Part 2

Seuraavana aamuna istui Rieke Thomsen taaskin avarassa nojatuolissaan jalat lämmittimellä, joka kärysi hiukan, katseli tiukkaan satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, ja odotti, että nyt vihdoinkin tulisi sieltä kutsu. Ja istui ja odotteli neljä päivää ja näki joka päivä luonaan parisenkymmentä vierasta, vanhoja ja nuorempia naisia, jotka kaikki joivat kahvia hänen luonaan, ja valitteli heille yksinäisyyttään, ja rupesi jo kantamaan salaista kaunaa koko lasta kohtaan. Viidennen päivän aamulla, kun hän juuri oli ennättänyt taaskin istuutua valtaistuimelleen, tuli satamapäällikkö Lau tien poikki, kiskasi jykeällä kourallaan erään ikkunan auki, niin että haka lensi irralleen, ja sanoi rattoisaan tyveneen tapaansa: "Viime yönä tuli poika."

Rieke oikaisihe suoraksi kuin tikku, loi tuikeasti pyöreät silmänsä häneen ja sanoi: "Miksei minua noudettu?"

"Niin tuota..." arveli Lau, "poika tuumi ett'ei ollut tarpeen, hän tulisi omin neuvoin toimeen. Ja tässä", lisäsi hän, "ovat sinun viisitoista groscheniasi." Ja hän laski kätilöpalkkion ikkunalaudalle.

"Siitä pojasta ei tule mitään maailmassa" sanoi Rieke, "sen sanon sinulle, jonninjoutava hänestä tulee".

Kookas satamapäällikkö naurahti vaaleaan partaansa ja lähti.

Silloin muisti Rieke Thomsen että Stiena Dusenschönin viisitoista groschenia vielä olivat maksamatta ja odotti, kunnes Stiena kerran taas pistäyisi kahville hänen luokseen, ja sanoi: "Kuulehan... ne viisitoista groschenia."

Stiena Dusenschön kääntyi hiukan, ja teki tämän liikkeensä näköjään ikäänkuin jonkun ihmeenihanan, juhlallisen sävelen mukaan ja sanoi happamen makeasti: "Minähän kerroin sinulle niin kauniin tarinan, sill'aikaa kun Liese kuoli: rahoja et saa... Katsos, minä olen teettänyt itselleni uudet ripsut ja ostanut parin uusia myssynnauhoja."

Silloin joutui pikku Dusenschönkin Rieke Thomsenin epäsuosioon, vaikka kortit olivatkin ennustaneet hänelle paljon hyvää, nimittäin rahaa ja kunniaa. Nyt sanoi hän kaikille, jotka tulivat hänen luokseen: ei siitä pojasta mitään tule.

Ja lapset, pikku Dusenschön ja pikku Lau kasvoivat suuremmiksi ja tulivat hyviksi ystäviksi.

Ja kun he telmivät ja melusivat Satamakadulla, sydämistyi Rieke Thomsen avaralla tuolillaan ja tapahtuipa toisinaan, että hän hyökkäsi ylös, aukasi ikkunan ja toraili pikku Laulle: "Tyhjänpäiväinen vintiö sinäkin!" ja pikku Tjark Dusenschönille sanoi hän: "Sinäkin mukamas... et ole edes kätilömaksuasi suorittanut!"

Mitähän mahtoivat kaksi pientä poikaa semmoiselle? Mitä apua siitä, että satamapäällikkö venheeltään ja rantatokeelta käsin tyveneen leveästi nauraen huusi pojalleen: "No, poikaseni, älä tuosta ole milläsikään!" Mitä siitä, että Stiena Dusenschön ilmestyi ovelleen, myssynnauhat heilahdellen ja makealla äänellä kutsui: "Tja... ark! Minun oma Tja... ark'ini! Mun oma poikani! Tule kohta isoäidin luo?"

Nyt asui satamapäällikön asunnon vieressä ja viistoon vastapäätä tuota pitkää rakennusta eräs seppä. Tämän nimi oli Johann Friedrich Buhmann, koko Hilligenlei kutsui häntä sentään lyhyesti vaan Jan Friechiksi. Tämä oli roteva, pitkä mies, hiukset sekaiset ja kampaamattomat, kasvot mustevat, silmävalkuaiset ja hampaat ainoastaan vilkahtelivat keltaisina niistä. Hänen pitkä laiha vartalonsa näytti siltä kuin se joka hetki olisi ollut menemäisillään hajalle, mutta leveä, jäykkä, mustantumma nahkaesiliina, joka alinomaan kopahteli, milloin sieltä, milloin täältä, piti sitä koossa. Niinpä näyttikin hän edestäpäin katsottuna vielä jotakuinkin mukiin menevältä. Mutta takaapäin oli jo arveluttavampaa. Esiliina ei ulettunut siellä enää yhteen, ja niinpä oli hän siltä taholta ikäänkuin ilman siipisuojusta eikä siellä ollut nähtävänä muuta kuin runsaasti vanhaa kulunutta housuvaatetta ja ohut kuiva nahkarimsu, joka riippui alas esiliinasta. Kaikkihan tietävät miltä näyttää vanha elefantti takaapäin. Kaikki pikkulapset Satamakadulla pelkäsivät häntä, koska hän usein, kun he menivät ohitse, kumaraharteisena ja kamalasti mörähdellen rämpi esiin pajastaan ja kurotti karkeaa mustaa kättään heitä kohti. Itse asiassa ei hän ollut lainkaan paha, oli vaan hupsu, eritoten hupsu juuri lapsiin. Ja laiska.

Tämä nyt eräänä päivänä, kun lapset jo olivat noin kuuden vuoden, sai viekotelluksi heidät pajaansa, ja rupesi heidän ystäväkseen ja suojelijakseen tuota tukevaa eukkoa vastaan. Monet hetket istuivat he hänen luonaan, kesäisin ulkona penkillä seinän vierustalla, talvella alasimella ja ahjon partaalla, joka usein oli kylmä.

Eräänä päivänä toi Tjark Dusenschön mukanaan sen postikortin, jonka hänen isoäitinsä oli saanut hänen syntymäpäivänään. Se nyt antoi aihetta syvämielisiin neuvotteluihin. Tuntikausia kynti tuo järeä seppä järeine sormineen sekaisia hiuksiaan ja puhella murahteli itsekseen ja piti korttia päivänvaloa ja aurinkoa vastaan, ja koetti etsiä siinä jotain salakirjoitusta tai salamerkkejä, ja katsahti sitte yht'äkkiä kirjoituksesta ylös ja alkoi hurjilla noenreunustamilla silmillään tutkivasti tarkastella Tjark Dusenschönin kasvoja, keksiäkseen niissä jotakin yhtäläisyyttä jonkun ylhäisen miehen kanssa Hilligenleissä tai lähiseuduilla; ravisti päätään taas ja mumisi: "Et osaa aavistaakkaan... et osaa..." Pieni Tjark Dusenschön istui häntä vastapäätä ja katsoi suurine kirkkaine silmineen häneen ja lopuksi koski tuon suuren rotevan sepän syvä mietiskely niin hänen sydämeensä, että hän rupesi itkemään. Silloin sai hän pikku Lau'lta torat ja selkäsaunan. Tjark Dusenschönistä koitui poika, jolla oli vahva puolensa itkemisessä, ja pikku Lausta semmoinen, jolla oli luja nyrkki.

Hule Beiderwand taas, hän, joka oli ollut ratsastavana poliisina Gottorpin ja Kielin välillä, hän seisoili tuon pitkän rakennuksen ikkunassa ja katseli kumpaakin poikaa, ja huomasi pian, ettei Tjark Dusenschön ollut oikeaa maata. Oli vetelys. Silloin kiinnitti hän toivonsa joksikin aikaa Pe Ontjes Lau'hun. Tämä oli roteva, karskiryhtinen poika, olossaan ja menossaan tyven ja varma, ja osoitti käskijän taipumuksia. Mutta sitte kuuli hän kerran Mars Wiebersiltä, satamakoulun opettajalta, että oli tuiki mahdotonta päntätä Lau'n päähän kertomataulua. Silloin raukesi Hule Beiderwandilta sekin toivo. Täytyi olla tietojen alkeet selvinä sillä miehellä jonka piti nostaa kokonainen maa velttoudesta, vääryydestä ja kaikellaisesta muusta puutteellisuudesta terveyteen, niin, vieläpä pyhyyteen.

Niinpä kääntyi ukko ikkunasta pois ja meni veljensä vuoteen ääreen, veljensä, jonka hän viisikymmentä vuotta sitten, kun hän vielä oli nuorena isäntänä Hindorffissa, oli ottanut kuolevilta vanhemmiltaan hoitaakseen. Tämä oli nuoruudestaan asti ollut rampa ja oli nyt jo kolmekymmentä vuotta ollut vuoteen omana. Hän istuutui hänen vuoteensa ääreen ja rupesi lukemaan hänelle raamatusta ja virsikirjasta ja Lutherin kirjoista. Eikä heittänyt toivoaan. Hän odotti että ehkä piakkoin muuttaisi tähän pitkään rakennukseen joku nuori aviopari, tai että mahdollisesti tuolta tuoltapuolen, Freestedt'in kouluhuoneesta, missä nyt asui vanha yksinäinen aviopari, alkaisi taimia uusi elämä ja joskus taas vilkkuisi tuo tuttu valkea lahden yli. Hän kuvitteli nimittäin että tuolla yläällä vapaalla rantavallilla, meren kasvojen edessä, meren, joka milloin on valoisa kuin aurinko, milloin kolkko ja synkkä kuin kammotus itse, että siellä piti sen lapsen syntyä, jota hän odotti.

TOINEN LUKU.

Ja katsoppas: kun opettaja Freestedtissä, siellä ylhäällä vallilla, oli kuollut, tuli hänen sijaansa uusi opettaja. Tämän nimi oli Wilhelm Boje.

Tämä ei ollut ikinä vielä koskenut naiseen, paitsi kerta, kun hän, kuin huomaamattaan, oli koskettanut erään ystävänsä sisaren kättä, ainoastaan tietääkseen, miten tuntuu naisen ruumis käteen. Mutta silloin oli hän ollut vielä kovin nuori, nyt oli hän kahdenkymmenenneljän vanha.

Hän oli jo edeltäkäsin ilolla ajatellut aikaa, jolloin hän olisi ensimmäisessä virassaan. Hän oli kuvitellut perin mukavaksi, kun hän joka päivä koulutyön jälkeen -- ja tehtyään kävelymatkan rantavallille saisi istua lukeskelemaan niitä ihania kirjoja, jotka hän seminaariaikoinaan suurella vaivalla oli saanut kootuksi itselleen. Tarina Odysseyksesta, tuo kamalan ihana kappale kuningas Macbethista ja professori Faustista, ja kertomus Robinsonista ja muutamat muut, olivat hänestä kuin kirkkaita maljoja, joihin kun katsoo, niin näkee kuin koko elämän läikkyvän ja leikkivän.

Mutta hän ei ollut vielä ollut neljääkään viikkoa tyhjässä hiljaisessa asunnossaan, kun tuli maaliskuu. Ja hän rakastui.

Ei hän tiennyt, miten hänen kävi. Oli vaan niin haikea ihana aika.

Hän seisoi hetken pienen kirjapöytänsä ääressä, ja otti käteensä jonkun kirjan; mutta ajatukset livahtivat kohta jonnekin muualle. Hän oli kyllä lukevinaan vielä, mutta ajatukset olivat jo poissa; ja yht'äkkiä tulvi häneen niin suuri ilo, että hän laski kirjan kädestään, otti molemmin käsin vaaleaan tukkaansa ja kirkahti paljaasta riemusta. Niin autuaaksi tuli hän ajatellessaan häntä. Niin rakasti hän häntä jo, vaikkei hän vielä ollut ikinä nähnytkään häntä.

Usein meni hän avarampaan etuhuoneeseen, joka vielä seisoi tyhjänä, ja koetti kuvitella, miltä näyttäisi, kun hän olisi täällä asumassa hänen kanssaan. Tuossa porstuaseinällä seisoisi sohva; siinä istuisi hän iltaisin hänen kanssaan ja hyväilisi ja suutelisi häntä... Sitte meni hän välikölle, kosketti kädellään vaatekaappiin ja sanoi itsekseen: "Tuolla on hänen sunnuntaipukunsa riippuva..." Meni kyökkiin sitte ja asettui seisomaan lieden ääreen, vähän syrjempään, ett'ei hän olisi tiellä, mutta hän kuuli kuitenkin, kuinka hän torui ja sanoi, ett'ei hän kärsi, että joku seisoo ja katselee kun hän keittää... Hän meni puutarhaan, ja huusi ja kutsui häntä, mutta hän pysyi hiljaa. Silloin alkoi hän etsiä häntä, ja kas, tuolla hän lymyilikin karviaismarjapensaan varjossa. Hän torui häntä että hän söi tuommoisia raakiloita, hän kielsi kyllä, ja väitti ettei hän ollut syönyt mitään, mutta kuoret, jotka olivat maassa, ilmaisivat hänet. "Eipäs", sanoi hän, "mikä lapsi sinä vielä olet! Mikä armas ihana ihmeellinen lapsi!..." Illalla ennenkuin hän meni nukkumaan, meni hän keskihuoneeseen, joka sekin seisoi vielä ihan tyhjänä; mutta rakastuneessa kaihomielessään näki hän vuoteen ja näki hänet seisomassa sen ääressä. Hän oli komea ja uhkui nuorekasta voimaa, ja raskaitten vaaleitten hiusten alla, jotka pitkinä ja suorina riippuivat alas, säihkyivät ylpeät ripeävälkkeiset silmät, niiden katse, joka oli luotuna häneen, ei ollut hyvä eikä armas, oli älykäs ja kirkas. Mutta sitte kohotti hän yht'äkkiä molemmat kätensä, niin että koko hänen yläruumiinsa kohosi, ja laski ne hänen kaulansa ympärille ja oli sulaa armautta; ja hän sai nähdä ihaninta, mitä Jumala oli luonut... Niin selvästi näki hän hänet edessään, vaikkei hän vielä tietänyt, kuka hän olisikaan edes. Oli se autuas haikea aika.

Tuli vihdoin päivä, jolloin hän oli aivan erikoisesti levoton. Koko päivän ajatteli hän taukoamatta häntä, ja illalla tapasi hän itsensä kumartumassa vuoteensa ylitse ja puhumassa ihmeellisellä oudon ystävällisellä ja herkällä äänellä, jommoista häneltä ikinä ennen ei ollut kurkusta lähtenyt: "Sinä, kuule... tytölle pitää tulla nimeksi Heinke ja pojalle Piet."

Silloin säikähti hän ja ajatteli: "Kiitos Jumalan, että asun ihmisten keskellä! Ja että on maailmassa tyttöjä viljalti kuin vatukkoja pensaassa. Minä etsin hänet, jota tarkoitan, ja menen naimisiin."

Seuraavana päivänä kuuli hän, että Hilligenlein puolella piti olla suuret talonpoikaistanssit: silloin odotti hän kunnes satamapäällikkö Lau tuli venheineen Freestedtin puolelle, ja meni hänen mukanaan Hilligenleihin.

Kun hän tuli tanssisaliin, näki hän nuorten tyttöjen joukossa, jotka istuivat pilarien luona, erään, joka hyvin paljon muistutti sitä kuvaa, jota hän kantoi mielessään. Hän oli muhkeavartaloinen, ja hänellä oli vaaleat hiukset; ja kun hän nousi ja lähti tanssimaan, kantoi hän nuorta raikasta kauneuttaan kuin ruhtinatar loistoaan. Kun neito useampaan kertaan tanssi hänen ohitsensa, näki hän, että hänellä oli kauniit syvät silmät, jotka hänen viatonta sieluaan säteillen olivat yht'aikaa sekä ylpeät että kaihtivat ja hän alkoi pitää hänestä vielä enemmän. Hänen vartalonsa nuortea voimakkuus ja hänen pienten vaaleitten kasvojensa ankara terve armaus tenhosi niin hänen mielensä, että koko hänen sielunsa herkkeni iloiseksi ja rakastavaksi hänelle.

Sattui silloin, että neito hänen kohdallaan lakkasi tanssimasta, ja astui hänen ohitsensa nojautuen tanssijansa käsivarteen ja arasti katsahti sivulleen miehiin ja sattui silmillään häneenkin. Silloin livahtivat tytön silmät pikaisesti pois -- siten yrittää lentävän haukan edestä pakoon kyyhky -- meni pää kumartuneena edelleen ja ajatteli: mikä pitkä komea mies hän oli, ja kuinka hän katsoi minuun... Oi, kun tulisi hän pyytämään minua tanssimaan.

Mutta järjestyksen laita tanssisalissa oli vähän niin ja näin, isäntä, nuori Ringerang, kun on nahjus ja vetelys kuin märkä pyyhinliina. Soiton alkaessa hyökkäsivät miehet yhdessä rymäkässä halutuimpia tanssijattaria kohden, niin että joka kerta syntyi sopimaton tungos. Wilhelm Boje yritti pari kertaa tytön luokse, mutta turhaan ja jätti sitte yrittämästäkään ja seisoi nyt ja tuijotti synkkänä eteensä.

Tyttö oli koko ajan silmäkulmainsa alta pitänyt häntä tarkasti silmällä. Ja kun hän nyt taaskin oli tanssimassa, ajatteli hän sekaisessa oikullisessa nais-mielessään: "Minä teen sen... en tee, tänään on hän tuossa, sitte en enää ikinä elämässäni näe häntä... Minä teen sen..."

Samassa lensi tytön kenkä Wilhelm Bojen eteen.

Tyttö kirkahti matalaan: "Oi", sanoi hän Bojelle, "kenkäni lensi jalastani", ja kääntyen tanssijaansa sanoi hän: "Nyt tuli tanssista loppu, solki meni rikki", ja kumarsi hänelle. Tämä lähti. Sillä hän oli nuori ja tuhma vielä.

"Ellet enää voi tanssia", sanoi Wilhelm Boje matalaan ja takertuvalla äänellä, "niin lähde kanssani".

Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, katsahti kenkäänsä, livahutti sen jalkaansa ja sanoi hiljaa: "Emme tuonne tarjoiluhuoneeseen viiniä juomaan, vaan ulos."

"Minä menen edellä", sanoi Wilhelm Boje matalaan, "tule sinä jälestä."

Hän lähti ja sekaantui tungokseen; eikä löytänyt ensin tyttöä, kun hän tuli ulos lehdettömäin kastanjoiden alle, joiden varjossa jo hämärti. Mutta sitte näki hän hänet seisomassa sillalla, joka johti linnahaudan yli kaupungin puistoon. Linnaa ei ole enää ollut ammoisiin aikoihin olemassa.

Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi: "Minun isäni on täällä Hilligenleissä. Jos hän näkee minut, saan minä torat."

"Oh", sanoi Wilhelm, "älä semmoisista nyt."

Tyttö naurahti matalaan: "Enkö saa siitä puhua?"

"Et", sanoi Wilhelm.

"Mistä sitte?"

"Siitä, pidätkö sinä minusta."

Tyttö kumartui hiukan käydessään ja sanoi verkkaan ja arkaillen: "Pidätkö sinä sitten minusta?"

"En ikinä eläissäni ole vielä suudellut tyttöä... eikä ole yhdenkään käsi tätä ennen levännyt käsivarrellani. Jos minä jotakin alan rakastaa, niin on se vakava asia."

Tyttö kumartui taas hiukan ja katsoi taaskin maahan ja sanoi arasti: "Se on minullekin vakavin asia maailmassa."

Silloin pysähti Wilhelm, ja otti häntä kädestä ja pyysi: "Katsohan ylös toki ja katso minuun."

Mutta tyttö piti silmiään maahan luotuina vaan ja päätään kumarrettuna; hän arkaili näyttää kasvojaan, jotka tuo äkillinen rakkaus pahasti oli hämmentänyt, kuten hän hyvin tunsi. Huojuvain oksien välitse vilkahteli valovälkkeitä, jotka leikkivät hänen hiuksillaan.

Silloin laski Wilhelm kätensä hänen otsalleen ja taivutti hänen päätään taaksepäin ja sanoi rukoillen: "Annahan toki", ja suuteli häntä arasti, ja kun tyttö silmät alas luotuina pysyi hiljaa, suuteli hän häntä uudelleen ja uudelleen. Sitte lähti tyttö hitaasti käymään hänen rinnallaan, molemmat kätensä hänen käsivarrellaan ja luottavasti lähestyneenä häntä, silmät taaskin maassa.

"Eikö isäsi sallisi, että sinä käyt tansseissa?"

"Ei", sanoi hän, "hän tahtoo pitää meidät kaikki kotona, että hänellä olisi helppoja työjuhtia. Meidän talomme on pahasti velkaantunut. Minun vanhempi siskoni on jo perin kuihtunut ja kuivunut".

Wilhelm joutui ihan suunniltaan: "Siten ei saa sinulle tapahtua. Sinulle?... Sinä et saa jäädä naimattomaksi."

"Ei ole aikomuksenikaan", vastasi hän. "Mutta kuka huolii minusta?"

"Niin, kenen sinä tahdot? Kas, siitä se riippuukin! Näytäshän nyt silmäsi minulle. No, katsohan ylös nyt ja katso minuun. Älä nyt ole noin säikäyksissäsi... Noin!... Mitkä kirkkaat älykkäät silmät sinulla ovatkaan! Tuota, sanohan, miltä sen pitää näyttää, josta sinä voisit pitää?"

Tyttö katseli hetkisen liikahtamatta ja ystävällisen uteliaasti häneen, sitte kohotti hän kätensä hellästi ja arasti, aikoi kai laskea ne hänen olalleen, mutta ei saanutkaan suoritetuksi sitä liikettä ja sanoi liikuttavasti hämillään: "Noin melkein kuin sinä."

Wilhelm silitti kädellään häntä: "Kuinka armas sinä olet."

He olivat vielä kokonaan vaipuneet katsomaan toisiaan silmiin, kun kastanjoilta käsin alkoi kuulua askeleita. Leveähartiainen raskaan työn jäykistämä mies meni ohitse ja sanoi käreällä äänellä: "Sinä tulet kotiin." Tyttö erosi sanaakaan sanomatta Bojesta ja lähti isänsä rinnalla puistokäytävää pitkin ja hävisi näkyvistä.

Silloin kiersi Wilhelm Boje jalan ympäri lahden Freestedtiin ja palasi takaisin tyhjään kotiinsa.

Seuraavana päivänä ajatteli hän: "Kuinka omainen hän olikaan ja armas ja ihmeellinen! Ja mitkä suloiset valkeat kasvot." Seuraavana päivänä kuvaili hän itselleen, kuinka nyt hän, jonka hän nyt siis jo tunsi, asuisi tässä talossa, ja kävi joka huoneessa, ja näki hänet kaikkialla... Kolmantena päivänä sai hän kirjeen häneltä, se oli kirjoitettu perin sekaisella käsialalla -- oli aivan ihme ja kumma kuinka tuo suuri älykäs tyttö saattoi kirjoittaa tuommoisia turhanpieniä epätasaisia kirjaimia. Hän kirjoitti kielellä, joka ei ollut aivan moitteetonta yläsaksaa: "Minun pitää sittenkin mennä naimisiin, serkkuni kanssa Krautsielistä. Hänellä on pieni maatila rantavallin vierellä, eikä tarvitse myötäjäisiä, sanoo isä, ja he voivat kyntöaikana säästää kaksi hevosta, jos he vuoroin lainaavat hevosensa tointoiselleen, sanoo hän. Serkku on vielä ihan nuori, ja iho karkea kuin luusta ja hirveän töykeää koskettaa, mutta luulen, että sittekin menen hänelle, sillä mitä minä muutakaan? Sittehän selkeän toki isästä. Minun ikkunani on viimeinen vallillepäin länteen. Mutta mitä siitä? Kaiket yöt ajattelen minä opettajaa Freestedtissä, ja tahtoisin hirveän mielelläni tietää, vieläkö hän pitää minusta."

Silloin puki hän illalla, kun tuli pimeä, paksun talvitakin ylleen ja meni rantaan, irroitti rapupyydystäjä Paulsenin venheen ja sousi ulos lahdelle. Hän toivoi voivansa laskuvirran mukana tunnissa ennättää Krautsieliin, virta nimittäin vie viistoon poukaman poikki sinne kohden. Aamusti aikoi hän palata takaisin vastakkaisen virran mukana.

Aivan laskujensa mukaan tulikin hän virran vetoon, piti tarkkaa huolta siitä, että valot Hilligenleistä käsin näkyivät hänelle oikealta taholta ja tarttui airoihin. Kun hän hetken perästä, jonka hän arvioi liika lyhyeksi, häntä kun nuoruutensa, ajatuksensa ja virta kiidättivät yhtä nopeasti, loi katseensa ylös, olivat nuo valkeat pilvikaritsat hävinneet, jotka äsken olivat laumoina karehtineet taivaalla; niiden sijasta oli kohonnut sinne ylös yksinäisiä raskaita mustia lehmiä, jotka verkkaan ja hitaasti käyskelivät taivaan laitumilla; rantavalli oikealla, jonka tumman suoran ääriviivan hän äsken vielä selvästi oli eroittanut, oli kadonnut. Silloin kävi hän levottomaksi ja tarttui voimakkaasti airoihin, päästäkseen taas vallin näköpiiriin. Nousi terävä kylmä tuuli, jonka suunnasta hän ei ollut selvillä. Ympärillään ei näkynyt muuta, kuin harmaita mustia aaltoja, jotka kasvoivat suuremmiksi ja vyöryivät laakeampina ohitse, yllä taivas, joka häämötti vähän selkeämpänä. Silloin alkoi häntä palella, ja hän alkoi torata tyttöä: Maksaa saa hän tästä, mitä hän tässä nyt on saanut aikaan. "Maksaa saa hän!" Aivan harmistuneena ja äissään jätti hän sikseen enää pyrkiäkään päämääräänsä kohden, ja päätti aamun sarastukseen asti soutaa näin virtaa vastaan, jotta hän pysyisi lämpimänä, eikä ajautuisi liika kauas ulos merelle.

Hän oli tuskin päättänyt tämän, kun alkoi viistoon edessä verrattain lähellä tuikottaa omituinen kirkas valo. Valo, joka lähti... niin näytti hänestä, kuin jostain tornista. Ja torni... huojui verkalleen edes ja takaisin? Ja seisoi keskellä kuohuvaa virtaa? Ja valo oli niin punertava ja tulinen ja riippui korkealla ylhäällä, ikäänkuin heilahtelisi se hiljalleen jossakin laessa? Hän tuijotti sinne suu ja silmät selällään, ja souti varovasti -- yks' -- kaks' -- yks' -- kaks' -- sinne kohden.

Yht'äkkiä tunsi hän sen. Herra armahtakoon! Sehän oli majakkalaiva. Majakkalaiva, joka on ulkona poukaman suulla! Herra armahtakoon! Niin kauas ulos oli hän siis jo ajautunut!

Hän sousi sen luoksi, sai käteensä erään köyden, sitoi venheensä kiinni, ja kiipesi kannelle.

Kaksi merimiestä nojausi reilinkiä vastaan, ja katselivat häneen, toinen niistä virkkoi: "No?... mistä sinä tulet..."

"Minä olen opettaja Boje Freestedtistä", sanoi hän, "minun piti laskea yli Hilligenleihin, mutta eksyin."

"Se ei ole totta", sanoi merimies, "sinä aioit Krautsieliin Hella Andersenin luo".

Boje tuijotti ällistyneenä merimiehen laihanmuseviin kasvoihin, joista katsoi häneen pari älykästä syvällä välkähtävää silmää: "Kuka _sinä_ sitte olet?" sanoi hän, "kun sen tiedät?"

"Minä olen Thoms Jans... minun vaimoni kirjoitti siitä minulle. Hän oli nähnyt, kuinka Hella Andersen tanssi kengän jalastaan. Hän tuntee Hella Andersenin hyvin, hän on palvellut heillä. Näetkös!"

"Ja mitä on sinun vaimollasi tekemistä Ringerangilla tansseissa, sill'aikaa kun sinä istua kökötät täällä."

"Meillä on kolme lasta, näetkös; sentähden koettaa hän hankkia vähän lisäansiota. Hän on Ringerangilla tarjoilijattarena... Tulehan nyt siitä, sinähän palelet."

Portailla seisoivat kapteeni ja puosu, ne kuuntelivat päätään pudistellen Bojen kertomusta ja sanoivat Thoms Jans'ille: "Saat tästä myöhemmin laskea hänet maihin." Enempää huomiotta eivät he kiinnittäneet vieraaseen.

Tämä istui kajuutassa erään merimieskistun äärimmällä kulmaukselle, siten, että hänellä oli pieni rautakamiini, joka oli hieman lämmin vielä, polviensa välillä, hampaansa kalisivat ja hän vapisi vilusta. "Oletko jo kauan palvellut majakkalaivalla?" kysyi hän.

"Kolme vuotta jo", sanoi Thoms Jans.

"Miekkonen!" sanoi Vilhelm Boje, "mutta sanohan: miten kestät olla täällä. Kolme vuotta poissa vaimosi luota? Niin, jos hän olisikin tuhannen penikulman päässä sinusta. Mutta näin? Pari penikulmaa vaan erillään. Sepäs mahtaa tuntua hitolta."

"Niinpä niinkin", tuumi merimies, "mutta mitä tehdä?"

"Kuinka niin?"

"Niin, näetkös; ensinnäkin on työnsaanti Hilligenleissä ylen tiukalla. Talvella saat olla kymmenkunta viikkoa ihan joutilaana; tiedäthän, koko Hilligenlei nukkuu. Niin, ja sitte... niin... näetsä... me saimme kolmena ensimmäisenä vuonna kohta kolme pikku tyttöä; silloin tuumin minä: saakos tämä meno jatkua?..."

"Ja siksi lähdit sinä majakkalaivalle?"

"Siksi".

"Ja olet nyt kolme vuotta ollut vaimosi luota poissa?"

"Niin tuota, olenhan tuolloin tällöin käynyt siellä... noin joka kuudes viikko; mutta olen pysynyt hänestä erilläni... ymmärrät..."

"Mutta tuohan on mieletöntä", sanoi Boije ja otti koko kamiinin ja siirsi sen varovasti lähemmäksi itseään. "Aivan mieletöntä... Mitä nyt on koko elämästäsi?"

"Niin", sanoi Thoms Jans ja vilkasi kulmainsa alta viisailla syvillä silmillään Bojeen, "se on kamalaa. Koko elämä tyhjää... tyhjää vaan. Mutta näes... jos siitä nyt tulisi poika?... Nuo kolme tyttöä kyllä löytänevät kunnon miehen itselleen. Mutta jos tulee poika?"

"Jos tulee poika? Entä sitte? Levität pöytää vaan ja olet hyvilläsi."