hälinän aikana näin Margaretin kiertävän laihan, nuoren käsivartensa äitinsä kaulaan ja kuiskivan hänelle kiihkeästi oman savukkeensa tupruavien savupilvien lävitse, pyytäen sellaisen henkilön tavalla, jonka olisi tarvinnut vain komentaa. Mitenkähän sen illan vietto järjestettäisiin, aprikoin.

V

Pian siitä järjestelystä annettiin tieto.

Tom-sedän tervetuliaisia juhlittaisiin »Ritzissä». Jokaisen oli tultava mukaan. Myöskin minut kutsuttiin. Koska olemukseni pohjasävel on uteliaisuus, otin kutsun vastaan. Kaikkien piti saapua, mutta kutsuja oli Margaret. Meidän kaikkien, setä Tom mukaanluettuna, piti olla Margaretin vieraita.

»Entä te», lisäsi rouva Verity nuorelle miehelle, joka oli koko ajan istunut lähellä häntä selin lamppuun päin, joten hänen päänsä näkyi minulle vain tummana täplänä himmeän purppuraista valopyörylää vasten. »Tulettehan tekin?»

»Kiitoksia! Tulen mielihyvin.»

»Ja sinä, Eric», komenteli Margaret, »ja Tynkä ja Pisama ja Prinssi! No niin, taivaan kiitos, että minulla on ainakin _ystäväni_ auttamassa minua selviytymään _sukulaisistani._ Se on sentään jonkunlainen lohdutus, eikö olekin, Cyn?»

Cynthia Oddley ei näyttänyt olevan kovin mielissään tällaisesta järjestelystä. Hän käänsi teräväpiirteiset kasvonsa veljensä puoleen, joka oli älylahjoiltaan heikompi muunnos hänestä, ja kuulin hänen jupisevan jotakin »kauheasta käänteestä... Entä myöhemmin?... On sanottava, että sinä kyyditset hänet kotiin —»

»Ja saatan hänet sinne?» mutisi veli.

»Tietysti saatat hänet sinne.»

»Sittenkin kummastellaan, minkä tähden —»

»No, Claude, älä ole tuollainen hupakko joka asiassa. On kyllä aikaa miettiä kaikki valmiiksi ennen sitä, eikö olekin?... Ole hiljaa! Etkö voi hillitä, kieltäsi?» kuiskasi sisar hampaittensa välitse. Huomasin hänen vihreälle hohtavan monokkelinsa epäluuloisesti välähtävän minuun päin. Monokkelittoman silmän ilme ei miellyttänyt minua sen enempää. Jo nyt se tyttö teki oloni epämukavaksi. Jo nyt arvasin hänen tietävän, että olin erottanut sanan »myöhemmin» ja aprikoin sen merkitystä.

Äkkiä ja aiheettomasti välähti sitten mieleeni vaikutelma tästä Margaretin ystävättärestä. Niin nuori kuin Cynthia Oddley olikin, tuntui hänen ilmeensä muistuttavan erästä toista tuntemaani henkilöä. Tämä viimemainittu oli luisunut innoittavan tottumuksen valtaan. Hän oli alkanut leikitellä lääkkeillä, kokeillen erilaisilla huumaus- ja kiihoitusaineilla. Ja lopuksi hän oli sortunut, kärsien tappion erittäin hirvittävässä kamppailussa.

Sen kamppailun yksityiskohdat alkoivat tunkeutua muistiini.

Mutta ne yksityiskohdat olin tahtonut haihduttaa mielestäni.

Karkoitin ne luotani nytkin. Se oli liian mieletön ajatus, varmastikin vain oman mielikuvitukseni kepponen!

Sanoin jäähyväiset ja laskeuduin portaita alas saman nuoren miehen seuraamana, joka oli istunut selkä valoon päin.

VI

Ulkona oli hieman marraskuun sumua.

Mutta kuinka taivaallisen virkistävältä se tuntuikaan äskeiseen verrattuna! Kuinka huojentavaa oli päästä ulos tukahduttavasta pesästä, josta juuri olin lähtenyt ja joka oli täynnä suitsutusta ja tupakansavua, teetä, cocktailia, brilliantinea, itämaisia verhoja, ihojauhetta, bullterrierejä, hyasintteja ja ihmisiä!

Ja kuinka keveätä sellaisen babelimaisen, yhtenäisyyttä vailla olevan lörpöttelyn jälkeen oli myöskin vastailla kokonaan toisenlaisen nuoren miehen miellyttävä-äänisiin kysymyksiin!

En ollut kuullut hänen nimeään. Oliko hän Margaretin henkivartijoita? Hän näytti vanhemmalta. Ja hän tuntui, kuten jo mainitsin, toisenlaiselta.

Mutta hän oli ihan muodinmukainen! Hänellä oli samanlaiset vaatteet, samanlainen hoikka vartalo kuin toisilla, ja hänen tukkansa oli leikattu samalla tavoin kuin toistenkin. Hän ei kuitenkaan ollut ottanut osaa »raukeus»-kilpailuun eikä väittelyyn siitä, kuka heistä viimeisten kahdeksantoista kuukauden aikana oli ollut vuoteessa vähimmän määrän tunteja. Yleensä hän oli puhunut vain vähän ja silloinkin kuin sattumalta, kilparatsastuksesta. En silti saanut selville, oliko hän ollut toisten mukana kilpailuja katsomassa. En nähnyt hänen kasvojaan, ennen kuin ehdimme kadulle. Hänellä oli päällystakki, mutta panin merkille, ettei hän vetänyt sitä ylleen, vaikka ilma olikin kolea.

Koko hänen olentonsa teki ulko-ilmassa oleskelleen miehen vaikutuksen... Häntä katsellessa tulivat mieleen avoimet lakeudet, tuuli, ripeästi vierivät aallot ja (jollei se ollut katsojan mielikuvitusta) peloton avomielisyys.

Hän oli kookas nuori mies, mutta liikkui kevyesti ja sirosti samoin kuin niin moni muu sopusuhtaisesti kehittynyt raskassarjalainen.

»Onko meillä sama matka?» kysyi hän.

Hänen käytöksensä oli ystävällinen ja miellyttävä. »Sepä hyvä. Saanko kävellä seurassanne? Mihin aikaan olette perillä? Vai niin! Sitten ennätän parhaiksi jalokivikauppiaani liikkeeseen, ennen kuin se suljetaan.» Astellessamme eteenpäin hän uskoi minulle, että hänen oli mentävä katsomaan sormusta. Hiukan hymyillen hän lisäsi rattoisasti: »Kyllä se _on_ kihlasormus, jos aioitte tiedustaa sitä. Mutta ei, minun ei tarvitse valita. Asia on niin, että morsiameni on pudottanut sormuksestaan kiven, ja nyt menen katsomaan, saataisiinko sen tilalle samanlainen.»

Hän oli siis kihloissa.

Ihmisten tavalliseen turhanpäiväiseen tapaan aprikoin, minkähänlainen hänen morsiamensa oli; olikohan hän kaunis? Onnellinen hän varmaankin oli, ajattelin. Tämä nuori mies oli perin miellyttävä. Arvioin hänen olevan suunnilleen yhdeksänkolmattavuotiaan. Sivuuttamiemme katulamppujen valossa hän näytti olevan soreakasvoinen ja ihonväriltään, kuten olen kuullut sanottavan, »valetumma». Sillä vaikka hänen hiuksensa olivat melkein yhtä mustat kuin hänen kravattinsa ja vaikka hänen kulmakarvansa olivat tuuheat, ei hänen ihonsa ollut kyllin tumma ollakseen pikimustan tukan mukainen, vaan vaalea ja hieman pisamainen. Ja kun hän katsoi suoraan silmiin, oli myöskin keinotekoisessa valaistuksessa ilmeistä, että hänen silmänsä olivat tavallisissa oloissa mitä puhtaimman siniset. Arvelette kenties, ettei sellaisia yksityiskohtia ehdi huomata seitsemän minuuttia kestävällä kävelymatkalla Lontoon kadulla kellon ollessa kaksikymmentä minuuttia yli viisi marraskuun iltana. Vai niin! _Siis miespuolinen lukija?_ Naisena panin luonnollisesti merkille kaikki mainitsemani pikkuseikat, samoin kuin paljon muutakin, kuten esimerkiksi sen, ettei hän tehnyt suurta numeroa sormuksen kiven katoamisesta. (Monet ihmiset olisivat taikauskoisina pitäneet sitä vahinkoa pahaenteisenä.) Panin myöskin merkille, että koko hänen käytöksensä toi epämääräisesti mieleen meren.

Olikohan hän tuntenut kapteeni, Verityn? Pian kysyin sitä häneltä. Hän vastasi: »En; en tavannut häntä kertaakaan. Tätä ennen en ole kohdannut ainoatakaan sen perheen jäsentä. Mutta veljeni, soturi, tunsi heidät. Nimeni on Mount.»

»Ahaa!» äänsin, äkkiä oivaltaen, että hän varmaankin oi sen nuoren miehen veli, joka oli matkustanut Verityjen seurassa Lewesin ja Lontoon välisellä suurimerkityksellisellä matkalla.