Part 34

Tästä päivästä kääntyy hänen tiensä varjoihin; tästä päivästä oli tämän lempeän kasvoilla palavan taistelukiivauden ilme. Hän tietää nyt: kaikki eivät voi tulla Jumalan lapsiksi! Hyvät pitää eroitettaman pahoista! Siitä oli puhunut se sankari virran partaalla; siitä puhuvat vanhat kirjatkin. No niinpä siis! Eroitettakoon sitte! "Te luulette, että minä olen tullut tuomaan rauhaa? Miekan tuon minä teille..."

Nyt ei ole aikaa pelkoon. Hänen leimuvat silmänsä etsivät vihollista. Hän tuntee tiensä, eikä pelkää. Hän, käsityöläinen astuu kansansa historiaa vastaan, ja kansansa suuria vastaan ja kaikkea valtaa ja voimaa vastaan maailmassa. Hän tietää: on lopussaan pahan ja pahuuden voima. Jumala on hänen puolellaan ja antaa hänelle voiton. "Tulen olen minä tullut tuomaan, jolla maat sytytetään", on hänen uusi palava tuntemuksensa. Ja vihasta leimuvin silmin lisää hän siihen: "Kuinka soisinkaan, että palaisi jo ilmilieskassa kaikki."

Kajahtaa kirkas selkeä torvenääni läpi maan. Siten kajahtaa rykmentille, joka aamunsarastuksessa seisoo valmiina, ryntäyksen merkki, ja se hyökkää vihollista kohden. Se torventorahdus vavahdutti ihmisiä luihin ja ytimiin. Niin syvälle ei vielä ollut kukaan kurottanut niihin pyhiin lähteisiin, joissa ihmisessä salaisena asuu jumaluuden voima. Niin valtaavasti, niin musertavasti ei vielä ollut puhunut kukaan.

"Kantaa hartioillaan satakaksikymmentä lakimääräystä, veljeni? Ladottuina kuin hiekkasäkki aasin selkään? Sekö muka tekisi ihmisen hurskaaksi? Rukoilla, paastota, juosta kirkossa, pestä itseään? Sydän puhtaaksi, veljeni! Ja kädet aina valmiit hyvyyteen ja uskollisuuteen! Ne, jotka täyttävät Jumalan tahdon: ne yksin ovat asuvat vapaassa onnellisessa isänmaassa. Puhdistakaa sielunne ja elämänne! Pyhäksi! Jumalan valtakunta on läsnä, ja on eroittava hyvät ja pahat!"

"Kuinka sanotaan vanhassa kirjassamme? Älkää tappako? Minä sanon teille... Pois kaikki viha ja katkeruus mielistänne. Sielunne leimukoon unohtamisen ja anteeksiannon voimaa... Kuinka sanotaan vanhassa kirjassamme? Älkää tehkö huorin? Minä sanon teille: Jos sinua viekottaa ja vetää kaukaakin katsomaan vierasta naista, niin rankaise oikeata silmääsi, revi se päästäsi, ole yksisilmäinen, mutta puhdas... Mitä sanoo vanha käsky? Älä vanno väärin? Minä sanon teille: Jumalan lasten kesken on valhe mahdoton asia. Niin ja ei: siinä on kylliksi... Mikä on vanha pyhä sana? Silmä silmästä, veljeni hampaasta oma hampaasi. Minä sanon teille: älkää vastustako pahaa ihmistä. Antakaa lyödä itseänne! Hyvyydelläsi voitat hänet... Ole sulaa lempeyttä ja armahtavaisuutta. Anna kaikkesi: takkisi yltäsi ja perheesi. Älä kanna mielessäsi muuta ajatusta kuin sitä: Isä taivaissa, tulkoon sinun valtakuntasi! Mitä on raha ja tavara, mitä oikeus ja vääryys autuaassa Jumalanvaltakunnassa?... Mutta jos tapahtuu teille, että vanha paha voima tahtoo vetää teitä Jumalan luota, niin silloin huutakaa apua, huutakaa tulisesti ja rukoilkaa, rukoilkaa palavasti ja luottamuksella. Ja teidän rukouksenne kuullaan. Varmasti kuullaan teidän rukouksenne! Antaakohan maallinenkaan isä lapsilleen, kun he pyytävät leipää, kiviä heidän pieniin käsiinsä... Mutta mitä pitää teidän rukoilla? Pieniä vähäpätöisiä asioitako? Vaatteitako ja kenkiä, kotia ja omaisuutta, hyviä uskollisia naapureita ja semmoista? Ei. Jokapäiväistä leipäänne korkeintaan, että säilyttäisitte elämänne, kunnes tulee Jumalan valtakunta. Jumalanvaltakuntaa rukoilkaa. Rukoilkaa, että se tulee! Rukoilkaa, että te olette valmiit sitä vastaanottamaan. Rukoilkaa: Isä meidän, tulkoon sinun valtakuntasi! Sinun tahtosi tapahtukoon maan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissa enkeleittesi luona. Anna meille tänäpäivänä leipää. Anna anteeksi meidän syntimme, kuten mekin anteeksiannamme."

Hän katsoi heitä kasvoihin, ja näki kuinka syvä kamppailu niissä kuvastui. Hän näki heidän silmissään, kuinka iloinen riemukas usko ja masentava huoli taistelivat keskenään.

Silloin puhui hän kovat sanat kaikkea maallista omaisuutta vastaan... "Kirottu on raha. Ja se mikä hiipii rahan varjossa, rahan jälissä: huoli. Rikkaus on rikollista, sillä se anastaa ihmisen ajatukset ja vähitellen koko hänen sielunsa. Rikollista on hyödytön, ajatukseton rikkaus, joka unohtaa ihmiset, jotka köyhinä ja sairaina asuvat sen ympärillä ahtaissa auringottomissa asunnoissa. Kirottu on raha. Jos sinulla on sitä, olet syyllinen. Sovita syyllisyytesi. Anna rahasi, ja lievitä köyhyyttä ja kurjuutta maassa."

Joku nousi ja tuli hänen luoksensa: "Herra, minun veljeni riistää vääryydellä minun perintöosani itselleen. Sano hänelle, että hän antaa sen minulle takaisin." Hän kääntyi halveksien poispäin: "Ihminen! Milloin on minusta tullut perintöpesien jakaja! Minäkö peltojen ja karjalaumojen tasijaksi! Minä olen tullut sanomaan: jättäkää rahanne. Katsokaa: varpuset eivät kylvää, eivätkä kukkaset kedolla kehrää, ja Isä taivaissa ravitsee heidät joka päivä ja pukee ihanasti. Sallisiko hän valtakuntansa lasten, sydämensä huolen, nähdä nälkää ja palella! Heittäkää rahanne. Se ei ole mitään, se estää vaan teitä. Älkää kootko rahaa, kootkaa Jumalan- ja lähimmäisenrakkautta. Siitä yhdestä ainoasta huolehtikaa: että kotomaamme on tuleva Jumalan maaksi. Kohta! Huomenna! Ylihuomenna. Huolehtikaa ja toimikaa, että ansaitsette autuaan kodin ja autuaan ajan, joka on lähellä, ihan lähellä."

"Älkää pelätkö, Jumalan lapset!... Älkää epäilkö sielunne voimaa. Jumala asuu teissä ja auttaa teitä. Katsokaa, kuinka pieni on sinapin siemen. Sitä voi pitää kahden sormensa välissä. Ja se kasvaa, kasvaa suureksi kuin puu. Älkää pelätkö, Jumalan lapset, kohdistakaa kaikki voimanne aina siihen ainoaan: aina taistella sielussanne lähelle Jumalaa. Kaikki muu unohtakaa, kaikesta muusta olkaa välittämättä... Kauppias menee rantaan, aikoo ostaa, mitä siellä on ostettavissa. Siellä pitää helmenpyydystäjä helmeä kämmenellään, sanomattoman kallisarvoista helmeä. Häneltä saa ostaa sen halvalla. Se on erinomainen kauppa! Erinomainen kauppa! Silloin lähti kauppias, kiireesti, myi maansa ja tavaransa ja kaikki varansa, ja palasi takaisin, rahat kädessään. Ja osti helmen. Se oli sanomattoman kallisarvoinen. Mahdottoman rikkaaksi tuli kauppias yhdessä silmänräpäyksessä. Sinä silmänräpäyksenä, jona helmi oli tullut hänen käteensä. Ihmiset, puhtaiksi sielunne, ja lähelle, lähelle Jumalaa! Jumalan autuus on helpolla ostettavissa. Katsokaa silmiäni, katsokaa elämääni ja koko minun oloani... Jumalan autuus asuu minun sielussani. Jumalan autuus tulee... Se lähestyy. Katsokaa minua..." Silloin seisoi siinä vanha äiti, hän oli liikahtamatta katsonut häneen, silmät palavina; nyt hän huusi kirkkaalla vanhalla äänellään: "Autuas se kohtu, joka sinua on kantanut, autuaat ne rinnat, joita sinä olet imenyt."

Tuon lempeän ja laupiaan sielu uhkuu yhä ylevää lainehtivaa toivoa. Hän unohtaa ja halveksii kirkollismielisten vihaa. Vaikea haava, jonka koti ja kotikylä olivat iskeneet häneen, alkaa kasvaa umpeen. Vaikkapa monet epäilevätkin, niin tuhannet katsovat häneen autuaasti toivovin silmin. Kuin loistava kirkas ilmestys kulkee hänen edellään ihana korkea heräys ja liikuttunut odotus. Hänen vasemmallaan ja oikeallaan seisoo uskollisia kuin hartaita ritarillisia vartioita. Riemu helöjöi hänen takanaan, kuin lippujen liehunta.

Hän tohtii sen: hän lähettää uskollisensa, jotka nyt jo kolme neljä kuukautta ovat seuranneet häntä, lähikyliin. He kertovat: "Nyt on loppunut vaivojen aika: Jumalan valtakunta, kauan odotettu ja kauan kaivattu, tulee. Keskellämme vaeltaa mies, joka on niinkuin vanhat entiset sankarit, mies, jolla on ihmeellinen armo Jumalan ja ihmisten edessä, ja jonka sielu on ylevä, puhdas ja rakkautta täynnä, ja jonka kädet ovat lempeät ja väkevät. Hän julistaa vapahduksen päivää, antaa synnit anteeksi, ja manaa ja karkoittaa pahat henget. Hän on kokonaan vallannut meidät, lumonnut sielumme, täyttänyt sen sanomattomalla onnella. Uskokaa meitä, ja heittäkää päähänne kaikki paha, jotta voitte nauraa ja iloita niinkuin me, kun Jumala taivaissa nyt on tekevä lopun kaikesta tuskastamme ja kurjuudestamme, ja tuhansilla enkeleillään rakentava valtakuntansa tässä meidän isänmaassamme..." Niin vaelsivat he, ja palasivat jonkun viikon kuluttua takaisin. He palasivat loistavin kasvoin. "Herra, ajatteles! Pahat hengetkin, jotka asuvat sairaissa ja heikkomielisissä, tottelivat meitä." Silloin puhkesi hänen sielussaan suuri riemu: "Minä näin saatanan suistuvan maan päälle pimeästä taivaankolkastaan kuin salaman, pelastaakseen mitä pelastettavissa oli. Hän huomaa, että hänen valtansa maan päällä lähenee loppuaan. Mutta minä nauran ja riemulla ylistän sinua, Isä ihanassa taivaassa! Minä nauran ja riemulla ylistän, että sinä, salainen ja salattu, olet ilmaissut minulle hyvyytesi ja olentosi, ja tehnyt minut lapseksesi ja autat minua tekemään toisiakin ihmisiä lapsiksesi. Minä nauran ja riemulla iloitsen, ett'ei kukaan toinen ole sinua tuntenut, kuin minä yksin, ja että he kaikki nyt minulta oppivat ja näkevät, ja tulevat autuaiksi. Minä nauran ja riemuitsen, ett'eivät ne ole suuret rikkiviisaat, joille sinä olet valtakuntasi ilmoittanut, vaan minunkaltaisilleni, vähäpätöisille ja oppimattomille."

Ja riemussa jatkoi hän matkaansa, aina lempeänä ja laupiaana, aina armoa jakavana.

Eräs kiihkokansallinen, Simon nimeltään, rikas mies, joka mielellään näki kuuluisuuksia luonaan ja mielellään tahtoi esiintyä anteliaana ja puoluenäkökantojen yläpuolella olevana miehenä, kutsuu hänet vieraakseen. Ylväästi ja pöyhkeilevästi on pöytä katettu avoimeen pylväskäytävään; vieraat istuvat maan tavan mukaan avojaloin.

Silloin syntyy ovessa tungos. Joku köyhä tyttö, alemmasta kansan luokasta kaupungissa, jota ahdistaa huoli ja tuska hänen kurjan elämänsä vuoksi, on kuullut, että hän on siellä, hän, josta puhutaan, että hänessä asuu ihmeellisesti Jumalan henki. Hän seisoo ja etsii häntä ja tuntee hänet vilpittömistä, lempeistä silmistään, ja hän vaipuu polvilleen. Ja kun hän siinä on polvillaan, näkee hän hänen jalkansa tomuisina maantien pölystä, ja näkee vesiastian siinä, ja polvillaan ja itkien pesee hän hänen jalkansa, ja kumartuu syvälle, ja kuivaa ne pitkillä hiussuortuvillaan. Pylvästössä on tullut hiljaista. Ei kuulu muuta kuin naisen katkera itku.

Silloin loi lempeä sankari katseensa ylös, ja näki isännän kasvot, ja näki niissä salaisen pilkan: "Oh, jos olisit sinä pyhä mies! Silloin tietäisit, että hän tuossa on portto!"... Silloin leimahti tuli hänen silmissään: "Simon, minulla on jotain sanottavaa sinulle".

Hiljaisuus tuli syvemmäksi vielä.

"Eräs rahamies oli lainannut kahdelle vähävaraiselle rahaa, toiselle viisikymmentä markkaa, toiselle viisisataa. He eivät kumpikaan voineet maksaa. Silloin antoi hän heille heidän velkansa anteeksi. Sano minulle: kumpi näistä kahdesta on kiitollisemmin rakastava rahamiestä."

Simon vastasi paikalla: "Se, jolle enemmän on annettu!"

Silloin ratkesi tuo lempeä puhumaan vihalla: "Katsos Simon! On tapana koko maassamme, että annetaan vieraalle, joka tulee pölyiseltä tieltä sisään, vettä jalkoja varten, ja ystävällinen kädenpudistus. Sinä et ole antanut minulle kumpaakaan. Sinä arvelet, ett'ei sinun tarvitse olla hyvä kenellekään, sinä arvelet, ett'et sinä tarvitse, et Jumalan etkä ihmisten apua. Sinä arvelet, ett'et ole kenellekään velkaa, et edes viittäkymmentä markkaa. Sinä arvelet: Oh, tuo langennut turmeltunut nainen!... Tuo nainen, Simon?! Hyvä: hän on velkaa Jumalalle ja ihmisille, paljon velkaa, viisisataa markkaa! Suuri syntinen! Mutta katso, kaikki hänen syntinsä, ne ovat anteeksiannetut ja unohdetut! Sentähden että hän on minulle, matkamiehelle, ja Jumalalle, jonka hän tietää asuvan minussa, osoittanut niin palavaa rakkautta. Rakkaus Jumalaan ja ihmisiin, Simon, se peittää monet synnit. Simon, tokkohan on sinulle annettu anteeksi?"

Ja hän puhui hyvästi ja lempeästi naiselle: "Jumala taivaissa on sinunkin isäsi ja rakastaa sinuakin. Hän rakastaa sinua, semmoinen kuin olet! Kestä sinäkin rakkaudessasi häneen, kestä rakkaudessa häneen, vaikk'et voisi vapautua synneistäsikään! Ja nyt lähde! Älä itke noin!"

Siten vaelsi hän kylästä kylään, aina ylevänä ja aina lempeänä, mielessään aina uusi uudistuva innostuksen ja sisällisen riemastuksen voima.

Mutta hänen takanaan... kaukana tosin... siellä, jossa jokapäiväisyyden tomu taaskin laskeutuu liikutetuille sieluille: siellä takana hiipivät ja hiiviskelevät pimeät viholliset.

Kuten varikset, jotka lähtevät lentoon kirkonkatolta, ja lentävät ja lentävät, ja keksivät yksinäisen villieläimen kulkevan lumiaavikolla, edelleen ja edelleen, ja lentävät matalaan vaakkuen sen jälissä; siten tulevat ne Jumalanhuoneelta etelässä ja lentävät pohjoiseen ja lentävät ja kirkuvat hänen jälissään: "Sinä aiot, sinä tahdot hävittää vanhat pyhätöt? Oletpa ihmeeksesi saava nähdä, kuinka syvälle ja lujasti ne ovat perustetut kansaan!..." He puhuvat ja yllyttävät kiihkeästi kansaa: "Kansa, kansa! Pysy esi-isäisi uskossa! Tahdotteko tehdä isänne haudoissaan houkkioiksi ja vääräuskoisiksi? Oppimaton ihminen hän on! Kaukana hän on kasvanut kirkosta, jossakin kaukaisessa maakylässä, maan rajalla jossain nummikolla?! Hänkö on mies koskemaan pyhyyksiin, joita oppineet kirkon ja Jumalanmiehet vartioivat?! Meidän kurjan onnettoman kansamme pyhimpään ja ainoaan kalleuteen, sen kirkkoon?! Sillä mitä on meillä muuta?! Hänkö olisi luvattu Vapahtajamme?! Täyttääkö hän missään suhteessa sitä, mitä meille Vapahtajassa on luvattu? Perkeleen sanansaattaja hän on!"

He uursivat ja vaikeroitsivat, uhkasivat ja peloittivat. He puhuivat salaa tylsistyneille ukoille, he puhuivat salaa naisille. He käyttivät hyväkseen joukon tuhmuutta, ja sen kunnioituksen tunnetta. He vapauttivat kansan vaikeasta ja kovasta pulmasta itse ratkaista asia. "Me olemme pappeja ja tiedämme sen".

Monet eivät kuunnelleet heitä. Ne jotka olivat syvempi- ja hienompimielisiä, moni vakava ja vilpitön mies, ja moni voimakasluonteinen nainen, monet työmiehet, ne sanoivat: "Mitä me kirkosta? Välittääkö sekään meistä?" Monet katselivat onnellisin silmin häneen, kokonaan hurmauneina hänen sisällisen hartauteensa, hänen hyvyyteensä ja vilpittömyyteensä... Mutta kansan suuri joukko, tuo muodoton ja silmätön, raskasliikuntoinen eläin, joka hiukan oli kohottanut päätään, ja hiukan höristänyt korviaan, kun hänen kirkas, sointuva äänensä oli kajahtanut; se salli nukuttaa itsensä. "Kirkolliset tavat ja käskyt ovat varmasti sentään pyhiä. Kuinka ne muuten voisivat olla niin vanhoja? Isä ja isänisä ovat kamppailleet niitä uskollisesti täyttääkseen. Voi, mikä aika tämä on! Kun täytyy ajatella noin raskaasti! Ole varova, rakas sieluni! Rakas sieluni, täytyyhän pappien tietää se! Katsohan, kuinka viisaat silmät papeilla on, ja kuinka syviin ryppyihin he vetävät otsansa! Pelkää, sieluni! Rukoilen sinua, sieluni, pysy vanhassa ja ole rauhallinen..." Ja tuo muodoton raskasliikkeinen eläin rauhottui taas. Ja varikset lensivät edelleen, aina hänen jälissään. Lensivät äänettömästi.

Valoisa sankari kääntyi ympäri taaskin ja palasi tietään takaisin. Sillä koko alue, jota hän kulki ristin ja rastin, ei ole paljoa enempää kuin viisi tai kuusi päivämatkaa avara.

Ja kun hän kääntyi takaisin, huomasi hän, että kansa oli muuttunut hänelle. Hän huomasi, että se luopui hänestä. Hän kulki edelleen, ja tuli erääseen kylään, jonka läpi hän neljää kuukautta sitten oli kulkenut riemukulussa. Ihmiset pysyivät nyt ovillaan, ikäänkuin olisivat he kasvaneet kiinni kynnyksiinsä. Hän kulki useamman pienen kaupungin kautta järven rantaa. Neljää viittä kuukautta sitten olivat ihmisjoukot piirittäneet ja ympäröinneet hänet niissä: heikkomieliset huutaen edellä, kaduilla sairaat paareillaan, rukoilevia äitejä, kaikkien silmät palavassa odotuksessa luotuina häneen, ja kaikki hänen jalkojensa edessä ja hän oli aloittanut: "Isänmaastamme tulee nyt pyhä autuas maa..." nyt: kadut tyhjinä, siellä täällä ovissa jotkut pelokkaat arat kasvot. Hän saapuu kaupunkiin järven rannalla, jota hän kaksi kuukautta sitten vielä oli ylpeässä luottavassa ilossaan kutsunut "omaksi kaupungikseen", ja jonka kaduilla ja huoneissa innostus oli aaltoillut korkeimpana: Jumalan valtakunta oli tullut; oli läsnä; kaduilla se hymyili ja riemuitsi, ja paloi sydämissä. Tuli tosin nytkin sairaita hänen luokseen, ja tuli vanhoja uskollisia. Mutta kansa kokonaisuudessaan pysytteli visusti huoneissaan. "Me emme kuule mitään torvensoittoa taivailta. Jumalan valtakunta ei tule. Hän on lempeä sankari; mutta hän erehtyy..." Kirkollismieliset puhuvat ja uhkaavat. Kun hän huomaa tuon, tuon saamattoman uupumuksen uskossa, tuon karttavan ja pelokkaan väistynnän: silloin ei hän voi hillitä tulista ankaraa suuttumustaan. Hänessä kuohahtaa: "Oi teitä, te kaupungit järven rannalla! Te olette saaneet nähdä ihmeellisiä asioita. Toiset olisivat sijassanne jo katuneet säkissä ja tuhassa. Voi sinua, minun kaupunkini! Sinä olit kohotettu taivasten tasalle: alas helvetin pohjaan on sinut syöstävä."

Mennyttä ja ohitse on nyt riemu. Kolkon raskas tuska laskeutuu hänen sielulleen. Mitä pitää hänen nyt tehdä? Hänen sielussaan hedelmöi suuri uusi maailma, ja hän kantaa sitä mielellään; nyt näkee hän selvästi, ett'ei hän voi siirtää sitä uutta maailmaa todellisuuteen. Mitä pitää hänen tehdä? Hän tietää, että Isä taivaissa on hänen luonaan ja läsnä hänessä, mutta ihmiset eivät tahdo uskoa sitä. Mitä pitää hänen tehdä? Väistyäkö? Sitä hän ei voi. Kuinka voi hän luopua siitä, joka täyttää hänen mielensä niin suurella ilolla ja autuudella? Kuinka voi hän luopua suloisesta totuudesta? Mitä pitää hänen tehdä? Tehdä sovintoko kirkonmiesten kanssa? Sanoa: "paastokaa vaan, peseytykää vaan, noudattakaa sunnuntaikieltojanne, mutta pitäkää samalla sydämenne lempeänhurskaina ja puhtaina?" Sitä hän ei voi. Kuinka voi jakaa totuuden kahdeksi ja pitää toisen puolen, ja antaa pois toisen? Ja vaikka veisi se hänet kuolemaan: hän säilyttää koko totuuden. Kaiken hän tahtoo tehdä! Palvella Jumalaa kokonaan! Ja sitte: tapahtukoon Jumalan tahto!... "Mikä on Jumalan tahto? Mitä tahtoo Jumala minulta?..."

Sattuu silloin kaksi painavaa tapausta, sattuvat ihan peräkkäin. Ja ne antavat hänelle viimeisen selvyyden. Ne näyttävät, kuin salaman välkäys myrsky-yössä, hänelle tien, jota hänen tulee taivaltaa.

* * * * *

Vielä kerta, toisen ja viimeisen kerran tulee hän elämässään kosketukseen tuon ylvään synkeän miehen kanssa, joka noin kuutta kuukautta sitten oli terävällä kaikuvalla äänellään herättänyt hänen syvällä uneksuvan sielunsa. Sankari virran varrelta. Hän oli nyt vankina. Hän huusi vankeudessaan, kuten huutaa ja kutsuu vangittu hirvi raikasta metsää ja vapaata tuulta. Hän lähetti kaksi uskollistaan pohjoiseen. "Menkää ja kysykää häneltä: Mitä tekee hän? Mitä hän tahtoo? Kansa huutaa riemuaan hänelle? Se on tahtonut tehdä hänestä kuninkaan? Miks'ei hän nouse kuin jalopeura ja täytä kiljunnallaan maata? Eiköhän ole vanha lupaus tämä: Etelään, maan pääkaupunkiin pitää Jumalan pyhän tulla, istuutua siellä vanhain kuninkaitten istuimelle, ja hallita vapahdettua kansaansa iäisesti? Miks'ei lähde hän pääkaupunkiin, kädessään miekka, ja kansansa etunenässä, kansansa, joka nyt jo kuusi kuukautta on riemuhuudoin tervehtinyt häntä? Menkää ja kysykää häneltä: oletko sinä se suuri, Jumalan voimalla varustettu Vapahtaja, jota me jo kahdeksansataa vuotta olemme odottaneet ja kutsuneet? Vai pitääkö meidän vielä odottaa?"

Kysymys lankesi raskaana lempeän sankarin sydämelle. Hän tunsi: "Hänkin kantaa mielessään tuota maallista, sameaa Vapahtajan kuvaa! Hänkään ei ymmärrä sinua!" Hänen vastauksensa oli lyhyt ja selvä: "Sanokaa hänelle: Jumalan valtakunta on tullut; ja tämmöinen se on: Sairaus ja katkera synti, puute ja huolet väistyvät, ja lannistuneen sortuneen kansan täyttää hymyilevä riemu." Ja hän kohotti kättään, ja sanoi tämän raskaan ja vakavan silmänräpäyksen järkyttämänä, joka nyt siis eroitti hänet tästäkin uljaasta sankarista: "Suuri ja vilpitön on tämä mies, mutta raskas ja vaikea on hänen erehdyksensä: hän arvelee, kuten vanhat hurskaat, että taivaanvaltakunta tulee maallisella voimalla ja väellä. Mutta minä sanon teille, puhtaat ja nöyrät sydämistä, ne ovat Jumalan valtakunnan asujamia. Ilman aseita ja varustuksia, ilman sääntöjä ja menoja valloittavat he autuuden ja taivaan valtakunnan."

Kun kirkolliset näkivät ja kuulivat tämän, että hän puhui sillä tapaa vanhoista säännöistä ja menoista, tekivät he taaskin hyökkäyksen häntä vastaan. Ja kun he huomasivat, ettei heidän jalo vihollisensa enää ollut niin ylivoimainen, kävivät he rohkeammiksi: "Sano suoraan, mikä on suhteesi pyhiin käskyihin, jotka kirkkomme on asettanut? Sano se meille!" Silloin heitti hän kaikki heidän pyhät käskynsä ja menonsa maahan heidän edessään: "Te teeskentelijät ja ulkoakullatut, ovatko ne Jumalan käskyjä? Mielettömiä ihmiskeksintöjä ne ovat. Täyttävät pöyhkeinä ja pyyleinä sen sijan, jolla pitäisi seistä Jumalan tahdon! Pois kaikki hurskauden kirkolliset muodot ja menot; ne ovat kansan kirous. Yksin sydämestä ja elämästä riippuu kaikki..."

Se oli kaikkien niinsanottujen pyhien sääntöjen ja menojen loppu, loppu kaikelle ulkoakoristellulle, pöyhkeilevälle hurskailulle. Kaikki vanhat pyhyydet ja pyhätöt, ylpeät kalliit kirkot, kirkonmenot, tuhannet papit, rukousnauhat ja messut, uhrit ja sakramentit, pyhiinvaellukset ja pitkät kirkkomatkat, kaikki nuo kamalan raskaat asiat, jotka jo vuosituhansia ovat painaneet ja rasittaneet ihmiskuntaa: ne kaikki suisti ja kukisti tuo pyhä, uljas mies näinä päivinä. Siksi lepäsi hänen olkapäällään nyt ikäänkuin koko ihmiskunnan kohtalon paino. Hän oli nyt kirottu rikoksentekijä, Jumalanpilkkaaja.

"Kuulkaa! Kuulkaa! Joko kuulitte? Kaikkea pyhää häväisee hän! Kaikkea! Hän on saatanan palvelija."

Silloin väistyi kansa, tuo sokea, mieletön, muodoton eläin yhä kauemmaksi hänestä.

"Mitä nyt? Mitä tulee nyt minusta ja tehtävästäni? Luulen... luulen... nyt on edessäni tuska ja kuolema... Olkoon sitte tuska ja kuolema... hyvästi silloin, nuori elämäni... Kun vaan tietäisin: kuinka saan täytetyksi sen, minkä hän on jättänyt minulle tehtäväksi. Isänmaani, sinä rakas, kuinka teen minä, että olet puhdas ja pyhä, jos Jumala huomenna tulee hyvine enkeleineen perustamaan valtakuntaansa keskellesi? Kuinka saan minä täytetyksi sen, ylhäisten ja hurskasten vihaama kun olen, ja epävarman kansan, milloin kannattama, milloin hylkäämä. Mitä teen minä? Miten saan minä kansani siihen, että se yksimielisenä valloittaa kanssani Jumalan valtakunnan? Kuinka tahtoo hän, että minä autan häntä?..." Ja katso... kun hän siten pelokkaana kyseli: silloin näki hän, kuin sumussa, edessään tiellään taaskin hulmuavan tuon vanhan pyhän ihmelipun, jota kohden hänen kansansa nyt jo kahdeksansataa vuotta oli kuin lumottuna tuijottanut. "On tuleva Vapahtaja! Kuninkaan poika." Kuinka katsoo ja odottaakaan kansa! "Tuleeko hän? Hän tulee. Tuossa liehuu jo hänen lippunsa. Tuossa! Tuossa jo paljastuu miekka!" Hurja ilon huuto viiltää ylös taivaaseen; kaikki kansa on heittäynyt Vapahtajan jalkoihin.

"Tartunko minä tuohon vanhaan lippuun? Sanonko minä: minä... minä olen Vapahtaja?"

"Pahojen henkien riivaamat huutavat: Sinä olet Vapahtaja! Ja kansa vaati monena innostuksen hetkenä, että minä sanoisin: minä olen hän. Jalo sankari virran varrelta kysyy: 'Oletko sinä hän?' Kaikki aavistavat ja tahtovat: 'Esiin lippu.'"

"Minä tiedän, että minä olen hän. Lapsesta asti olen minä Jumalan lapsi."

"Ell'en kohota lippua, niin on ohitse ja mennyttä Jumalan asia, ja mennyttä kansani!"

"Varo itseäsi! Älä tartu lippuun! Siihen on tarttunut maata ja multaa! Varo itseäsi: sinä tiedät, että kansasi vapahtajanusko on toinen kuin omasi: se on raaka ja sekainen! Älä tartu lippuun! Se ei ole sinua varten! Se tempaa sinun puhtaan, pyhän asiasi ja sinut itsesi lisäksi sameaan pyörteeseen ja kuolemaan."