Part 3

"Niinkö? Mutta entä sitte myöhemmin? Näes... minulla oli lapsena semmoinen mieli, ikäänkuin tarvitsisi minun aina ja aina vaan oppia, en saanut koskaan oppia ja lukea kyllikseni. Opettaja sanoi isälleni: onpa sääli, että pojan pitää palvelukseen; mutta minun piti; kymmenen vanha olin silloin. Piti juuri alkaa oppia, silloin oli kaikki ohitse. Tykkänään... Seitsemän vuotta sitte, kun juuri olin palannut sotapalveluksesta, palvelin Hargen Jansenilla, tiedäthän, Süderwischissä. Tämän luoksi tuli vierailemaan hänen veljensä, pappi. Sen kanssa sain samoilla kolme neljä päivää, milloin rannikolle, milloin ylös nummikyliin; se etsiskeli, tapaisiko hän vielä missään lapsuuden jälkiään. Niinä kolmena päivänä, jotka istuin hänen kanssaan rattailla ja pidin ohjaksia, puhui hän kanssani kaikesta, mikä koskee ihmiskuntaa, ja mitä oppineet siitä ovat tuumanneet: uskonnosta ja hallituksesta ja valtiopäivistä ja itsehallinnosta ja kaupasta ja teollisuudesta ja maanviljelyksestä. Mutta se ei ollut minulle miksikään hyväksi, sillä kun ne kolme päivää olivat ohitse, ja minun taas piti talliin ja illalla taaskin istuin yksin kammarissani hevostallin vieressä, ilman kirjaa ja ilman paperin palastakaan kädessäni: niin sanon sinulle, ikinä elämässäni en ole ollut onnettomampi kuin silloin. No, ja siten on se vielä, ja siten on se oleva aina. Tiedätkö, miltä se tuntuu. Sinulla on suuri tyhjä oltava päässäsi, ilman väliseiniä, ilman ikkunoita ja huonekaluja, eikä kukaan asu siellä. Ymmärrätkö sitä? No niin ja. Ja nyt? Tytöt eivät ole niin opinnälkäisiä. Mutta jos siitä tulee poika? Pitääkö sen joutua samaan kurjuuteen? Pitääkö hänenkin kuleksia koko elämänsä ajan samallainen tyhjä autio oltava päässään? Ymmärrätkö sitä?... No niin... Siinä tapauksessa tiedät myöskin, miksi minä kyyristelen täällä majakkalaivalla."

"Pidätkö paljon vaimostasi?" kysyi Boje.

"Siitä ole varma!" sanoi Thoms Jans. "Hän on armas pikku vaimo." Hän tuki päätään kumpaakin kättään vastaan ja vaipui mietteisiinsä.

Kolme merimiestä astui kajuuttaan ja istuutuivat. Yksi heistä alkoi puhdistella piippuaan, molemmat toiset katselivat hänen työskentelyään. He eivät virkanneet sanaakaan.

Thoms Jans kohotti päätään ja virkahti ajatuksistaan: "Sanohan, timperi, oletko koskaan elämässäsi tuntenut itsesi oikein onnelliseksi?"

"Mistä minä tiedän", vastasi tämä. "Oikein onnelliseksi? Enpä tiedä. Ehkä joskus kun olin aivan nuori vielä."

"Muistele nyt", sanoi Thoms Jans.

"Ah, sinuakin!" sanoi timperi ja kaiveli piippuaan... "Olet utelias kuin lapsi... Oikein onnellinen?... Sitä en tiedä. Niin... kerran, noin kuus seitsemän vuotta sitte, kohdakkoin sodan jälkeen, menin minä merimiehenä eräässä rahtihöyrylaivassa Lontooseen: silloin sattui meille omituinen tapaus... Oli eräs matkustaja laivalla, pienenläntä mies, kasvonsa näyttivät minusta hieman juutalaisilta. Tämä tuli eräänä iltana kun minulla oli vapaavahti... me mennä jyskytimme par'aikaa puuskuvaa luodetuulta vastaan... luoksemme koijuun; Rob. Stewensillä oli par'aikaa raamattu avoimena pöydällä: mahtoi siis olla sunnuntai-ilta. Niinpä siis, mies tulee koijuumme, menee istumaan, näkee kirjan siinä pöydällä ja arvaatkaas! -- lyö kämmenellään kirjaan ja sanoo: 'Kirja tuossa on paras kirja maailmassa, ja kuitenkin on se syypää siihen että maailmassa on niin paljon kurjuutta ja tuhmuutta. Niin, siten sanoi hän... jotenkin siten'."

Thoms Jans oli kohottanut päätään. Hänen silmänsä sinkoavat kohden timperin vanhoja parrakkaita kasvoja: "Jatka."

"Rikkaat ja papit", sanoi juutalainen "ne sirottavat santaa silmiimme, ja raamattua käyttävät tähän tarkoitukseen. Niin, siten hän sanoi. Se oli hänen käsityksensä."

Thoms Jans tuijotti Bojea kasvoihin. "Mitä sanot sinä siitä, opettaja?..."

"Se on ollut joku sosiaalidemokraatti", sanoi Boije: "Olen kuullut semmoista ennenkin. Sosiaalidemokraatti! Mutta mitä semmoisista! Ajattele ennemmin, kuinka pääsen Krautsieliin."

"Jatka."

"Niin, mitä hän muuta vielä puhui? Hän sanoi, että asiat tulisivat vielä muuttumaan. Perinpohjin! Ja pian!"

"Sitä en ymmärrä", sanoi Thoms Jans.

"Et ymmärrä miekkonen? Kaikki yhdenvertaisiksi! Kaikki yhdenvertaisiksi! Siten sanoi hän. _Yhdellä_ rikkaalla, sanoi hän, on peltoa paljon ja suuret metsät, siksi pitää kymmenen köyhän palella lapsineen ja seistä värjöttää kadulla tai asua huoneissa, joihinka ei aurinko ikinä paista. _Yksi_ rikas saa käydä hienoissa vaatteissa, saa nähdä maailmaa, saa ostaa lapsilleen kaikki kirjat, joita he haluavat; siksipä pitää kymmenen köyhän lapsineen elää vaivassa ja ahdingossa ja tietämättömyydessä. Kaikki se on muuttuva toiseksi, sanoi hän. Kun silloin kaksi lasta lepää kehdossa, sanoi hän, niin silloin ei sanota: kreivinlapsi ja rikkaan lapsi ratsastaa edellä ja työmiehen lapsi saa tulla köntystää jälestä. Vaan molemmat ratsaille! Ja nyt: kummassa on miestä ratsastamaan? Kumpi putoaa satulasta?... Ymmärrättekö? Jotta kansan parhaimmat veisivät kansaansa eteenpäin. Ymmärrättekö? Siten sanoi hän."

Thoms Jans oli noussut pystyyn. "Niinkö?" sanoi hän hitaasti ja painavasti. "Vai siten sanoi hän? Ja... mitä sanoi hän siitä?... onko niitä semmoisia jotka myöskin uskovat tuohon?"

"Hampurissa ja Berliinissä, sanoi hän... käy tuhansia heidän kokouksissaan. Heillä on edustajia valtiopäivilläkin jo."

"Ja tuo, mitä hän sanoi lapsista?" sanoi Thoms Jans ja tuijotti häneen. "Että ne, joilla on älyä päässä, että niiden pitää päästä eteenpäin? Sitenkö hän sanoi?"

"Siten sanoi."

"Siinä tapauksessa..." sanoi Thoms Jans, "... minulla on loma nyt... siinä tapauksessa menen minä kautta totisen Jumalan... minä menen... pois majakkalaivasta, ja uskallan sen!... Uskaltaa tahdon... Ja paikalla... Minä... minä menen Hilligenleihin. Tule, opettaja, minä vien sinut Krautsieliin, ja menen sieltä Hilligenleihin."

Timperi pyhkäsi kädellään partaansa ja katsahti toisiin: "Uskaltaa aikoo hän?" puhui hän... "mitä aikoo hän uskaltaa?" Toiset ravistivat päätään... "Olipa täällä kerran eräs, täällä laivassamme", kertoi timperi, "hän oli myöskin nuori mies, kävi päivä päivältä vaiteliaammaksi ja vaiteliaammaksi, tuijotteli päivät pääksytysten Blausandin meriviittaa kohden, tuijotti ja tuijotti. Sitte yht'äkkiä, iltasella, noin tuossa hämärissä, sanoa tokaisee hän minulle: Timperi, sanoo hän, eikö tuolla seiso minun vaimoni? Mies luuli -- Jumala paratkoon -- Blausandin pitkää turjuvaa meriviittaa, joka on ainakin viisitoista metriä korkea, vaimokseen. Silloin täytyi minun viedä hänet maihin... Tämmöinen majakkalaiva ei ole mikään paikka nuorille miehille. Nyt on Janskin sekaisin. Uskaltaa aikoo hän...? Mitä aikoo hän uskaltaa?"

Sillävälin olivat nämä kumpikin jo kavunneet yli reilingin ja sousivat nyt vuorotellen, alkoi vihmoa kylmää sadetta, joka perin pohjin kasti heidät ja noin tunnin kestävän soudun jälkeen saapuivat he läpimärkinä Krautsielin rantaan. Vaiteliaina ja kylmästä jäykkinä mennä jöntystivät he vallia pitkin, puuskuilevaa tuulta vastaan, kunnes Thoms Jans sanoi: "Näetkös?... tuolla alempana, tuolla noiden tummien poppelien varjossa? Siellä on talo." Ja kun toinen sanaa sanomatta lähti laskeutumaan vallin vierrettä, huusi hän hänelle jälestä: "Käy käsiksi vaan! Muuten ei hellitä ukko tyttöään sinulle."

Boje ei kääntynyt juostessaan taakseenkaan, sanoi vaan: "Pidä sinä huolta omasta asiastasi vaan, kyllä minä omastani pidän."

Kun hän läheni taloa, niin näki hän jo, ennenkuin hän vielä eroittikaan eri ikkunoita, Hella Andersenin. Hän istui ikkunalaudalla, laski käsivartensa hänen ympärilleen ja säikähti: "Jumalani, kuinka märkä sinä olet ja palelet... Oh, sinua! Tule nopeasti sisään! Tule, sinun pitää mennä minun lämpimään vuoteeseeni! Tule... Sinä kuolet viluun."

Silloin astui hän ikkunasta sisään.

"Sinä", sanoi hän ja sulki tytön lujasti syliinsä. "Kuule, serkustasiko tulee mies sinulle, sarvikuoriaisesta? Että isäukkosi säästäisi yhden hevosparin?"

Tyttö nyökäytti päätään ja puristausi häntä lähelle. "Älä jätä sinä minua!"

"Minäkö sinut jättäisin?... Minä _sinut_ jättäisin?... Kuinka hurmankaunis sinä olet!"

Nyt kävi hän hänen luonaan kuuden viikon ajan.

Silloin oltiin niin pitkällä, että tytön piti kertoa asiasta isälleen.

* * * * *

Ja kun aika tuli, syntyi pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä pieni poika. Kun Rieke Thomsenin piti pestä lapsi, säikähti hän ja kääntyi äitiin ja sanoi: "Mutta katsohan... hänellä on rinnassaan tulipunainen merkki, pyöreä ja suuri kuin taalarin raha. Mitä se on? Oletko sinä taiottu?"

Thoms Jans kumartui kuolinuupunutta, pientä vaimoaan kohden ja sanoi: "Kuulitko Male?"

Male kosketti häntä käteen ja sanoi: "Ne kolme vuotta, jotka sinä olit poissa, näin minä koko ajan, varsinkin iltasin kun makasin vuotellani, enkä saanut unta, hengissäni edessäni majakkalaivan ja näin alati tuon valkean, suuren ja pyöreän kuin taalarin rahan."

Kun Rieke oli laskenut lapsen hyvin huolittuna ja vaalittuna äitinsä syliin -- oltiin noin puoli yössä silloin -- tuli Hule Beiderwand, joka oli ollut valvomassa veljensä kuolinvuoteen ääressä, ikkunan taakse koputtamaan ja ilmoitti, että lahden toiselta puolelta näkyi valo. Silloin lähti Rieke Thomsen suoraa päätä Freestedtin puolelle, ja avusti Hella Andersenia, kun hän synnytti ensimmäisen lapsensa, voimakkaan tytön, jolla oli vaaleat hiukset, samallaiset kuin hänen omansakin, jotka lepäsivät hajallaan ja sekaisina päänaluksella. Vilhelm Boje, hänen miehensä, puolestaan puserteli niin lujaan hänen kättänsä, että hänen täytyi pyytää häntä käsittelemään häntä enemmän hellävaroen. Niin iloitsi hän lapsesta, jonka hänen kaunis, kaihtiva, tulinen vaimonsa oli hänelle synnyttänyt.

Ja nämäkin kaksi lasta kasvoivat ja varttuivat.

Ja pikku Jans pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä kasvoi ja voimistui ja hänestä tuli kyllä hieman hentorakenteinen, mutta ei mikään heikko poika. Vanhempiaan hän ei usein nähnyt. Äiti kävi Ringerangissa työssä, isä työskenteli rannikolla lapioineen. Kun he aamusti lähtivät, nukkui hän vielä, kun he illalla palasivat, oli hän jo vuoteellaan. Mutta sunnuntait istui hän heidän sylissään, tai nojasi heidän polviinsa.

Pian tuli aika, jolloin hän tarrautui äitinsä hameen liepeeseen, ja meni hänen kanssaan pitkän rakennuksen sivustaa aina viimeiselle ovelle asti. Siellä istui kauhean suuri pyöreä pyyleä nainen; kaikki oli pyöreätä hänessä, varsinkin, tuntui hänestä, hänen silmänsä. Hän joi kahvia imeskellen ruskeata sokuria, josta hän antoi hänellekin palasen ja sanoi äidille: "Kummalliset silmät tuolla pojalla! Ikäänkuin ihmettelisi hän jotain! Pidän pojasta muuten paljon, mutta noita silmiä en siedä. Mitä maailmassa on ihmettelemistä? Katsoppas, sanovatko kortit hänestä mitään." Mutta kortit eivät tietäneet juuri muuta, kuin ettei häntä ainakaan liiat rahat tulisi rasittamaan. Silloin arveli pieni Male Jans ylväästi: Ei ihmisen onni niistä riipukkaan.

Toisinaan sovitti hän pienen kätösensä isänsä suureen kovaan kouraan, ja meni hänen kanssaan lähimmälle ovelle ja astui Hule Beiderwandin tupaan. Tämä antoi hänelle palasen leipää, jolle oli levitetty vahvasti voita, ja vanhan raamatun historian, jossa oli merkillisiä kuvia. Sillävälin kun hän sitte ikkunan ääressä, polvillaan tuolilla ja kirja ikkunanlaudalla, hiljaa jutteli kuvilleen, puhui Thoms Jans toivostaan, että se uusi puolue, työväen puolue, voisi tehdä koko maailman pyhäksi ja siten ehkä saattaisi täytäntöön sen vanhan uskon, joka oli elänyt lahden ympärillä. Mutta ukko oli käynyt vastahakoiseksi ja sanoi itsepintaisesti: "Ei, ei, _täällä tämän_ lahden ääressä, _tämän_ vallin suojassa on kerta elävä ja vaikuttava ihminen, joka vallalla ja väkevyydellä on tekevä _tästä_ maasta Hilligenlein, se on pyhän maan... Se on uskomme."

Ja hän kutsui korkealla ontalla äänellään lapsen luokseen, katsoi häneen vanhoilla heikontuneilla silmillään ja pudisti päätään: "Ei", sanoi hän, "tästä ei tule sitä miestä, hänellä on niin arat silmät... Hän pelkää ja arastelee," ja työnsi lapsen varmasti ja lujalla kädellä luotaan.

KOLMAS LUKU.

Kun hän oli seitsemän vanha, sanoi hänen äitinsä eräänä päivänä hänelle, että nyt he lähtevät toiselle puolen lahtea. Rakennuksessa, joka näkyi tuolla kaukana vallilla, asui eräs pieni tyttö, sanoi hän, joka oli aivan yhtä vanha kuin hän. Hän lähti tarkkaavine, hieman pelokkaasti ihmettelevine silmineen äitinsä rinnalla alas rantalaiturille, pitäen tapansa mukaan lujasti kädellään äitinsä hameen liepeestä. Puhalsi raitis merituuli heitä vastaan.

Rantalaiturilla seisoi Pe Ontjes Lau, päässään villainen lakki ja jaloissaan puukengät. Sen kuosisia vaatekappaleita ei kantanut kukaan muu koko seudulla kuin Pe Ontjes Lau. Muuanna päivänä oli nimittäin vahva länsituuli ajanut lahteen erään juutilaisen jahdin, joka kolme päivää oli ollut rantalaiturin vierellä. Kokonaisen päivän olivat juutilainen ja Pe Ontjes Lau seisoneet toisiaan vastapäätä sanaa sanomatta ja liikahtamatta, juutilainen jahtinsa kannella päässään villalakki ja jaloissaan puukengät, Pe Ontjes maissa erään kiinnityspaalun vierellä, kummallakin kädet kyynäspäihin asti housuntaskuissa. Seuraavana päivänä oli Pe Ontjes alkanut neuvottelut. Alatanskaa ja alasaksaa, lisäksi kädet: sitenpä päästiin kun päästiinkin selville asioista. Kuustoista groschenia selvässä rahassa oli Pe Ontje hampaat yhteen purtuina laskenut juutilaisen ruskeaan kopettuneeseen kouraan. Mutta toden totta: puolen vuoden kuluttua tulivat kun tulivatkin villalakki ja puukengät, eivät kyllä niin perin siistissä siteessä, eikä postissa, vaan lähetettyinä jahdista jahtiin, Juutinmaalta poikki koko Pohjanmeren Hampuriin, ja Hampurista takaisin ylös Hilligenleihin; osoite oli suullinen: "Hilligenleissä, rantalaiturilla siellä seisoo eräs kaksitoistavuotias poika, sille kuuluu tämä." Siitä päivästä oli hän aina siinä puvussa, kun oli kylmä tuuli ja hän oli palannut koulusta. Hän piti niitä, ikäänkuin olisi luonnollisin asia maailmassa ett'ei hänelle siitä naurettu.

Nyt seisoi hän jalat leveänään sillalla, ja purra närysteli jykevää leivän kannikasta, jonka päälle hän oli levittänyt paistettuja perunaviipaleita. Ankaran tuulen vuoksi oli hän sivellyt viipaleet mustalla tervansakealla siirapilla, jottei tuuli puhaltaisi niitä pois leivänpalaselta. Tyvenesti ja isällisesti katseli hän pientä arkaa naapuriaan, joka yhtäpäätä piti äitinsä hameesta ja kysyi: "Miksi sinä aiot?"

Pikkupoika loi tutkivasti siniset syvät silmänsä häneen ja kysyi: "Miksi sinä aiot?"

Silloin kummasteli Pe Ontjes ja alkoi hieman kunnioittaa naapuriaan ja sanoi: "Minä menen tietysti merille. Neljän vuoden perästä eroan koulusta ja sitte Laeiz'illa Eteläameriikkaan."

"Etpäs ole valinnut parasta matkailmaa", sanoi satamapäällikkö Male Jans'ille. "Tuuli kääntyy pohjoiseen."

"Sinun pitää luovia ylös Dänensandiin, isä", kuului villalakin alta. "Sieltä pääset helposti takaisin."

"Niin", sanoi satamapäällikkö Lau punniten. "Silloin on jo pimeätä ja tulee kylmäksi ja myöhäiseksi. Se ei ole mikään matka pojalle tuossa."

He laskivat ulos ja venhe teki ripeää vauhtia. Pe Ontjes seisoi rannalla ja katseli heidän jälkeensä.

"Sinäpä puhut poikasi kanssa, ikäänkuin olisi hän jo kolmenkymmenen", sanoi pieni Male Jans taisteluvalmiina.

"Niin", tuumi Lau, "siinä olet oikeassa kuten aina. Näes, minä olen päiväläisen poika Eiderstedtistä, enkä saanut nuoruudessani oppia en lukemaan enkä kirjoittamaan. Sitte rupesin merimieheksi ja matkustin laajalti maailmaa, mutta mistään en välittänyt ympärilläni, muuta kuin söin ja kalkutin ruostetta. Olipa kyllä toisinaan, ikäänkuin olisi sisässäni puhunut matala ääni: 'No liikuhan toki nyt hiukan, miekkonen! Avaa hiukan silmiäsi!' Mutta minä en liikahtanut. Vasta kun olin noin neljänkymmenen, aloin hiukan herätä ja katsella ympärilleni ja opinkin hiukan, ja suoritin laivuritutkinnon, ja sain tämän pienen satamapäällikön paikan täällä. Pitemmälle en minä voi päästä. Näetkös: siksipä iloitsen jokaisesta kysymyksestä, jonka Pe Ontjes tekee, ja puhun vakavasti ja punniten hänen kanssaan, ikäänkuin puhuisin ikäiseni kanssa. Hän on luonnoltaan hidas, eikä mikään valo koulussa, aivan kuin minäkin, mutta sentähden että hänellä minussa on niin hyvä ja järkevä ystävä, niin saatpa nähdä, että hänen on elämänsä sujuva helpommin kuin minun, ja että hän on pääsevä pitemmälle maailmassa kuin minä."

Kun Male Jans pienen poikansa kera astui opettajan asunnon siistille välikölle, eikä ketään alkanut kuulua, punastui hän häpeästä ja alkoi hänen jo tehdä mieli huomaamatta livahtaa ovesta takaisin; silloin kuuli hän takahuoneesta jonkun puhuvan: "Oletko se sinä, Male? Tule tänne... minä en voi nousta ylös."

Silloin menivät he molemmat varpasillaan välikön poikki ja läpi kyökin ja tapasivat Helle Bojen istumassa tuolilla ikkunan ääressä väljässä aukaistussa puvussa, hänen rinnallaan lepäsi äskensyntynyt lapsi, ikkunasta tulvi kirkas valovirta sisään ja reunusti tuota armasta kuvaa.

Male Jans löi käsiään yhteen ja sanoi: "Eipäs!... ja tuosta en minä tiedä mitään!"

"Näetkös!" nauroi Helle Boje. "Minä aavistin, ettet tietäisi mitään ja iloitsin jo edeltäpäin hämmästyksestäsi. Näes vaan, noin suuri tyttö... se on nyt jo numero kolmas, Male."

Opettaja Boje tuli sisään. Hän tuli, koska oli keskiviikkoon iltapuoli, kirjojensa äärestä. Hänen kauniissa teräksisissä silmissään ja koko hänen reippaassa iloisessa ryhdissään kajasti kuin hohde menneistä suurista ajoista ja suurista ihmiskohtaloista. Hän kutsui pikku pojan luokseen, taivutti hänen päätään taaksepäin ja sanoi vaimolleen: "Katsos, mitkä muinaissaksalaiset kasvot hänellä on. Aivan kuin joku Siegfriedin saattueesta, ei aatelisista, vaan talonpojista. Panenpa vetoa että hänestä tulee mietiskelijä kuin isänsä." Ja kun hän sanoi sen, muisti hän yön majakkalaivalla: "Toden totta, minä uskallan sen!" Ja nauroi.

"No, ja missä ovat molemmat vanhemmat lapset sitte?" sanoi Male Jans. "Eiväthän he toki kipeitä ole?"

"Ne... kipeitä!" sanoi Boje ja nousi ylös ja vei lapsen läpi kyökin, aukaisi ulko-oven ja osoitti kädellään kahta lasta kohden, poikaa ja tyttöä, jotka loikoilivat lammen reunalla korkeassa ruohikossa, niin että näki heistä vaan vaaleat päät. Nämä loivat harmaat silmänsä terävästi tulijaan. "Tämä tässä on pikku Kai Jans. Ell'ette nyt ole kilttejä hänelle, niin saatte löylyä." Samalla palasi Boje takaisin kirjojensa ääreen.

Kai Jans jäi seisomaan kyökin oveen, ja nuo kaksi lammen ääressä jäivät loikoilemaan ruohikkoon, kaulat kurossa, kuin kaksi peltokanaa nuoressa kaurassa, ja katselivat häntä.

"Kuules," sanoi Anna Pietille, "sepäs on pelkuri".

"Oh, tokiinsa!" sanoi Piet. "Vai tuossa hän nyt on sitte! Aivan täydellinen työmiehenpoika! Katsoppas, ei hänellä ole omia kenkiäkään. Siitä olisi äiti kernaasti voinut kertoa meille."

"Me emme sinua nyt tarvitse", sanoi Anna, "mutta myöhemmin joudun kyllä riitaan Piet'in kanssa, ja silloin leikin sinun kanssasi... niin kauan saat seistä siellä ja katsoa kun me leikimme."

Kai piti vallan luonnollisena, että nuo molemmat kohtelivat häntä tuollatapaa, kaikki heidän ympärillään tuntui hänestä nimittäin niin suuremmoiselta. Hän laskeutui polvilleen ruohikon reunaan ja katseli heitä.

He palmikoivat kaisloja, laittaakseen niistä huippalakkia. Kun kumpikin palmikoi samaa lakkia, joutuivatkin he kohta riitaan. "Et sinä osaa", sanoi Piet, "laita itsesi tiehesi!"

"Lakki ei ole sinun yksin", sanoi Anna kiivastuen. "Yhdentekevää", sanoi Piet, "laita itsesi tiehesi, tai minä lyön sinua". Ja hän löi häntä kohden.

Anna väisti hiukan ja katsahti kaislahattuun. Näki selvästi, kuinka vihastus kohosi hänen kasvoilleen ja sitte taas haihtui. Sitte katsahti hän ylös ja huomasi Kai Jansin istumassa siinä polvillaan ja sanoi veljelleen: "Tule, annetaan selkään hänelle, mitä hänestä muuhunkaan on?"

Piet muisti isän varoituksen ja sanoi: "Emme me anna selkään, mutta peloitamme".

Ja yht'äkkiä hypähtivät he ylös ja hyökkäsivät kuin mitkäkin harjanneet maantierosvot hänen kimppuunsa, tarttuivat häneen ja laahasivat hänet lammen reunalle. "Me heitämme sinut lampeen", sanoi Piet. "Me heitämme aina kaikki hilligenleiläiset pojat tänne lampeen."

"Siellä on niitä satoja jo", vahvisti Anna. Kai ei ruvennut huutamaan, katseli heitä vaan uteliaasti ja tutkien. Piet piti häntä kiinni takista, ja Anna, joka makasi pitkänään maassa, nilkasta. "Kerro meille jotain", sanoi hän, "muuten heitämme sinut lampeen".

"Pe Ontjes Lau'sta!" vastasi Kai ripeästi.

"Hänen me tunnemme", sanoi Anna, "kitkerä poika."

"Hän on toista vertaa suurempi kuin minä", sanoi Kai, "ja seisoo aina rantalaiturilla ja tirkistelee merelle ja... hänellä on päässään villalakki... ja hän aikoo kapteeniksi. Sitte matkustaa hän kauas maailmalle, oikein kauas ja... ja..."

"Nyt ei hän tiedä enempää", sanoi Piet.

"Sitte menen minä hänen kanssaan, oikein kauas... siellä on jalopeuroja... ja elefantteja... ja sitte... sitte rupean minä kuninkaaksi. Niin..."

Anna vetäisi kummallakin kädellään vaaleat hiuksensa otsaltaan ja katsahti tarkemmasti häneen. Poika alkoi kuumeta ja innostua. Kuten nuori leivo, jonka kärppä on säikähdyttänyt yrittämään ensi kertaa lentoon ylös pesästään pellonvaossa, ja, kun hän huomaa, että hän osaa, unohtaa säikähdyksensä ja iloitsee uudesta ihmeellisestä taidostaan, siten kertoa liverti nyt Kaikin, silmät suurina ja ihmettelevinä: "Minä rakennan itselleni talon, joka ulettuu taivaaseen asti ja joka on kaikki kullasta. Ja minun isäni ja minun äitini ja Pe Ontjes Lau ja kaikki ihmiset asuvat siinä, ja kaikki nauravat ja laulavat aina ja iloitsevat... Ei kenelläkään ole yskää, kuule, siellä... eikä kukaan kuole... Tuletko sinäkin sinne?"

Ja hänen älykkäät alasaksilaiset kasvonsa lensivät yltä ja yltä hyviksi.

Mutta tyttö kiskoi häntä jalasta, niin että hän kaatui, ja otti kaislahatun ja painoi tuon kömpelön laitteen hänen päähänsä: "Noinpas", sanoi hän, "tuossa on sinulle kruunusi".

Kai ei ollut millänsäkään. "Jos tahdot kanssani", sanoi hän loistavin hyvääsuovin silmin, "saat tulla. Tahdotko sinä?"

"Entä minä?" sanoi Piet ja nousi ylös.

Silloin huomasi Kai, että tuo valkotukkainen ripeäsilmäinen poika taas alkoi hautoa väkivaltaisia tuumia mielessään: hän katsahti säikähtyneesti ympärilleen, ikäänkuin äkkiä unesta herätetty, hypähti ylös ja lähti juoksemaan kyökinovea kohden ja sisään, toiset molemmat hänen jälissään.

"Me olemme sopineet hyvin keskenämme", sanoi Piet kohta ja kovaan.

"Hän aikoo kuninkaaksi", sanoi Anna "ja tuo tuossa on hänen kruununsa".

Opettaja Boje laski kätensä lastensa vaaleille hiuksille ja sanoi: "Ja mitä tulee teistä?"

"Senhän tiedät", vastasi tyttö, "meistä tulee naapuri Martens. Niinpaljon hevosia ja lehmiä kuin hänellä on, tahdomme mekin."

"Mutta kun ei minulla ole rahoja?"

"Mitä siitä", sanoi Anna. "Kun meistä kumminkin _pitää tulla_ naapuri Martens?!"

"Ja kuka sanoo, että pitää tulla?" sanoi Boje melkein kärsimättömänä.

"Rakas jumala", vastasivat molemmat.

"Laittakaa itsenne tiehenne nyt", sanoi Boje vihoissaan. "Ne turvauvat lopuksi aina hyvään jumalaan. Mutta he tekevät hänestä oman tahtonsa palvelijan."

Hän työnsi kummankin edellään ulos. Kun he seisoivat ovessa, lankesi auringon valo heidän vaaleille uhmaisia ajatuksia kätkeville hiuksilleen. Ne välkähtelivät kuin vastahalaistu saarnipuu.