Part 35

Hän menee pohjoiseen, maan rajojen ulkopuolelle. Hän tahtoo olla yksinäisyydessä vieraassa seudussa, ympärillään ainoastaan uskollisten pieni parvi. Hänen sielunsa on tulvillaan raskasta levotonta ihmetystä.

"Tiedänhän, että isäni taivaista on kanssani... Minun uskoni ei erehdy... Jumala hallitsee sielussani... Hän on kohta perustava valtakuntansa koko maassa. Kuinka kummallista ja vaikeata: olla soinnussa Jumalan kanssa, eikä kuitenkaan voida täyttää hänen tahtoansa... Ja lähenee aika: minun täytyy lähteä etelään; läpi koko maan; pääkaupunkia kohden, ja sanoa sielläkin; ihmeellinen Jumalanvaltakunta on läsnä. Mitä pitää minun tehdä?"

"Kuule! Kuinka humisee raskaasti ja kummasti tuo vanha ihmelippu! Niin, ken siihen tarttuu: hänellä on voimaa. Häntä seuraa koko kansa!"

"Mitä laulavat vanhat kirjat Vapahtajasta? Voimakas vesa vanhasta kuningassuvusta? Ei, minä kuulun yksinkertaiseen halpaan kansaan ja olen käsityöläinen."

"Mitä laulavat vanhat kirjat? Mitä puhuivat ne hämärissä huoneiden ovilla? Että hän on riistävä maallisen vallan käsiinsä ja ratsain ja miekoin rientävä vihollista vastaan... Ei! Sitä en minä tee, minä en voi luopua siitä, mitä Jumala on laskenut sydämelleni: autuaat ovat puhtaat ja lempeät sydämiltään."

"Mitä laulavat vanhat kirjat? Eivätkö ne laula jotain muutakin?... Laulavat... Ne laulavat rauhan ruhtinaasta. 'Katso, maa, sinun kuninkaasi tulee sinun luoksesi, rauhan kuninkaana hän tulee!' Ei miekan kuninkaana miekoin, vaan puhtaan, ylevän hengen kuninkaana hallitsemaan puhtaita henkiä. Ja se olen minä."

Siten miettii ja muodostelee hän, herra ja käskijä, mielessään kansansa historiaa ja sen tulevaisuutta. Ei hiuskarvaakaan hievahtanut hän siitä, mikä hänen sielulleen loisti pyhänä ja ainoana.

He kääntyivät taaskin ja matkustivat taaskin etelään, kotiseutua kohden. Ja kun hän läheni tuttuja seutujaan, paisui ja kasvoi taas ihmisjoukko hänen ympärillään.

Hänen sielussaan taisteli iäinen voima kovaa kamppaustaan: "Oletko sinä Vapahtaja? Tartu sitte vanhaan lippuun! Auta kansaasi! Niin on Jumala oleva kanssasi."

Hänen silmissään loisti jo kuin hohde toisesta maailmasta. Ne, jotka katsoivat häneen, tunsivat vavahduksen polvissaan. Köyhät ja sairaat viettivät yleviä ihania hetkiä. Tuhannet turvautuivat hänen auttajakäsiinsä, ja tuhannet pakenivat hänen armoa uhkuvain sanojensa suojaan. He eivät tunteneet nälkää, eivätkä tunteneet janoa. Hän kohotti ja ylensi sielut niin iloisiksi ja kevyeiksi, että he unohtivat ruumiinsa.

Ainoastaan papit pysyivät kylminä. Heidän kovissa sydämissään on usko ja uskonto jo kauan sitte muuttunut myrkyksi.

He rientävät hänelle vastaan kiirehtivin, riemukkain sanoin: "Sinä teet ihmeitä? Mutta mitä ihmeitä olet tehnyt? Parantanut sairaita? Sen osaavat toisetkin maassa. Katso, tällä paikalla, jolla seisot... tällä nummitiellä... anna tällä paikalla sataa sinisestä taivaasta punaista tulta... Tai, jos teet mieluummin sen, anna ilmestyä tuohon vasemmalle sivullesi, tuohon vierellesi tielle, Jumalan enkeli, seisomaan puhtaine jalkoineen valkoiselle hiekalle."

Hän vihastui: "Te pyydätte merkkiä taivaasta, että saisitte hinnatta uskonne ja pyhityksenne! Olette saaneet kuulla ja nähdä niin suurta ja pyhää, ett'ei semmoista ole maailmassa kukaan ennen saanut kuulla ja nähdä, ettekä sittekään ole uskoneet. Merkki taivaasta? Sen olette saavat, kun kuolleina nousette haudoistanne viimeiselle tuomiolle!"

Kansa on kuullut kysymyksen ja vastauksen, ja epäilee taaskin. Eihän se saa nähdä mitään. "Parantaa sairaita, niin, sitä voi moni. Voi moni tehdä ihmeitäkin! Maailmahan on ihmeitä täynnä!"

Hän kääntyy taaskin pohjoiseen, ja menee poikki rajan yksinäisyyteen, hiljaisille, ihmisettömille nummiteille. Tuo tyly pilkallinen hyökkäys, tuo kansan väistyminen on koskenut häneen.

"Täten en pääse päämaaliini. Että isänmaassani vallitsisi autuas Jumalan valtakunta! Kuinka saan sen aikaan? Isä taivaissa, auta minua..."

"Sinä olet Vapahtaja! Nyt olet vahva!"

Edelleen autioita teitä.

"Mitä sanotaan vanhoissa kirjoissa Vapahtajasta? Ne kertovat palmunoksista ja lasten riemusta, kertovat ihanasta riemukulusta pääkaupunkiin, ja kuinka ylevä hallitsija korkeassa linnassa hallitsee puhdasta kuuliaista kansaa. Siten kertovat ne. Mutta... kuinkahan on... eivätkö ne puhu muustakin? Eiköhän ne puhu ja valita kansasta, joka on sulkeva korvansa kuuroiksi, ja sydämensä koviksi kuin kivi? Ne puhuvat myöskin ynseästä hylkäämisestä, katkerasta yksinäisyydestä, tuskallisesta yksinäisestä kuolemasta. Eivät ne yksin voitosta laula, ne laulavat Vapahtajan kuolemastakin."

"Ja kuoleman jälkeen?"

"Mitä sitte?... Kuoleman jälkeen? Mitä sanovat vanhat kirjat? 'Tuli silloin eräs, joka oli niinkuin ihmisenlapsi, pilvellä taivaaseen, ja hän vietiin aikojen vanhimman eteen. Hänelle annettiin sitte valta ja voima ja kunnia. Kaikkien kansojen ja heimojen pitää palvella häntä; hänen valtansa on kestävä ijankaikkisesti muuttumatonna, eikä hänen valtakuntansa ole häviävä maan päältä...' Ehkä on siten, että Vapahtajan ensin täytyy kuolla ja tulla Jumalan luoksi ja saada sieltä kruununsa... Mutta sitte... jonkun päivän kuluttua, kolmantena päivänä... palaa hän takaisin, ja silloin perustaa hän Jumalanvaltakunnan."

Hänen sielunsa kohottautuu ylös taivaitten korkeuksiin ja laajentuu, niin että se sulkee syliinsä koko ihmiskunnan. Hänen sielunsa kypsyttää äärettömiä ajatuksia, liikkuu ylenpalttisen ihanuuden kuvissa. Hänen sielunsa kohoo aina ihmisyyden rajoille asti, aina rajoille haltioituneen mielipuolisuuden.

Nyt ei elä hänessä pelon väräyskään. Jos ovatkin ihmissydämet kovat kuin kivi, niin sanotaan kirjoissa Vapahtajasta: 'kovempi kuin kivi, kova kuin timantti, on sinun otsasi oleva'. Ei: nyt ei ole pelon aika. Ei ole. Isänsä tahdon voi hän täyttää, olkoon että se olisi sitte kuinka ihmeellinen ja kuinka vaikea. Kun vaan voi tuoda avun ihmisille!

Hänen aatteessaan ei muutu mitään. Aina, ensimmäisestä päivästä asti, jona hän esiintyy, on hänellä sama aate: ihmiskunta ei voi edelleen elää niinkuin nyt, ei voi elää vanhaa untunutta oloaan ja vaivaansa, sairaudessa ja heikkomielisyydessä, sorrossa ja kurjuudessa, synnissä ja viallisuudessa. Täytyy tapahtua, ja tapahtuu ihme, ääretön, ääretön ihme. Jumalan valtakunnan täytyy ilmestyä ja se ilmestyy, siinä ovat puhtaat, Jumalasta iloitsevat ihmiset, tyydytettyinä ruumiiltaan ja sielultaan, ilolla ja täydellisesti täyttävät Jumalan tahdon. 'Sinun tahtosi on tapahtuva maan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissakin enkelittesi seassa'. Tämän teon, pyhän ja ihmeellisen on hän Jumalan ihmeellisellä avulla toimittava täytäntöön. Se on hänen aatteensa. Ikinä ei hän hiuskarvaakaan väisty tästä ja unohda tätä todellista, puhdasta itseään...

Mutta sitä ajatusta hän miettii ja muodostelee, kuinka hän voi sen toteuttaa. Siten kuin hän on arvostellut ja muodostellut vanhat pyhät tavat, siten muuttaa ja selittää hän kansansa pyhät toivotkin... "Minun pitää tarttua vanhaan lippuun. Mutta puhtaana pitää sen pysyä, ja puhtaana oma tieni... Minun pitää tarttua vanhaan lippuun: kansani usko ja innostus voi seurata ainoastaan sitä lippua. Se on Jumalan tahto; sillä muuten auttaisi hän minua ilman lippuakin... Minä tartun lippuun. Silloin... silloin tulee... riemuin ja soitoin, taivaasta, ja tuhansin enkelein, maan päälle taivaan valtakunta..."

Siten kaiveli ajatuksissaan ja muodosteli tuo voimakas ja valtaava ihminen. Ankaran maailmanhetken mukaansa tempaamana ja ylevän jalon rohkeutensa kannattamana astuu tämä valtaava ihminen niiden raskaitten hevosten rinnalla, jotka velttoa lönkkäänsä vetävät ihmiskunnan vaunuja elämän puolipimeässä laaksossa. Hän pitää noita vastahakoisia, laiskoja, vaahtosuisia lyhyistä ohjaksista, ja pakoittaa ne kääntymään korkeammalle tielle, jonne aurinko loistaa, ja jossa tuulet puhaltavat.

He kulkevat edelleen. Nummikkoteitä, kolme, neljä päivää pohjoista kohti. Hän edellä mietteisiinsä vaipuneena; hänen uskollisensa takana horjuvalla mielellä. Kun hän kääntyy ja katsoo heihin, ovat he lumotut. Hänen silmänsä ovat heidän sielunsa hurma ja heidän mielensä kammo. Siten tulevat he vuoristoon.

Siellä kavahtaa hän. Kuinka kauan aikoo hän siis matkata, ennenkuin hän tekee päätöstään? Ratkaisun hetken täytyy lähetä.

"Sanokaa minulle: mitä sanovat ihmiset, että minä olen?"

Se on kurjaa, hänen täytyy kysyä toisilta, mitä he ajattelevat hänestä.

Hänen uskollisensa puhuvat yhteen ääneen: "He sanovat, että sinä olet yksi vanhoja menneitä sankareita; kuolleista noussut, sanovat he".

"Ja te... mitä sanotte te?"

Silloin on heidän keskessään joku kuumaverisempi; hänet tempasee liika täysi sydän mukaansa: "Sinä? Sinä olet Vapahtaja!... Olemme kauan jo tietäneet sen".

"Sinä olet Vapahtaja. Sinä olet."

"Sano, että olet!... Niin olet valtias maassa."

"Ja sitte: miekat paljaiksi! Sortukoot vieras kuningas ja ylpeät papit."

"Sinä, kuningas maassamme!... Miekkasi kärjessä on valtakuntasi."

"Ja me, sinun uskollisesi, olemme vasemmalla ja oikealla sinusta sinun kunniassasi, sinun ruhtinaitasi ja ministereitäsi!"

Silloin säikähti hän, että nuo, hänen lähimpänsä ja uskollisensa, jotka puolen vuotta jo olivat seuranneet häntä, ymmärsivät niin hiukan häntä. Hän moitti ankarasti heitä: "Ettekö tiedä, mitä vanhat kirjamme sanovat. Voi olla, että tiemme vie myrskyyn ja voittoon... Mutta vanhat kirjat laulavat toistakin laulua: laulua, jossa on sävelenä huoli ja puute ja kuolema, ja senjälkeen vasta ihanuus ja autuus".

He pudistivat kiivaasti päitään. Sitä he eivät voineet ymmärtää. He tunsivat vanhoista kirjoista, tunsivat niiltä ajoilta asti, jolloin he lapsina olivat istuneet lieden ääressä, ainoastaan tuon ihanan, hurjan myrskylaulun: korkealle Vapahtajalippu! Silloin antaa Jumala sotalaumoineen ihmeellisen voiton.

Tuo huimapää astuu hänen vierelleen, ja puhuu matalaan: "Ei noin paljon nöyryyttä ja sydämen puhtautta ja kuolemaa! Miekkaa! Ylös valtaistuimelle!... Mestari, kuka on istuva oikealla puolellasi?"

Silloin työnsi hän hänet luotaan: "Pois minusta, kiusaaja. Jumalan tahtoa yksin kuulen. Mitä auttaisi se ihmistä, jos hän voittaisi kaiken maailman, ja joutuisi itse turmioon, ja jos hänellä olisi kaikki maailma, mutta ei enää omaa itseään. Ken tahtoo minua seurata, hänen pitää jättää hurjat, lihalliset ajatukset, ja seurata minua elämään tai kuolemaan, voittoon tai perikatoon".

He kääntyivät... takaisin kotiseuduille.

Nyt kulkee hän sinne yksinäisenä ihmisenä. Puhdas, lempeä ja laupias, pyhä ihminen, ihminen ylevissä korkeissa ajatuksissa, nähden ihmeellisiä unia ja kuvia, hänessä palaa ja polttaa rakkaus ihmisiin ja rakkaus tuohon iäiseen salaiseen voimaan, jota hän kutsuu "Isäkseen". Ikinä ei ole ollut yksikään ihminen niin yksinäinen, kuin hän. Ihminen, joka on yksin kansaansa, yksin koko ihmiskuntaa vastaan. Mutta iäinen voima on levittänyt kätensä hänen ylleen. Hän aikoo nyt etelään, pääkaupunkiin, julistaakseen siellä Jumalan valtakunnan tuloa maan päälle. Valtuutuksen siihen äärettömään tekoon tuntee hän pyhässä pelokkaassa uljaassa sielussaan.

Mikä voima voi mitään vilpitöntä puhdasta ihmissielua vastaan?

* * * * *

Kun he matkalla etelään taas kulkevat kotiseudun läpi -- viimeistä kertaa näkee hän sen viheriät kukkulat ja järven laaksossaan -- niin kokoutuvat ihmisjoukot taas tuon lempeän auttajan ja vilpittömän uskollisen ihmisystävän ympärille, joka puhuu niin ihania ihmeellisiä sanoja.

Mutta nyt on ihmisissä ja mielissä uusi outo ihmetys ja kuiske, ja hänen seuraajansa eivät salaa, mitä he nyt tietävät. Ja kansan valtaa ääretön hykähtynyt hämmästys. "Hän on siis itse sen sanonut: minä olen Vapahtaja! Hän, jota me kahdeksansataa vuotta olemme odottaneet!"

"Vapahtaja!"

"Mutta eiköhän Vapahtajan pidä polveutua vanhasta kuningassuvusta? Eikö hän tule kultaisissa sotavarustuksissa? Eikö hän ole miekan mies, joka hyökkää myrskynä esiin? Tämä tässä on sensijaan pyhä lempeä mies; ja puhuu puhtaasta sielusta ja armosta ja laupiaasta ihmismielestä."

Alkaa tulinen levoton puhelu, horjutaan kahtaanne.

Mutta ei vaan tahdo nousta äänekäs sanomaton riemu.

Kirkolliset menevät ruhtinaan puheille, joka täällä pohjoisessa hallitsee pientä maatansa, ja alati kuuntelee ja pälyy etelään, voiko hän tehdä mitään palvelusta keisarin mahtavalle ylväälle maaherralle pääkaupungissa. He yllyttävät häntä: "Tähän asti on hän ollut vaaraton haaveksija; mutta nyt, kun hän kutsuu itseään Vapahtajaksi, on hän valtiollinen rikoksentekijä".

Sankari kuulee uskollistensa kautta, että on vaarallinen salajuoni tekeillä häntä vastaan; mutta hän on jo matkalla etelään. Ja sen matkan on kiire. Pääkaupungissa alkavat suuret kirkonjuhlat; tuhansittain keräytyy sinne kansaa koko maasta, sen lisäksi kautta koko maailman hajauneita kansalaisia. Siellä, keskellä juhlaa ja juhlanhumua aikoo hän nousta ja sanoa: "Minä olen Vapahtaja! Minä... minä tuon teille Jumalan valtakunnan". Sitte... sitte... kun hän sen on sanonut: on isä taivaasta astuva hänen rinnalleen taivaallisine sotajoukkoineen. Ell'ei... niin kohta jälkeen kuolemansa... on hän palaava takaisin... kymmenettuhannet taivaalliset auttajat rinnallaan.

Hän lähettää ruhtinaalle ylenkatseellisen tervehdyksen: "Sanokaa sille ketulle: Parannan sairaita ja heikkomielisiä; ja kolmantena päivänä olen matkani perillä." Ja katkeran rohkeasti sanoo hän, mielensä nyt jo valmiina vastaanottamaan kovaa tuskaa: "Minun täytyy vaeltaa, tänään ja huomenna ja sitte vielä päivä, sillä ne, joissa asuu ja palaa Jumalan henki, niiden täytyy kuolla pääkaupungissa".

Kuin naulaamalla kiinnittää hän ystäväinsä mieliin: "Minun pitää kai kuolla. Mutta minä palaan ihanuudessa ja kunniassa. Ja silloin tuon minä voiman Jumalalta ja perustan Jumalan valtakunnan."

Siten vaelsi hän viimeistä kertaa kotiseutunsa läpi, etelää kohden, huulet puristettuina yhteen, silmissä vakavuus kuin kuolema, ja mielessä kuuman pelokas rohkeus. Niin paljon kuin mahdollista, salaa hän matkasuuntaansa. Hän tahtoo säästää kaikki voimansa sitä päivää varten, jolloin hän astuu pääkaupunkiin. Mutta hänen takanaan, ja hänen rinnallaan, ja hänen edellään vaeltavat hänen kotiseutulaisensa, suurissa juhlajoukkueissa, samaa tietä kuin hänkin, ja he julistavat: Vapahtaja, hän joka kauan on luvattu meille, hän tulee! Suuri muutos kansamme olossa ja elossa, se tapahtuu nyt. Tuo mahtava valtaava tapaus on tulossa nyt. Mutta toisessa muodossa, kuin me olemme odottaneet... Toisessa muodossa... Tulkaa!... Olette saavat nähdä ihmeellisiä asioita! Tulkaa, että saatte nähdä!...

Ja kuin varikset lentävät kiihkokansalliset kulkueen edellä: Te siellä alhaalla!... Te kirkon ylimmäiset! Päät pystyyn... Hän tulee!... Hän tulee!... Ja hän sanoo: "Minä olen Vapahtaja. Vapahtaja!!..."

Silloin vastaa siihen, korkealta kirkonkatolta, kova kirkuna.

Kauemmas etelään, hetki hetkeltä, milloin keskellä väen paljoutta, milloin yksin hiljaisella tiellä. Ja aina puhuen seuralaistensa sieluihin, ihanissa loistavissa kuvissa, jotta he olisivat varustetut ja arvokkaat silloin, kun hänen kuolemansa jälkeen verisen punervasta aamuruskosta on nouseva jumalanvaltakunnan suuri autuas päivä.

Hän kertoo talonpojasta, jonka poika oli kevytmielinen, ja lähti muukalaisiin maihin ja siellä ensin sortui syvälle lokaan ja sitte suureen kurjuuteen, ja sitte lähti liikkeelle, ja palasi taaskin kotiinsa ja otettiin ystävällisesti vastaan... Hän kertoi äidistä, joka etsi kadonnutta ropoaan kauan, kauan, myöhään yöhön, ja sitte iloitsi niin suuresti, kun hän oli löytänyt sen... hän kertoi paimenesta, joka kauan, kauan etsi lammastaan. Hänellä oli sata lammasta, mutta hän etsi sitä yhtä ainoaa kadonnutta aina aamuun asti. Ja kuinka hän iloitsi, kun hän löysi sen! Katsokaas, yhtä kallisarvoinen on yksi ainoa ihmissielukin Jumalan edessä! Siten iloitsee hänkin! Holhokaa, vaalikaa sieluanne, jota Jumala niin palavasti rakastaa! Huolehtikaa, että se ansaitsee sen autuaan Jumalanvaltakunnan, joka nyt voimalla ja kunnialla lähestyy.

Siten vaelsivat he päivän, ja vaelsivat toisen. Juhlaan matkaajien joukot taajenivat. Pääkaupunki on lähellä.

Silloin heittäysivät nuo hurskaat houkkiot taaskin hänen tielleen. He tahtovat virittää hänelle paulan, johonka sitoa hänet, kun hän kohottaa kätensä ja sanoo: Minä olen Vapahtaja... "Kuulehan!... Vanhat kirjamme sanovat, kuten tiedät: Jos mies tahtoo, voi hän lähettää vaimonsa luotaan. Pois silmistäni, nainen, en tahdo enää nähdä sinua!" Hän loi heihin ylevän katseen: "Avioliitto merkitsee: yksi koko elämäksi..." Hän oli ensimmäinen kaikista ihmisistä, joka kohotti heikon naisen tasa-arvoiseksi miehen rinnalle... Te naiset maailmassa! Saatte kiittää häntä paljosta.

He väistyvät sanattomina takaisin. Hän oli aina suurempi, kuin vanhat säännöt ja määräykset.

Yömajassa kylässä toivat äidit lapsiaan, kantaen niitä sylissään tai taluttaen kädestä, ja pyysivät häntä siunaamaan niitä. Hänen uskollisensa, kuten siihen aikaan koko maailma, työnsivät lapset takaisin: "Lapset? Mitä he ovat. Ankara pitää olla lapsille! Ruoskaa heille! Pois lapset!..." Mutta hän, Vapahtaja: "Jumalanvaltakunnassa, joka kohta on tuleva, ei ole pieniä eikä suuria, siellä istuvat kaikki, kaikki juhlapöydissä ja tulevat ravituiksi. Varsinkin lapset! Varsinkin lapset! He ovat luottamusta täynnä, siksi ovat he suuria taivaan valtakunnassa. Tulkaa mieliltänne niinkuin lapset! Tule äiti, tule lapsesi kanssa!" Ja hän otti lapset syliinsä ja hyväili niitä... Hän oli ensimmäinen kaikista ihmisistä, joka asetti lapset täysiarvoisiksi täysi-ikäisten rinnalle. Hän asetti, ensimmäisenä, lapset ulos auringonvaloon... Te naiset ja lapset kaikessa maailmassa! Saatte kiittää paljosta häntä.

He jatkavat matkaa, kolmannen ja viimeisen päivän.

Ihmisvirta paisuu. Juhlajoukko juhlajoukon jälkeen taivaltaa leveää tietä pääkaupunkia kohden. Muukalaiset, jotka tulevat idästä, liittyvät joukkoihin. Kaikki ovat he kuulleet tuosta hurskaasta sankarista, ja kuulevat nyt lisään, ja kuiskaavat ja puhuvat keskenään ja säikähtävät hänen aiettaan ja etsivät hänen ylevissä puhtaissa kasvoissaan, joissa palaa kuoleman rohkeus, kuin tulijohtoa myrskyisessä yössä. Kuohuu ja kiehuu laajalti hänen ympärillään ihmismeri.

Eräs rikas nuori mies polvistuu hänen eteensä tien pölyyn:... "Hyvä mestari... mitä pitää minun tehdä, että pääsisin Jumalan valtakuntaan, kun se tulee?"

Hän kumartuu alas häntä kohden. "Tunnethan vanhat käskyt: Älä kiroo..."

"Ne kaikki olen täyttänyt... Lapsesta asti. Mutta minulla ei ole rauhaa..."

Silloin kumartui hän syvemmälle. Hän alkoi pitää hänestä; hän ajatteli: tuossa on sielu, joka kuuluu sinulle. "Yhtä asiaa puuttuu rauhaasi vielä. Anna rahasi ja omaisuutesi köyhille, ja seuraa minua."

Silloin nousi nuorukainen ylös, ja hengähti syvään ja astui horjuen syrjään ja hävisi väkijoukkoon.

"Kuinka vaikeata on rikkaitten päästä Jumalan valtakuntaan!"

Joukko paisuu ja paisuu, juhlajoukko juhlajoukon jälkeen liittyy siihen. Ratkaisunhetki lähenee.

Kaksi hänen uskollisiaan tunkeutuvat ihan lähelle häntä. "Herra, lupaa meille molemmille, että me sinun valtakunnassasi saamme olla sinua lähinnä".

Hän katsahti huolissaan heihin. "Tahdotteko kuolla kanssani?"

"Niin, herra, sen tahdomme".

Nyt loistavat hänen silmänsä heihin: "On tapahtuva, kuten sanotte: te saatte kuolla asiani puolesta kanssani. Ja senjälkeen hallita kanssani. Mutta kuka on oleva rinnallani toisena ja kolmantena, sen on Jumala yksin määräävä..." Hän kääntyy lähimpiin ystäviinsä: "Älkää salliko, että teitä kutsutaan herraksi ja mestariksi. Yksi olkoon Herranne: isämme taivaissa. Maailmassa sanotaan: herra, herra; hallita, hallita! Teidän keskenne olkoon: palvella, palvella. Palvella aina, kun vaan mahdollista on. Auttaa ja parantaa. Niinkuin minä palvelen ja tahdon antaa elämäni, jotta tuhannet vapahtuisivat elämän sameasta pimeästä orjuudesta, ja että ihmisten onni tulvisi Jumalan valtakuntaan."

Pienessä kaupungissa, joka sijaitsee pääkaupungin edustalla tien varrella ovat kadut täytenään levotonta kansaa. Eräs mies, pienen kokoinen, on kiivennyt puuhun, tien varrella, hän on valtion virkamies, joka on rikastunut rahoista, jotka hän vieraan palveluksessa on kiskonut köyhältä onnettomalta kansaltaan. Hänen silmissään hehkuu kova, pelonalainen omantunnon tuska: "Voi minua, jos nyt tulee Jumalan valtakunta. Ja minun onneton sieluni saa jäädä ulkopuolelle... Ja rakastaa sentään pyhää ja pyhyyttä."

Hurskas sankari näkee hänen silmänsä. Semmoisia silmiä tarvitsee hän.

"Kuka on tuo tuolla?"

"Konna hän on! Kansansa kavaltaja! Kirottu tullinkantaja."

"Kuule... Tule nopeasti alas puusta... minä tahdon syödä päivällistä luonasi."

Tämä lähtee hänen rinnallaan, kompastuu, ja sekaantuu alinomaa sanoissaan: "Herra... että tulet minun luokseni päivälliselle! Että olet niin hyvä minulle! Herra, puolet omaisuuttani maksan minä... ja annan... tänään vielä... köyhille. Koska olet niin niin hyvä minulle! Ikinä enää... ikinä enää en petä ketään..."

Lyhyen päivällislevon jälkeen menee hän hiljalleen ylenevää tietä pääkaupunkia kohden, ympärillään uskollisensa, jotka ovat, milloin pelokkaan kammon, milloin äkillisesti tulvahtavan riemun valtaamina; hänen edellään, takanaan, ympärillään tungeskelee ja aaltoilee summattomat ihmisparvet, jotka kaikki tuntevat hänet ja palavasti kunnioittavat häntä, ja joiden mielissä palaa riemu ja odotus, ja joiden sielut ovat tulvillaan ihmekuvia.

Kylässä kaupungin edustalla asuu perhe, jonka kanssa hän oli ystävyyssuhteissa jo aikaisempien juhlien ajoilta. Siellä levähti hän viimeistä kertaa. Tuodaan ratsastusaasi hänelle. Sen päällä peitteet. Siten jatkuu matka.

Pääkaupunki on yhä vielä laajojen, metsäisten kukkulain takana. Mutta nyt, aivan lähellä kaupungin muuria, taittaa tie viimeisen kukkulan ohitse... Siinä lepää edessä tuo suuri, rikas kaupunki... Ja sen keskellä ikivanha mahtava kirkko, niin suuri, että se esipihoineen ja pylvästöineen ja pappiasumuksineen yksin jo muodostaa kokonaisen kaupungin.

Täällä pysähtää hän ja katselee ihmetellen suurta kaupunkia kohden edessään. Ja kun hän siten katsoo, ja näkee huoneet, ja kirkon ja linnan, ja kuulee tuon suuren rikkaan kaupungin humun: silloin herää hänessä varmuus, että kaikki lähenee loppuansa.

Silloin valtaa hänet huoli ja murhe ja hän pelkää kotonsa ja kotimaansa puolesta, ja kyynelet tulvivat hänelle silmiin.

Mutta se kestää vaan hetken. "Se on Jumalan tahto! Jumala on kanssani! Ja vaikka heidän sydämensä olisivat kovat kuin kivi, niin on minun sydämeni kuin timantti."

Hän katsahti omainsa puoleen, samalla katseella, joka hänellä oli pohjoisessa, kun hän karkoitti ihmisistä sanallaan pahat sekaiset henget.

He näkevät ne silmät. Ja puhkee rajaton, huumaava riemu. Vaatteensa levittävät he teille. Ja edessä tiellä heiluvat palmunoksat.

"Nyt tulee Jumalan valtakunta! Auta, Jumala, korkeudessa!"

"Jo tulee autuuden valtakunta!"

"Hän on vesa vanhaa kuningassukua!"

"Nyt on autuuden aika isänmaassamme! Auta Jumala, korkeudessa!"

Miehet ja naiset rientävät ja riemuitsevat. Lapset juoksevat ja laulavat. Asunnoistaan ja kirkon suurista esipihoista tulvii ihmisjoukkoja.

He ovat kauan sitte kuulleet hänestä, ja viimeksi pohjoisten juhlamatkustajien kautta, että hän tulee. Kadut ovat täynnä hälyä ja melua.

"Nyt on koittanut autuuden aika isänmaassa! Auta, auta Jumala! Nyt alkaa valtakuntasi! Auta meitä!"

Kuolonkalpeina seisovat kirkolliset huoneitten seinämillä. Kaksi heitä tunkeutuu hänen puheilleen. "Kiellä... estä tuo mieletön huuto!..." Hän katsoo halveksuen ja vihalla heihin. "Jos nämä ympärilläni vaikenisivat, niin alkaisivat kivet puhua".

Koko kaupunki on liikkeessä; linnasta tähystelevät maaherra ja hänen palkkasoturinsa kummastellen ja päätään ravistellen tuota merkillistä menoa.

Joku joukossa saattaa ehkä kysyä: "Kuka se on? Kuka se on?"

Mutta pää-osa kansasta, kansan pohja tietää sen: "Hän on se puhdas, hurskas sankari pohjoisesta. Hän sanoo että hän on Vapahtaja. Hän sanoo, että nyt on koittanut suuren ihmeen aika, Jumalanvaltakunnan aika!"