Part 1

HIMMENNYT HELMI

Romaani

Kirj.

BERTA RUCK

Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen

Naisten romaaneja 42

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

I OSA — VAIVA

I. Hänen alkajaisensa II. Teehetki patjaseinäisessä huoneessa III. Päivällinen »Ritzissä» IV. Tanssit »Berkeleyssä» V. Muodinmukaista armastelua VI. Cocktaileja huvipurressa

II OSA — PARANNUS

I. Myrskyä merellä II. Kauneuden saari III. Elämän suola IV. Kysymyksiä V. Edenin toinen puoli VI. Tekoveli VII. Venuksen peili VIII. Entisyyden ääni IX. Haaveet ja todellisuus X. Etäinen kutsu XI. Muutos XII. Kielten helähdys XIII. Yöllistä vapautta XIV. Kaksi kauhua XV. Seuraavana päivänä XVI. Puhelua XVII. Kaihostuttava lähtö

I OSA — VAIVA

I luku

Hänen alkajaisensa

I

Margaret Verity oli yhdeksäntoistavuotiaana sellainen tyttö, jollaisia (moittivasti) nimitetään nykyaikaisiksi.

Meidän päiviemme tyttöä, joka on pantu sanomalehdistön kaakinpuuhun, käsitellään yhtenään siveellistä loukkaannusta uhkuvissa kirjoituksissa: »Nykyaikaisen tytön viat», »Minkä tähden nykyaikainen tyttö on menettänyt kaiken viehätysvoimansa?» ja »Osaako nykyaikainen tyttö rakastaa?» (vastaus kielteinen).

Ihan liian paljon tämäntapaista. Eikö hänen keski-ikäisillä syyttäjillään ole muistoja omasta nuoruudestaan? Rohkenevatko he väittää sitä mallikelpoiseksi? Eikö ainoakaan virnistävä aave nosta päätään heidän toisen ja kolmannen vuosikymmenensä ajoilta? Eikö? Vai niin? Onnitteluni...

Joskus johtuu mieleen sellainen haave, että tytöt ovat tarkalleen sellaisia, jollaisia he ovat aina olleet ja jollaisina he aina pysyvät. Nimenomaan tytöt.

Toisinaan taas saa sellainen näyte kuin ystäväni rouva Verityn Margaret ihmisen ponnahtamaan punehtuneena pystyyn. Hän olisi saattanut olla »nykyaikaista» tyttöä kuvaavan taulun mallina.

Maltittoman ynseä, kyllästyneen haluton, hermostunut? Juuri sellainen hän oli! Hänen päähänsä ei mahtunut ainoatakaan muuta ajatusta kuin kuumeisen kiihkeä huvien tavoittelu aamusta iltaan saakka (tai oikeammin iltapäivästä aamuun!). Hän oli miesten valloittaja, eikä hän antanut heille lahjaksi nuorta rakkautta, vaan yksinkertaisesti katkeraa mielenhämminkiä! Hän oli kärtyisen oikullinen ja kalpea, punasi poskiaan, nautti cocktailia, poltti tupakkaa, tanssi yökaudet ja tiuski nenäkkäästi äidilleen. Sanalla sanoen, hän oli perin epätyttömäinen olento. Sellainen oli Margaret Verity juuri vähää ennen seikkailua, joka sitten muovasi hänet uudelleen.

Aion kertoa teille siitä seikkailusta kaikki, mitä tiedän. Menkäämme ensin ajassa taaksepäin ja tutustukaamme Margaretin alkuperään.

II

Siinä ei ollut mitään vikaa. Tytön juuret olivat tavallisessa, hyvässä maassa. Hänen perityt taipumuksensa olivat kylläkin terveet.

Hänen äitinsä, ystäväni rouva Verity, oli herttainen ihminen. Lahjakas hän ei ollut; sellainen hän ei milloinkaan teeskennellyt olevansa. Eikä luja luonne; totisesti hän ei koskaan ollut olevinaan _sellainen!_ Mutta hän oli suloinen kuin ne vaatimattomat kukat, joilla hän oli täyttänyt Sussexissa olevan huvilansa puutarhan. Ja soma hän oli myöskin. Sellaiset avosydämiset kasvot, joita taiteilijoiden oli tapana nimittää »englantilaiseksi ruusutyypiksi» ja jollaisia he maalasivat katselemaan kaihoisasti kaukaisuuteen, päässä iso, komea hattu, jonka ympärille oli leuan alitse kierretty tavattoman laaja, vaaleanpunainen, tylli kankainen autoharso — sellainen oli Violet Verity, kun hän oli nuori. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, vartalo suora ja ihonväri raikas. Hän oli hyvä kävelijä, hyvä tennispelaaja (yhdeksännentoista vuosisadan käsitysten mukaan), hyvä taloudenhoitaja (saaden pienet tulot riittämään), hyvä perheenemäntä ja puutarhuri. Kuulostaako se tappavan tympeältä? Mutta saatte uskoa minua, ettei hän ollut tympeä; sellaiseksi tulemasta hänet pelasti avu, jota hyvin monet älykkäämmät ja voimakasluonteisemmat ihmiset eivät yksinkertaisesti ole saaneet.

Hänellä oli rakastamisen lahja.

Hän ei pyytänyt taivaalta mitään sen enempää kuin jotakuta henkilöä, jolle hän olisi voinut omistaa elämänsä. Taivas lähetti hänelle Jack Verityn.

Jack Verityn on täytynyt olla hyvin miellyttävä, vaikka olenkin nähnyt vain hänen valokuviaan. Ne muistuttavat tavattoman paljon hänen pikku tytärtään; Margaret on perinyt hänen lyhyen, päättäväisennäköisen profiilinsa, hänen ylvään niskan joustavasti kannattaman päänsä asennon, hänen silmänsä (suuret, etäällä toisistaan ja himmeänharmaat, mutta reunoiltaan leveälti ruskeat). Miehet kehuivat häntä perinpohjin kelpo kumppaniksi; naiset eivät ainoastaan rakastaneet häntä, vaan pitivätkin hänestä. Hän oli merimies — joista naiset ihastuneesti haaveilevat enemmän kuin mistään muista miehistä.

(Tekee mieli empiä, ennen kuin päättää sen johtuvan siitä, että merimiehet ovat niin paljon poissa kotoa.)

Rouva Verity meni niin pitkälle, että väitti merimiehiä ainoiksi mahdollisiksi ihmisiksi, joiden kanssa saattoi mennä naimisiin. Muut miehet, selitti Violet Verity, olivat aina _saapuvilla_, pitäen naista luonnostaanlankeavana seikkana, nähden hänet hänen huonoimmilta puoliltaan ja pannen merkille hänen proosallisimmat piirteensä. Muut miehet tekevät avioelämän pitkäksi, yksitoikkoiseksi tieksi, jossa ei ole ainoatakaan käännettä alttarin ja haudan välillä. Mutta jos puolisona on merimies, saa nainen toisaalta elää kuukausimääriä, rakastaen poissa olevaa puolisoa, muistella ja kaihoisasti odottaa, miehen purjehtiessa merellä. Toiselta puolen ovat vastakohtana ne ihanat viikot, jolloin mies on kotosalla, jolloin vaimo elää konserttivireessä kuten morsiusaikanaan, panee parhaansa kodinhoitajana, määrää joka päivä puolisoksi kuumaa liharuokaa — jopa metsänriistaakin! — pukeutuu joka päivä vasta silitettyyn, puhtoiseen puseroon (hän meni naimisiin ennen »jumperin» valtakautta) ja kykenee yleensä säilyttämään kuherruskuukauden tunnun.

Verityn pariskunta säilytti tämän tunnun vuosikausia pienokaisensa, tyttären, syntymän jälkeen. Vieläpä lapsi teki sen entistäkin voimakkaammaksi. Pian hän oli kyllin vanha lepertääkseen järjetöntä lorua, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut.

»Mikä olet, Margaret-kulta?» kysyi äiti. »Sano isälle! (Kuuntele, armas!) Mikä olet nyt?»

»Merimiehen tytär», vastasi lapsukainen tanakkana merimiessinisessä villakankaisessa mekossaan, jossa oli parin sentimetrin levyinen, sininen sarssireunus.

»Niin. Entä miksi _tahdot_ tulla?»

»Merimiehen vaimoksi.»

»Juuri niin! Entä miksi _toivoi_ tulevasi?»

»Merimiehen äidiksi.»

»Mainiota!» kehui Jack Verity, nauraa hohottaen, otti lapsen syliinsä ja keinutti sitä niin, että ruskea tukka hulmahteli, samalla raiuttaen nuoruusaikojensa huvipaikka-laulua:

Mun tyttösein saa laulelen, hän verraton, hän helmi on!»

Tällaisessa ilmakehässä alkoi lapsi varttua. Hänen nuoret vanhempansa jumaloivat toisiansa ja häntä. Heillä kolmisin oli ihanat päivät huvilassa aina puolison loman viimeisiin hetkiin saakka.

Sitten mies aina suuteli heitä molempia vähintäänkin kymmenesti »viimeisen kerran», otti reppunsa sekä paksun, sinisen sadetakkinsa ja lähti jälleen merelle. Ja rouva Verity jäi syömään jäähtyneitä liharuokia, käyttämään kerran yllään olleita puserojaan ja säästämään merimiespuolison seuraavan loman varalle.

Mies hukkui laivansa upotessa myöhään syksyllä 1914.

Ja on helppo kuvitella, että vaimolle antoi elämänhalua vain yksi seikka.

Hänen pieni tyttönsä.

III

Valkoisessa huvilassa Sussexissa, meren rannalla, hiekkasärkkien aukeassa helmassa pieni Margaret Verity vietti sitten muutamia vuosia ankaraa elämää.

Lapsi totutettiin liikkumaan ulkosalla joka päivä, olipa ilma minkälainen hyvänsä. Hän sai rämpiä pitkiä matkoja sateessa (_ja hän oli sama tyttö, joka myöhemmin ei koskaan laskenut pientä ranskalaiskorkoista kenkäänsä maahan muutoin kuin laskeutuessaan autosta_). Makuuhuone, jossa ei ollut uunia ja jonka ikkunat olivat auki kesät, talvet (_hänellä, joka sittemmin nurisi, jos lämmityslaitoksessa oli pieninkin vika_). Yksi ainoa sarssileninki, kotikutoiset villaliivit, parit housut, sadetakki, paksut kengät ja pyöreä skottilaishattu — paljoa muuta ei ollutkaan koko hänen pukuvarastossaan (_hänen, joka myöhemmin ei koskaan käyttänyt samaa tanssipukua kolmasti peräkkäin ja joka ei tiennyt muiden vaatteustensa lukumäärää_). Hän oppi pesemään, kattamaan pöydän ja tekemään kaikenlaisia pikkuaskareita huojentaakseen heidän ainoan palvelijansa taakkaa (_hän, josta pian tuli tarjoilijaan kauhu ja kamarineitojen painajainen!_). Joka aamu hän pulikoi jääkylmässä ammeessaan (_niin, tämä sama Margaret, jonka yhdeksäntoistavuotiaana piti loikoilla tuntikausia voimakkaasti tuoksuvassa vedessä, niin kuumassa, että hän siitä noustessaan oli melkein kypsäksi keitetty, hervoton, sekava ja veltto_). Siihen aikaan hän ei tiennyt mitään ylellisyyksistä eikä huveista, makeisista, silkkisistä alusvaatteista eikä kalliista, kestämättömistä kengistä. Ei sinnepäinkään; eikä hänellä ollut aavistustakaan edes niistä mukavuuksista, — joihin hänenikäisensä lapset ovat tähän aikaan tottuneet. Tämä kaikki ei suinkaan johtunut siitä, että ystäväni rouva Verity olisi ollut spartalaisluontoinen, vaan yksinomaan siitä, että äiti ja tytär olivat siihen aikaan, kuten ihmiset sanovat, »surkean köyhiä».

Leskellä oli eläkkeensä, huvilansa ja puutarhansa, siinä kaikki. Hänen ei kannattanut palkata jokapäiväistä opettajatarta. Margaret luki äitinsä johdolla niinä muutamina tunteina, jotka hän vietti sisällä. He kasvattivat itse vihanneksensa; he vaalivat kanoja ja myivät munia; he laittoivat kuntoon kaksi erinomaista tuoksuherneaitaa, joista he katkoivat kukkakimppuja ja sulloivat pitkiin laatikkoihin, myyden nekin ja saaden kahdeksantoista pennyä tai puoli kruunua laatikosta. Nämä rahat piti säästää, jotta saataisiin puutarhaletku, joka maksoi neljä shillingiä jalka ja jota rouva Verityn ei vielä kannattanut ostaa, ja ranskalainen keittokalusto keittiöön. Ruokalistan tärkeimpänä osana olivat aina hakattu lampaanliha, keitetyt vihannekset ja riisimuhennokset.

Ne eivät näyttäneet vaivaavan Margaretia vähääkään.

Hänen ollessaan yhdentoista ja puolen vuoden ikäinen kävin heitä katsomassa ja näin hänen olevan perin terveen ja kukoistavan.

Istuin hänen äitinsä kanssa aallonmurtajalla pakinoimassa ja tarkkailin lasta, kun hän meni uimaan puettuna uimapukuun, joka sopi hänelle ikäänkuin tummansininen maaliverho. Hänen vartalonsa oli vielä lapsimainen, mutta kuinka kaunis se olikaan! Hän oli pitkä, mutta kömpelöstä varsamaisuudesta ei hänessä ollut jälkeäkään; hänen kaikki jäsenensä olivat voimakkaat ja sopusuhtaiset. Lausuin: '_Että meidän poikamme olisivat kuin suureksi kasvatetut taimet nuoruudessansa, ja tyttäremme kuin hovilinnain tavoin veistetyt nurkkapatsaat_.' Nämä molemmat rukoukset ovat täyttyneet tyttäressäsi.»

»Hän muistuttaa niin paljon Jackia. Hänen pitäisi olla hyvin viehättävä tultuaan täysikasvuiseksi.»

»Mitä aiot sitten tehdä hänelle?»

»Hän sanoo tahtovansa itse hankkia elatuksensa, tulla rikkaaksi ja ostaa meille molemmille kaikenlaista hyvää ja kaunista. Hän kaipaa kaunista! Mutta täällä hänellä on omat huvinsa. Hän on täysin onnellinen seurassani simpukankuorikokoelmineen, villeine kukkineen ja kirjoineen. Joku ammattiko? Niinpä kaiketi... Se tuntuu niin oudolta», valitti tämä hellä Victorian ajan loppupuolen nainen, »meidän ei ole koskaan tarvinnut ajatella sellaisia asioita... _Margaret,_ rakas, olet ollut vedessä kyllin kauan. Tule sisälle nyt! Tule heti!»

»Vielä viisi minuuttia», kajahti vedestä lapsen kirkas, kimeä ääni. »Älä hätäile, äiti!»

Siitä jo näki, kumpi näistä kahdesta pyrki hallitsemaan.

»Lapsi-kullalla on enemmän tahdonvoimaa kuin minulla on konsanaan ollut», selitti äiti. »Kunpa hänellä olisi paremmat mahdollisuudet! Jackin omaisista ei kukaan kykene auttamaan häntä (he ovat kaikki liian köyhiä). Minun omaisiltani ei voi toivoakaan mitään (he ovat kaikki ihan liian rikkaita). Turvanamme on vain Tom-setäni, rakas vanhus, joka oli naittajani ja joka tuli Etelä-Amerikasta saakka häihini. _Hänellä_ ei ole liian paljon rahaa. Aina silloin tällöin — Jumala häntä siunatkoon — hän saa lähetetyksi meille maksuosoituksen. Jouluna se on joskus tuonut koko juhlatunnelman.» Herttainen, mitään aavistamaton olento! Hän ei osannut kuvitellakaan, millainen vaikutus hänen setänsä seuraavalla maksuosoituksella olisi heidän molempien elämään.

IV

Se saapui vähää ennen Margaretin kahdettatoista syntymäpäivää, ja sitä seurasi kirje, joka sisälsi määräyksen, että rahat oli käytettävä nuoren naisen omien toivomusten mukaisesti sen päivän hauskuudeksi, ja vanhan, rakastavan sedän sydämelliset onnentoivotukset.

Maksuosoitus oli viiden punnan suuruinen.

Kuinka usein Margaret Verity myöhemmin viskasikaan saman rahaerän vetoihin, tanssikenkiin tai ulkomaisiin hajuvesiin!

Kuinka suurelta omaisuudelta viisi puntaa hänestä tuntuikaan Tom-sedän maksuosoituksen saapuessa!

Huvila oli hänelle liian ahdas.

Hatuttomin päin hän kiiti huurteiseen puutarhaan (joulu oli lähellä). Riemuissaan hän juoksi kolmasti polkua pitkin pienelle, valkealle portille...

Viisi puntaa. Viisi _puntaa!_

Mielikuvituksessaan lapsi kulutti sen moneen kertaan vähemmässä kuin viidessä minuutissa.

»Ennen kaikkea on äidin saatava uusi muodikas hattu. Sinun täytyy saada! Minua inhoittaa tuo vanha, musta samettihökötys, jota olet pitänyt vuosisatoja! Ja sinulle on ostettava sellainen soma, helmikudoksinen käsilaukku, jollaisia näin ilmoituksesta, nahkalaukkusi sijasta, joka on kulunut kiiltäväksi ja kauhean rumaksi siltä kohdalta, mistä pitelet sitä! Eikä sinulla ole _koskaan_ ollut turkiksia kuten muiden ihmisten äideillä _Tatlerin_ kuvissa. Mitä arvelet harmaasta, oravannahkaisesta puuhkasta ja nenään saakka ulottuvasta kauluksesta vai haluatko mieluummin soopelinnahkaisen vaipan? Sinun pitää saada sellainen. Minä _jumaloin_ upeita turkiksia; en ole milloinkaan nähnyt _niitä._ Tällä rahamäärällä voimme hankkia sinulle _jonkun_ kappaleen, jotta —»

»Margaret! Niitä rahoja ei saa lainkaan kuluttaa äitisi tarpeisiin! Ne on käytettävä sinun iloksesi.»

»Mutta niinhän tehdäänkin, kun hankitaan sinulle jotakin!» vastasi innokas pienokainen. Mielikuvituksessani näen hänen kiertävän kätensä äitinsä kaulaan ja avaavan suuret, kiihtymyksestä kimeltävät silmänsä (ne olivat harmaan siniset kuin Englannin kesäinen taivas ja niitä reunustivat ruskeat, taaksepäin kihartuvat ripset, jotka pehmensivät hänen katseensa kirkkautta). »Älä ole hupakko, äiti! Enkö saa tehdä mitä haluan omille viidelle —»

»Mutta, lemmikkini, sinun on ajateltava Tom-setää. Koska hän ilmoitti, mitä hän haluaa maksuosoituksellaan tehtävän, on sinun käytettävä rahat hänen toivomustensa mukaan.»

»Kiusallinen vanhus! Sitä en tarkoita. Hirvittävän hyväntahtoinen olento! Noudatan hänen tahtoaan.»

»Hän haluaa, että syntymäpäivä on sinusta itsestäsi hauska. Sinun on valittava.»

Kumpikaan heistä ei uneksinutkaan, kuinka paljon Margaretin valinnasta riippui. Entäpä jos hän olisi kutsunut naapuriston muutamat lapset jouluvierailulle, hankkinut pienen joulukuusen, tarjonnut kotona paistettuja leivoksia, pitäen hupaiset kahvikestit, ja ostanut leluja kuuden pennyn myymälästä! Lisäksi vielä brightonilainen taikatemppujen tekijä...

Hän mietti sitä.

Jos hän olisi antanut niiden ajatusten ohjata itseään, niin kuinka moni elämä olisi koitunut toisenlaiseksi?

Mutta pudistaen nopeasti päätään Margaret teki ratkaisunsa: »Ei, en halua vieraspitoja. Silloin olisi minun pysyttävä täällä. _Minä_ haluan käydä Lontoossa, tietystikin oman äitini seurassa. En ole ollut Lontoossa sen kerran jälkeen, silloin, kun olin _ihan_ pieni tyttö, kun isä-kulta vei meidät eläintieteelliseen tarhaan. Muistatko?»

»Kyllä, rakas; kyllä muistan.»

»Nyt menemme sinne jälleen», suunnitteli kaksitoistavuotias, joka ei vielä osannut teeskennellä. »Muistatko, kuinka isä nauroi, kun kamelilla ratsastaminen peloitti minua? Sanoin sitä liian isoksi ja olisin suostunut nousemaan vain laamojen vetämiin pikku vaunuihin. Isä huomautti, että merimiehen tyttären piti olla rohkea, ja siksi menin kamelin selkään, mutta kameli huojui niin, että olin vähällä tulla merikipeäksi. Mutta silloinhan olinkin tietysti vain hyvin _pieni_ tyttö. Muistathan sen, äiti, etkö muistakin?»

»Kyllä.»

Violetin sydäntä vihloi joka kerta, kun lapsi elvytti Jackin muistoja. Mutta hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut tukahduttaa niitä.

»Menemme siis eläintieteelliseen tarhaan aamulla ja iltapäivällä... Niin, _olisikohan_ se liikaa? Rahaa pitäisi _olla_ riittävästi», päätteli Margaret, »enkä minä ole kertaakaan ollut siellä, vaikka monet kaksitoistavuotiaat ja jotkut yksitoistavuotiaatkin ovat olleet —»

»Missä niin?»

»Teatterissa! _Matineassa!_ Mennään, _mennäänhän_ 'Pekka Poikaseen'... Lähdetään varhaisella junalla maanantaina.»

V

Sitä varten heidän oli ajettava kuuden ja puolen kilometrin päässä olevalle haara-asemalle. Aamu oli purevan kylmä; taivas kaartui helmenkirkkaana huurteisten nummien yllä; maantie oli kova kuin rauta, ja maanviljelijän kärrinpyörät olivat uurtaneet siihen jäätyneet vaot.

Maanviljelijän rattaat ennättivät perille hyvissä ajoin. Margaret ei ehtinyt ajoissa.

Spartalaisesta kasvatuksestaan huolimatta hän ei ollut syntynyt nousemaan makuulta varhain. Eikä hän ollut löytänyt parhaita käsineitään eikä tätä tilaisuutta varten äskettäin parsittuja sukkiaan. Viimeisellä hetkellä hän oli pistänyt johonkin villaisen merimieshuivin kutomismallin, jota hän aikoi verrata kaupungissa.

Asia on niin, että tyttö (kuten niin monet meistä) oli syntynyt kadottamaan esineitä käsistään, hukkaamaan, pudottamaan ja unohtamaan niitä. Noina elämänsä varhaisina aikoina hän ponnisteli sitä vastaan...

Joka tapauksessa he olivat myöhästyneet. Asemalla rouva Verity-rukka (joka aina oli tuskaisen hätääntynyt ja levoton heti pienestä, hyvin hoidetusta kodistaan lähdettyänsä) huomasi, että hänellä oli hädintuskin kylliksi aikaa ostaa kaksi kolmannen luokan matkalippua, siepata takaisin saamansa pienet rahat käteensä, syöksyä sillan yli, juosta portaita myöten alas ja rientää neljännelle junasillalle, josta Lontoon pikajuna oli lähdössä. Junailijalla oli vihellyspilli huulillaan ja vihreä lippu kädessään... Ennättäminen oli kovin täpärällä. Entäpä jos Verityt eivät olisikaan ehtineet siihen junaan! Jos ystävällinen kantaja ei olisikaan selittänyt: »Joutukaa vaunuun, rouva! Minne hyvänsä. Menkää _tuonne!»_ Jos hän ei olisikaan työntänyt heitä ensimmäisen luokan tupakkavaunuun junan parhaillaan lähtiessä liikkeelle! Vaunu oli nähtävästi yhden miehen hallussa, ja hänellä oli joukko kalliinnäköistä matkatavaraa ja iso mytty turkisvaippoja.

Junailija pamautti oven kiinni Verityjen jälkeen.

Junan vauhti lisääntyi. Valkoinen höyrypilvi leijaili ikkunan ohitse. Rouva Verity-poloinen nousi (punehtuneena, hiestyneenä, hengästyneenä) pystyyn sen kiveä muistuttavan esineen varasta, jota vastaan hänet oli sysätty. Se oli hänen matkatoverinsa olkapää, tuikean näköisen miehen, jonka olisi pitänyt käyttää khakipukua. (Tämä tapahtui 1916, jolloin kahdeksantoista ja viidenneljättä välillä olevien henkilöiden ei odottanutkaan käyttävän mitään muunlaista asua.)

Tämä mies oli puettu yksinkertaiseen, erittäin hyvin, mutta ei häntä varten valmistettuun vaatteukseen. Kaikki osoitti, että hän oli jonkin herran palvelija; se näkyi hänen hatustaan, päällystakistaan, paidastaan, solmitusta kaulaliinastaan, tummista housuistaan, kengistään — ei, pyydän häneltä anteeksi, _kengästään._ Hänen vasemmassa kengässään oli paksu pohja; hänet oli vapautettu raajarikkona sotapalveluksesta saatuaan haavan reisiluuhunsa.

Raivostuneen näköisenä hän riuhtaisihe irti rouva Verityn syleilystä ja ilmoitti ankarimmalla äänellä, mitä Violetia puhuteltaessa oli milloinkaan käytetty, että tämä vaunu oli varattu, hyvä rouva.

Rouva Verity laittoi nukkavierun päähineensä suoraan ja vastasi tietävänsä sen; hän oli hirveän pahoillaan siitä, että junailija oli tyrkännyt hänet siihen vaunuun, ja hän poistuisi pienine tyttärineen sieltä seuraavassa pysähdyspaikassa.

»Pysähdyspaikkoja ei ole. Tämä juna», selitti soturi tuimasti (hänestä, kuten rouva Verity nyt havaitsi, näkyi päältäpäin selvästi: _entinen vakinaisen armeijan vääpeli_), »tämä juna, hyvä rouva, ei pysähdy ennen kuin Victoria-asemalla».

»Voi, hyvä Jumala, niinkö?» änkytti rouva Verity tyrmistyneenä kuten aina vierasta puhutellessaan. »En voi muuta kuin vakuuttaa olevani kauhean pahoillani —»

»Wallace», sekaantui puheeseen vaunuosaston toisesta päästä kuuluva ääni. Ääni oli heikko ja hiljainen ja lähti nurkasta, jossa hätääntynyt rouva Verity oli luullut olevan läjän vihastuneen vääpelin matkapeitteitä ja varavaatteita. »Wallace!»

Entinen vääpeli vastasi nöyrästi kuin nuhdeltu lapsi: »Sir?»

»Hillitkää kieltänne, Wallace», komensi vaippamytty, koettaen puhua äänekkäästi, »ja pyytäkää heti rouvalta anteeksi!»

Tällöin purskahti pikku Margaret Verity nauramaan.

Margaretin nauru oli kuulemistani äänistä miellyttävimpiä. Se oli äärimmäisen välitön ja niin kovin makea! Tuntui siltä kuin sitä jatkuisi loputtomiin; sitten se katkesi nytkähdyksen tapaiseen ääneen. Se loppui, ikäänkuin lapsi olisi (äkkiä kuten oli ilostunutkin) oivaltanut, ettei hänen sopinut osoittaa hyvää tuultaan sillä tavoin. Ja nyt hän punehtui. Vaikka hän olikin kasvanut maalla, ei hän ollut noita omenaposkisia lapsia, jotka vanhempina tulevat luumukasvoisiksi. Margaretin nuoret kasvot eivät olleet oikeastaan kalpeat — se kuulostaa sairaloiselta — vaan pehmeän, tasaisen värittömät. Hänen ihonsa muistutti kermaa, johon on sekoitettu muutamia pisaroita hedelmämehua. Kun hän punehtui, muuttuivat hänen kermamaisen ruusuiset poskensa jyrkästi helakan punaisiksi. Se oli hyvin kiehtovaa, hyvin kaunista.

On mahdotonta tietää, kiintyikö Wallacen isännän huomio ensinnä lapsen tenhoavaan punehtumiseen vaiko hänen rattoisaan, sointuvaan nauruunsa.

Hän oikaisihe istumaan suorana, käänsi tuuhean turkiskaulaksensa alas ja sysäsi kankaisen suippolakkinsa pois otsaltaan. Käännettyään teräväpiirteiset, miellyttävät kasvonsa — ihan nuoren miehen kasvot — lapseen päin hän tiedusti omituisella kurkkuäänellään:

»Mikä sinua nauratti?»

»Olen pahoillani siitä. Minun ei olisi pitänyt nauraa», vastasi pieni Margaret puna yhä poskillaan. »Nauroin teille.»

»Minulle?»

»En mahtanut sille mitään. Se oli niin hullunkurista. Tarkoitan sitä, että sanoitte: _'Hillitkää kieltänne!'_ ja sitten: _'Pyytäkää rouvalta anteeksi!'_ Miten hän _olisi voinut_ pyytää, jos olisi hillinnyt _kieltään?»_

»Margaret, rakas!» äänsi äiti...

Nuori mies kääntyi rouva Verityn puoleen ja nosti lakkiaan.

»Se on totta», hän virkkoi. »Pyydän anteeksi kaikilta. Ettekö pahastu, jos puhelen kanssanne matkalla. Olen ikävystynyt Wallacen ja itseni seuraan. Saanko sanoa olevani hyvilläni siitä, että sain muitakin vaunukumppaneiksini?»

Rouva Verity käsitti heti, että puhujan piti sallia sanoa mitä halusi. Hän oli sellainen nuori mies, joka voi sanoa mitä tahansa loukkaamatta. Hän oli ylimys ja soturi tai oli ollut soturi. Poika-parka, poika-parka (hän oli alle kuusikolmattavuotias)! Hänen kasvonsa kaikki luut kuulsivat pergamenttimaisen ihon lävitse. Hänen riutuneilla poskillaan hehkui puna, hänen siniset silmänsä kiilsivät kuin jalokivet, sitäkin kirkkaammin, koska ne oli upotettu »nokisin sormin». Mustat, kiharaiset ripset tehostivat silmien kuumeista kiiltoa. Rouva Verity ei ollut niin hämmentynyt, ettei olisi tajunnut, mistä kaikki se johtui — silmien ilme, ääni, paksut vaipat, uskollisen sotilas-palvelijan huolestuminen. Hänen edessään oli todella sairas mies, ei haavoista, vaan murhaavimmasta iskusta, mitä sodassa siihen saakka oli opittu iskemään.

_Kaasutettu!_

»Oi, olkaa hyvä —» sopersi rouva Verity, joka, kuten hän itse tunnusti, ei koskaan osannut sanoa mitään »kellekään muille» nuorille miehille.

Hänen miellyttävät kasvonsa puhuivat hänen puolestaan. Mies hymyili hänelle ja jatkoi Margaretin puoleen kääntyen: »Minä inhoan matkustamista. Entä sinä?»