Part 2

»Minua se suorastaan hurmaa», ihasteli lapsi, ponnahtaen samassa pystyyn. »En ole matkustellut juuri ensinkään.»

»Minä taas olen liian paljon», virkkoi potilas. Hän sysäsi syrjään turkisvaipan liepeen. »Olen kuluttanut puolet elämääni kiertelemällä —»

»Herra Charles», pisti palvelija vähin, nousten seisomaan, »suvaitkaa pitää vaippa kunnollisesti ympärillänne!»

»Wallace, antakaa olla — herjetkää jo! Älkää komennelko minua! En voi sadatella teitä muutoin kuin kuiskaamalla, jos sen teette. Älkää käyttäkö sitä hyväksenne!» Kierrettyään turkisvaipan tiiviisti sairaan ympärille Wallace vaipui takaisin paikalleen. Kaasutuksen uhriksi joutunut nuori upseeri jatkoi: »No niin, enää ei minun tarvitse paljoa matkustella. Nyt Lontooseen ja sitten Sveitsiin; se on seuraava matkani.»

»Se on viehättävää», jupisi rouva Verity.

Margaret huudahti: »Sveitsiin? Eikö olisi suurenmoista, jos mekin pääsisimme Sveitsiin? Te _olette_ onnellinen! Siellä saa laskea mäkeä kelkalla ja hiihtää ja luistella ja harrastaa kaikkia niitä _jumalallisia_ puuhia, joista puhutaan talviurheilukirjoissa —»

»Mutta minut aiotaan teljetä parantolaan.»

»Niin, ymmärrän. Siellä teistä tulee terve.»

Mutta nuori kaasunuhri vain kohautti olkapäitään... Hän lisäsi: »Entä mihin teillä on matka?»

»Lontooseen», riemuitsi lapsi; hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän hytkähteli nurkka-istuimellaan. »Lontooseen koko päiväksi!» Hänet valtasi innostus, ja hän leperteli hilpeästi eläintieteellisestä tarhasta, »ulkosalla» nautitusta puolisesta, teatterista. »Oletteko _te_ ollut katsomassa Pekka Poikasta?... Oletteko sitten ollut usein _matineoissa?_ — Tiedättekö, etten syntymästäni saakka ole vielä tätä ennen ollut teatterissa? Eikö se ole suurenmoista? Sain syntymäpäivälahjaksi paljon rahaa, jolla saan tehdä mitä itse haluan kahdentenatoista syntymäpäivänäni. Tällä tavoin aiomme käyttää viisi puntaani.»

Virmaisen hyvätuulisena hän pakisi edelleen, niin että rouva Verity ei olisi kyennyt hillitsemään häntä, vaikka olisi koettanutkin —

Hän ei koettanutkaan. Hän ymmärsi. Tämän hilpeän, elämänsä alussa olevan pikkuolennon viaton, itsetiedoton puhelu oli kuin Jumalan lähettämä virkistys tälle surulliselle, itseensä keskittyneelle nuorelle miehelle, joka oli lähdössä viimeiselle, toivottomalle matkalleen. Siinä rautatievaunussa istuvan ryhmän jäsenten vastakohtaisuus oli tosiaankin silmäänpistävä.

Upseeri kuunteli pelkkänä korvana ikäänkuin olisi imenyt parantavaa lohdutusta tytön vauhdikkaista sanoista. Hänen katseensa oli värähtämättä suunnattu hänen vastassaan oleviin eloisiin kasvoihin.

Samoin kuin hän katseli lasta, ei taas Wallacen katse kertaakaan hievahtanut hänestä.

Vähää ennen kuin he saapuivat Lontooseen (se lienee tapahtunut East Croydonissa) nuori mies kääntyi tytöstä äidin puoleen.

»Olen käyttäytynyt kovin karkeasti», pyysi hän anteeksi, kuiskuttaen liikuttavan hiljaiseen tapaansa, »kun en ole esitellyt itseäni. Suonettehan anteeksi sodanuhrin kummalliset oikut? Nimeni on Mount, Charles Mount. Jos sallitte, niin annan teille käyntikorttini. Hyvä Jumala, minut on jo ennen aikaani haudattu tähän turkisröykkiöön. Wallace, onko minulla nimikortteja muassani? Ottakaa ne esille, tehkää hyvin!»Wallace teki niin. »Kuulkaahan, kirjoitan tähän muistiin sen oudon sveitsiläisen paikan nimen. Kynä, Wallace! Suotteko minun pyytää teiltä erästä asiaa?»

»Olkaa hyvä! Jos voin millään tavoin —»

»Kuulkaahan! Minulla ei ole omaisia, muita kuin Archie, nuori veljeni. Hän on torpeedonhävittäjässä jossakin päin. Se ei ole terveellistä hommaa. Paitsi häntä ei minulla ole ketään, joka kirjoittaisi minulle. Meitä on vain kaksi, ja _hän_ saattaa kuolla ennen minua; sitähän on mahdoton tietää!... Kirjeet merkitsevät paljon minulle — minulle. Luulisitteko voivanne lähettää minulle rivin ja kertoa, miten tyttönne nautti matineastaan, ja muusta sellaisesta? Se olisi ystävällisesti tehty. En pyydä, jos siitä on kovin paljon vaivaa, mutta... se olisi hyvin ystävällistä.»

Mitäpä olisi helläsydäminen Violet osannut sanoa? Koko kohtaus liikutti häntä. Kyyneleet pehmensivät hänen silmiensä muutoinkin pehmeätä ilmettä. Voin kuvitella, kuinka hänen (auttamattoman kehnon päähineen reunustamat) kasvonsa vavahtelivat, ja kuinka pelokas soinnahdus oli hänen äänessään, kun hän lupasi: »Tietysti kirjoitan, jos pidätte kirjeistä. Entä kirjoitatteko te, herra Mount? Kerrotteko, miten — miten saavuitte Sveitsiin?... Tässä on osoitteemme. Margaret itse kirjoittaa teille matineasta.»

»Teetkö sen, Margaret?» kysyi nuori mies.

»Oi, niin mielelläni! Minä pidän kirjeiden kirjoittamisesta. Minulla on tuskin ketään, jolle kirjoittaa! Kirjoitan teille», vakuutti lapsi, »kunnes tulette takaisin kotiin».

Victoria-asemalla syntyi luonnollisestikin aikamoinen hyörinä, kun oli koottava herra Mountin tavattomat matkatavarat.

Rouva Verity (joka oli innostunut auttamaan, mutta joka, herttainen poloinen, omista tutuista oloistaan lähdettyänsä oli aina kokonaan ymmällä eikä tiennyt, mitä tehdä) odotti sairaan luona, sillä aikaa kun tuikeakasvoinen, kuulan rampauttama Wallace teroitti Jumalan pelkoa asemasillan kaikille kantajille. Margaret hyppi kahleeseen kytketyn terrierin tavoin pienessä ympyrässä, katsellen jouluostoksille saapunutta yleisöä, orjanruusuilla ja misteleillä täytettyjä kuormarattaita, tavaroineen lähtövalmiina jonottavia sotilaita.

Herra Mount jupisi: »Teille tulee ihana päivä lapsen seurassa.»

»Niin kyllä, niin minäkin luulen. Olen varma siitä, että hän siitä nauttii. (_Miksi en osaa lausua mitään lohduttavaa tälle mies-paralle_...) Hän nauttii kaikesta.»

»Toivottavasti hän osaa aina niin tehdä. Hänen elämänsä pitäisi aina olla ruusuista. On hirveätä, että aina eksytään käyttämään kuluneita sanontatapoja, eikö olekin?» lisäsi hän, ikäänkuin hän ja rouva Verity olisivat olleet päivälliskutsuilla ja heidän olisi pitänyt keskustella. »Satutteko tuntemaan nämä säkeet:

— Rannalla Manan järven, nojaillen airoon Kharon odottaa?»

»En. Pelkäänpä, etten ole lukenutkaan sitä runoa —»

Samassa palasi Wallace, tunkeutuen touhuisasti ihmisahdingon lävitse. _»Nyt,_ herra Charles —»

Herra Mount nosti lakkiaan. »En sano hyvästi, vaan käytän niitä sanoja, jotka gladiaattorit aina lausuivat Rooman keisarille. Muistatteko?»

Kovaksi onneksi rouva Verity-raukka muisti (aikoja sitten menneiltä historiantunneiltaan).

»_Terve, Caesar! Kuoleman omat tervehtivät sinua_!»

Violet nielaisi jäähyväisensä. Mutta Charles Mount sai Margaretilta perin riemuisan hymyilyn muistoksi matkalleen.

VI

Kuuden viikon kuluttua he saivat viimeisen sanoman Charles Mountista.

Hän oli kuollut sveitsiläisessä parantolassa ja jättänyt varsin suuren omaisuutensa perinnöksi neiti Margaret Veritylle »_kiitollisena ystävyydestä, joka oli suuresti sulostuttanut hänen elämänsä loppuosaa»._

Toiminimi Mount & Sons oli hankkinut sota-aikana jättiläismäisesti paisuneen omaisuuden myymällä ravintosäilykkeitä tai kenkänahkaa tai gramofonilevyjä, jotakin sellaista tavaraa, jota sotilaiden oli saatava suuria määriä. Isä ei ollut elänyt nauttiakseen siitä, hänen kaksi poikaansa olivat jakaneet voiton keskenään; ja vanhempi heistä, Charles, jätti nyt oman osuutensa neiti Veritylle määräämättä mitään jälkiä säädöslahjoituksia! Kaiken piti joutua lapselle heti ilmaa hankalaa holhousta tai muita rajoituksia siihen saakka, kunnes hän täyttäisi yksikolmatta vuotta. Torpeedonhävittäjässä palvelevalla nuorella Archie Mountilla oli oma osuutensa. Hän sai perheen valokuvat ja äitinsä jalokivet sekä henkilökohtaisen omaisuuden. Kaikki muu joutui tälle pienelle, vieraalle tytölle, jonka Charles oli tavannut kerran ja jolta hän oli saanut kenties viisi tai kuusi kirjettä.

Kuvitelkaahan sitä... Sain hänen äidiltään pitkänpituisen kirjeen, jossa hän kertoi minulle tästä ihmeellisestä onnesta. Eikö ollut loistavaa, ettei Margaretin tarvinnut kasvaa rahanpuutteen painamana ja vaivaamana! Nythän kullannupulle sittenkin avautuisivat kaikki mahdollisuudet! Hän saisi hyvän kasvatuksen, pääsisi matkustamaan ulkomaille, viehättävään ympäristöön! Hän voisi tutustua lukemattomiin mainioihin ihmisiin, hankkia itselleen viehättävän ystäväpiirin!

Sanalla sanoen, koko tämän kaksitoistavuotiaan elämä sukeutuisi ruusuiseksi.

VII

Kahdeksan vuotta myöhemmin kohtasin hänet jälleen. Minun on tunnustettava, että silloin tyrmistyin.

II luku

Teehetki paljasseinäisessä huoneessa

I

Marraskuulla menin käymään rouva Verityn luona hänen talossaan Lontoossa.

Se oli Hill-kadun varrella. Korkea, yksinäinen, hienonnäköinen pieni talo, ja sen julkisivun ovi oli yhtä juhlallisennäköinen kuin quatrocento rasian homehtunut kansi. Kuinka suuresti se erosikaan Verityjen entisestä pääovesta, huvilan alati avoimesta, kuusamojen reunustamasta pylväseteisestä, josta tuulisten hiekkasärkkien poikki näkyi merelle! Rouva Verityn kirjeestä tiesin, että Margaret oli ostanut tämän Hill-kadun talon sellaisenaan, koska sen sisustus miellytti häntä, ja että hän pian lisäisi siihen omaa »käsialaansa».

Hovimestari, jolla oli ruuansulatushäiriöiden vaivaaman sfinksin kasvot, opasti minut salaperäisen hämäriä, paksumattoisia portaita myöten seurusteluhuoneeseen... Armias taivas, mikä yllätys!

_Kuinka toisenlaista kuin Verityillä!_

Kuinka toisenlaista kuin heidän huvilansa arkihuoneen kotoisen valkea, sekava sisustus kirkkaine, ruusunvärisine sitsipäällyksineen, avoimine ikkunoineen, joista merituuli puhalsi sisälle, tuoden puutarhasta sokeriherneiden ja neilikkojen tuoksua!

Silmäilin ympärilleni tässä uudessa asunnossa. Himmeillä kultauksilla runsaasti koristetut seinät olivat melkein kokonaan ihanasti ommeltujen koruverhojen, hyvin kallisarvoisten, mustan ja kullankirjaviksi maalattujen kiinalaisten kaappien ja laajan irtoseinän tummanpunaisten, lohikäärmeiden somistamien lautojen peitossa. Korkeita lamppuja seisoi nurkissa oudonväristen pagodiverhojen suojaamina, ja kaiverruksin kaunistetuilla jalustoilla ja pikkupöydillä oli kyyröttävien apinoiden ja sammakkohirviöiden muotoisia lamppuja. Mustalla matolla, johon upposi polvia myöten, oli vuodemaisia sohvia, sohvamaisia tuoleja, pyöreitä jakkaroita, ripsuista lattiapieluksia, kaikki kullanvärillä, mustalla ja kellanpunaisella kirjailtujen päällysten peittämiä. Raskaasti riippuvat samanlaisesta mustan ja kullan kirjavasta koruompeluksesta valmistetut verhot reunustivat ikkunoita, joissa oli myöskin sisäverhot ja puoliväliin ulottuvat kultakudoksiset kaihtimet. Upotuksien koristamilla pöydillä oli läjittäin muotilehtiä, (_Eve, Vogue, The Tatter, La Vie Parisienne_), kuukausijulkaisuja ja uusia romaaneja; lisäksi oli uunimaton kohdalla tavattoman iso suklaalaatikko, jonka avoimesta kannesta näkyivät sen sisältö ja lumikinoksia muistuttavat valkeat täytehöydyt, lattialle viskattu nukke, uudenaikainen, eriskummainen, kolmivuotisen hapsen kokoinen, puettu nuoren miehen seurustelupukuun ja päässään vaalean kullanvärinen silkkiperuukki. Kokonaisuudessaan huone oli mielestäni jonkun koristetaiteilijan haaveilema hekumallisen ylellisyyden näyte.

Kuhakin on oma makunsa. Minusta huone vaikutti tukahduttavalta, sen seinät vanutäytteisiltä. Sanoin sitä pimeäksi.

Se oli täynnä kukkia! Siellä oli miehenkorkuisia liljamaljakoita, pronssinen jalusta täynnä astioita, joissa oli ennen aikaansa kukkimaan saatuja syreenejä, useita maljakoita kuiduissa kasvavia roomalaisia hyasintteja. Jossakin kyti taikatikku, joita näkee palamassa kaukonäkijäin kammioissa. Runsaskaiverruksisella jalustalla paloi suitsutuslamppu. Ja kaikkien näiden sekavien tuoksujen täyttämänä tuntui sellaisen suljetun huoneen ilma, jossa suitsutettiin paljon ja yhtenään... Tarkoituksena oli kaiketi saada aikaan itämaalainen, velton raukaiseva lämpö...

Kullakin oma makunsa. _Minä_ pidin sitä ummehtuneena.

Sanalla sanoen, sellaisen ilman olisin kaikkein vähimmän odottanut ympäröivän ulko-ilmaan tottunutta englantilaista» naista, rouva Verityä!

Hän astui sisään.

II

»Entä tyttäresi?» tiedustin pian. »Niin mielelläni haluaisin nähdä Margaretin jälleen. Voiko hän hyvin?»

»Oi, kyllä! Hän voi _oikein_ hyvin... todella —»

Heti välähti mieleeni epäilys, ettei lapsen laita ohut ihan oikein. Sana »todella» liitettynä mihin lauseeseen hyvänsä ja lausuttuna sellaiseen tapaan riittää vastaväitteeksi. Myöskin oli rouva Verityn ilmeessä jotakin outoa. Ensi silmäyksellä ei hänessä huomannut muutosta, vaikka hänen yllään olikin (ensi kerran koko tuttavuutemme aikana) »hyvä» leninki ja siihen sopivat kengät. Hänen vartalonsa oli suora, hänen lempeiden kasvojensa väri terve ja vaaleanpunertava kuten aina, hänen silmänsä kirkkaat. Mutta hänen ilmeessään oli jotakin. Tuo murheellinen häivähdys oli siinä aina ohut. Nyt siinä oli myöskin rauhattomuuden merkki. Puheliko hän salatakseen sitä?

»Tietystikin, ymmärräthän, Margaret on _kasvanut,_ hyvin nopeasti. Tytöt tarvitsevat joitakuita vuosia sivuuttaakseen sen... 'Onko hän niin viehättävä kuin hänestä näytti tulevan?' Oi, hän on hyvin sievä. Saat nähdä. En luule niin ainoastaan sen tähden, että olen hänen äitinsä.» Rouva Verity puhui puolustelevan ylpeästi. »Niin monet ihmiset ihailevat häntä tavattomasti. Kaikkialla, missä olemme olleet. Kaikki kyselevät, kuka hän on, kutsuvat häntä vierailuille ja puhuvat hänestä paljon. Lapsi-kullan aika tahdotaan viedä niin kovin tarkoin! Niin paljon ihailijoita!»

»Eikö hän vielä ole kihloissa?»

Samassa kajahti puhelinkellon kilinä, jota vaimensi kahvipannun peitettä muistuttavan, tuoksujen täyttämän huoneen seinän pehmennys.

»Suo anteeksi!» Rouva Verity kääntyi puhelinta rumentavaan Pompadour-pukuiseen nukkeen päin. »Niinkö?... Oi, kuinka voit, Eric? Ei! Valitettavasti Margaret _ei_ ole kotona... Hän meni kilpa-ajoihin Claude Oddleyn ja eräiden muiden seurassa... Niinkö... Luultavasti hän oli unohtanut luvanneensa. Kuinka pahasti tehty! Tänä iltana hän menee erään seurueen mukana _kello yhdeksän näytäntöön_... Toivottavasti hän saapuu puolen tunnin aikana... No niin, tule teelle ja puhu hänelle! Tuletko? ... Tee niin... Näkemiin!»

Hän kääntyi takaisin minun puoleeni vastaamaan kysymykseeni.

»Niin, Margaret ei ole kihloissa. Vain nämä ihailijaparvet... Todellinen kunniavartiosto alituisesti. Hyvin paljon enemmän nuoria miehiä kuin tytöt olisivat ikinä halunneet meidän ollessamme nuoria —»

»Tarkoittanet liian paljon nuoria miehiä _kerrallaan_?»

»Niin, niinpä niin! Minä puolestani en _ikinä_ kaivannut muuta kuin yhtä miestä. Minä olen aina ollut '_toivottoman vanhanaikainen haaveilija_', kuten tyttö-kulta minua nimittää. Mutta Margaretilla täytyy olla henkivartijansa. He vievät häntä tansseihin, teattereihin, kilparatsastuksiin, loordien luokse, soutukilpailuihin, Hurlinghamiin, kaikkeen sellaiseen, mikä nyt on muodissa... Mikäli olen kuullut _liehittelevät_ nuoret miehet nykyisin kauneimpia tyttöjä sillä tavoin, mutta eivätkö he: muka _kosi_ sen kummemmin? Sitä me emme ole huomanneet. He kosivat Margaretia yhtenään.» Äiti hymyili niin liikuttavasti, ettei minulla ollut sydäntä edes ajatellakaan, kuinka epätodennäköistä oli, ettei Mountin omaisuuden perijättärellä olisi kosijoita. »Erikoisesti eräs heistä on lemmikkini ehdoton _orja._ Tämä meidän kesken sanottuna... mutta näkisithän sen, joka tapauksessa. Juuri hän vei tänään Margaretin esteratsastuskilpailuihin. Hän on silmittömästi kiintynyt tyttöön! Tunnetko hänet? Otaksuttavasti olet kuullut hänestä. Hän on vasta äsken saanut arvonimensä. Hän on nuori loordi Oddley.»

Hänen lempeä äänensä sai hienonhienon tärkeyden värähdyksen. Hän oli tämän maailman vähimmän herrastelevia olentoja, mutta hänen tavallaan kasvaneessa naisessa ei arvonimi (ja lisäksi hyvin vanha, kunnioitettu nimi) voi olla herättämättä jonkun verran ihastusta.

»Pitääkö Margaret hänestä?»

»Sitä on niin vaikea sanoa tytöistä, eikö olekin?»

Omassa mielessäni mietin, että se olisi ollut varsin helppo »sanoa» muutamista tytöistä. Violetin ensi kerran kohdatessa Jack Verityn oli hänen kasvoistaan varmastikin näkynyt selvästi, että hän oli Jackin, ainoastaan Jackin. Siinä oli ohut aitoa romanttisuutta. Tulisikohan se Jack Verityn tyttären ja tämän nuoren loordi Oddleyn osaksi? Minut valtasi lievä kiihtymys ajatellessani, että näkisin sen itse. Myönnän olevani innokkaan utelias. Valmistauduin näkemään romanttisuutta tässäkin ylenmäärin upeakalustoisessa ympäristössä.

»Kerrohan minulle siitä! Kuinka kauan tyttäresi on tuntenut nuorukaisen? Missä hänet kohtasitte?»

»Sveitsissä, talvikisoissa pari vuotta sitten. Hän ja hänen sisarensa Cynthia asuivat samassa hotellissa kuin mekin. Cynthia on Margaretin _hyvin_ läheinen ystävä juuri nyt. Cynthia se löysi tämänkin talon hänelle. Kehoitteli Margaretia ostamaan sen —»

(Ahaa! »Cynthian» syytäkö sen epäveritymäinen sisustus olikin?)

— »Cynthialla on ihmeellisen hyvä maku, väittää Margaret. Hän näyttää aina _huvittavan_ Margaretia. Hän —»

Taaskin soi puhelinkello.

»Niin ikävää; saanko? Ajattelehan, että tällaista kestää aamusta iltaan Margaretin tähden!» Hän tarttui kuulotorveen. »Kyllä. Ei; puhuja on _rouva_ Verity... Ei. Hän ei ole vielä palannut! ... Odotan heidän saapuvan millä hetkellä tahansa. Saanko ilmoittaa hänelle jotakin?... Oi, pistäydyttekö täällä? Niin, tehkää se! (Ei niin innokkaasti, kuulosti minusta.) »Tulkaa teelle! Näkemiin! ... Soittaja oli Cynthia... Taitaa olla parasta ilmoittaa Bensonille, että tänne saapuu paljon väkeä teelle tuossa paikassa...» Hän soitti kelloa.

Ruuansulatushäiriöiden sfinksin (jota rouva Verity silminnähtävästi kovasti pelkäsi) poistuttua kuunneltuaan emäntänsä lausuman määräyksen, kysyin:

»Pitäisitkö sinä siitä?»

»Mistä?»

»Että Margaret hyväksyisi tämän nuoren miehen kosinnan?» »Niin», äänsi rouva Verity empien.

Odotin hänen lausuvan jonkun hänen tapaisilleen haaveilevan herkkätuntoisille naisille ominaisen kuluneen lauseen (kuten: _»Jos lapsi-kulta rakastaa häntä, niin en luonnollisesti olisi unissanikaan kyllin itsekäs estääkseni häntä menemästä avioliittoon niin pian kuin hän haluaa»)_, mutta rouva Verity huomauttikin äänessään oudon katkera soinnahdus: »Eipä olisi _paljoakaan_ väliä, pitäisinkö siitä vai —»

Samassa sattui taaskin keskeytys; tässä hiljaisessa, eristetyssä talossa syntyi äkkiä kovaääninen hälinä.

Ulkoa kuului auton melua; sitten pamahti pääovi, kajahti haukuntaa, naurua, kimeitä huudahduksia; useita ihmisiä tuntui syöksyvän portaita ylös yhtä aikaa. Ovi avautui. Päätäpahkaa tuoksahti sisälle joukko ihmisiä, joiden _lukumäärää_ hämmentynyt silmä ei aluksi kyennyt laskemaan pitkiä, sileiksi harjattuja nuorukaisia, jotka seurasivat hyvin kookasta, nahkaiseen autovaippaan ja pieneen, punaiseen turkishattuun puettua tyttöä. Nuoret näyttivät sysivän toisiaan, leikkien hilpeätä hevosenleikkiä, harppailevan toistensa kantapäiden ja heidän jalkojensa välissä pujottelevien, villeiksi kiihtyneiden koirien ylitse ja lörpöttävän kaikki samanaikaisesti, niin että kuulosti siltä, kuin olisi pantu soimaan useita gramofoneja yhtä aikaa ja liian nopeasti. Olin erottavinani:

— »Myrkyllinen onni eikö se ollut myrkyllinen _onni_ rakas, ihminen voitko väittää hei tässä on Eric hei Eric! Hei Odds _myrkyllinen_ onni, kun panit vetoa. Nauroin niin panin sata kahdeksaakymmentä vastaan loppuottelussa en halua teetä mutta mielelläni ottaisin ryypyn! No? No? _Exasperation_ ensimmäinen JA kaiken sen jälkeen Bubbly puolisella Paddock-aitaus _Exasperation_ ensimmäinen _Tiara_ toinen _This Freedom_ kahdeksas tai jotakin täydellistä ihmisiä tulvimalla siellä Armstrong Siddeley _Tiara_ toinen. Mitä? Aioin panna viitosen sen puolesta Mixyä VASTAAN! Se muutti minun Kolme kertaa hallo Ericillä oli MAALLINEN _Exasperation_ ensimmäinen myrkyllinen onni oh EI sitä ei ONNISTANUT panitko vetoa? Ahaa! kuinka voitte rouva Verity sujui hyvin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia minua onnisti — minä —»

Rouva Verityn ääni melkein hukkui heidän meluunsa, kun hän sanoi: »Tässä hän on. Tämä on Margaret.»

III

Huomasin pudistavani pitkän tytön kättä, katsoen häntä kasvoihin.

Ne olivat kiehtovan kauniit pienet kasvot, soikeat, suurisilmäiset; suun piirteet olivat vallattomat ja muistuttivat kukkaa. Mutta kasvot olivat liian kalpeat, liian hienopiirteiset, liian paksun ihojauhekerroksen peitossa. Ja nuo suuret silmät, harmaan siniset kuin Englannin kesäinen taivas, näyttivät menettäneen pehmeyttään. Johtuiko se siitä, että ruskeat kulmakarvat olivat tahmeina paksusta, mustasta maalista?

»Kuinka voitte?» tervehti hän minua raukeasti. »Tietysti muistan teidät. Kohtasimme siellä huvilassa... _vuosisatoja_ sitten...» Hän alkoi hypistellä turkiksiaan ja vaatteuksensa moninaisia nahkaisia, kankaisia ja kudottuja kappaleita. Yhden toisensa jälkeen hän riisui ne yltään henkivartijoiden koko ajan hyöriessä hänen ympärillään, tarjoillen saamattomasti apuaan. »Enkö _minä_ saa tehdä sitä? — Salli minun, Margaret!

Annapa, kun autan sen yltäsi! —»

Hän ei vilkaissutkaan kehenkään heistä. Huomauttaen huolettomasti: »Kas tässä, Oddos! Ota kiinni!» hän heitti vaatemytyn kirjaimellisesti vasten kasvoja siloiselle, noin yksikolmatta vuotiselle nuorukaiselle, jonka kullankeltainen tukka oli taaksepäin kammattu ja jolla oli mimosankeltaiset liivit. Nuorukainen horjahti vaatteiden sysäyksestä, otti ne, laski ne jakkaralle ja hääri edelleen Margaretin vierellä. Kun tyttö istahti lähinnä tulisijaa olevalle sohvamaiselle tuolille, huudahtaen: »On purevan kylmää; kunpa saisimme pidetyksi tämän huoneen kodikkaampana!» vaipui nuorukainen hänen jalkojensa juuressa olevalle lattiapielukselle katse hievahtamatta kiintyneenä tytön kasvoihin ja huulet hieman raollaan ikäänkuin valmiina nielaisemaan kaikki tytön sinkauttamat sanat.

Arvasin, että hän oli Margaretin orja, Claude Oddley.

Ehdin parhaiksi nähdä, että hän muistutti paljon keltaperuukkista vaatturinnukkea (jonka joku oli tällä välin ottanut pöydältä ja viskannut rentona virumaan pianon kannelle). Sillä kertaa en ehtinyt silmäilemään nuorta Oddleyta sen tarkemmin.

Minun oli katseltava Margaretia, joka loikoi pitkänään soma pää painettuna pieluksiin, ihonväristen silkkisukkien verhoamat, ohuet sääret ristissä ojennettuina kauas ruskean silkkihameen liepeiden ulkopuolelle. Hame riippui hänen ympärillään samoin kuin lippu tangossaan tyynellä ilmalla. Mitä, mitä oli tapahtunut tuolle sopusuhtaisen voimakkaalle, nuorelle ruumiille, joka minusta oli muistuttanut hovilinnain tavoin veistettyjä nurkkapatsaita? Kuihtunut ja kutistunut tuollaiseksi! Kummallisia sanoja käytettäviksi vasta ikänsä toisen kymmenen lopussa olevasta tytöstä! Mutta minkä tähden hän _kuihtui_. Juuri sellaisen vaikutuksen hän teki. _Umppu, joka kuihtui silloin, kun sen olisi pitänyt aueta upeimpaan kukoistukseensa_. Kullakin on oma makunsa. Otaksuttavasti hän ihailevista henkivartijoistaan näytti olevan oivallisessa kunnossa.

Pehmeä huone oli ahdinkoon saakka täynnä nuorukaisia, heidän koiriaan (kaksi karkeakarvaista terrieriä ja yksi buldoggi), pyörteisinä pihvinä tupruavaa tupakansavua, kaukoputkia, hajallaan olevia urheilulehtiä, gramofonimaista puheenhälyä heidän hokiessaan ratsastuskilpailujen ja autoilun tapahtumia sekä ristimä- ja pilanimiä.

Muutamissa minuuteissa olikin huoneessa huolimattomasti siroteltuja savukkeenjätteitä enemmän kuin koskaan olen missään muualla nähnyt. Tuhkaa oli matolla kinoksittain; sitä oli kirjailtujen pieluksien välissä ja teevadeilla; tuhkaa ja savukkeenpätkiä oli teen sekaan sekaantuneena kuppien pohjalla; tuhkaa oli Anna-kuningattaren tyylisellä tarjottimella ja sokeripalojen seassa; poltettuja tulitikkuja oli pistetty hyasinttiruukkujen sammaliin; tuhkaa varisi Margaretin ruskean silkkihameen helmaan; tuhkaa oli torkkuvien koirien turkissa; tuhkaa uunin hiilisuojuksella; tuhkaa — uskotteko minua — huomasin jonkun verran myöskin poroastioissa.