Part 36

Tuossa seisovat nuo suunnattomat, kalliit, vanhat ja uudet kirkkorakennukset. Pihoissa ja pilaristoissa juhlahelyn kirjava ja markkinamainen humu. Tuossa seisoo härkiä ja vasikkoja pitkissä jonoissa, tuossa täysinäinen lammaskarsina, tuossa lintuja häkeissään, tuossa viinirypäleitä rattaillaan. Tuossa vaihdetaan sileällä rahapöydällä keisarin rahaa kirkkorahaksi. "Tänne rahoinesi ja varoinesi, kansa! Tuo tänne hikesi hedelmät! Tänne, tänne vaan!... Noin!... Nyt on Jumala tyydytetty, nyt julistaa hän sinut oikeamieliseksi ja sovitetuksi."

Kansa raukka! Millainen Jumala sinulla on! Kahdenkertaisesti riistävät pappisi sinut köyhäksi: he ottavat sinulta jokapäiväisen leipäsi; ja he paaduttavat sydämesi rinnassasi, niin ett'et sinä näe, mikä on totuus.

Hän sieltä pohjoisesta, hän tuntee Jumalan toisella tapaa: Hänen Jumalansa ei tahdo käsiä, jotka ovat kukkurallaan rahaa, vaan hän tahtoo sydämiä, jotka ovat kukkurallaan rohkeutta ja puhtautta, ja veljesmieltä. Ei hän tahdo kirkkoja ja juhlia, ja pappien laumoja; vaan hän tahtoo, että oikeus ja oikeamielisyys vallitsee maassa.

Sankari, Vapahtaja, seisoo keskellä kirkon esipihaa, ja kohottaa kirkkaan äänensä. Rahapöytä lentää maahan. Kaupustelevat naiset alkavat kirkua. Lampaat juoksevat, lintuhäkit kaatuvat. Kirkonvartiat juoksevat hätäyneinä pakoon hänen ylevää ilmestystään, kuin säihkyvän miekan edestä. "Näin sanon minä teille Jumalan nimessä: Minun huoneeni on oleva rukoushuone. Te kansan murhaajat! Rosvot ja ryöstäjät! Onko tämä teidän luolanne?"

Kaupungin valtaa jäykistynyt säikähdys. Kamala oli tuo teko. Pelokkaat pakenevat; he kuulevat jo sotamiesten tanakat jykeät askelet. Joukot kotiseudulta ja muu kansa riemuitsee. Papit seisovat voimattomina, mutta mielissään leimuva viha, joukoissa ovilla. Vakavat ja hurskaat seisovat huulet tiukasti yhteenpuristettuina, ja syvät silmänsä luotuina häneen: "Tuo merkitsee kuolemaasi, sinä uljain ja puhtain".

Tyhjä on nyt tuo avara esipiha kaikesta maallisesta kaupanteosta. Puhdas on kirkko. Jumalan valtakunta on nyt perustettu. Puhtaat sydämet saavat nyt soinnussa liittyä Jumalaan, ja heidän kätensä levätä veljeskäsissä. Kansa tungeksii häntä lähelle.

Hän riemuitsee sielussaan: "Minä voitan heidät kaikki, kaikki! Suoraan, suoraan vaan autuaaseen ihanaan Jumalanvaltakuntaan! Minun ei tarvitsekaan astua kamalaan vaikeaan kuolemaan..."

Mutta syrjempänä, syrjäisessä pihassa, seisovat joukoissa kirkollismieliset. "Hänen täytyy kuolla. Se on selvää. Mutta varovasti on meneteltävä: tyhmä kansa on hänen puolellaan... Kuolla hänen täytyy... Se on selvää!"

* * * * *

Kaksi päivää on hän kansajoukkojen kuninkaana. Suuri esipiha ja pylväskäytävät: siellä hän hallitsee. Kirkko on puhdas ja puhdistettu maallisesta ja maallisista... Sairaita kannetaan kivilaattojen ylitse... kajahtelevat kantajain askeleet. Näiden hetkien kohottamana melkein ihmismittojen ulkopuolelle, ja tunteessa ett'ei hän mitään tahdo itselleen, että hän ainoastaan on Jumalan palvelija, säteilee hänen olennostaan ihmeellinen voima. Lapsiparvia seisoo pylvästen vierillä, ja laulavat ylistystään. Hänen jalkojensa edessä lepäävät tuhannet. Yhä uudet joukot tulvivat kuulemaan hänen puhettaan, ja ylistävät hänen sanojensa syvää viisautta ja hänen loistavaa lempeyttään, ja saavat ravituiksi köyhät, janoitsevat sielunsa. Tämä kansa on vuosisatoja saanut nähdä ensimmäisillä sijoillaan ainoastaan vähäpätöisiä nurjasti kehittyneitä ihmisiä, ainoastaan ihmiskääpiöitä, ei koskaan puhtaita vilpittömiä ihmisiä.

"Kuinka puhdas hän on, ja vilpitön, ja luonnollinen!"

"Niin, juuri hänen kaltaisensa pitää Vapahtajan olla".

"Vanhojen kuningasten juurta".

"Mutta hän ei ole vanhaa kuningassukua?"

"Eikö hän ole?"

"Sitte hän on petturi".

"Se ei ole totta... Katsohan vaan hänen ulkonäköäänkin, ja kuule, mitä hän puhuu... Voiko hän olla petturi?"

Silloin ilmestyy ovelle kaksi kirkkoraadin jäsentä, ylhäisiä korkea-arvoisia herroja, ja astuvat häntä kohden... "Tilaa, tehkää tilaa!..."

Ja joukko tekee tilaa. He astuvat hänen luokseen ja sanovat: "Me kysymme, kenen valtuutuksella sinä esiinnyt?"

Silloin katsoo hän heitä katkeralla ivalla. "Sanokaa minulle: Sankari, joka vuotta sitten seisoi tuolla virran rannalla, ja saarnasi kääntymistä, oliko hänellä jumalallinen valtuutus, vai oliko hän pettäjä?"

He eivät tohdi vastata: hän oli petturi; kansa tietää, että hän oli puhdas vilpitön ihminen. He kohouttavat olkapäitään ja poistuvat. Heidän takanaan kilahtaa kuin kireä rauta kertomus petollisesta vuokraajasta: "He tappoivat palvelijat, jotka maanomistaja lähetti. Silloin oli omistajalla vielä hänen oma rakas poikansa;... hänetkin he tappoivat. Minä sanon teille: maanomistaja on antava maansa _toiselle_ vuokraajalle."

Korkea papisto on lyöty pakosalle. He tulivat ylväästi kuin ylempää, kaukaa kansasta, kirjojensa luota, ja viheriän pöytänsä äärestä; mutta he olivat sentään melkein rehellistä väkeä.

Mutta nyt tulivat hänen vanhat tuttunsa pohjoisesta, nuo mustat hiiviskelijät, pyhät konnat. Nähkää, kuinka he tyytyväisinä hierovat käsiään! Totta tosiaan: heidän silmissään liekehtii todellinen innostus! Oh, tuotakin innostusta!... "Mestari, me tiedämme, että sinä olet vilpitön ihminen! Etkä pelkää ihmisiä. Et yhtäkään ihmistä! Sydämemme on ahdistuksessa... Kuule nyt siis: me tahtoisimme mielellämme tietää: onko oikein että hurskas kansamme maksaa keisarille veroa?... Sinähän tiedät, keisari on, ikävä kyllä, vääräuskoinen."

Mitä nyt?... Jos hän sanoo: "Ei. Älkää maksako veroja!" niin vangitsee hänet keisarin maaherra ja he ovat vapaat hänestä. Jos hän taas sanoo: "Maksakaa", niin kääntää kansa hänelle selkänsä; sillä ylenmäärin on tuo vero vihattu: koska se on niin raskas, ja koska se kokonaan menee noille vääräuskoisille, ulkopuolelle maata.

Niin, jos hän olisi niin matalahenkinen kuin he!... Mutta hänen henkensä liikkuu korkeammalla tasolla. Hän on ihminen, kokonaan toista laatua kuin he. "Jos kannatte taskuissanne keisarin rahaa tuntematta omantunnonvaivoja... tekopyhät ja teeskentelijät te... niin maksakaa veronne hänelle. Maksakaa ja älkää ajatelko sitä sen enempää. Huolehtikaa sielustanne! Että se täyttäisi Jumalan tahdon." Silloin väistyivät hekin.

Illemmalla tuli linnasta joitakuita hovilaisia, oikeata hoviväkeä, puoliksi kevytmielistä, puoliksi hurskasta. He olivat pöydässä nauraen ja vilkkaasti haastelleet päivän tapahtumasta, ja olivat lopulta tulleet siihen tulokseen: tuommoisia kansan sankareita ei pidä ottaa vakavasti. Voi tehdä ne tehottomiksi onnistuneella sukkeluudella, ja saattaa ne naurettaviksi... Mitä välittävät tuommoiset kansan puutteesta ja tarpeesta? Niinpä tulevat he siis, hieman viekkaasti nauraen, hieman hurskaina, hieman humalassa... "Mestari, on eräs pyhä käsky vanhoissa kirjoissa: jos joku kuolee lapsettomassa avioliitossa, niin pitää hänen naimattoman veljensä naida hänen leskensä. Mutta jos nyt sattuisi, että vaimo olisi järjestään naimisissa seitsemän veljen kanssa, niin kenenkä vaimo on hän sitte oleva iäisessä elämässä?"

Hänen vastauksensa oli lyhyt ja vakava: "Kun ihmiset heräävät kuolleista, niin ei silloin naida ja kosita. He ovat silloin kuin Jumalan enkelit."

Silloin astui eräs arvossapidetty mies tuon hurskaan sankarin puheille. Hän tahtoi mielellään itsensä vuoksi ja toisten vuoksi, jotka seisoivat ympärillä, kuulla lyhyesti ja selvästi, mikä oli se salainen pohja, josta kuin puhtaasta lähteestä kumpuisi ihmissydämeen ihmeellinen, voimakas ja puhdas elämä. "Sano minulle, mikä käsky on suurin kaikista käskyistä".

Vapahtaja kohottausi suoremmaksi ja sanoi lyhyesti, ja musersi sillä sanallaan kaikki nuo sadat kirkolliset säännökset: "Ainoa käsky on se: Rakasta Jumalaa palavalla sydämellä, ja lähimmäistä niinkuin itseäsi. Se tahtoo sanoa: ole hurskas. Kaikki muu on tarpeetonta ja vahingollista ihmiskeksintöä."

Kysyjän silmissä välkähti.

Monet muutkin silmät välkähtivät... monet!

Mutta monet pysyivät väliäpitämättöminäkin!...

"Isä ja iso-isä noudattivat aina vanhoja sääntöjä ja määräyksiä, ja olivat sentään kelpo miehiä".

Ja monet alkoivat epäröidä!...

"Tuo on vaarallista. Kuka tietää, mitä tuosta vielä voi syntyä!"

"Minulla on talo ja pieni pelto".

Ja siellä ja täällä oli joukossa joku pilkkaajakin!...

"_Sinä_ et pääse Jumalan valtakuntaan!..."

"En tahdokkaan. On liika yksitoikkoisen siistiä siellä..."

"Kummallinen pyhimys tuo!"

Ne kaikki väistyvät hiljalleen pois ja jättävät hänet.

Ja lisäksi kalvavat, väijyvät, kysyvät ja antavat tietoja kirkolliset.

Kaksi päivää on hän nyt yhtämittaa puhunut. Puhunut yhtäpäätä, ja aina voittanut.

Mutta mitä voitosta? Aika tasoittaa, aika lauhduttaa haavat.

Kirkolliset uurastavat toimessaan... "Se on hullua! Hänkö muka Vapahtaja? Voiko hän todistaa itsensä polveutuvan vanhasta kuningassuvusta? Käsityöläinen syrjäseudulta maata, kolkasta, jossa kansa ei edes ole puhdasta rotua. Jossa kaikenmoista vierasta kansaa tulvii yli rajojen?"

Hän kuulee tämän, ja huomaa, että kaikki alkaa horjua, ell'ei hän tässä yhdessä kohdassa voi voittaa. Hän sanoo heille, että seisoo pyhissä kirjoissa sekin, että Vapahtaja ei ole kuningassukua.

Hän puhuu turhaan, tuo usko on syöpynyt liika syvälle mieliin.

Hänellä ei ole mitään, ei mitään annettavana petoeläimelle ihmisessä.

Hänen käsissään ei ole mitään, ei mitään muuta, kuin sielun hartautta, puhtautta, vilpittömyyttä. Sillä ei voi ravita kansaa, ei ainakaan kolmea päivää.

Ja Jumalan enkelit eivät ilmesty.

Ja viholliset kalvavat ja uurastavat, ja sekoittavat yhteen mieletöntä ja mielevää ja paljon on heillä tarjottavaa: totuutta ja rahaa ja pelkoa ja verta.

Ja he alkavat hiljalleen ja hiljalleen päästä voitolle.

Hän ei väisty. Hän näkee nyt selvemmin ja selvemmin että hänen tappionsa lähenee. Mutta sitä lujempana hän seisoo; sitä jäykempänä ja taipumattomampana. Mahtavana, kuin ihmevoiman kannattamana, kohoo hänen puhtaassa suuressa sielussaan usko: "Jumala on kuitenkin puolellani".

Hän riistää vanhoista hurskaista kirjoista itselleen kaiken, mikä vahvistaa ja voi antaa ylpeätä lujaa uskoa hänelle noissa peloittavissa tuskissa, jotka nyt kuin kamalat mustat pedot joka taholta hiiviskelevät häntä lähelle. Jos nyt siis tulisikin kuolema: niin puhuvathan vanhat kirjat ylösnousemisesta kuolleista. Ja ell'ei se tapahtuisikaan kolmen päivän kuluttua, niin myöhemmin. Palata takaisin varustettuna Jumalan voimalla! Silloin on tuleva Jumalan valtakunta.

Hänen _täytyy_ uskoa siten. Muuten hän ei voi kantaa kuormaa, joka on hänen hartioillaan. Jumalan kiitos, että vanhat kirjat puhuvat siten.

Kun hän tänä iltana jättää kirkkopihan, se tapahtuu viimeistä kertaa, ja hänen alakuloiset ahdistuneet uskollisensa seuraavat häntä ja pelokkaasti ja kysyvästi katsovat häneen: "Opettaja, katso noita vahvoja nelikulmaisista kivistä rakennettuja muureja! Tuhat vuotta ovat ne jo seisoneet paikoillaan; niitä vastaan aiot sinä rynnistää, sinä yksinäinen ihminen!"

Silloin esittää hän heille tulevaisuuden kuvan, jota hän paraikaa herättelee kiusautuneessa ja tuskautuneessa sielussaan: "Kun kohta olen kuollut... niin senjälkeen ovat ankarat synnytystuskat runtelevat maata. Ulkonaiset viholliset ja sisälliset uskontotaistelut ovat taaskin riehuvat, lapset ovat taistelevat vanhempiansa vastaan; veljen- ja sisarensydämet ovat eroavat eripuraisuudessa. Se kaikki on oleva merkkinä, että Jumalan valtakunnan aika maan päällä lähestyy. Voimassa ja väkevyydessä on ihmisenpoika tuleva taivaasta ja tuova Jumalan valtakunnan maan päälle. Älkää pelätkö! Odottakaa uskollisesti! Minä palaan takaisin!"

He kysyvät häneltä epäilevän pelokkaasti: "Milloin on se tapahtuva?"

Hän ei voi antaa vastausta. "Se on tapahtuva vielä teidän eläissänne. Yht'äkkiä! Olkaa varuillanne! Valvokaa ja rukoilkaa!"

Kun hän yhä vielä kaivelee siten ajatuksiaan ja uudelleen ja uudelleen kuiskaa sielulleen: "Älä väisty! Älä väisty! Sillä pettäisit isäsi taivaissa. Hänen valtakuntansa ei tulisi silloin"... ja vahvistaa sieluaan kuvittelemalla suurenmoisia tulevaisuuden kuvia; niin silläaikaa istuvat kirkolliset kiivaassa neuvottelussa, kuinka he nopeimmasti saisivat hänet pois tieltään.

Nyt oli sankarilla, kuten sankareilla aina, merkillinen luottamus kaikkiin ihmisiin. Niinpä oli hänen uskollistensa piiriin hiipinyt eräs viekastelija ja nautinnonhimoinen mies. Tämä huomasi, että asiat täällä pääkaupungissa alkoivat saada huonon käänteen. Silloin menetti hän paikalla hituisen uskonsa ja hituisen rohkeutensa. Ja hän tuli paikalla "aivan toiseen käsitykseen". Häneltä putosivat "kuin suomukset silmiltä". Lisäksi alkoi vaikuttaa hänen turhamaisuutensa hänessä. Hän meni noiden pimeyden miesten luokse: "Antakaa minulle niin ja niin paljon rahaa", sanoo hän, "niin vien teidät tänä yönä paikalle, jossa voitte ilman suurempaa huomiota vangita hänet".

He kuuntelevat häntä häpeämättä vähääkään. Siellä ei ole ainoatakaan, joka karahtaisi pystyyn: "Tiehensä tuo roisto, en siedä nähdä häntä silmäini edessä". He neuvottelevat asiasta lyhyeen ja kiivaasti, ja päättävät: tänään vielä!

Ei yksikään astu häntä puolustamaan; ei yhdenkään rinnasta puristaudu syvän tuskan huokaus. Ei yhdenkään mielessä noista hirviöistä ole aavistustakaan, mitä he nyt syöksevät kuolemaan. He tuijottavat tuhmine kalasilmineen tuohon jaloon kultaiseen kruunuun, joka on pudonnut heidän lammikkoonsa.

He ovat kaikki turmeltuneita ja kuolleita. Elämän rinnoilla on yksin pysynyt hän, joka nyt on tuomittu kuolemaan, ja tuomittu kuolemaan siksi että hän oli ainoa elävä ihminen paljaitten aaveitten ja peikkojen keskellä.

Tuli ilta. Vihollisten käytöksestä ja petturin häviämisestä ovat sankari ja hänen uskollisensa huomanneet, että hyökkäys häntä vastaan on tapahtuva vielä tänä yönä.

Silloin istuutuu hän omineen viimeiselle aterialleen pöytään.

Oli vanha tapa koko maassa, että tänä iltana pöytä katettiin niin juhlallisesti, kuin perheenisän varat suinkin sallivat. Karitsanlihaa, leipää murrettuna palasiksi, ja viiniä pikareissa antoi perheenisä kädestä jokaiselle ympäri pöytää, ja puhui lyhyessä kiitosrukouksessa päivän merkityksestä, johtaen mieliin vanhan, harmaan, hädänalaisen muinaisuuden, jolloin Jumala, kansanuskon mukaan, oli todistaunut voimakkaaksi kansansa auttajaksi.

Hän puhui aluksi surumielisesti siitä ilosta, joka hänellä oli, että hänen vihollisensa olivat sallineet hänelle vielä tämän ihanan rauhallisen hetken, jotta hän sai viettää tätä iltaa vanhalla, esi-isiltä perityllä tavalla. Mutta samassa, kun hän oli lähettänyt ensimmäisen maljan kiertämään pöytää, nousee hänen sielunsa eteen hänen läheinen kova kohtalonsa. Hän katsoo heihin ympärillään ja sanoo suruisasti: "En ole enää istuva kanssanne, kun ensikertaa taaskin istutte viinin ääressä, mutta kun tulee minun isäni valtakunta, niin sitten istumme taaskin näin yhdessä, istumme puhdistetussa autuaassa maassa".

Kuulkaa! Sotamiesten askeleita?

Hän murtaa, rukoillen kiitossiunauksen, leivän, pelokkaassa ahdistuksessa on hänen armas sielunsa. "Noin on tapahtuva minun ruumiinikin kanssa. Sekin murretaan." Vielä kerran kaataa hän punaista viiniä maljaan; hän näkee oman verensä vuotavan ja sanoo raskaasti, muistellen vanhaa liittoa: "Minä annan vereni, että Jumala nyt tekisi uuden paremman liiton kansani kanssa."

He nousevat aterialtaan ja lähtevät ulos yöhön.

Kuulkaa, sotamiestenkö askeleet siellä kumisevat kadulla?

Hän tarttuu tuota huimapäätä käsivarteen, ja puhuu hiljaa ja kiihkeästi hänelle: "Kuule, minä tiedän: perkele on koettava viekotella teitä luopumukseen. Minä olen rukoillut tulisesti Jumalaa sinun puolestasi; sillä sinä olet rohkein: olen rukoillut, ett'et hylkäisi uskoasi minuun ja minun palaamiseeni. Jos sinä pelon aikojen jälkeen joskus taas rohkaiset ja karaiset mielesi, niin vahvista silloin veljiäsi."

Huimapää puhkesi kerskaamaan, ja sanoi kovaan ja kiihkeästi: "Minäkö?... Pelkäisin?... Olen valmis, nyt paikalla, seuraamaan sinua vankeuteen ja kuolemaan."

Silloin pudisti häntä sankari, eikä katsonutkaan häneen. "Ennenkuin kukko laulaa, vielä tänä yönä, olet sinä jättävä minut."

Heidän jatkatessaan matkaa lauhkeni hänen mielessään. Ihana entisyys ja kova nykyisyys sulavat yhteen.

"Muistatteko vielä, kun olimme pohjoisessa?... Minä lähetin teidät, niinkuin olitte... Kärsittekö puutetta mistään?"

He pudistivat kaikki päitään: "Ei, ei koskaan".

"Mutta nyt! Varokaa ja valvokaa! Teidän pitää olla varuksissa kuin sotamiehet."

"Kahdella meistä on miekat."

Siinä he nyt olivat siis taaskin sillä väärällä tiellä, jolle hän ei saanut lähteä, niin kovasti kuin sielunsa etsikin pelastusta. Hän katkaisi keskustelun: "Kylliksi siitä".

Kun he tulivat erääseen puistoon, valtasi useimmat kova väsymys. He heittäysivät ruohikkoon ja nukahtivat. Kolme uskollisinta seurasivat häntä jonkun matkaa, mutta hekin olivat uneliaita ja väsyneitä ja vaipuivat maahan. Silloin valtasi hänet kamala yksinäisyyden tunto ja hän rukoili heitä: "Olen niin kuolemakseni suruinen! Jääkää luokseni."

He makasivat siinä, nojautuen kyynäspäihinsä, eivät tienneet sanoa mitään, tylsiä ja uneliaita ja väsyneitä kun olivat.

Silloin riensi hänen kärsivä yksinäinen sielunsa kauas ihmisistä iäisen voiman turviin: "Isä... minun isäni, sinulle on kaikki mahdollista! Isä, ota pois juotavistani tämä katkera malja! Ota pois se!... Ei, ei niinkuin minä tahdon... vaan niinkuin sinä..."

Taaskin puhui hän ystävilleen: "Minä pyydän teitä, valvokaa kanssani... sinä, uskollisimpani, valvo; valvohan toki kanssani!"

Taaskin pois ihmisistä, iäisen voiman turviin. Hän lepää polvillaan sen edessä ja rukoilee taaskin: "Jos se on mahdollista... ei minun tahtoni mukaan... vaan sinun tahtosi. Isä, eikö se ole mahdollista?"

Se ei ole mahdollista. On iäinen, selittämätön luojan tahto: ihmiskunnan pitää vaeltaa ja kamppailla eteenpäin tuskan ja hädän kautta. Ihmiskunta voi ainoastaan kärsimysten tietä kohota parhaimpaan.

Hänkin tuntee sen, kokoo kuin vavahtelevan vaikertavan sielunsa. "Ei niinkuin minä tahdon. Vaan niinkuin sinä."

Siten makasi hän polvillaan puolen yötä.

Täytyy olla totta, mitä kerrotaan, että hän löysi lohdutuksen.

Silloin kuuluu aseiden kalinaa.

Petturi ilmestyy soihtujen sameassa valossa... Välkähtää miekkoja...

Paossa ovat uskolliset.

He kulettavat hänet keskellään kaupunkiin kirkkoraadin kokoushuoneeseen.

Pihalla, tulen ympärillä istuu ja loikoilee sotamiehiä. Palvelioita juoksee edestakaisin. Kaikellaista kurjaa joukkoa, joka elää kirkosta ja kirkonruhtinaista, ja jolle on annettu viittaus tapauksesta, alkaa kerääntyä paikalle.

Hiukan syrjempänä tulesta, puolhämärissä, syntyy lyhyt sananvaihto ja osoitetaan innokkaasti sormella.

"Olithan sinä hänen seurassaan".

"Oh, tyhjää puhetta!"

"Mutta kielesikin ilmaisee sinut. Olet pohjoisesta."

"Näin sinut kirkonpihalla, seisoit aivan hänen vieressään".

"Kautta sieluni!!... En ole eläissäni nähnyt koko miestä."

Kuolonkalpeana seisoo hän; hänen kätensä vavahtelevat pelosta. Kirkonruhtinaita menee ohitse.

Kyyryssäselin hiipii hän pois sieltä, valmiina livistämään juoksuun. Kun hän on päässyt turviin pimeälle kadulle, puhkee hän ääneen itkemään.

Alkaa sarastaa harmaa aamu, kirkon virkamiehet ovat kokoontuneet. Asia on kiireellinen. Ja asia on valmistettu hyvin. On aikeissa asettaa hänet syytteeseen valtiollisena rikoksentekijänä. Silloin joutuu hän valtion käsiin. "Ja valtio on pyövelimme, ja saattaa asian pikaiseen loppuun".

Niinpä on heidän siis tehtävä vaan yksi ainoa kysymys hänelle: "Oletko sinä Vapahtaja, kansamme kuningas?"

Vangittu sankari kohottaa päätään. Hänen puhtaissa silmissään loistaa hohde, joka ei enää ole tästä maailmasta: "Hän minä olen! Ja te... te olette saavat nähdä minut Vapahtajana, isäni oikealla puolella, ja tulevan taivaan pilvistä alas maan päälle."

Siinä oli tarpeeksi.

Päivä oli koittanut. Hän luovutetaan vartioille, ja viedään keisarillisen maaherran palatsiin.

Koko suuri kaupunki alkaa valveutua. Kansan joukot täyttävät kadut. Nyt ovat monet kädet pudistuneet nyrkkiin. Ja monissa silmissä välkkyy kyynel ja viha. Mutta linnan portti on sulkeunut hänen jälkeensä. Hän on nyt peloittavan voimakkaissa ja peloittavan ankaroissa käsissä.

Maaherran istuntosalissa syyttävät he häntä valtiollisena salajuonittelijana.

Maaherra, jo vanhempi mies, on keisarin palveluksessa jo saanut tottua monen kansan omituisiin tapoihin, ja on mukaunut keveästi niihin. Kuten niin monet korkeassa asemassa olevat, on hän kokonaan unohtanut, tai ei ole sitä koskaan tuntenutkaan: mitä on yksityinen ihmissielu ja sen arvo. Hän katsoo syytettyä ylhäältä alas asti ja kysyy ilman mitään sisällistä ymmärrystä häntä kohtaan: "Sinä siis olet tämän kansan kuningas?"

"Oikein sanoit".

Maaherra katsahtaa taaskin häneen: "Minusta tuntuu, että hän on vaaraton ihminen. Minä lasken hänet vapaaksi jälleen."

Paikalle keräytynyt hurskas roskaväki, joka seisoo ja tungeksii pilarien välillä, huutaa: "Ristiinnaulitse hänet, ristiinnaulitse hänet!"

Se oli keisarillisen rikoslain rangaistus valtiopetoksesta... Tuomittu sidottiin tai naulattiin käsistä ja jaloista yksinkertaiseen ylös pystytettyyn puuhun, ja siinä sai hän riippua, kunnes kuoli.

Sillä tapaa teloitettiin näihin aikoihin monta tuhatta ihmistä.

Arvokkaimmat kirkkoruhtinaista astuvat maaherran luokse ja puhuvat matalaan hänen kanssaan. Tuo mies on todella valtiollinen rikoksentekijä; paljo kansaa, varsinkin pohjoisesta maakunnasta, seuraa ja kannattaa häntä. Jos hän laski miehen vapaaksi... sikäli kuin he tiesivät, oli keisari sangen tarkka juuri valtiollisiin rikoksentekijöihin nähden.

Viittaus ymmärrettiin. Enemmän kuin oikeus merkitsee maaherralle hänen persoonallinen menestyksensä ja edistymismahdollisuutensa.

Sankari pohjoisesta tuomittiin siis kapinoitsijana ja kruununtavoittelijana valtion rikoslain mukaan, ensin ruoskittavaksi, ja sitte ripustettavaksi ristiin, kunnes hän on kuollut.

Ruoskaniskut viilsivät luihin asti. Ei tiedetä, kuinka tuo uskollinen sankari on kestänyt nuo kamalat ruumiilliset ja henkiset tuskat. Kun iskut taukosivat, on hän perinpohjin uuvuksissa. Hän ei jaksa kohottaa paalua, jonka hänen itse täytyy kantaa teloituspaikalle. Eräs mies, joka sattumalta menee ohitse pakoitetaan kantamaan se. Yhdessä hänen kanssaan kuletetaan kaksi muutakin, jotka maantierosvouksesta ovat tuomitut samaan kuolemaan kuin hänkin, teloituspaikalle.

Ylhäällä autiolla kukkulalla, joka kohoo yli kaupungin, riisutaan hän, lasketaan alas ja kiinnitetään paaluun. Voimakkaat kädet tarttuvat siihen ja nostavat sen pystyyn.

Sotamiehet tarjosivat hänelle juomaansa; mutta hän ei ottanut vastaan. Hän oli kai jo liian heikko.

Muutamat kirkkoraadin jäsenet ja joku rahvaasta pilkkaavat tuota hiljaa kuolevata. Samoin nuo kaksi rikoksentekijää hänen vierellään. He sanoivat: "Sinähän olet kuninkaamme! No, auta siis itseäsi!"

Mitä liikkui hänen mielessään, sitä ei tiedä kukaan ihminen. Hän ei puhunut enää mitään. Hänellä oli kai viimeiseen asti heikko toivo vielä, että hänen "Isänsä taivaissa" vapauttaisi hänet juomasta katkeraa maljaansa pohjaan.

Mutta ei ilmestynyt tuhatlukuisia enkeliparvia. Ei ilmestynyt ainoatakaan.

Hänen uskollisistaan ja hänen sukulaisistaan ei ollut ainoakaan paikalla.

Riiputtuaan jonkun tunnin vaikeasti korahdellen ristillä, kuoli hän verenvähyyteen ja tukehdukseen.

Semmoinen oli hänen elämänsä.

Ja se hänen kuolemansa.

Hän oli ihmisistä ihanin ja jaloin.

* * * * *

Hajalleen paenneet uskolliset riensivät kaksi ja kolme yhdessä, pohjoiseen kotiseuduille pelastaakseen kalliin henkensä. Sinne saavuttuaan, tohtivat he, hätäyneinä ja kovissa sielun tuskissa, ainoastaan matalaan, ja salaa, ja arasti ympärilleen vilkkuillen, puhua hänestä.

Hän oli varmasti uskonut, ja oli sen lujasti luvannut heille: "Minä palaan takaisin! Pian! Kolmantena päivänä! Sanon teille, palaan takaisin, puetettuna jumaluuden voimalla..."

Kului kolme päivää, kului kahdeksan... Hän ei palannut.