Part 6

Hän kohotti toisen silmänsä sammalmaisia kulmakarvoja. Sitten oli hänellä ja minulla vähäinen, muistettava välikeskustelu. Ovella oli kuhiseva tungos, ja meidän oli odotettava. Siinä seisoessamme hän huomautti matalalla, hiljaisella äänellä, niin että vain minä kuulin: »Nuori ystäväni oli täysin oikeassa puhuessaan sairaiden helmien parantamisesta. Suolainen vesi! Se parantaa tummuvan helmen. Merimatka», lisäsi Tom-setä, kun ahdinko vihdoin harveni niin paljon, että voimme edetä etsimään päällysvaatteitamme. »Merimatka ja sitten —»

»Sitten?»

»Sitten vuosi autiolla saarella.»

Minusta näytti olevan kovin vähä toiveita, että hänen lääkemääräyksensä voitaisiin toteuttaa. Autio saari? _Tuo_ tyttö?

Kuuden viikon kuluttua se tyttö oli saarellaan.

Kuvitelkaahan vain hetkinenkin mielessänne sellaista vastakkaisuutta! Täyteen sullottujen, meluisten huoneiden asemasta — laaja, rauhallinen ulappa, aalloilla välkkyvä päivänpaiste, keskivälissä kellanruskea hietikko, etualalla kallioita, vihreä, villi kasvullisuus, punaisina tähtinä loistavat kaktuksenkukat!

Ihmisille, ruualle, liikalämmölle ja hajuvesillä tuoksutetuille vaatteille lemuavan ilman asemasta — raikas, mutta leuto merituuli. Hermostuneen, maalatun, nukkemaisen, nuorten miesten ympäröimän tytön sijasta — avopäinen, paljasjalkainen, karkeaan, repalaiseen hameeseen ja miesten siniseen vihanuttuun puettu tyttö juoksemassa vedenrajassa syli täynnä ajopuita ja kasvot säteillen elämänintoa.

Tämä seikkailu tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi, kiinalaisen kellon hiljaa naksuttaessa Verityjen Lontoon-asunnon seurusteluhuoneessa ja laineiden hilpeästi vieriessä tuon saaren hiekkarannalle...

Mutta palatkaamme siihen iltaan, jolloin syötiin päivällistä »Ritzissä», tanssittiin »Berkeleyssä» ja Oddleyt suunnittelivat _»myöhempää»_.

VII

Perästäpäin minulle selostettiin heidän suunnitelmansa.

Sen mukaan Margaret oli vietävä erään Cynthian ystävättären Chelseassa sijaitsevaan atelieriin. Olin kuullut tästä ystävättärestä ja nähnyt hänen valokuviaan _Bystanderissa._ Sinä talvena hän antautui vahamuovailun alalle, samalla veistäen puusta ja maalaten päitä (joissa oli valkea iho, vihreät huulet, isot, siniset silmät ja vihreät ripset), eriskummaisia tekeleitä, jotka myöhemmin myytiin hattutelineiksi näyttämään uusimpia keksintöjä jonkun ulkomaalaisen muotiliikkeen _boutique fantasquessa._ Tämä eriskummaisuuden harrastelija oli sukkela olento, ja häntä suosivat monet seurapiirien ryhmät. Mutta hänellä oli sellaisia helmapuuhia, jotka jättävät jälkiä. Hänen silmissään oli omituinen ilme, hänen ihonsa oli lyijynvärinen, hänen kyntensä olivat joskus mahdottomat, ja hän nytkähteli hermostuneesti, mitkä kaikki ovat paljastavia merkkejä lääkärin silmissä. Hän oli senlaatuisia naisia, joiden naiskammioissa sanotaan olevan hirvittävän vaikeita hierottaviksi likimainkaan otaksutun raikkaan näköisiksi. Niin, hänellä oli helmapuuhia! Hän kokeilla tuherteli monenlaisilla kiihoitusaineilla. Hän oli hankkinut ooppiumipiipun. Hän liuotti aspiriinia johonkin omaan keittämäänsä sekoitukseen. Hän joi »Coca liqueuria», huumausainetta, jota tiedemiehet eivät vielä olleet tuominneet vaaralliseksi... Hän nuuhki eetteriä... Futuristisesti koristellussa atelierissaan hänellä oli pieniä kätköpaikkoja selvemmin epäilyttäviä aineita varten — pieniä rasioita sitä jauhetta, joka näyttää samanlaiselta kuin karkea sokerijauho. Lienette nähnyt sitä hammaslääkärinne luona.

Tähän atelieriin oli veistotaiteilijatar pyytänyt Cynthia Oddleytä tuomaan »sen hyvin sievän tytön, joka niin innokkaasti halusi koetella kokaiinia vain yhden kerran» nähdäkseen, »oliko se tosiaankin niin hauskaa kuin jotkut ihmiset väittivät».

Se tyttö oli Margaret Verity.

Häntä aiottiin neuvoa etsimään huvitusta, joka oli kadonnut hänen jokapäiväisestä elämästään, keinotekoisten haavekuvien maailmasta (kuten monet muut sitä etsivät).

En tiedä, kuinka tarkoin Claude Oddley oli selvillä siitä, mitä »myöhemmin» atelierissa suoritettavaan seurusteluun sisältyi. En usko hänen tienneen siitä paljoa. Hän oli pojaksi hempeäsydäminen hupakko, kokonaan valppaan, tietoisen eloisan sisarensa talutusnuorassa. Cynthia oli järjestänyt kaikki... Hän oli järjestänyt kaikki yksityiskohdat viedäkseen Margaretin mukaansa tanssiaisten loputtua.

VIII

»Mihin Margaret nyt aikoo tuon jalon loordin ja hänen sisarensa seurassa?» huomautti Tom-setä matalasti kuiskaten. »Miksi hän lähtee ajamaan heidän saattamanaan eikä tule kotiin autossa?»

»Missä ne tytöt ovat?» virkkoi Margaretin äiti, silmäillen huolestuneena ympärilleen. »Kello on lähes kolme. Emmekö kaikki ole valmiit poistumaan? Missä on Margaret? Hän oli täällä vaippa yllään minuutti sitten. Menikö hän takaisin? Missä on Cynthia?»

Samassa riensi Cynthia Oddley hyvin pelästyneen näköisenä yksin ulos pukuhuoneesta.

V luku

Muodinmukaista armastelua

I

Cynthian suunnitelma oli mennyt myttyyn.

Juuri kun Margaret turkisvaippa egyptiläisen pukunsa verhona oli pujahtanut pukeutumishuoneeseen liittyäkseen ystävättärensä seuraan ja astunut lähelle peiliä, oli huulipuikko kirvonnut hänen sormistaan ja pudonnut kalisten tuolin reunaan ulottuvalle kullatulle koristukselle. Margaretin ja hänen kuvansa välissä leijaili sumua. Hän ehti vain huudahtaa: »Cynthia! Minä — minä voin surkean huonosti —»

Noustuaan liian aikaisin liikkeelle influensakohtauksen jälkeen oli hän nyt uudistuneen taudin kourissa.

Niin siis oli asia, eikä se ollutkaan paha, jos ajatellaan toista mahdollisuutta...

Näin ollen oli Margaret vietävä kotiin, heti hankittava sairaanhoitajatar ja kutsuttava Harley-kadulta lääkäri, joka määräsi hänet vuoteeseen seuraavaksi viikoksi.

II

Mikä koettelemusten viikko rouva Veritylle!

Kärtyisenä kuin vuoteeseen pakotettu täysikasvuinen mies Margaret valitti, että harjaantunut hoitajatar häntä vaivasi. Senvuoksi hoiti äiti häntä. Kolmen päivän aikana, jolloin potilaan ruumiinlämpö oli korkea, eivät kellot lakanneet hetkeksikään kilisemästä talossa eivätkä nuoret miehet polkemasta pehmeään huoneeseen vieviä portaita.

Sitten Hill-kadun korkeapalkkainen palveluskunta napisi äänekkäämmin kuin Israelin lapset erämaassa. Rouva Verity-parka ei ollut milloinkaan kyennyt pitämään puoliaan palvelusväelle. Ja palvelijat tiesivät sen yhtä erehtymättömästi kuin lapset tietävät, kelle he saavat olla nenäkkäitä. Keittäjätär lähetti hänelle valitteluja: hän ei muka tiennyt, että hänet oli palkattu valmistamaan niin monta ylimääräistä ateriaa päivässä; hän pyysi tietoa kuinka monta henkilöä tulisi päivällisille, koska hänen itsensä oli mahdoton sitä tietää ja keittiöpalvelijattarella oli vapaa-ilta kaiken lisäksi. Benson, sfinksi, sanoutui juhlallisesti irti toimestaan. Hänen esimerkkiään noudattivat sisäkkö ja tämän apulainen. Siivoojatar liikkui käytävissä ja itki harmistuneena sellaisissa paikoissa, joissa siivoojattaren ei pitäisi oleksia. Heidän kaikkien keskellä rouva Verity oli avuttomana, kunnes setä Tom saapui ja palautti kurin — jossakin määrin.

»Olen synnynnäinen välittäjä», kehui hän minulle. »Palveluskunnan olen taltuttanut. Oddleyn perheeseen nähden olen voimaton toistaiseksi.»

Nuori loordi Oddley poistui Verityjen ovelta vain kiiruhtaakseen juoksujalkaa kerhoonsa ja uudelleen kyselläkseen puhelimitse tietoja. Hänen sisarensa liittäytyi Verityjen talouteen tiukemmin kuin hän liitti päiväsaikaan käyttämänsä värillisen monokkelin silmäänsä.

Cynthia vaati, että hän saisi tavata Margaretia. Jos Margaret nukkui, niin Cynthia saattoi odottaa. Hänen täytyi ehdottomasti saada puhua Margaretille. Hänellä oli tärkeätä asiaa; niin, asiaa. Margaret tiesi siitä. Jospa Cynthia voisi saada hieman puolista! Vain wiskyä ja soodaa ja kaviaarivoileivän tai mitä hyvänsä. Pian Margaret oli kyllin voimissaan kohottaakseen laihaa, nuorta, oranssinvärisellä satiinivuorilla varustettuun, mustaan silkkipyjamaan puettua vartaloaan, virnistelläkseen lääkkeille ja vaatiakseen täytekynää, jotakin, mihin voisi kirjoittaa, ja maksuosoituslehtiötään...

Niin, missä oli Margaretin maksuosoituslehtiö? Niin, oli välttämätöntä kirjoittaa maksuosoitus juuri nyt. Se oli kiireellinen. Ei toki pitänyt väitellä, vaan etsiä hänen lehtiönsä. Missäkö? Niinpä niin, se oli etsittävä. Se oli ehkä sitruunavihreän vaatekasan alla tuolla toisessa lippaassa. Eikö? Voi kirottua. Tai kenties se oli Cynthian ranskalaisen kirjan, _A l'Ombre des jeunes filles en fleursin_, välissä. Eikö? Sitten tuon turkiskasan ja hattukotelon alla vaatekaapin päällä. Eikö sielläkään? Järjetöntä! Sen täytyi olla jossakin! Miksi sitä ei voitu löytää? Margaret nousisi itse jalkeille tuossa paikassa... No niin, sitten piti ETSIÄ. Ohkohan joku vienyt sen seurusteluhuoneeseen?

Seurusteluhuoneessa setä Tom tiedusti lempeästi, mitä hittoa varten tyttö tarvitsi maksuosoituslehtiötään juuri silloin.

»Sitä hän ei ilmaissut», vastasi äiti, etsien hätäisesti. »Kas tässä se on! Sujautettuna kaikkien noiden uusien grammofonilevyjen sekaan. Juoksen viemään sen —»

»Maltahan, Violet! Lainaako Margaret rahaa neiti Monokkelille?»

»Setä! En koskaan kysele, mitä lapsi-kulta tekee omilla rahoillaan.»

»Enpä ällistyisi, jos lapsi-kullan olisi suoritettava kaikki ne ystävättärensä laskut, joita ei viedä rakkaan veljen maksettaviksi. Sinun sijassasi, rakas Violet, antaisin tuon maksuosoituslehtiön uudelleen kadota.»

Mutta Violet Verity oli syöksynyt takaisin yläkertaan lapsensa huoneeseen.

* * * * *

Seisoen hajasäärin uuninmatolla setä Tom alkoi laajemmin selittää minulle »Berkeleyssä» lausumaansa vihjausta.

»Ikävä, ettemme voi viedä joitakuita näistä nuorukaisista elämään villien tavoin jollekin koralliriutalle! Se olisi parempi kuin mikään koulu. Ulkoilmaelämää... kaikki yksinkertaista... lihasten käyttöä... terveellinen ravinto... hedelmiä, kaloja, mitä he itse pystyvät hankkimaan...

— Ihmiset nostavat nenäänsä terveyspyrinnöille. Bernard MacFadden; ruumiinhoito; sanottakoon sitä mädäksi. Mutta se tuntuu miellyttävämmältä mädältä kuin tämä... Annettakoon heille tilaisuus kasvaa suoraryhtisiksi, puhdasmielisiksi, tervehipiäisiksi, pitää itseään oikealla tolalla, punnita, millaista elämä on, tutustua asioihin juuria myöten. Ikävä, ettemme voi lähettää heitä väkisin», jupisi tämä kiihkoilija. »Jos saisin menetellä oman mieleni mukaan — mutta Margaretin on siirryttävä toisenlaiseen ilmastoon — onkohan portaita laskeutuva henkilö tohtori?»

III

Tarkkasilmäinen tohtori oli määrännyt, että potilaan oli lähdettävä terveellisempään ilmanalaan, niin pian kuin kykenisi. Hän hyväksyi herra Lloydin päähänpiston, että paras mahdollinen valinta olisi merimatka.

»En suostu siihen», ärähti toipuva seurusteluhuoneen sohvan pieluksilta (tämä tapahtui hänen ollessaan ensimmäistä päivää alakerrassa). »Kanaalin matkakin melkein menehdyttää minut joka kerta. Lentokoneessakin saavun perille miltei ruumiina. Eikö se ole totta, Vi?»

»Niin tosiaankin, setä, lapsi-kulta on aina hirveän merikipeä.»

»Niin oli Nelsonkin. Muutamien päivien meritauti ei vahingoita ketään. Se tekee hyvää, Margaret.»

Hervottomana, kalpeakasvoisena, shetlantilaisiin villashaaleihin ja keltaiseen silkkikimonoon verhottuna, pyntättynä kuin Michelinin autorenkaiden ilmoitus muljautti Margaret synkät silmänsä mustaan laipioon päin. »Olen ihan kuolemaisillani heti, kun tunnen noiden inhoittavien, likaisten, pikku alusten koneiden ensimmäisen kajahduksen.»

»Miksi valita likaista alusta? Matkusta _en luxe_, rakas! Oikeastaan on minulla suunnitelma siihen nähden», esitti Tom-setä, sijoittaen vankan ruhonsa tanakammin uuninmatolle. »Tiedän, mikä alus sinun pitäisi ottaa. Siinä voisit saada perin nautinnollisen matkan Madeiralle. Se on juuri sopiva alus.»

Margaret antoi silmäluomiensa painua ikäänkuin olisi jo tuntenut laivan liikkeet.

»Niin, se on ihastuttava», kehui Tom-setä edelleen poikamaisten silmiensä tuikkiessa vaalenneiden hiusten alta. »Sen nimi on _Sweetheart II_. Mukava kuin ensi luokan hotelli. Kaikki ihan uusinta mallia. Ja kaunis kuin taulu. Olen varma, että hän lainaisi minulle purren retkeä varten — niin, muuten se on nuoren ystäväni Mountin höyrypursi.»

Viitsimättä avata silmiään Margaret suvaitsi vastata: »En pidä herra Mountistanne.»

»Oi, rakas! Ja kun hän on ollut niin herttainen meitä kohtaan. Eivät kaikki nuoret miehet olisi olleet samanlaisia! Tarkoitan siihen nähden, että ventovieraat saivat käsiinsä hänen veljensä omaisuuden. Se olisi joutunut hänelle, muistahan toki!»

»Hänellä on varoja, vaikka kieriskelisi niissä.»

»Se ei aina muuta asiaa. Ne ihmiset, joilla on enemmän, näyttävät aina haluavan saada lisää, Margaret. Siinä suhteessa hän on kokonaan toisenlainen. Ja hän on niin hauskannäköinen.»

»Kuka välittää siitä, miltä miehet näyttävät», sanoi Margaret venytellen. »Hänen käytöksensä on minun mielestäni kauheata.»

»Sinun ei tarvitse olla siitä huolissasi», virkkoi Tom-setä, silmää iskien. »Archie Mountin ei välttämättä tarvitse lähteä vesille kanssamme.»

»En lähde vesille kenenkään seurassa. Doverista Calaisiin on pisin merimatka, johon ikinä aion suostua», ärähti Jack Verityn tytär. »Sen ymmärtäköön jokainen!»

Rouva Verity loi huolestuneen silmäyksen setä Tomiin.

Hämmentymättä setä jatkoi: »Etkö pitemmälle matkalle? Mutta sinunhan on saatava ilmastonmuutosta. Siitä ei voi olla paljoa puhetta vanhassa sumuisessa Lontoossamme!»

»No, sitten Pariisiin», julisti Margaret, veltosti viskaten leopardintaljaiselle matolle vielä yhden savukkeenpätkän »Sähköttäkää 'Meuriceen' ja tilatkaa sieltä mieleiseni huoneet!»

»Yhtä hyvä olisi sähköttää tänne 'Carltoniin’. Ei ole paljoakaan eroa täkäläisellä ja Pariisin ilmastolla tähän vuodenaikaan», huomautti Tom-setä. »Jollet halua lähteä merelle, Margaret, niin mene sen läheisyyteen! Mitä arvelet Côte d'Azurista?»

»Se on parempi», myönsi Margaret. »Jos minun on siirryttävä jonnekin, niin olkoon menneeksi Etelä-Ranskaan. Se on oiva ajatus. Monte huvittaa Cynthiaa. Hän pitää Nizzasta. Cynthia aikoo olla siellä joulukuun lopussa, ennen kuin he jatkavat matkaansa Kairoon. Se sopii, Vi. Etelä-Ranskaan. Myöhemmin menemme Egyptiin Cynthian ja Oddsin seurassa.»

IV

Perästäpäin herra Lloyd tiedusti: »Violet, aikooko tyttäresi ottaa puolisokseen tuon hupsun — tarkoitan nuoren loordin?»

»Lapsi-kulta on antanut hänelle rukkaset viisi kertaa», vastasi rouva Verity lempeillä kasvoillaan kaksi eri ilmettä, jotka kuvastivat kahta ristiriitaista tunnetta. Hän ei saattanut pitää Claude Oddleysta toivottavana vävynä; mutta yhtä mahdotonta hänen oli olla pöyhistelemättä sen johdosta, että loordi kosiskeli hänen lastaan.

»Margaret selittää, ettei hän mene avioliittoon kenenkään kanssa vielä vuosikausiin.»

»Rotannaamainen — tarkoitan: sisar kannattaa sitä liittoa koko sydämestään. Enkä moitikaan häntä siitä hänen kannaltaan katsoen. Hänen olisi kylläkin sopivaa saada rikas, nuori käly talutusnuoraansa. Ilkeä tyttö — tuo neiti Oddley.»

»No, enpä tiedä, setä», virkkoi Violet empien. (Hän kammosi aina suorasukaista arvostelua). »En antaisi Cynthialle sellaista nimitystä.»

»Minä antaisin. Nimittäisin häntä ja kaikkia hänen kaltaisiaan osaksi siitä turmiosta, jonka kynsiin nykyajan nuoret ovat joutumassa. En ole puhunut heistä paljoa koko täälläoloni aikana, mutta —» Silmäillen Violetia vaivihkaa hän lausui minulle: »Suoraan sanoen, he huolestuttavat minua.»

Tartuin puheeseen. »Miten niin, herra Lloyd? Käytöskö?»

»Ei. Se lienee hieman huononlaista nykyisin, mutta siitä en välitä — enkä siitäkään, että julkeasti puhuttelevat isäänsä ja äitiänsä ristimänimeltä. Terveellinen vastapaino niille ajoille, jolloin lapset sanoivat vanhemmilleen »sir» ja »madam» ja vanhemmat pieksivät lapsensa hupeloiksi tai raajarikoiksi! Se ei häiritse untani rahtuakaan. Menköön seurueen nuorin istumaan pehmeimpään tuoliin, sekoittakoon hän wiskyä ja soodaa ja tarttukoon lupaa kysymättä puhelimeen vieraassa paikassa. Se on makuasia. Ei ydinkohta.»

»Ydinkohta», huomautin minä, »on siveellinen puoli —»

»Eikä ole; minä annan palttua nykyajan moraalille. Olen samanlainen kuin kuningas Kaarle toinen, järkimies, joka 'ei koskaan sekaantunut puhumaan naisten _sielusta_'. Minua ei vaivaa se, että nuoret vesat punastumatta tuomitsevat avioliiton romahtamaisillaan olevaksi laitokseksi, jolla on elinaikaa enää vain kaksi miespolvea. Kenties pienoiset ovat oikeassa. Minä en ole sitä näkemässä. Ehkä on varsin totta, että eilispäiväinen 'hyve' on 'sekava käsite' tänään ja kenties 'rikos' huomenna. Se on puolittain suukopua. Ja vaikka ei niin olisikaan, niin sen puolen asiasta jätän silleen. Mutta kuulkaahan» — herra Lloydin älykkäillä, ruskeilla kasvoilla oli tiukan päättävä ilme — »minua huolestaa heidän ruumiillinen tilansa».

Sopessaan istuva rouva Verity näytti tuskaiselta.

»Ja sielullinen? Niinpä niin. Kukaties he käyttävät aivojaan monenlaisiin tarkoituksiin. En välitä siitä, etteivät he kävele, eivät lue — vaikka ne molemmat olivatkin mielipuuhiani ollessani nuori», jatkoi Tom-setä. »Tämä joukkue ei milloinkaan suuntaa silmiään klassillisiin teoksiin eikä laske jalkojaan maahan. Mitäpä siitä? Minkä tähden heidän pitäisi? Ruumiinharjoitusta he saavat tanssista. Miksi heidän pitäisi kävellä minnekään, kun he muulla tavoin pääsevät perille kymmenennessä osassa siitä ajasta? Minkä tähden lukea, kun heidän ei tarvitse pilata näköään tirkistelemällä painettua sanaa? Ei mikään sellainen, mitä ikinä on kirjoitettu kirjoihin, vastaa sitä, mitä he voivat katsella omin silmin. Mutta käyttävätkö he silmiään? Katselevatko he maisemia — tahi toisiansa — vähääkään nauttien? Tekeekö Margaret niin? (Ei suinkaan.) Nämä nuorukaiset voisivat olla pataljoona neekeripalvelijoita tai espanjalaisia kääpiöitä, joiden on nöyrinä odotettava käskyjä ja toteltava, sikäli kuin hän tietää. En nurise, se on vain ohimenevää. Mutta kuulkaahan» — nyt hän puhui perin tuimasti — »silloin nurisen, jos se merkitsee jatkuvaa hervottoman kyvyttömyyden tilaa. Ruumiit — niistä minä olen huolissani.»

»Itse asiassa, setä —» sanoi Violet epäröiden. Hänen kaltaisensa Victorian ajan loppupuolen naiset käyttivät aina sanaa »vartalo» »ruumis» -sanan sijasta.

Setä jatkoi: »Voima ja kauneus — mistä niiden pitäisi olla löydettävissä? Kasvavan polven nuorissa ruumiissa, joiden pitäisi olla terveen sielun ja puhtaan luonteen asumuksia. Niissä me näemme kansakuntamme toivon. Jotkut näistä vekaroista eivät vastaa luottamustamme. Mitä heille on tehtävä?»

»Ei voida 'tehdä' mitään nykyajan nuorille», sekaannuin minä puheeseen. »Kun te olitte nuori, kykenikö kukaan vanhempi tekemään mitään _teille_, herra Lloyd? Minulle ei mahdettu mitään, kun koetettiin. En senvuoksi odota sen parempaa, kun nyt on minun vuoroni tarkkailla nuorisoa.»

»Nyt on enemmän tarkkailtavaa, hyvä rouva, kuin teidän tyttöaikananne.»

»No-o?»

»Enemmän liikuntatilaa», väitti hän. »Nuoret voivat nyt helpommin ja nopeammin tuhota itsensä. Yökerhot, näyttelyt, juomat, ylellisyystavarat, kiitäminen uusimallisilla, miljoona-Robot-voimaisilla autoilla... kaikki mainiota — jos he vain oppisivat sitä käyttämään. He käyttävät kaikkea sitä väärin. He eivät jaksa oppia, mihin on pysähdyttävä.»

»Se johtuu siitä, että he ovat kaikki niin nuoria, nämä Margaretin ystävät», vetosi Violet. »Vanhin heistä ei ole neljääkolmatta.»

»Eikä heidän, herra Lloyd, voida odottaa harkitsevan asioita, kuten me kykenemme —»

»Tarkoitatteko, että me olemme vanhoja kolloja? Myönnetään. Mutta» — hän kääntyi minuun puoleeni — »jos pantaisiin toimeen kävely-, uinti- tai kestävyyskilpailu, joissa elämänilo ja elinvoima joutuisivat koetukselle, niin kenen kanssa tuonnottain 'Ritzissä' olleista nuorukaisista ette uskaltaisi käydä kilpasille?»

Mietin. »Kenties olette oikeassa. Tässäkin iässä — olisin valmis! Niin, olisin valmis kilpasille kenen hyvänsä Cynthia Oddleyn seurapiiriin kuuluvan tytön kanssa.»

»No niin; voitteko kuvitella Cynthiaa, Margaretia ja kumppaneita keski-ikäisinä? Voitteko kuvitella heitä» — hän lausui vapaan ivamukaelman —

»Neljissäkymmenissä mitä, ykskään aikaan saa, kun kolmas kymmen alussaan ja heitä painostaa?»

Sanon sen teille. He suorittavat Englannin hermolääkärien ja hoitoloiden kulut ja voitot —»

»No, älkäähän sentään!» vastustin. »Ette saa pitää toimetonta, hemmoteltua vähemmistöä koko kansan nuorison edustajana.»

»Totta kyllä. Mutta kun omaa lihaani ja vertani oleva lapsi turmeltuu tuossa pienessä, ylellisyydessä elävässä luokassa, joka määrää tahdin muille... Olen huolissani nuoresta sukulaisestani. Violet!» —Margaretin äiti oli enemmän kuin surkean näköinen — »Violet, sinä olit voimakas ja nätti tyttö, raikas kuin kaunokki; sinä olet antanut perinnöksi, mitä itse sait —»

»Älä, rakas setä —»

»Ja Jackisi oli komein nuorista miehistä, joita ikinä on mennyt merille... Minkälaisia lapsenlapsia luulet saavasi. Pieniä vätyksiä... Oddleyn tapaisia?»

Pehmeässä huoneessa syntyi äänettömyys. Mitä olisi Violet saattanut vastata?

»Violet, rakas, se perhe on aikansa elänyt. Siitä näkyy selvät merkit sen viimeisessä pojassa ja tyttäressä. Aikansa elänyt — kuollut. Miksi pönkittää sitä terveellä verellä — jos suot anteeksi sekavan vertaukseni? Miksi solmia avioliitto sen kanssa? Tuo nuori nais-ilkimys panee parhaansa saadakseen sen toimeen. Miksi pitää häntä täällä?»

»Talo on Margaretin», huokasi äiti heikosti. »Lapsi-kulta on niin uskollinen, niin avokätinen ystävilleen. Hänestä on luonnollista, että hän maksaa Cynthian pukulaskuja. Niin! Ihan tahtomattani näin maksuosoituslehtiön kannat. Hän pani lehtiön taaskin äsken väärään paikkaan, lähetti sen keittiöön muotilehtikasassa. Näin että hän oli osoittanut neiti Cynthia Oddleylle tuhannen sata puntaa —»

»Mitä?»

»Liian paljon, eikö olekin? Taidan... minun täytyy... minä teen sen», päätti rouva Verity vapisten. »Puhun Margaretille siitä.»

V

Se myöhästynyt puhelu hellytti kyyneliin — ei Margaretia, vaan rouva Verityn.

Saaden sen jälkeen kiihkeän rakkauden puuskan, jollaisia hänellä oli harvoin, tyttö sitten kietaisi kätensä kovasti koetellun äitinsä ympärille ja soimasi itseään siitä, että hän kohteli petomaisesti enkelimäistä äitiään.

'Hyvyytes minut pahentaa, sen osan jotkut naiset saa.'

Olen aina ollut kelvoton tytär. Huvilassakin. Muistathan, äiti? Kuten usein sanoin — sinun on rakkaudellasi tehtävä minut jälleen hyväksi.»

»Oi, rakas lapsukaiseni. Minusta olet yhäti sama lapsi, jollei sinua vain riistetä minulta —»

Kiskaisten itsensä irti Margaret taaskin terhistäytyi. »Et kai kuitenkaan vaadi minua hylkäämään parasta kumppaniani. Sinä tuomitset häntä kokonaan väärin. Mitä Tom-setään tulee, ei hän jaksa käsittää vähääkään. Naurettavaa, ettei minun pitäisi auttaa Cynthiaa. Viimeinen erä ei sattumalta mennyt pukulaskuihin, vaan bridgepeliin — ja osa tietenkin mah-jongiin. En voi selittää sinulle, minkä tähden hän ei voinut kääntyä Oddsin puoleen, koska ei saa pettää kumppaneitaan», väitti Margaret kuumeisesti vastaan. »Ei Cynthia sille mitään mahda, että he ovat niin syntisen köyhiä. Niin, syntisen köyhiä minuun verrattuina. Oddsilla on juuri parhaiksi tullakseen toimeen, mutta täysi-ikäiseksi tullessaan hänellä oli velkoja maksettavina, kuten kuulit Cynthialta. Hänen oli vuokrattava heidän vanha maatilansa, heidän devonshireläinen, vanha, kaunis maatilansa tuhatvuotisine kuusineen ja kappeleilleen, johon lady Cynthia teljettiin muuraamalla ovi umpeen ja jossa hänen haamunsa vielä liikkuu, ja vuoteineen, jonka patjan alle kuningatar Elisabeth oli jättänyt nenäliinansa! Eikö ollut jo kyllin paha, että Oddleyden oli luovuttava siitä, ja sullouduttava kurjaan asumukseen Half-Moon-kadun varrelle —»

»Kurjaan asuntoon, Margaret? Heidän Half-Moon-kadun varrella olevan asuntonsa vuokra on suurempi kuin rakkaan isä-vainajasi koko vuosipalkka.»